Kun terapia alkaa heti alussa mennä pieleen

Vierailija kirjoitti:

Vaatii paljon älykkyyttä käydä terapiassa ja analysoida itseään. Ihan tyhmät eivät hyödy siitä kunnolla.

Kun terapia onnistuu potilas on älykäs. Jos terapia ei onnistu = potilas on tyhmä.

Psykodynaaminen terapia = viisas terapeutti auttaa potilasta ymmärtämään että vika on potilaassa ja potilas on tyhmä, jos ei tykkää terapiasta.

ki

Kiitos näistä. Muutaman vuoden jälkeen terapeutin kanssa on tilanne, jossa en tunnista itseäni hänen antamastaan kuvasta ja ohjeet ja tulkinnat tuntuvat vahingoittavan kykyäni toimia ja ovat myös olleet ammatillisesti haastavia. En tiedä onko tässä juuri menossa rankemmanpuoleinen tuollainen aiemmin kuvailtu mitätöinnin, häpäisemisen, epäonnistumisen tuottamisen jne kautta jokin oivallus, mutta olen karsinut terapiaa, koska en kykene luottamaan terapeuttiin.

Hän tuntuu ohjaavan minua ammatillisesti suuntaan, jota hän ei alaa tuntemattomana oikein tiedä, millaisia vaikutuksia sillä on eikä siten osaa auttaa minua enää kun olen noudattanut hänen ohjeitaan. Hän on tuntunut aivan satunnaisesti joinain hetkinä kannustavan välien katkaisemiseen joidenkin kanssa ja suhtautunut positiivisesti riitaan joka sellaiseen johtaa, sitten taas toisissa tilanteissa hän kehottaa olemaan edes vastaamatta enää jonkun toisen provosoiviin viesteihin, vaikka itsestä tuntuu, että jämäkkä tilanteen päättävä viesti olisi ollut enemmän paikallaan. Ennen terapiaa olin riidellyt vain muutaman ihmisen kanssa eläessäni. Nyt en enää tiedä mitä ajatella, kun hän kannusti minua useita kuukausia jatkamaan parisuhdetta, jonka varoitusmerkeistä yritin keskustella. Hän mitätöi sanomiseni, kannusti minua ymmärtämään miestä ja suhtautumaan tähän positiivisesti ja päädyin jatkamaan suhdetta vielä usean kuukauden. Kun olin päättänyt sen, erittäin hyvistä syistä, joista olin yrittänyt puhua siinä onnistumatta, keskustelu ohjattiin/ohjautui äitiin, ja miten äitini haluaa minun epäonnistuvan elämässäni ja ihmissuhteissani. Joka ei ole minulle mikään uusi oivallus, mutta tällaisen tilanteen luominen tai ylläpitäminen terapeutin taholta vei luottamuksen ja kun se vielä jotenkin kruunattiin tällä, että mietipä tähän päälle vielä miten iloinen äitisi on tästä (en ole tekemisissä, joten en ole sitä näkemässä). En olisi edes jatkanut suhdetta ilman terapeutin kannustusta joka sai minut tuntemaan että vaistoni ovat väärässä ja miestä pitää vain ymmärtää ja auttaa vielä vähän lisää.

On ollut paljon hyviä kannatteleviakin aikoja ja hän on todella pätevä ymmärtääkseni, mutta nyt kun olen kelaillut tätä paria vuotta ja miettinyt mitä jää käteen kun terapia vuoden päästä loppuu, tuntuu, että minusta on kuorimalla kuorittu esille epäloogista toimintaa, en koe että niinsanotusti tuntisin itseäni enää, lisätty aggressio tappiin vaarattomissakin tilanteissa, karsittu kaikki kiltteys ja nöyryytetty silläkin mitä oli, lisätty roppakaupalla lisää häpeää itsestä vielä vanhan päälle, olen vetäytynyt ja epäluuloinen, ennenkaikkea sitä, että siellä pitäisi terapeutin eleiden mukaan kuin marionetti kertoa tarpeeksi syviä asioita, uskoa kaikki mitä toinen sanoo ja sitten lähteä kotiin itkien kestämään omaa oloaan, koska sietokykyä pitää kasvattaa. Ja jos ei alunperinkään uskalla sanoa, että enemmän kyllä jokapäiväisessä elämässä painaa akuutti rikosprosessi kuin lapsuus. Tuntuu ettei saa olla aikuinen. Miten jatkaa terapiaa, kun ei uskalla enää puhua terapeutille kuin yksiselitteisistä työelämän ongelmista tai globaaleista katastrofeista tai muista ihmisistä, jonka terapeutti sitten luultavasti tulkitsee haluna tuomita muita ihmisiä omien virheiden myöntämisen sijaan ja tekee minusta vielä sairaamman? Tuntuu, että psyykeni hajoaa kokonaan, jos joudun käymään terapeutin kanssa kaiken tämän läpi ja jatkamaan siellä puhumista kaksi kertaa viikossa yhä syvemmälle johonkin mielen syövereihin, jotka vievät minut sairaslomalle tätä menoa.