Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa
04.10.2020 |
Jonkun aikaa tilannetta seuranneena halusin nyt tuoda yhden näkökulman tähän keskusteluun oppilaiden pahoinvoinnista ja sen ratkaisuista.
Työskentelen sosiaalihuollossa ja osallistun säännöllisesti erilaisiin koulupalavereihin. Kerta toisena jälkeen olen jaksanut hämmentyä siitä, kuinka karseaa kohtelua oppilaat näissä palavereissa saavat osakseen - yleensä vähintään opettajalta, mutta myös niiltä muilta "tukihenkilöiltä". Heiveröisellä itsetunnolla varustettuja oppilaita pelotellaan jatkuvasti kaikilla niillä seurauksilla mitä on edessä, jos ei hommat ota äkkiä sujuakseen. Vahvistavaa sydämellistä kannustusta ja välittämistä ei niissä kohtaamisissa ole lainkaan. Tulee mielikuva, että oppilaita auttaa pääasiassa henkilöstö, joka ei koskaan ole kokenut elämässään vastoinkäymisiä. Ja vaikeahan sitä on tietenkin auttaa, jos oma elämä on ollut vain siitä kiinni, että ottaako itseään niskasta kiinni vai ei. Pahoinvointi nykyaikana on niin monimuotoista, ettei se häviä sillä että alaikäistä kehittymätöntä lasta kehotetaan vain toimimaan toisin.
Tämä ei siis ole puheenvuoro kiusaamisen puolesta. Mutta uskon, että kaikenlaisen kiusaamisen taustalla ovat lopulta ne tärkeimmät kysymykset, eli se että kelpaako, onko arvokas ihmisenä, onko tulevaisuudessa minullekin jotain muuta kuin synkkyyttä. Ja näihin kysymyksiin opetushenkilöstö antaa vastauksensa joka päivä - tiedostamattaankin.
Onko teillä mitään vastaavia kokemuksia?
Kommentit (220)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Ja opettajanhuoneessa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Voidaan lässyttää hyväksyvällä ja kannustavalla asenteella diipadaapaa. Mutta totuus on se, että opettaja voi tarjota puitteet oppimiselle, mutta ei oppia sen oppilaan puolesta. Oppilaan on itse tehtävä se työ, jotta oppii. Opettaminen ei ole tiedon kaatamista opettajan päästä oppilaan päähän.
Totuus on myös se, että koulun tuntikehyksellä aika ei riitä siihen, että kaikki asiat ja oppiaineen hallinnan oppisi vain koulussa. Koulussa tarjotaan ikään kuin johdanto aiheeseen ja se oppilaan osuus siitä oppimistyöstä tehdään osaksi sitten kouluajan ulkopuolella.
Totuus on se, että osalla on huonot kotiolot. Vanhemmat ei välitä lainkaan tai sitten painostavat liikaa. Sillä taustalla on haastavaa opiskella. Vanhempi, viinapullon korkki kiinni, kännykkä pois kädestä ja lapsen kanssa metsään retkelle.
Totuus on se, että osa oppilaista, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin, haaskaa sen jossain ostoskeskuksessa notkumiseen. Kyllä tämä pitää voida sanoa suoraan tai mikään ei muutu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Kotona huolehditaan siitä, että lapsi tekee läksyt, lukee kokeisiin, syö riittävästi ja myös aamupalan, menee ajoissa nukkumaan?
Osassa kodeista ei huolehdita, kun se teini on jo iso ja pärjää kyllä...
Teini tarvitsee vanhempiaan yhtä paljon kuin 2 v. uhmaiässään. Osa vanhemmista ei tätä ymmärrä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?
On. Sairaanhoitajan. Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki. Osa FAS-piirteisistä kykenee oppimaan saman kuin muut. Mutta osalla on sikiöaikana aivojen kehitys häiriintynyt niin, että fysiologisesti ei vaan kykene samaan.
Ja täytyy myös voida sanoa se, että koulun tehtävä on ensisijaisesti opettaa. Opettaa. Koulu on oppilaitos. Opettajat opettavat. Koululta ei voi vaatia ratkaisua psyykkisiin ongelmiin. Myötätuntoisia ollaan kyllä päätyön ohella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Kotona huolehditaan siitä, että lapsi tekee läksyt, lukee kokeisiin, syö riittävästi ja myös aamupalan, menee ajoissa nukkumaan?
Osassa kodeista ei huolehdita, kun se teini on jo iso ja pärjää kyllä...
Teini tarvitsee vanhempiaan yhtä paljon kuin 2 v. uhmaiässään. Osa vanhemmista ei tätä ymmärrä
Juuri tätä tarkoitan. On jo paljon tehty oppimisen eteen, kun kotona on tarjolla aamu- ja iltapala ja päivällinen. On tietty nukkumaanmenoaika. Vanhemmat on kotona ja läsnä sille lapselle. Tehdään yhdessä asioita. Katsotaan, että lapsi tekee läksyt ja valmistautuu kokeisiin. Ollaan kiinnostuneita siitä, missä lapsi liikkuu eikä hyväksytä sitä, että notkuu kaiken vapaa-ajan siellä ostoskeskuksessa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Voidaan lässyttää hyväksyvällä ja kannustavalla asenteella diipadaapaa. Mutta totuus on se, että opettaja voi tarjota puitteet oppimiselle, mutta ei oppia sen oppilaan puolesta. Oppilaan on itse tehtävä se työ, jotta oppii. Opettaminen ei ole tiedon kaatamista opettajan päästä oppilaan päähän.
Totuus on myös se, että koulun tuntikehyksellä aika ei riitä siihen, että kaikki asiat ja oppiaineen hallinnan oppisi vain koulussa. Koulussa tarjotaan ikään kuin johdanto aiheeseen ja se oppilaan osuus siitä oppimistyöstä tehdään osaksi sitten kouluajan ulkopuolella.
Totuus on se, että osalla on huonot kotiolot. Vanhemmat ei välitä lainkaan tai sitten painostavat liikaa. Sillä taustalla on haastavaa opiskella. Vanhempi, viinapullon korkki kiinni, kännykkä pois kädestä ja lapsen kanssa metsään retkelle.
Totuus on se, että osa oppilaista, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin, haaskaa sen jossain ostoskeskuksessa notkumiseen. Kyllä tämä pitää voida sanoa suoraan tai mikään ei muutu.
Eihän tässä ole opettajilta pyydetty mitään muuta kuin kunnioittavaa asennetta myös niitä pahoinvoivia lapsia kohtaan. Miksi se on niin vaikeaa? Miksi se vaatisi euroakaan lisäresursseja? Mikä vaikutus lapsen vanhemmilla on opettajan reaktioihin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?
On. Sairaanhoitajan. Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki. Osa FAS-piirteisistä kykenee oppimaan saman kuin muut. Mutta osalla on sikiöaikana aivojen kehitys häiriintynyt niin, että fysiologisesti ei vaan kykene samaan.
Ja tämä tulee hyväksyä ja tarjota näille oppilaille pieni, heitä tukeva ryhmä. Samoin kuin niille autismin kirjon oppilaille. Eikä tunkea kaikkia samaan isoon luokkaan.
Mitä nyt luin näitä vastauksia ja mitä omakohtaisia kokemuksia itselläni on, niin näyttää olevan hyvinkin arkipäivää se, että sekä oppilaat, opettajat ja kaikki mahdolliset moniammatilliset yhteistyöntekijät voivat pahoin koulussa. Ja suurimmaksi ongelmanipuksi muotoutunee resurssipula.
Lapset perheineen ovat monien ongelmien keskellä arkisessa yhteiskunnassa, mikä moninkertaistuu koulussa. Opettajat ovat usean ison tahon ristipaineessa, eivätkä myöskään saa ääntänsä kuuluviin kuormittavien töidensä takaa. Muut tukitoimien edustajat taistelevat tuulimyllyjä vastaan riittämättömällä henkilökunnalla hekin.
Tähän on tultu. Yhteiskunta asettaa niin monelta suunnalta kohtuuttomia pärjäämisen ja riittämisen, osaamisen ja tietämisen paineita, että jokaisen pitäisi olla yli-ihminen niistä selvitäkseen. Sen pienen koululaisenkin.
Ja koululainen on se pääasia. Miten hän saa äänensä ja tilanteensa kuuluviin, kun kuulevia korvia ja näkeviä silmiä ei ole tarpeeksi, ymmärtäjistä puhumattakaan.
Se, että tässäkin keskustelussa haukutaan opettajia ja heidän ammattitaitoaan, sosiaalitoimi sekä koulukuraattorit -psykologeineen samassa vanavedessä hännänhuippuna lapsiperheet, niin - miten se edesauttaa mitään? Ei mitenkään.
Se, että syytellään ns.ruohonjuuritasolla toisiamme, jää vain ruohonjuuritasolle. Ääni ja ongelmat on saatava ylemmän päättäjätahon tietoon. Uudestaan ja uudestaan.
Ei tästä muuten mitään tule. Keskustelutkin, kuten tässä, ovat syytöksien täyttämiä taholta toiselle, kun pitäisi kohdentaa sekin voima ratkaisujen ja keinojen miettimiseen yhdessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?
On. Sairaanhoitajan. Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki. Osa FAS-piirteisistä kykenee oppimaan saman kuin muut. Mutta osalla on sikiöaikana aivojen kehitys häiriintynyt niin, että fysiologisesti ei vaan kykene samaan.
Hyvä. Palataan alkuperäiseen otsikon kysymykseen. Kouluja ei valvota yhteiskunnsn toimesta mitenkään. Esimerkiksi Aluehallintovirastolla ei ole toimeenpanevaa määräysvaltaa kouluihin. Tämä on kuntien vastuulla järjestää asia. Terveys- ja sosiaalipuolella AVI voi puuttua asiaan.
Mikä on Sinun näkemyksesi otsikon kysymykseen; Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa?
Siirtääkö opettajat, joille ei ole järjestettyä valvontaa työtehtävien hoidosta asian valvotulle terveyden- ja sosiaalihuollon vastuulle - vai kertovatko työnantajalle, etteivät suoriudu työtehtävistään?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
^ja juuri tällainen kohtaava, ymmärtävä, hyväksyvä ja kannustava asenne on se, mikä välittyy siellä arjessa ja niissä palavereissa.
Voidaan lässyttää hyväksyvällä ja kannustavalla asenteella diipadaapaa. Mutta totuus on se, että opettaja voi tarjota puitteet oppimiselle, mutta ei oppia sen oppilaan puolesta. Oppilaan on itse tehtävä se työ, jotta oppii. Opettaminen ei ole tiedon kaatamista opettajan päästä oppilaan päähän.
Totuus on myös se, että koulun tuntikehyksellä aika ei riitä siihen, että kaikki asiat ja oppiaineen hallinnan oppisi vain koulussa. Koulussa tarjotaan ikään kuin johdanto aiheeseen ja se oppilaan osuus siitä oppimistyöstä tehdään osaksi sitten kouluajan ulkopuolella.
Totuus on se, että osalla on huonot kotiolot. Vanhemmat ei välitä lainkaan tai sitten painostavat liikaa. Sillä taustalla on haastavaa opiskella. Vanhempi, viinapullon korkki kiinni, kännykkä pois kädestä ja lapsen kanssa metsään retkelle.
Totuus on se, että osa oppilaista, joilla olisi potentiaalia vaikka mihin, haaskaa sen jossain ostoskeskuksessa notkumiseen. Kyllä tämä pitää voida sanoa suoraan tai mikään ei muutu.
Eihän tässä ole opettajilta pyydetty mitään muuta kuin kunnioittavaa asennetta myös niitä pahoinvoivia lapsia kohtaan. Miksi se on niin vaikeaa? Miksi se vaatisi euroakaan lisäresursseja? Mikä vaikutus lapsen vanhemmilla on opettajan reaktioihin?
Mitä nyt käytännössä tarkoitat tuolla kunnioittavalla asenteella pahoinvoivaa lasta kohtaan? Millä tavalla pahoinvoivaa?
Anna esimerkki, miten se oppilaan pahoinvointi ilmenee, mistä se johtuu ja miten opettajan mielestäsi tulisi siihen reagoida?
Harva opettaja tuntee kovin hyvin lapsen vanhempia. Itse suhtaudun oppilaisiin ystävällisen neutraalisti taustoista riippumatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mitä nyt luin näitä vastauksia ja mitä omakohtaisia kokemuksia itselläni on, niin näyttää olevan hyvinkin arkipäivää se, että sekä oppilaat, opettajat ja kaikki mahdolliset moniammatilliset yhteistyöntekijät voivat pahoin koulussa. Ja suurimmaksi ongelmanipuksi muotoutunee resurssipula.
Lapset perheineen ovat monien ongelmien keskellä arkisessa yhteiskunnassa, mikä moninkertaistuu koulussa. Opettajat ovat usean ison tahon ristipaineessa, eivätkä myöskään saa ääntänsä kuuluviin kuormittavien töidensä takaa. Muut tukitoimien edustajat taistelevat tuulimyllyjä vastaan riittämättömällä henkilökunnalla hekin.
Tähän on tultu. Yhteiskunta asettaa niin monelta suunnalta kohtuuttomia pärjäämisen ja riittämisen, osaamisen ja tietämisen paineita, että jokaisen pitäisi olla yli-ihminen niistä selvitäkseen. Sen pienen koululaisenkin.
Ja koululainen on se pääasia. Miten hän saa äänensä ja tilanteensa kuuluviin, kun kuulevia korvia ja näkeviä silmiä ei ole tarpeeksi, ymmärtäjistä puhumattakaan.
Se, että tässäkin keskustelussa haukutaan opettajia ja heidän ammattitaitoaan, sosiaalitoimi sekä koulukuraattorit -psykologeineen samassa vanavedessä hännänhuippuna lapsiperheet, niin - miten se edesauttaa mitään? Ei mitenkään.
Se, että syytellään ns.ruohonjuuritasolla toisiamme, jää vain ruohonjuuritasolle. Ääni ja ongelmat on saatava ylemmän päättäjätahon tietoon. Uudestaan ja uudestaan.
Ei tästä muuten mitään tule. Keskustelutkin, kuten tässä, ovat syytöksien täyttämiä taholta toiselle, kun pitäisi kohdentaa sekin voima ratkaisujen ja keinojen miettimiseen yhdessä.
Etkö vieläkään ymmärtänyt? Opettajan selviytyminen työstä on kuntatyönantajan vastuulla, jos työnantaja on kunta.
Vastaanko tällä palstalla kunnat esittämiisi kysymyksiin?
No jos oppilaalla on vapaa-aikaan/kotiin asti ulottuvia ongelmia, jotka heijastuvat kiusaamisena ja koulu on tehnyt oppilaasta kiusaamisen tms. takia lastensuojeluilmoituksen, niin eikö se oli nimenomaan sosiaalihuollon tehtävä ottaa tästä lapsesta koppi ja tehdä toimenpiteitä, että olot paranevat kouluelämän ulkopuolella?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No jos oppilaalla on vapaa-aikaan/kotiin asti ulottuvia ongelmia, jotka heijastuvat kiusaamisena ja koulu on tehnyt oppilaasta kiusaamisen tms. takia lastensuojeluilmoituksen, niin eikö se oli nimenomaan sosiaalihuollon tehtävä ottaa tästä lapsesta koppi ja tehdä toimenpiteitä, että olot paranevat kouluelämän ulkopuolella?
Lastensuojelu ei voi tehdä toimenpiteitä. Se voi tarjota niitä, ja joskus niitä otetaan vastaan ja joskus ei.
Vierailija kirjoitti:
No jos oppilaalla on vapaa-aikaan/kotiin asti ulottuvia ongelmia, jotka heijastuvat kiusaamisena ja koulu on tehnyt oppilaasta kiusaamisen tms. takia lastensuojeluilmoituksen, niin eikö se oli nimenomaan sosiaalihuollon tehtävä ottaa tästä lapsesta koppi ja tehdä toimenpiteitä, että olot paranevat kouluelämän ulkopuolella?
Kiusattu siirretään toiseen kouluun.
Onko mielestäsi oikein?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?
On. Sairaanhoitajan. Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki. Osa FAS-piirteisistä kykenee oppimaan saman kuin muut. Mutta osalla on sikiöaikana aivojen kehitys häiriintynyt niin, että fysiologisesti ei vaan kykene samaan.
Hyvä. Palataan alkuperäiseen otsikon kysymykseen. Kouluja ei valvota yhteiskunnsn toimesta mitenkään. Esimerkiksi Aluehallintovirastolla ei ole toimeenpanevaa määräysvaltaa kouluihin. Tämä on kuntien vastuulla järjestää asia. Terveys- ja sosiaalipuolella AVI voi puuttua asiaan.
Mikä on Sinun näkemyksesi otsikon kysymykseen; Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa?
Siirtääkö opettajat, joille ei ole järjestettyä valvontaa työtehtävien hoidosta asian valvotulle terveyden- ja sosiaalihuollon vastuulle - vai kertovatko työnantajalle, etteivät suoriudu työtehtävistään?
Otsikossa ei ole teknisesti ottaen kysymystä. Siinä on toteamuslause, jonka perään on laitettu kysymysmerkki. Suomen kielessä kysymyslausetta ei rakenneta noin.
Sitten. Millaista valvontaa Avien pitäisi kouluissa toteuttaa? Miten? Mikä olisi valvonnan tavoite?
Opettajan työtehtävä on opettaa ja tukea oppilaan kasvua yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Ei opettaja voi siirtää työtehtäviensä hoitoa terveys- ja sosiaalihuollolle. Miten terveys- ja sosiaalihuolto hoitaisi opettamisen?
Opettajan työtehtävä ei ole lapsen psyykkisten tai fyysisten oireiden hoito. Hänellä ei ole siihen myöskään koulutusta.
Jos oppilas on mieleltään sairas, niin hän tarvitsee ongelman hoitoon jonkun muun kuin opettajan. Opettaja voi tarjota tukea, ei hoitaa lasta kuntoon.
99 % opettajista suoriutuu työtehtävistä eli opettamisesta, kun puitteet ovat kunnossa. Opettajan työtehtävä ei ole terapoida psyykkisesti oireilevaa lasta tai hoitaa häntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No jos oppilaalla on vapaa-aikaan/kotiin asti ulottuvia ongelmia, jotka heijastuvat kiusaamisena ja koulu on tehnyt oppilaasta kiusaamisen tms. takia lastensuojeluilmoituksen, niin eikö se oli nimenomaan sosiaalihuollon tehtävä ottaa tästä lapsesta koppi ja tehdä toimenpiteitä, että olot paranevat kouluelämän ulkopuolella?
Lastensuojelu ei voi tehdä toimenpiteitä. Se voi tarjota niitä, ja joskus niitä otetaan vastaan ja joskus ei.
Kehottaisin tutustumaan oman ulkopuoliseen kirjallisuuteen. Muun ohella voisit lukea vaikkapa "Huostaanotot Hallinto-oikeuksissa" -kirjan.
Esimerkkikommentti kirjasta: "Sen on Hallinto-oikeus päättänyt!"
Tarjosiko lastensuojelu palveluita vai Hallinto-oikeus?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
Opettaja ei voi lähteä muuttamaan koko järjestelmää. Koulujärjestelmän yksi osa on opitun arviointi, opettaja ei voi sitä muuttaa. Toisaalta, kaikilla kyllä on niin halutessaan mahdollisuus 7-8 arvosanaan. Mikä ei ole huono, vaan keskiverto.
Toki jokaiselle tulisi pystyä luomaan koulussa onnistumisen kokemuksia.
Mutta jos oikeasti on kyse hyvin heikkolahjaisesta oppilaasta, joka ei vaikka aivovaurion vuoksi pysty ikinä siihen, mihin keskiverto-oppilaat, onko hänen paikkansa tavallisessa koulussa?
Kuka tämmöistä päästää suustaan? Joku alakoulun ope? Vai kaikilla mahdollisuus seiskaan tai kasiin? Te syötätte vanhemmille alakoulussa sellaisen käsityksen, että jokainen oppimisvaikeuksinenkin saa "oikealla tuella" vähintään seiskan. Totuus on, että arvosteluasteikko on 4-10 ja usein tarvitaan paljon tukea jo vitoseen tai kutoseen. Numeroiden tulee olla vertailukelpoiset ja niiden tulee noudattaa annettua ohjeistusta. Sitten vanhemmat ajattelee, että yläkoulun opettajat on epäpäteviä ja sluibivat työstään, kun se Annapetteri ei saakaan enää seiskoja, kuten alakoulussa sai hyvällä tuella. Teette karhunpalveluksen noilla ilmaisilla numeroilla lapsille. Siitä olen samaa mieltä, että numerot voisi heikoilta ottaa kokonaan pois lyttäämästä. Mutta tällä mennään, mikä on ohjeistus. Lakihan ei velvoita antamaan numerotodistusta ennen kuin ysin keväällä, mutta sitä pidetään vaarallisena, koska siinä voisi tulla isoja pettymyksiä ja ylläreitä.
Olen aineen- ja luokanopettaja. Väitän, että kun katsoo arvosanojen 7-8 kriteereitä, niin jokaisen normaalilla oppimiskyvyllä ja järjellä varustetun on ne kriteerit mahdollista saavuttaa. Joku FAS- tapaus ei fysiologisista syistä johtuen ehkä kykene.
Mutta ei se oppi sinne oppilaan päähän iskostu koulussa istumalla. Pitää kotona tehdä töitä niiden oppiaineiden eteen. Vähän enemmän harrastaa sitä lukemista, laskemista ja vieraita kieliä, kuin että vaan tekee pelkät läksyt. Huomioida noihin liittyviä asioita arjessa. Vanhempien tuella.
Väitän, että jokaisella ns normaalin rajoissa olevalla oppilaalla on noihin arvosanoihin mahdollisuus, jos näkee vähän vaivaa. Mutta jos kotiolot on kurjat tai joku steissillä notkuminen kiinnostaa koulunkäyntiä enemmän, niin ei se arvosana tyhjän tekemisestä tule.
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?
On. Sairaanhoitajan. Tuo nyt oli vaan yksi esimerkki. Osa FAS-piirteisistä kykenee oppimaan saman kuin muut. Mutta osalla on sikiöaikana aivojen kehitys häiriintynyt niin, että fysiologisesti ei vaan kykene samaan.
Hyvä. Palataan alkuperäiseen otsikon kysymykseen. Kouluja ei valvota yhteiskunnsn toimesta mitenkään. Esimerkiksi Aluehallintovirastolla ei ole toimeenpanevaa määräysvaltaa kouluihin. Tämä on kuntien vastuulla järjestää asia. Terveys- ja sosiaalipuolella AVI voi puuttua asiaan.
Mikä on Sinun näkemyksesi otsikon kysymykseen; Opettajien ja oppilashuollon rooli oppilaiden pahoinvoinnissa?
Siirtääkö opettajat, joille ei ole järjestettyä valvontaa työtehtävien hoidosta asian valvotulle terveyden- ja sosiaalihuollon vastuulle - vai kertovatko työnantajalle, etteivät suoriudu työtehtävistään?
Otsikossa ei ole teknisesti ottaen kysymystä. Siinä on toteamuslause, jonka perään on laitettu kysymysmerkki. Suomen kielessä kysymyslausetta ei rakenneta noin.
Sitten. Millaista valvontaa Avien pitäisi kouluissa toteuttaa? Miten? Mikä olisi valvonnan tavoite?
Opettajan työtehtävä on opettaa ja tukea oppilaan kasvua yksilönä ja yhteiskunnan jäsenenä. Ei opettaja voi siirtää työtehtäviensä hoitoa terveys- ja sosiaalihuollolle. Miten terveys- ja sosiaalihuolto hoitaisi opettamisen?
Opettajan työtehtävä ei ole lapsen psyykkisten tai fyysisten oireiden hoito. Hänellä ei ole siihen myöskään koulutusta.
Jos oppilas on mieleltään sairas, niin hän tarvitsee ongelman hoitoon jonkun muun kuin opettajan. Opettaja voi tarjota tukea, ei hoitaa lasta kuntoon.
99 % opettajista suoriutuu työtehtävistä eli opettamisesta, kun puitteet ovat kunnossa. Opettajan työtehtävä ei ole terapoida psyykkisesti oireilevaa lasta tai hoitaa häntä.
Väitätkö, ettei opettajan reagoinnilla lapsen oireiluun voi olla oireilua vahvistava tai heikentävä vaikutus?
Vierailija kirjoitti:
Meneeköhän keskustelu hieman sivuraiteille? Väkivaltaan puuttumisessa tuskin kukaan kannustaa turvautumaan lempeisiin katseisiin. Kyse on siitä, miten alun perin ennaltaehkäistään lapsen kokemusta riittämättömyydestä.
Koulu itsessään on maailma, jossa luodaan odotuksia ja tehdään jopa numeerisesti arvioiden selväksi miten lapsi niistä odotuksista suoriutuu. Se on ennen muuta palautejärjestelmä. Ei ole sattumaa, että heikolla itsetunnolla varustetut lapset ryhtyvät kunnolla oireilemaan vasta koulussa. Silloinhan he saattavat ensimmäistä kertaa joutua kohtaamaan se, että eivät pysyneetkään perässä, eivät osanneet kun piti osata, ja mikä pahinta, olivat huonompia kun luokan muut lapset. Ja valitettavasti kun suoriutuu heikosti yhdessä aineessa, suoriutuu todennäköisesti heikommin myös jossain muussa. Kyllähän opettaja on se ensimmäinen ihminen josta lapsi peilaa sen, miten näihin musertaviin epäonnistumisiin pitäisi suhtautua. Eikä opettajilla ole omakohtaista kokemusta siitä, millaista on kun yrittää ja epäonnistuu silti. Sitä yrittämistä jaksaa sen jälkeen kerran, ehkä kaksi. Sitten loppuu yrittäminen.
En ole opettaja, mutta kyllä tätä vastoinkäymisiin suhtautumista pitää opettaa kotona eikä koulussa. Eli olla tyytyväinen, kun lapsi yrittää parhaansa ja toisaalta opettaa jo pienenä häviämään ja siihen, että kaikessa ei voi eikä tarvitse olla paras. Jos annat lapsen voittaa kaikissa peleissä ja leikeissä siihen asti, kun tämä on koulussa niin totta hemmetissä se on hämmentävää, kun todellisuus iskeekin vastaan, että miksi minä en nyt voittanutkaan kun ainahan minä voitan ja olen kaikessa paras.
Alue: Aihe vapaa
Asia muuten ok, mutta onko sinulla myös terveydenhuollon koulutus, kun arvioit FAS -piirteitä ja edellytyksiä oppimiselle?