Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa

On. Sanoisin kuitenkin, että se johtuu ennemmin siitä, että lapselle yritetään kaikin keinoin saada apua. Koulu ei voi mennä monelle mutkalle yksittäisen lapsen kanssa, emme ole psykiatreja, emme lääkitse, pienryhmät ovat täynnä, opiskelu pari tuntia päivässä oppilaan voinnin mukaan kuormittaa asiaa organisoivaa opettajaa ja koko systeemiä liikaa.

Tunnistamme ja tunnemme kyllä lapsen hädän, mutta emme voi auttaa kuin vain niin vähän...

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Vierailija kirjoitti:

On. Sanoisin kuitenkin, että se johtuu ennemmin siitä, että lapselle yritetään kaikin keinoin saada apua. Koulu ei voi mennä monelle mutkalle yksittäisen lapsen kanssa, emme ole psykiatreja, emme lääkitse, pienryhmät ovat täynnä, opiskelu pari tuntia päivässä oppilaan voinnin mukaan kuormittaa asiaa organisoivaa opettajaa ja koko systeemiä liikaa.

Ymmärrän, ettei koulu voi tarjota jokaiselle pahoinvoivalle oppilaalle henkilökohtaisia ohjauskäyntejä viikottain, ei edes oppilashuolto. Toivoisin silti, että huomiota kiinnitetään tietoisesti ihan jo siihen, miten oppilaita siellä opetustilanteissa katsotaan. Pahoinvoiva lapsi on äärimmäisen herkkä sanattomalle viestinnälle ja opettajan pienikin ärsytyksenosoitus voi kerralla tuhota kaiken, mitä esim. psykiatria on tehnyt lapsen eteen koko kuukauden. Ja toisaalta yksikin sopivassa paikassa annettu kehu voi antaa vähintään yhtä paljon. Opettaja ei ole mikään neutraali tiedonantaja, vaan peili sille, mikä on lapsen rooli ja asema yhteisössä. Siihen toisaalta perustuu myös se monien opettajien lapsia pelastava vaikutus. 

Se on toki oma kysymyksensä, että pitäisikö meillä olla koulun lisäksi massiiviset resurssit tukea lapsia kotiin. Sen voin sanoa jo suoraan, että lastensuojelun budjetti tulee tällä menolla lohkaisemaan yhä suuremman osan kuntien varoista. Siihen nähden en voi olla miettimättä, voisivatko ne pienet tietoiset teot ja kohtaamiset koulun arjessa tehdä enemmän.

Ylellä haastateltiin erästä nuorta näihin raakoihin kouluväkivaltatapauksiin liittyen ja hän osasi jotenkin todella fiksusti kommentoida sitä, että tärkeintä olisi tasapuolisuus, että opettaja kohtelisivat hyvin myös niitä lapsia joilla koulu menee huonosti. Lapset kyllä huomaavat sen miten aikuiset heihin suhtautuvat.

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Välittömästi itsetuhoiselle lapselle pitää hälyttää ambulanssi, ei soittaa sossulle.

On. Koulun sisäilmaongelma kiellettiin ja uhattiin huostaanotolla jos lasta ei laiteta takaisin sinne kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Sanoisin kuitenkin, että se johtuu ennemmin siitä, että lapselle yritetään kaikin keinoin saada apua. Koulu ei voi mennä monelle mutkalle yksittäisen lapsen kanssa, emme ole psykiatreja, emme lääkitse, pienryhmät ovat täynnä, opiskelu pari tuntia päivässä oppilaan voinnin mukaan kuormittaa asiaa organisoivaa opettajaa ja koko systeemiä liikaa.

Ymmärrän, ettei koulu voi tarjota jokaiselle pahoinvoivalle oppilaalle henkilökohtaisia ohjauskäyntejä viikottain, ei edes oppilashuolto. Toivoisin silti, että huomiota kiinnitetään tietoisesti ihan jo siihen, miten oppilaita siellä opetustilanteissa katsotaan. Pahoinvoiva lapsi on äärimmäisen herkkä sanattomalle viestinnälle ja opettajan pienikin ärsytyksenosoitus voi kerralla tuhota kaiken, mitä esim. psykiatria on tehnyt lapsen eteen koko kuukauden. Ja toisaalta yksikin sopivassa paikassa annettu kehu voi antaa vähintään yhtä paljon. Opettaja ei ole mikään neutraali tiedonantaja, vaan peili sille, mikä on lapsen rooli ja asema yhteisössä. Siihen toisaalta perustuu myös se monien opettajien lapsia pelastava vaikutus. 

Se on toki oma kysymyksensä, että pitäisikö meillä olla koulun lisäksi massiiviset resurssit tukea lapsia kotiin. Sen voin sanoa jo suoraan, että lastensuojelun budjetti tulee tällä menolla lohkaisemaan yhä suuremman osan kuntien varoista. Siihen nähden en voi olla miettimättä, voisivatko ne pienet tietoiset teot ja kohtaamiset koulun arjessa tehdä enemmän.

Ylellä haastateltiin erästä nuorta näihin raakoihin kouluväkivaltatapauksiin liittyen ja hän osasi jotenkin todella fiksusti kommentoida sitä, että tärkeintä olisi tasapuolisuus, että opettaja kohtelisivat hyvin myös niitä lapsia joilla koulu menee huonosti. Lapset kyllä huomaavat sen miten aikuiset heihin suhtautuvat.

Jos lapsen psyyke on niin hauras, että opettaja voi yhdellä eleellä tietämättään tuhota psyyken, onko lapselle oikea paikka silloin koulu?

Voin kuitenkin vakuuttaa, että opetushenkilöstö tekee parhaansa, aivan kuten myös sosiaalipuolen henkilöstö aivan varmasti. Tässä syntyy todella helposti vastakkainasettelua, jota ruokkii se, että neuvotaan ja epäillään toista osapuolta. Opettajat, oppilaat, sossut ovat kaikki ihmisiä, joille erehtyminen on varsin normaalia. Onneksi suurimmaksi osaksi onnistumme, koska vilpittömästi yritämme parhaamme.

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Ei kai tässä napakkuutta kielletykään? Eikö voi ihminen olla samalla napakka ja kannustava? Ainakin vanhempana siihen pitäisi pyrkiä. Eikai ne opettaja kotonaankaan pelottele omia lapsiaan huonolla tulevaisuudella ja katso toista lastaan lempeästi ja toista aina inhoten ja turhautuen? 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Välittömästi itsetuhoiselle lapselle pitää hälyttää ambulanssi, ei soittaa sossulle.

Soitin kyllä terkkariinkin. Kehoittivat katsomaan tilannetta ja tuomaan oppilaan sinne, jos näyttää pahalta. Tuomaan? Minulla odotti lauma muita lapsia luokassa ja koko koulusta ei löydy yhtään vapaata aikuista tuohon työhön. Onneksi oppilaan äiti pääsi lähtemään töistä.

Sossu=kuraattori, joka istuu koululla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On. Sanoisin kuitenkin, että se johtuu ennemmin siitä, että lapselle yritetään kaikin keinoin saada apua. Koulu ei voi mennä monelle mutkalle yksittäisen lapsen kanssa, emme ole psykiatreja, emme lääkitse, pienryhmät ovat täynnä, opiskelu pari tuntia päivässä oppilaan voinnin mukaan kuormittaa asiaa organisoivaa opettajaa ja koko systeemiä liikaa.

Ymmärrän, ettei koulu voi tarjota jokaiselle pahoinvoivalle oppilaalle henkilökohtaisia ohjauskäyntejä viikottain, ei edes oppilashuolto. Toivoisin silti, että huomiota kiinnitetään tietoisesti ihan jo siihen, miten oppilaita siellä opetustilanteissa katsotaan. Pahoinvoiva lapsi on äärimmäisen herkkä sanattomalle viestinnälle ja opettajan pienikin ärsytyksenosoitus voi kerralla tuhota kaiken, mitä esim. psykiatria on tehnyt lapsen eteen koko kuukauden. Ja toisaalta yksikin sopivassa paikassa annettu kehu voi antaa vähintään yhtä paljon. Opettaja ei ole mikään neutraali tiedonantaja, vaan peili sille, mikä on lapsen rooli ja asema yhteisössä. Siihen toisaalta perustuu myös se monien opettajien lapsia pelastava vaikutus. 

Se on toki oma kysymyksensä, että pitäisikö meillä olla koulun lisäksi massiiviset resurssit tukea lapsia kotiin. Sen voin sanoa jo suoraan, että lastensuojelun budjetti tulee tällä menolla lohkaisemaan yhä suuremman osan kuntien varoista. Siihen nähden en voi olla miettimättä, voisivatko ne pienet tietoiset teot ja kohtaamiset koulun arjessa tehdä enemmän.

Ylellä haastateltiin erästä nuorta näihin raakoihin kouluväkivaltatapauksiin liittyen ja hän osasi jotenkin todella fiksusti kommentoida sitä, että tärkeintä olisi tasapuolisuus, että opettaja kohtelisivat hyvin myös niitä lapsia joilla koulu menee huonosti. Lapset kyllä huomaavat sen miten aikuiset heihin suhtautuvat.

Jos lapsen psyyke on niin hauras, että opettaja voi yhdellä eleellä tietämättään tuhota psyyken, onko lapselle oikea paikka silloin koulu?

Voin kuitenkin vakuuttaa, että opetushenkilöstö tekee parhaansa, aivan kuten myös sosiaalipuolen henkilöstö aivan varmasti. Tässä syntyy todella helposti vastakkainasettelua, jota ruokkii se, että neuvotaan ja epäillään toista osapuolta. Opettajat, oppilaat, sossut ovat kaikki ihmisiä, joille erehtyminen on varsin normaalia. Onneksi suurimmaksi osaksi onnistumme, koska vilpittömästi yritämme parhaamme.

Pienet eleet systemaattisesti läpi kouluvuosien voivat tehdä aika paljon suuntaan tai toiseen. Kyse ei siis ole "psyyken romahtamisesta" yhteen katseeseen. 

Onneksi tosiaan entistä suurempi osa lapsista ja nuorista voi hyvin. Tämä keskustelun kohteena oleva joukko edustaa sitä surullista toista totuutta. Kyllähän esim. lastensuojelu lopulta huostaanottaa kun tilanne menee riittävän äärimmäiseksi. Tässä olisi ollut yksi ilmainen ratkaisuvaihtoehto.

Teinien kohdalla täytyy muistaa myös, että teinit vedättää, kun huomaa aikuisten hyppivät heidän pillinsa mukaan. Esimerkki tästä ihan viime ajoilta: Teini kävi oppilashuollossa kertomassa, kuinka opiskelu ahdistaa ja vanhemmat olivat siellä puhuneet, että koulussa ei saa mitään apua oppimiseensa. Tämän jälkeen oppilashuollosta tuli aika veemäinen sähköposti, kuinka vanhemmat ja he ovat huolissaan, että nuori on jätetty yksin. Aika loukkaavaa. Ensinnäkin häntä tuetaan valtavasti, mutta nuori ei ota sitä vastaan, ei kiinnosta ja kotona tietysti puolustautuu sillä, ettei auteta, kun tulokset ei vastaa vanhempien kuvitelmia. Tekisi mieli kirkua, että antakaa sen nuoren olla. Se sairastuu, kun vanhemmat ei suostu myöntämään, että lapsella ei vaan ole oppimiskykyä ja voimia parempaan.

Esimerkki: Vanhempien mukaan ei saa tukiopetusta. Sitä on tarjottu, mutta ei suostu tulemaan. Asia on kirjattu Wilmaan, mutta teini sanoi, että sinä päivänä särki pää ja ei siksi jäänyt. Toisella kertaa "unohti" jne. Todellisuudessa sanoo koulussa suoraan, ettei halua tukiopetukseen ja vaikka yritetään pakottaa, niin ei tule. Pakotetaan taas sen takia, kun vanhemmat on vihaisia tukiopetuksen puutteesta. Me elämme vanhempien kanssa eri maailmassa: heistä heidän lastaan pitäisi auttaa parempaan, meidän näkökulmasta nuoren oppimiskyvyn rajat on tulleet vastaan ja hänen mielenterveytensä alkaa horjua tuon kodin painostuksen takia. Hyväksyisivät sen, ettei koulu ei ole lapsen juttu ja elämässä on muutakin.

Sitten tähän päälle oppilashuollon päivittely ja nuori puolustukseksi omalle toiminnalleen hätävalheena keksii tarinoita koulusta. Kuulisipa vanhemmat millaisia juttuja heidän ahdistavuudesta heistä kerrotaan opettajille kyynel silmäkulmassa....

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noniin. Tiedätkö, mutta meidän opettajien näkökulmasta te lymyilette kalentereiden ja työpöytienne takana? Te hallitusti keskustelette kauniita sen lapsen/nuoren kanssa hallituissa olosuhteissa. Sen sijaan me väännämme tunnista toiseen, päivästä toiseen ja olemme hädässä. Soitetaan sossuun, terveyskeskukseen jne. Vastaus: "jaa, tuossa olisi kiireellinen aika ensi keskiviikkona...". Ja hätä on sillä sekunnilla, ei viikon päästä. Minä ainakin koen voimattomuutta ja osaamattomuutta esimerkiksi itsetuhoisen nuoren kanssa. Ketään ei kiinnosta auttaa. Kaikki vaan selailee hygieenisesti puhelimen toisessa päässä kalentereitaan, kun minä seison käytävällä täysin avuttomana ja vailla minkäänlaista osaamista nuoren kanssa, joka kirkuu tappavansa itsensä.

Enkä minä kyllä tunnista, ettei opettajat olisi empaattisia. Ymmärrät varmaan, että lapsilla on myös joissain tapauksissa tapana vedättää ja höpötellä omiaan, velloa itseään sairaaksi. Tällöin napakka "no, niin nyt lopetetaan" voi olla oikein toimiva. Minun näkökulmasta opettajat tuntuu olevan ainoa ryhmä, joita oikeasti ne lapset kiinnostaa. Toisaalta opettajat on ainoa ryhmä, jotka tekee tunteella työtään. Muut on kliinisiä kalenterinsa selailijoita, jotka tosiaan näkee lasta silloin tällöin sovitusti. Opettaja elää sitä arkea, kiinni lapsessa.

Huomaatko, katsantokantoja on monta?

Välittömästi itsetuhoiselle lapselle pitää hälyttää ambulanssi, ei soittaa sossulle.

Soitin kyllä terkkariinkin. Kehoittivat katsomaan tilannetta ja tuomaan oppilaan sinne, jos näyttää pahalta. Tuomaan? Minulla odotti lauma muita lapsia luokassa ja koko koulusta ei löydy yhtään vapaata aikuista tuohon työhön. Onneksi oppilaan äiti pääsi lähtemään töistä.

Sossu=kuraattori, joka istuu koululla.

Voi hyvänen aika. Akuutissa kriisissä soitetaan hätänumeroon, ei sosiaalityöntekijälle jolla on puhelinaika tunnin päivässä, eikä terkkaan josta soitetaan takaisin kun ehditään. Totta kai he ovat luottaneet arvioosi, että kun heille soitat, asiassa on vara odottaa. Sosiaalityöntekijän kalenteri saattaa olla varattu kuukaudeksi eteenpäin, ei sieltä tuosta vaan saa päivystysaikoja.

Onnistuit pahoittamaan mieleni. Otan vastaan kritiikkiä ja parannan tapojani, kun on aihetta, mutta tuollainen yleistäminen nimenomaan siltä taholta, joka ei meidän opettajien kannalta tiedä siitä lapsesta käytännössä mitään, on erittäin julmaa, osoittelevaa ja syyttelevää.

Sanot, että lasten pahoinvoinnin vika on opettajien empatiakyvyttömyydessä. Minusta se taas johtuu siitä, että meidän opettajat jätetään yksin. Pöydän takaa annetaan neuvoja, joilla ei ole mitään tekemistä käytännön kanssa. Pitäisi, ehtiä, jaksaa, venyä ja joku ylimielisesti jossain palaverissa sanelee korkealentoisia tavoitteita vähän samaan tapaan kuin opetushallitus koulujen väljyydestä.

Annan esimerkin. Oppilaalla on mittavia ongelmia itsensä säätelyssä ja keskittymisessä. Hän vaikuttaa koko luokan oppimistuloksiin ja tekee opettamisesta täysin mahdottoman. Taidot ovat kolmasluokkalaisen tasoa, ollaan kuitenkin yläkoulussa. Vanhemmat eivät suostu siihen, että lapsi laitettaisiin erityisluokalle ja sosiaalitoimi kannustaa vanhempia tässä. Muut luokan oppilaat eivät pysty oppimaan mitään, kun opettajan, koulunkäynninohjaajan ja erityisopettajan resurssit menevät tämän yhden kaitsemiseen. Lopulta saamme yhden palaveripirkon paikan päälle oppitunnille, ja kas kummaa, kun ihan sen käytännön näkeminen avaa silmät. Sanoikin sitten jälkeenpäin, että lapsi käyttäytyi aivan eri tavalla kahden kesken ja kotona eikä heillä ollut hajuakaan ongelmien laajuudesta.

Toinen esimerkki. Oppilaalla on paljon poissaoloja, koulussa on oppitunneilla lähtenyt kesken kaiken, suuttuu kaikesta eikä suostu kommunikoimaan tai käymään edes kuraattorilla. Vanhemmat toteavat, että eivät pysty mihinkään, samanlainen on kotonakin. Tehdään lastensuojeluilmoitus, ensin yksi, sitten toinen. Kuraattori soittaa sosiaalitoimeen, mutta aina vain sanotaan, että asia on hoidossa. Selvä. Yhtään yhteydenottoa tai tilanneraporttia, yhteistä palaveria tai mitään muutakaan ei tule. Ei edes soittoa siitä, että miten lapsella menee koulussa. Sitten kuulen vanhemmilta, että sosiaalitoimi suunnittelee asiakkuuden lopettamista ja saan vihdoin heiltä sosiaalityöntekijän puhelinnumeron. On aivan ihmeissään, että koulussa on ongelmia. Lapsi kun on vakuutellut kaiken sujuvan hyvin. Ei tullut mieleen tarkistaa tai edes lukea niitä lastensuojeluilmoituksia, mitä koulu on tehtaillut. Näkivät lasta kerran viikossa ja kuvittelivat, että tiesivät hänestä kaiken.

Ennemmin sanoisin niin, että lasusta ei saa apua, kun väkivalta on koulussa.

Kerran sossu vakuutti, että lapsi on väärinymmärretty ja kiusattu, kun lapsi kertoi, että muut katsovat häntä pahasti. Kuukautta myöhemmin lapsi hakkasi open tuolilla.

Eikä myöskään poliisista. Kerran soitettiin poliisi, kun kaksi ihmistä piti kiinni 11v lasta, joka yritti käydä kaikkien läsnäolijoiden kimppuun ja huusi tappouhkauksia toiselle lapselle (jota oli hakannut) useiden tuntien ajan. Ja poliisi tuumasi, että turha reissu, älkää soitelko.

Aijuu, ja ambulanssi ei ota kyytiin lasta, joka ei sinne halua. Ei, vaikka olisi kuinka itsetuhoinen.

Perheneuvola ei auta, jos vanhemmat sanovat, että ongelma on vain koulussa.

Lastenpsykiatriaan on puolen vuoden jono.

Anteeksi, YHDEN kerran kahdenkymmenen vuoden aikana saatu apua/ asia on otettu tosissaan. Kiitos tästä, lasu! Ja kerran poliisi tapasi oppilaan, joka oli kuukauden aikana pahoinpidellyt 5 lasta. Kiitos siitä.

Eli sanoisin, että kouluväkivallan hoitamisen ydinongelma on, että koulu jää siihen ihan yksin. Tai tarkemmin ope ja reksi, koska koulupsykologi ja kuraattori sanovat, ettei 5 tapaamiskertaa riitä tähän tai että pulma on liian vaikea heille. Aivan -niin se on opelle ja reksillekin.

Ajatteletko, että koska kiusaaja on ressukka, joka itse voi huonosti, hänellä on oikeus tuhota toisten lasten koulupäivä?

Tai terveys väkivallalla? Hyvinvointi ilkeydellä?

Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.

Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.

Vanhempana olen nähnyt molemmat puolet. Sen miten opettajan asenteella, lisäkoulutuksella ja pienellä resurssilisällä voitaisiin parantaa lapsen asioita niin paljon, ihan siellä omassa koulussa. Ja miten taas se hoitotaho vankan ammattitaitonsa puolesta ymmärtää ja näkee hyvin ne lapseni haasteet, mutta ei aina ymmärrä sitä koulun resurssin puutetta, jonka johdosta ope sitten painaa sitä paniikkinappulaa (soittelee sinne ja tänne) eikä pysty toimimaan itse niissä haastavissa tilanteissa.

Voimattomaksi jää yleensä koulun henkilökunta, vanhemmat, hoitotahot ja lapsi oman onnensa ojaan. Kun lapsen oppivelvollisuusikä alkaa loppua, aletaan luovuttamaan (ei sitä kiinnosta koulu, ei se halua ottaa apua vastaan jne).

On aivan syvältä, kun lasun tmv. asiakkuus yritetään jatkuvasti lopettaa, jos koulu ei viikoittain tee lastensuojeluilmoituksia.

Eikä muuten olisi hullummaksi, että lasuihin tulisi vastauksia, edes ok, ilmoitus vastaanotettu tai ok, aiomme hoitaa asiaa (jos sitä aiotaan hoitaa)

Ja se, mikä todella ottaa päähän on se, että huonokuntoiselle lapselle ei aloiteta psyk.hoitoa, jos hän vastustaa/ vanhemmat vastustavat tai jos ammattilainen arvelee, että lapsi on niin huonossa kunnossa, ettei hän hyödy hoidosta. Mutta mihin saa aina tulla? Kouluun, ihan missä vain kunnossa.

Mitä väliä, jos yrittää vahingoittaa opea päivittäin ja vaikka ei voi olla samassa tilassa muiden oppilaiden kanssa. Koulu on lapsen oikeus!

Olen ollut tuommoisissa palavereissa mukana autistisen lapsen äitinä.

Lapsi on tavallisella luokalla, sillä hänellä ei ole oppimisvaikeuksia eikä käytösongelmia. Hirveän suuri ongelmat hän silti tuntui koululle olevan.

Opintoja piti eriyttää ylöspäin, mutta se oli opettajalle vaivalloista. Siksi lapselta vaadittiin kaikkien helppojen perustehtävien tekemistä. Haasteita ei tullut. Lisäksi piti toimia apuopettajana luokassa. Oikeasti. Autistisen lapsen joka kuormittuu sosiaalisista kontakteista ja joka ei pysty siedättymään niihin kontakteihin. Se on fyysisesti mahdotonta aivojen rakenteellisen poikkeavuuden takia.

Tämän kaiken takia lapsi väsyi koulussa ja kärsi lähes päivittäisestä migreenistä.

Opettajan mielestä ongelmat johtuivat siitä, että "perheellä ei ole rutiineja". Siksi opettaja luennoi hyvin alentuvasti ateriarytmin ja riittävän nukkumisen tärkeydestä ja uhkaili että lapsi syrjäytyy jos ei saada tilannetta muuttumaan. Muuten hyvä, mutta ongelmat johtuivat koulusta.

Tämän näkivät myös lastensuojelun työntekijät (jotka opettaja oli halunnut paikalle) ja lapsen hoitotaho. Mutta opettaja koululla oli ainoa kuka pystyi vaikuttamaan koulun arkeen ja käytäntöihin, ja ooettajan mielestä ainoa ongelma oli huono vanhemmuus. Siksi hän teki useita lastensuojeluilmoituksia.

Tuosta koulusta on onneksi päästy siirtymään pois. Lastensuojelu tuli siinä avuksi ja neuvoi vaihtamaan koulua. Tuo kaikki aiheuttaa vieläkin voimakasta ahdistusta.

Pahinta opettajan suhtautumisessa ja niissä palavereissa oli se, että itsekin aloin epäilemään omaa vanhemmuuttani ja lopulta suoritin niitä rutiineja minuuttiaikataululla.

Oli oikeasti helpottavaa kuulla lastensuojelulta että ongelma ei ole kodissa.

Vierailija kirjoitti:

On aivan syvältä, kun lasun tmv. asiakkuus yritetään jatkuvasti lopettaa, jos koulu ei viikoittain tee lastensuojeluilmoituksia.

Eikä muuten olisi hullummaksi, että lasuihin tulisi vastauksia, edes ok, ilmoitus vastaanotettu tai ok, aiomme hoitaa asiaa (jos sitä aiotaan hoitaa)

Ja se, mikä todella ottaa päähän on se, että huonokuntoiselle lapselle ei aloiteta psyk.hoitoa, jos hän vastustaa/ vanhemmat vastustavat tai jos ammattilainen arvelee, että lapsi on niin huonossa kunnossa, ettei hän hyödy hoidosta. Mutta mihin saa aina tulla? Kouluun, ihan missä vain kunnossa.

Mitä väliä, jos yrittää vahingoittaa opea päivittäin ja vaikka ei voi olla samassa tilassa muiden oppilaiden kanssa. Koulu on lapsen oikeus!

Useimmiten kai sitä hoitoa ei kyllä saa vaikka haluaisi. Tai ainakin jonot on pitkät. Silloin on todellakin hyvä että lapsi jatkaa omassa koulussa niin normaalisti kuin on mahdollista. Kuitenkin voidaan paljon tehdä sen eteen että lapsi pärjäisi siellä koulussa paremmin, kyse on vain koulun resursseista.

Väitän, että vanhemmat ovat ne, jotka rakentavat lapsen itsetuntoa ja luottamusta omaan arvoon. Viisas vanhempi pystyy tukemaan itseluottamusta silloinkin, kun lapsella on esim.vaikeita oppimisvaikeuksia. Arvo ei perustu siihen, mitä lapsi osaa, vaan että hän on.

Ja joskus itsetunto ei nepsylapselle tai psyk.oireilevalle rakennu kaikesta tuesta huolimatta, vaikka olisi supervanhemmat ja superope ja vaikka kaikki seisoisivat päällään.