Kun terapia alkaa heti alussa mennä pieleen

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Minä en ole lapsi, eikä terapeutti mun vanhempi eikä pomo. Kuulostaa sairaalta koko kuvio.

Miten se menikään, puolet paranee ja puolet valmistuu...

Vierailija kirjoitti:

Toi vaan todistaa, että et ole syyttä terapiassa... Terapeutti käyttää tekniikoita, joiden on tarkoituskin aiheuttaa sinussa tunnereaktioita, joiden perusteella terapeutti tekee johtopäätöksiä sinusta. Tavoitteena on kaivaa esiin sinun ongelmasi, koska pohjimmiltaan sinä olet ongelma eikä se, millaisia tuntemuksia muut aiheuttavat sinussa.

Voin sanoa 100% varmuudella, että terapeuttisi ei ole tehnyt mitään väärää tai kohdellut sinua huonosti. Sinä tuomitset muita omista lähtökohdistasi ja manipuloit todellisuutta sellaiseksi, mikä sopii sinulle. Todennäköisesti haluat keskeyttää terapian jollain tekosyyllä ja syytät siitä huonoa terapeuttia, vaikka totuus on se, että sinulla ei ole rohkeutta tai halua muuttua. Ja siinä tapauksessa teet ihan oikein keskeyttämällä hoidon, mutta älä valehtele itsellesi syyttämällä muita!

Vau, semmoiset kaasuvalotukset siinä.

100% varmuutta ihmisten kanssa toimiessa ei ole. Terapeutit ovat ihmisiä hekin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Ja jos ymmärtää tykätä itsestään jo valmiiksi ihan terveellä tavalla, niin sittenkö pitää hajottaa ihminen häpeämään itseään,  ennen kuin sen voi antaa taas oppia tykkäämään itsestään?

Taitaa olla parantuneiden ja valmistuneiden lisäksi iso lauma niitä, jotka vaan jää kerta kaikkiaan asemalle.

Vierailija kirjoitti:

Onko jollain omakohtaisia kokemuksia tällaisesta tilanteesta? Arviontikäynnin perusteella kaikki vaikutti hyvältä, mutta myöhemmillä käynnillä esiin nousi todella isoja ongelmia.

Minulla on tällainen kokemus. Terapeutti ehdotti tuolloin terapiasopimuksen purkamista, kun keskustelimme asiasta. Tiedotin asiasta Kelaan. Lopetin käynnit ja etsin toisen terapeutin. Laitoin uuden hakemuksen Kelaan vireille. Uusi päätös tuli nopeasti. Uude terapeutin kanssa kaikki on mennyt hyvin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Kas kun kaikkia ei vaivaa häpeän puuttuminen, vaan niitä vaivoja on erilaisia.

Toimiva terapia johtaa toimivaan mielen teoriaan, jolloin on mahdollista ymmärtää esimerkiksi se että se apu joka juuri minulle toimi tuskin toimii muille täsmälleen samalla tavoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.

Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.

Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.

En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.

Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.

Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.

En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.

Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.

Jos valmiiks hävennyt omaa itseään nuoruudesta saakka eikä mitään saanut aikaan, sitten terapeutti pistää vielä enempi löylyä että varmasti analysoidaan joka kolahdus.  Vois olla hieman liikaa omalle päälle.

Sais olla joku unohdus-terapia  että alottelis puhtaalta pöydältä.

Vierailija kirjoitti:

Jos valmiiks hävennyt omaa itseään nuoruudesta saakka eikä mitään saanut aikaan, sitten terapeutti pistää vielä enempi löylyä että varmasti analysoidaan joka kolahdus.  Vois olla hieman liikaa omalle päälle.

Sais olla joku unohdus-terapia  että alottelis puhtaalta pöydältä.

Kaikki ihmiset yrittää aloittaa puhtaalta pöydältä. Siksi on terapian tarve kun se ei onnistu.

Ja lyttäämällä lisää onnistuu? Ei kukaan edes vähän täysipäinen halua aloittaa puhtaalta pöydältä, se eletty elämä on mukana ja siitä toivottavasti on oppinutkin jotakin.

Jos minä menisin terapiaan, tahtoisin vaihtoehtoisia ajatusmalleja, en mitään sellaista että tuhotaan ihmisen persoonallisuus ymmärtämättä että mikään määrä terapiaa ei anna uutta alkua, siihen tarvittaisiin aito uudelleen syntyminen. Kuulostaa aivopesulta koko homma.

Terapeutin ja asiakkaan kemiat ei aina kohtaa, se on selvää ja se on ihan ok. Mut on vaikea uskoa että kovin moni terapeutti yrittäisi aktiivisesti lytätä ketään. Mistä tullaan siihen mitä ihminen kokee lyttäykseksi ja miten herkkänahkainen hän on. Esim näiden mietteiden haastamisesta voisi aloittaa. Jos terapiasuhde on vielä käynnissä niin oisko mahdollista sanoittaa omat lytätyksi tulemisen kokemukset terapeutille ja katsoa mihin se johtaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.

Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.

Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.

En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.

Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.

Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?

Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".

Fakta on, että hyvät terapeutit on tosi varattuja. Kenelle saa helposti aikoja on näitä haukottelijoita tai sosiopaatteja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.

Elääkö ne terapeutit  jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.

Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.

Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.

Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.

Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?

Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?

Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.

Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.

Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.

Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.

Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.

En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.

Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.

Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?

Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".

Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.