Lue keskustelun säännöt.
Kun terapia alkaa heti alussa mennä pieleen
23.08.2018 |
Jos nopeasti paljastuu etteivät kemiat terapeutin kanssa kohtaa, niin eikö ole molempien etu että terapia päättyy ja potilas etsii uuden terapeutin? Vuorovaikutustyylit eivät vain sovi yksiin.
Voiko terapeutti tällaisessa tapauksessa velvoittaa maksamaan jotakin esimerkiksi ennakkoon sovituista käynneistä? Millaiset oikeudet potilaalla on keskeyttää hoito ellei se tuota tuloksia?
Kommentit (123)
Tai sitten potilaat näkevät omat vikansa, vetäytyvät lyttäämisestä ja provosoinnista, jossa potilas viedään ääritunteiden (mitättömyys, häpeä ja raivo) - joka on terapeuttienkin suusta sanottu, että potilaan pitää kestää terapiassa nämä heräävät tunteet joita terapeutti annostelee "sietokyvyn" rajoilla jotta sietokyky lisääntyisi.
Ehkä toinen menee enemmän lukkoon, kuoreen ja pahimmillaan jopa uudelleen traumatisoituu eikä enään osaa pitää puoliaan koska terapoitu ihminen oli itse se ongelma. eikä se miten muut häntä kohtelivat ja miten hän koki muiden suhtautumisen. Sen jälkeen ei enään edes viitsi analysoida omia vikojaan terapiassa ja tästä terapeutti sitten syyllistää potilaan kun hän ei ole sitoutunut ja valmis kohtamaan ongelmiaan.
Terapiassa pitää ymmärtää, että riippuvuus toisesta ihmisestä ja jos antaa itseään kohdella kaltoin (jos kokee terapeutin niin tekevän) on se potilaan oma vika ja että terapeuttikin on vain ihminen. Ihmisen ei tarvitse olla missään suhteessa, jonka kokee huonoksi.
Näin ajattelee myös narsisti, narsistissa ei ole mitään vikaa - heistä ongelma on siinä, kuinka muut antavat itseään kohdeltavan ja se on heidän oma ongelmansa. Jokaisen pitää oppia kävelemään ulos vahingollisesta suhteesta. Minusta on väärin opettaa ja hoitaa ihmisiä terapialla, jossa ihminen viedään siihen tilanteeseen, että hän ymmärtää ettei tästä tule mitään ja oppisi lähtemään pois siitä huonosta (terapiasuhteesta).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Ohis: miltä pohjalta lauot tuollaisia väitteitä tietämättä yhtään mitään toisesta ihmisestä? Melko epäilyttävän oloista toimintaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Jos potilas toistuvasti kokee tulevansa terapiassa lytätyksi, niin silloin terapeutti ei osaa kohdella asiakastaan hänelle sopivalla tavalla. Tällöin terapian hyödyt jäävät lähelle nollaa.
Kertokaa rehellinen esimerkki siitä miten teitä on terapiassa tahallisesti ja tarkoituksella lytätty. Ei siis yritetty saada näkemään asioita uudesta näkökulmasta, vaan ihan tarkoituksella mollattu ja haukuttu että tulisi paha olo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Jos potilas toistuvasti kokee tulevansa terapiassa lytätyksi, niin silloin terapeutti ei osaa kohdella asiakastaan hänelle sopivalla tavalla. Tällöin terapian hyödyt jäävät lähelle nollaa.
Kyllä ne silloinkin jää lähelle nollaa, jos terapeutti ei voi yhtään haastaa asiakkaan ajattelua. Joteninkin on sellainen kutina nyt että tässä kirjoitteleva lytätty on käynyt terapiassa jo seitsemättä vuotta.
Olen käynyt terapiassa pariinkin otteeseen, hyviä ja huonoja kokemuksia on, ja olen käynnyt lukuisilla arviointikäynneillä. Nykyinen terapiani on kestänyt 2 vuotta ja auttanut minua paljon. Tulen terapeutin kanssa hyvin toimeen, on lämmin ja luottamuksellinen ilmapiiri.
Voin sanoa omien kokemusteni perusteella että alkuperäisen kannattaisi vaihtaa, jos tunne epäsopivuudesta on noin vahva. Kannattaa kuunnella sisäistä ääntään, se on kumminkin aina oikeassa. Mutkistavia seikkoja kyllä on, kuten transferenssin nostamat tunteet, joiden johdosta tulee negatiivisia tunteita kuten esim. vihaa terapeuttia kohtaan jossain vaiheessa. (Transferenssihan on sitä että reagoi tiedostamattaan toiseen ihmiseen kuten johonkin aiemmin tuntemaansa, kuten vanhempaan.) Ne tunteet voivat ja saavat olla hyvin voimakkaitakin, tarkoitus on että niitä voidaan pikkuhiljaa tiedostaa ja puhua. Mutta kuitenkin näiden hankalien vaiheiden aikanakin pitäisi olla, ja minulla on nykyisessä terapiassani ollut, sellainen turvallinen ja luottavainen olo taustalla. Sellainen, että voidaan kuitenkin aina puhua siitä mikä vaivaa.
Tässä pitää todella osata luottaa itseensä, ei antaa kenenkään ulkopuolisen eikä tietenkään myös terapeutin sanella sinulle mikä on oikein ja miten sinun "kuuluisi" tuntea.
Pitkällekin koulutettu ja kokenut terapeutti voi mennä pahasti metsään omissa vastatunteissaan potilastsa kohtaan, ja omissa ongelmissaan. He ovat yleensä käyneet itsekin terapian osana koulutustaan, mutta se ei ratkaise kaikkia ongelmia kenelläkään. Joskus koulutusterapia on jäänyt kesken ja joissakin koulutuksisa se on aika lyhyt, esim. vain 40 tuntia. Kun asiakkaan terapia voi kestää 2-5 vuotta, niin terapeutin pitäisi kyllä jaksaa hoitaa itseään ainakin yli sen 40 h joka joissain on minimi...
Kriittisyyttä ja itseluottamusta peliin, ja tarvittaessa vaihto, niin kyllä se siitä. Terapia kannattaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Jos potilas toistuvasti kokee tulevansa terapiassa lytätyksi, niin silloin terapeutti ei osaa kohdella asiakastaan hänelle sopivalla tavalla. Tällöin terapian hyödyt jäävät lähelle nollaa.
Kyllä ne silloinkin jää lähelle nollaa, jos terapeutti ei voi yhtään haastaa asiakkaan ajattelua. Joteninkin on sellainen kutina nyt että tässä kirjoitteleva lytätty on käynyt terapiassa jo seitsemättä vuotta.
Mitä sinä tarkoitat haastamisella? Kyse ei ole pelkästään siitä mitä tehdään, vaan millä tavalla tehdään. Jos asiakas kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, niin ei voi enää puhua mistään yhteistyöstä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
En todellakaan aja sitä ideaa tässä tapauksessa. Tarkoitatko, että ajattelisin nyt terapiassa olevan tavoitteena nähdä itsensä enemmän toisten kuin omin silmin? Ei. Minusta se aiheuttaa ongelmia, en muuten kyselisikään näitä kysymyksiä.
Se kuvailu, josta ajatukseni lähti, oli se jonkun kertomus terapiaoivalluksistaan, joiden seurauksena hän oli alkanut häpeämään mm. aiempia arvostuksenkohteitaan, ja tähän oli liittynyt asian näkeminen muiden silmin. Tuli kuva, että se olikin toivottavaa.
Alkuperäinen kysymys oli, että jos ongelmia syntyy päinvastaisesta asiasta, onko siihen terapiaa? (Voin kysyä kysymyksiä ainoana, ei haittaa.)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Jos potilas toistuvasti kokee tulevansa terapiassa lytätyksi, niin silloin terapeutti ei osaa kohdella asiakastaan hänelle sopivalla tavalla. Tällöin terapian hyödyt jäävät lähelle nollaa.
Kyllä ne silloinkin jää lähelle nollaa, jos terapeutti ei voi yhtään haastaa asiakkaan ajattelua. Joteninkin on sellainen kutina nyt että tässä kirjoitteleva lytätty on käynyt terapiassa jo seitsemättä vuotta.
Mitä sinä tarkoitat haastamisella? Kyse ei ole pelkästään siitä mitä tehdään, vaan millä tavalla tehdään. Jos asiakas kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, niin ei voi enää puhua mistään yhteistyöstä.
Vihamielisesti? Really...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju vahvistaa mun näkemystä, että terapia voi tehdä enemmän pahaa kuin hyvää.
Elääkö ne terapeutit jossakin eri todellisuudessa kuin muut? Ajatelkaa, jos pomo töissä alkaisi hakea tulosta lyttäämällä kunnes ihminen häpeää? Tai lätkävalmentaja etisisi pelaajien heikot kohdat ja alkaisi tökkiä niihin ihan tökkimisen ilosta? Ja odottaisi, että työntekijän/pelaajan suoritus koko ajan paranee vaan.
Terapiaan mennyt ihminen on jo heikoilla ja tarvitsee tukea arkeen, ei sitä että lytätään vielä yhdeltä taholta.
Mun mielestä idea on se että ihminen näkis ettei siellä missä hän häpeää veretseosauttavasti ole oikeasti mitään hävettävää. Ei terapian tarkoitus ole löytää sellaista elämäntapaa jossa häpeää pystyy kaikin keinoin pakenemaan. Kun ihminen tajuaa että jäätävä häpeäreaktio on ihan turha, hän vapautuu. Uskon että omat heikot kohtansa tunteva ja hyväksyvä jääkiekkoilijakin on parempi jääkiekkoilija. Pystyy sitten joko kehittämään huonoja puoliaan tai hankkimaan jonkun korvaavan taidon. Eikä niin ettei pysty pelaamaan koska pelkää että joku pian sanoo että Jamppa toi nopeus ei ole sun paras puoli.
Oikeastaan psyyken paranmisen yksi rankimpia puolia on se että mitä pitemmälle se etenee, sitä enemmän hävettää ne omat toilailut elämän varrella. Näkee itseään muiden silmin. Samalla kuitenkin paraneminen tulee sen kautta että opettelee olemaan armollinen itselleen. Rakastamaan sitä noloa idioottia kaikesta huolimatta, niin kuin vanhempi rakastaa lastaan silloinkin kun se törttöilee. Omaa sisäistä lasta pitää opetella rakastamaan juuri sillä lailla että kuule Irmeli, nyt käyttäytydyt tyhmästi ja joudut jäähylle mutta rakastan sua silti.
Entä jos terapoitavan ongelma olisi päinvastainen? Hänellä olisi erityisen suuri taipumus nähdä itsensä toisten silmin, ulkopuolelta, ja tajuaisi sen seurauksena, miten hyvätkin puolet itsessä voidaan nähdä huonoina? Entä jos pystyisi vielä ymmärtämään taustalla olevat tarpeet kääntää hyvätkin ominaisuudet huonoksi?
Mitä terapialla saadaan muuttumaan tällaisessa asiakkaassa? Onko olemassa reverse-terapiaa, jossa tuota taipumusta pyritään vähentämään?
Veikkaan että monella voi häpeän kohde muuttua. Karrikoidusti niin että ennen terapiaa hävetti se ettei ajele hienolla autolla ja terapian jälkeen hävettää se että on joskus perustanut käsityksensä ihmisarvosta auton malliin ja hävettää ne omat narsistiset ajatuskuviot jotka on jälkikäteen ajatellen niin nolottavan ilmiselviä.
Toiseksi voi yrittää saada fokusta pois siitä mitä muut ajattelee ominaisuuksistaan siihen suuntaan että hyväksyy itse itsensä ja sen seurauksena muutkin hyväksyy paljon paremmin itseään kunnioittavan ja sitä myönten rehellisemmän ja aidomman ihmisen, ja lisäksi fokusta myös siihen suuntaan että mitä minä aidosti ja oikeasti haluan tehdä ja kokea. Mikä onkin pershäiriöisen vaikein rasti, kun on tottunut muokaamaan persoonallisuutensa muiden muotoiseksi.
Rastin vaikeutta lisää vielä se että vaikka lopulta tutustuisikin aitoon ja oikeaan itseensä, vuosikymmeniä jatkunut "väärän itsen" elämä eli muiden odotusten mukaan tanssiminen tai sen yritykset ovat johtaneet siihen että vanhasta elämästä ja vanhasta itsestään on vaikea siirtyä uuteen aidompaan elämään. Jos jossain vaiheessa tajuat että elämä on ollut muiden pillin mukaan tanssimista, perheellisen ja asuntovelkaisen ihmisen ei ole kauheen helppoa kääntää kelkaansa 180 astetta yhtäkkiä.
Tämä ei oikein vastannut kysymykseen, joka siis lähti edeltäneestä kommentista, jonka mukaan terapiassa pyritään saamaan ihminen näkemään itsensä toisten silmin.
Jos tuossa ei ole minkäänlaista ongelmaa, vaan ongelmaksi on muodostunut se, että pystyy liiankin hyvin käsittämään miltä oma toiminta voi toisista vaikuttaa, niin silloinhan ei ole järkeä ottaa terapian tavoitteeksi tuon jo ongelmia aiheuttavan piirteen voimistamista. Haluaisin siis tietää, onko tämänkaltaisista ongelmista kärsiville ihmisille hyötyä terapiasta, jos sen tavoitteena on yleisellä tasolla se, mistä halutaankin tässä tapauksessa päästä eroon.
En ryhdy nyt kertomaan ongelmista, joita tuo piirre voi aiheuttaa.
Ei terapiassa pyritä itseisarvona näkemään itseään toisten silmin. Se on sivutuote jos niin käy. Ja voi myös käydä niin että tajuaa että ne omat kuvitelmat siitä mitä muut minussa näkee on ihan metsässä. Enemmän oman mielen sisältöä kuin muiden.
Tietenkin voi. Tarkoitan vain, että tällaista ihmistä ei auta, että hän vieläkin enemmän alkaisi ajatella asioita muiden kannalta. Näistä terapiassa käyneiden vastauksista tulee käsitys, että terapiaan hakeutuvissa ihmisissä on nähty olevan suurena ongelmana, etteivät he kykene näkemään omia vikojaan, asioita muiden silmin eivätkä ymmärrä oman toimintansa vaikutuksia edes kohtuullisesti. Ellei tämä ongelmana lainkaan, mitä annettavaa terapialla on?
Aina toisten näkemykset eivät ole arvailujen varassa, vaan ne kerrotaan avoimesti eivätkä siis ole "kuvitelmia" tai "oman mielen sisältöä".
Oot ainoa joka tässä ajaa sitä ideaa että terapoitavan pitäisi alkaa ajatella ENEMMÄN asioita muiden kannalta. Varmaan tosi monella on se ongelma jo heti alun perinkin että ajattelee liikaa sitä mitä muut ajattelee ja terapiassa on päin vastoin tarkoitus vähentää sitä. Juttu nyt vaan on niin että jos sulla on joku haitallinen ajattelut- tai toimintamalli, niin on suuri mahdollisuus ettet olekaan kaikkitietävä sen suhteen mitä siinä tapahtuu tai miten siitä päästään eroon. Tiedän kyllä omasta kokemuksesta miten vaikea se on usein myöntää.
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.
Satasesta vetoa että lyttääminen on 100% omassa päässäsi. Tuosta sun kannattaisi oikeasti aloittaa. Että onko mitenkään mahdollista ettei sinua yritetäkään terapiassa lytätä, vaan että olet niin järjettömän herkkänahkainen että koet ihan kaiken ajattelusi haastamisen hyökkäyksenä itseäsi vastaan.
Jos potilas toistuvasti kokee tulevansa terapiassa lytätyksi, niin silloin terapeutti ei osaa kohdella asiakastaan hänelle sopivalla tavalla. Tällöin terapian hyödyt jäävät lähelle nollaa.
Kyllä ne silloinkin jää lähelle nollaa, jos terapeutti ei voi yhtään haastaa asiakkaan ajattelua. Joteninkin on sellainen kutina nyt että tässä kirjoitteleva lytätty on käynyt terapiassa jo seitsemättä vuotta.
Mitä sinä tarkoitat haastamisella? Kyse ei ole pelkästään siitä mitä tehdään, vaan millä tavalla tehdään. Jos asiakas kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, niin ei voi enää puhua mistään yhteistyöstä.
Vihamielisesti? Really...
Sinulla on todella heikot argumentointitaidot. Miksei potilas voisi terapeuttia niinkin kokea, jos kemiat eivät lainkaan kohtaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Moni ajattelee terapian olevan keskustelua, jossa asiakas pääsee purkamaan pahaa mieltään. Psykodynaamisen terapian tarkoitus on kuitenkin vaikeisiin tunteisiin siedättyminen.
Esimerkiksi tiedelehden julkaisussa on nostettu esille: "Psykoterapia voidaan mieltää altistushoidoksi, jossa vaikeita tunteita opitaan käsittelemään vähitellen etenevän siedätyksen avulla. Terapeutti annostelee luomassaan turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita sopivissa erissä samoin kuin kuntovalmentaja ohjaa askeltaen etenevää voimaharjoittelua. ." https://www.tiede.fi/blogit/rajankayntia/mika_psykoterapiassa_auttaa / https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/19537/URN_NBN_fi_jyu-2009…
Vaikeat tunteet ovat usein häpeä, raivo, mitättömyys ja avuttomuus.
Haluaisiko joku kertoa miten on kokenut tämän altistushoidon?
Tässä ketjussa kritisoidaan, että jos potilas on niin herkkänahkainen, että kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, on se potilaan päässä. Mutta jos terapian tarkoitus on oikeasti altistaa vaikeille tunteille ja tutkia miten ihminen käyttäytyy vaikeissa ja kriisitilanteissa, niin eiköhän se ole aika itsestään selvää että potilas kokee helpostikkin terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti?
Narsismi syntyy elämän kriiseissä kun vaikeat tilanteet ylittävät senhetkisen sietokyvyn. Miten ihmeessä terapiassa sitten ihminen viedään ja altistetaan sellaiselle, jolla on tutkitusti ja todistetusti vaikutus persoonallisuushäiriön syntyyn?
Tähän yhteyteen en voi olla nostamatta asiaa, että KELA ei eroittele eri terapiasuuntauksia vaan maksaa terapiaa työ ja opiskelukunnon ylläpitämiseksi terapiatukea max 3v. Persoonallisuuden muutokseen tähtäävät terapiat vievät usein jopa pidempään, mutta harvoin terapeutit kertovat että tämänkaltaisen terapian kesto voi olla jopa pidempi kuin tuettu kolme vuotta. Esimerkiksi Vastaamo kertoo psykodynaamisen terapian kestävän 1-3 vuotta https://www.vastaamo.fi/psykoterapia/psykodynaaminen-terapia.
Tämän ketjun perusteella toivon todella, että KELA ottaisi asiakseen selvittää terapian välisiä hyötyjä ja kustannuksia eri terapiasuuntauksien kesken. Kustannuksissa tulisi huomioida, yhteiskunnallinen näkökulma miten eri terapiasuuntaukset todella aidosti tukevat KELAn tavoitetta työ ja opiskelukunnon ylläpitämiseen. Voisin veikata, että analyyttiset ovat sen verran rankkoja terapioita ettei ole tavatonta, että potilas tarvitsee pitkän masennuslääkityksen sekä sairasloman terapian aiheuttaman kuormittuneisuuden vuoksi.
Olisiko se nyt niin paha, että yhteiskunnan varat keskitettäisiin lyhyisiin tukeviin terapioihin (terapiatakuu), jolla autetaan ihminen akuutin kriisin yli. Ehkä ihminen tarvitsee terapiaa pari lisä kertaa muutamien vuosien aikana, mutta jos ihminen on koko ajan tuottavassa työssä sekä terapiat olisivat lyhyitä tukevia, niin ehkäpä kokonaiskustannus yhteiskunnalle olisi paljon suurempi sekä kriisin yli tukeviin terapioihin pääsisi useampi apua tarvitseva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Moni ajattelee terapian olevan keskustelua, jossa asiakas pääsee purkamaan pahaa mieltään. Psykodynaamisen terapian tarkoitus on kuitenkin vaikeisiin tunteisiin siedättyminen.
Esimerkiksi tiedelehden julkaisussa on nostettu esille: "Psykoterapia voidaan mieltää altistushoidoksi, jossa vaikeita tunteita opitaan käsittelemään vähitellen etenevän siedätyksen avulla. Terapeutti annostelee luomassaan turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita sopivissa erissä samoin kuin kuntovalmentaja ohjaa askeltaen etenevää voimaharjoittelua. ." https://www.tiede.fi/blogit/rajankayntia/mika_psykoterapiassa_auttaa / https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/19537/URN_NBN_fi_jyu-2009…
Vaikeat tunteet ovat usein häpeä, raivo, mitättömyys ja avuttomuus.
Haluaisiko joku kertoa miten on kokenut tämän altistushoidon?
Tässä ketjussa kritisoidaan, että jos potilas on niin herkkänahkainen, että kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, on se potilaan päässä. Mutta jos terapian tarkoitus on oikeasti altistaa vaikeille tunteille ja tutkia miten ihminen käyttäytyy vaikeissa ja kriisitilanteissa, niin eiköhän se ole aika itsestään selvää että potilas kokee helpostikkin terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti?
Narsismi syntyy elämän kriiseissä kun vaikeat tilanteet ylittävät senhetkisen sietokyvyn. Miten ihmeessä terapiassa sitten ihminen viedään ja altistetaan sellaiselle, jolla on tutkitusti ja todistetusti vaikutus persoonallisuushäiriön syntyyn?
Varmaankin narsismina pidetty piirteistö vaatii lapsuudenaikaisia tapahtumia ja kenties tietynlaista alttiutta tai aivotoimintaa, eikä terapia voi enää luoda narsistia ihmisestä, joka ei sellainen alun perin ole.
En ole tiennyt, että terapiassa on tuollainen siedätysprosessi, mutta kyllähän se kuulostaa järkevältä, kun tunteiden säätelyn vaikeus on monesti se terapiaan pakottava ongelma. Sekin, ettei koe tunteita on tällainen. Tai sw, ettei pääse jostain asiasta yli.
En vain koe sitä transferenssivaadettakaan hyvänä, koska tavallaan se itsestäänselvästi edellyttää järkyttävää määrää teennäisyyttä ja laskelmointia terapeutilta. Ehkä suurempi syy kuitenkin on, etten usko terapeutin pysyvän välttämättä täysin neutraalina, vaan hän voi ratkaisevalla hetkellä epäonnistua ottamaan transferenssin synnyttämiä tunteita vastaan ja/tai alkaa tajuamattaan sotkea omia uskomuksiaan ja ajatuksiaan omiin vastaaviin. En enää olekaan puolueettoman suhtautumisen kohteena.
Näin voi käydä, jos terapeutti on hyvin erilainen ihmisenä kuin asiakas, arvostaa täysin erilaisia asioita eikä ole koskaan kyseenalaistanut mitään suurempaa vallitsevaa normia tai edes oikein mitään omassa elämässään.
Vierailija kirjoitti:
Moni ajattelee terapian olevan keskustelua, jossa asiakas pääsee purkamaan pahaa mieltään. Psykodynaamisen terapian tarkoitus on kuitenkin vaikeisiin tunteisiin siedättyminen.
Esimerkiksi tiedelehden julkaisussa on nostettu esille: "Psykoterapia voidaan mieltää altistushoidoksi, jossa vaikeita tunteita opitaan käsittelemään vähitellen etenevän siedätyksen avulla. Terapeutti annostelee luomassaan turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita sopivissa erissä samoin kuin kuntovalmentaja ohjaa askeltaen etenevää voimaharjoittelua. ." https://www.tiede.fi/blogit/rajankayntia/mika_psykoterapiassa_auttaa / https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/19537/URN_NBN_fi_jyu-2009…
Vaikeat tunteet ovat usein häpeä, raivo, mitättömyys ja avuttomuus.
Haluaisiko joku kertoa miten on kokenut tämän altistushoidon?
Tässä ketjussa kritisoidaan, että jos potilas on niin herkkänahkainen, että kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, on se potilaan päässä. Mutta jos terapian tarkoitus on oikeasti altistaa vaikeille tunteille ja tutkia miten ihminen käyttäytyy vaikeissa ja kriisitilanteissa, niin eiköhän se ole aika itsestään selvää että potilas kokee helpostikkin terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti?
Narsismi syntyy elämän kriiseissä kun vaikeat tilanteet ylittävät senhetkisen sietokyvyn. Miten ihmeessä terapiassa sitten ihminen viedään ja altistetaan sellaiselle, jolla on tutkitusti ja todistetusti vaikutus persoonallisuushäiriön syntyyn?
Ei ole itsestään selvää että potilas kokee terapeutin olevan vihamielinen kun tämä ohjaa potilasta vaikeiden tunteiden käsittelyn pariin. Ei mulle ole ikinä tullut tuollaista ajatusta mieleen. Juttelimme terapeutin kanssa että minussa on paranoideja piirteitä ja protestoin että ei pidä paikkaansa, en minä ikinä ajattele että muut ihmiset haluavat minulle pahaa. Siihen terapeutti vastasi mutta et odota myöskään heidän haluavan hyvää. Eli jos jo minun asenne on lievästi paranoidi, minkä olen itsekin tajunnut myöhemmin kun olen asiaa ajatellut, niin luulen että se että kuvittelee terapeutin olevan vihamielinen kun hän tekee juuri sitä mitä pitääkin ja työtään, on astetta syvempi ongelma tähän suuntaan. Ja potilaalle olisi hyväksi työstää sitä asiaa. On helppo sanoa että juttele terapeutin kanssa tunteistasi, kun en itsekään tiedä kehtaisinko.
Vierailija kirjoitti:
Moni ajattelee terapian olevan keskustelua, jossa asiakas pääsee purkamaan pahaa mieltään. Psykodynaamisen terapian tarkoitus on kuitenkin vaikeisiin tunteisiin siedättyminen.
Esimerkiksi tiedelehden julkaisussa on nostettu esille: "Psykoterapia voidaan mieltää altistushoidoksi, jossa vaikeita tunteita opitaan käsittelemään vähitellen etenevän siedätyksen avulla. Terapeutti annostelee luomassaan turvallisessa ympäristössä vaikeita tunteita sopivissa erissä samoin kuin kuntovalmentaja ohjaa askeltaen etenevää voimaharjoittelua. ." https://www.tiede.fi/blogit/rajankayntia/mika_psykoterapiassa_auttaa / https://jyx.jyu.fi/bitstream/handle/123456789/19537/URN_NBN_fi_jyu-2009…
Vaikeat tunteet ovat usein häpeä, raivo, mitättömyys ja avuttomuus.
Haluaisiko joku kertoa miten on kokenut tämän altistushoidon?
Tässä ketjussa kritisoidaan, että jos potilas on niin herkkänahkainen, että kokee terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti, on se potilaan päässä. Mutta jos terapian tarkoitus on oikeasti altistaa vaikeille tunteille ja tutkia miten ihminen käyttäytyy vaikeissa ja kriisitilanteissa, niin eiköhän se ole aika itsestään selvää että potilas kokee helpostikkin terapeutin suhtautuvan häneen vihamielisesti?
Narsismi syntyy elämän kriiseissä kun vaikeat tilanteet ylittävät senhetkisen sietokyvyn. Miten ihmeessä terapiassa sitten ihminen viedään ja altistetaan sellaiselle, jolla on tutkitusti ja todistetusti vaikutus persoonallisuushäiriön syntyyn?
Ei terapian tarkoitus ole altistaa vaikeille tunteille ja tutkia miten ihminen käyttäytyy kriisitilanteissa vaan työstää vaikeita tunteita joita psyyke työntää käsiteltäväksi ihan itsestään. Kuvaat tuossa yllä juuri niin kuin asia on että persoonallisuushäiriön takana on lapsuuden tilanteita jotka ylittävät senhetkisen sietokyvyn. Siinä tilanteessa vaikeat tunteet lohkotaan eroon tietoisuudesta, eli niistä tehdään ikään kuin paketti joka työnnetään kaappiin odottamaan käsittelyä. Siinä paketissä on tismalleen samat sietämättömät tunteet kuin alkuperäisessä tilanteessa ja ne vaivaa siellä ihmistä koko loppuelämän, jos niitä ei tavalla tai toisella pureta. Traumojen suhteen voi joko yrittää opetella paremmin sietämään niiden aiheuttamia oireita, tai sitten purkaa traumat pois. Olen itse tässä jälkimmäisessä onnistunut ja se oli aivan järkyttävän tuskallista, mutta niin sen arvoista. Eli jos terapiassa haluaa oikeasti päästä traumoistaan, ei voi välttää sietämättömiä tunteita ainakin jossain mitassa. Mun polku oli vähän erilainen joten en osaa sanoa miten tämä terapiassa perinteisesti tapahtuu, mutta tuolla jossain yllä oli linkki jossa sanottiin että työ tehdään kotona. Näin se juuri minulla meni että tein töin omissa oloissani ja keskusteluapu auttoi työstämään ikään kuin tekemäni työn tuloksia. Pääasia oli kuitenkin se että opettelin sietämään käsittämättömän pahaa oloa ja ymmärtämään ettei se ole vaarallista, se on vain tunne eikä tunne voi vahingoittaa ihmistä, niin käsittämättämän epämiellyttävä kuin se onkin.
Moni ajattelee että terapian tarkoitus on käsitellä lapsuuden tapahtumia ja kuka teki mitä, ja käsitellä sitä että lapsi ei ollut siihen syypää jne. Tämä on yksi taso ja se tekee kipeää, mutta tavallaan tämä on se helpoin taso enkä usko että se korjaa loppuun asti. Ei se minulla ainakaan korjannut. Se alla on taso joka tekee ihan helvetin kipeää, mutta joka samalla myös auttaa eniten. Se taso jossa myönnetään että kyllä, minä olen herkkänahkainen, minä olen paranoidi tai mitä nyt ikinä, minä opettelen hyväksymän ja rakastamaan itseäni kaikesta huolimatta. Tuolla tasolla jossa mietitään syitä pershäiriön tai muun häiriön syntymiselle lapsuuden tapahtumista terapeutti ja asiakas ovat varmasti sulassa sovussa, mutta kun mennään sinne herkälle alueelle niin ei ihme että siilipuolustus nousee pystyyn, minulla ainakin on noussut ja oivallus on tapahtunut usein vuosien viiveellä, niin kipeitä ne asiat on.
"taso jossa myönnetään että kyllä, minä olen herkkänahkainen, minä olen paranoidi tai mitä nyt ikinä, minä opettelen hyväksymän ja rakastamaan itseäni kaikesta huolimatta."
Tähän sanoisin painokkaasti, että DIAGNOOSINIMIKKEITÄ EI PITÄISI HYVÄKSYÄ, ne eivät kerro psyykestä juuri mitään olennaista. Ne ovat osa lääketieteellistä lähestymistapaa, joka nykyään on todettu tieteellisesti perusteettomaksi psyyken asioissa. Diagnosointi yleensä aiheuttaa ihmisille vain yheden lisähaitan mielen vaikeuksista selviämisessä.
Jos jollain on terapeutti, joka käyttää diagnoosinimikkeitä asiakkaastaan, niin jättäisin hänet kyllä samantien.
Psykologiassa ja psykiatriassa on muitakin tapoja nähdä esim. "paranoidisuus". Sellaisiksi nimetyt tunteet ja ajatukset ovat luonnollisia reaktioita vaikeissa, traumaattisissa tilanteissa. Eivät mitään sairautta tms. Tämä on vähän turhan pitkä juttu tässä selitettäväksi, ja tieteellisiä lähteitä en nyt viitsi ehkä laittaa tähän muutenkin pitkään ketjuun. Pointti on, että asiat voidaan ymmärtää muutenkin kun diagnosoimalla ja leimaamalla sillä tavoin "sairaaksi". Ja jos jollain nousee noita leimoja kuullessaan "siilipuolustus" niin se on ihan hyvä.
Minä käyn itse psykodynaamisessa terapiassa. Kuten useimmilla terapiassa kävijöillä, joudun selvittelemään vaikeita traumoja. En kuitenkaan koe että terapeutin tehtävä olisi jotenkin saattaa minut vastatusten traumojeni kanssa tai siedättää minua mihinkään. Hän vain tukee luonnollista prosessiani, joka tähtää juuri tähän. Se prosessi tähtää KAIKILLA juuri tähän - kaikilla, jotka tulevat toisen ihmisen tukea saamaan terapeuttiseen suhteeseen, tietoisina tullessaan toki jo siitä että menneisyydessä on käsittelemättömiä asioita.
Sietämättömiä tunteita oli elämässäni jo ennen terapiaan tuloa, ja tiesin että terapiassa niitä voisi lähestyä ja kohdata, halusinkin tehdä niin ja olin valmis siihen että nyt, TURVALLISEN, YSTÄVÄLLISEN ihmisen läsnä ollessa ja kuunnellessa, tukiessa painostamatta, tukiessa kritisoimatta, pystyisin ne kohtaamaan. Pystyisin kohtaamaan ne PIKKUHILJAA, omaan tahtiin, niin että "peikko" ei pääsisi kerralla liian suureksi. Yksinhän en siihen koskaan pystyisi. Eikä kukaan ystävä tms. voi olla riittävän turvallinen auttaakseen minua näin vaikeassa asiassa, pitkäjänteisesti.
En suostuisi että kukaan "ohjailisi" minua. En tiedä miten sellainen voi ketään auttaa. Olemme kokeneet terapeuttini kanssa hyvin vaikeita hetkiä, jolloin olen ollut hyvin itsetuhoisissa tunteissa, lähtenytkin niissä. Olen kuitenkin tiennyt että tämä on osa elämääni. Sitä elämää, jonka TUKAHDUTTAMINEN on aiheuttanut minulle niin suurta ahdistusta ja voimattomuutta. Siis se, että olen joutunut painamaan alas pelon, vihan, raivon, häpeän ym. koska ei ole ollut ketään jolle olisin voinut niitä ilmaista, ja joka olisi myös suostunut hetkittäin niiden projektio-kohteeksi, kuten terapeuttini on.
Aloittajan puheenvuoroon vastauksena, että JOS TUNNET ETTÄ ET LUOTA, niin älä h*tissä jää sellaisen ihmisen kanssa! Kaikki terapeutit eivät ole oikeita sinulle, vaikka olisivat muuten kuinka ammattitaitoisia tahansa. Eivät he ole ihmeihmisiä ja ongelmattomia, niin että voisivat kaikkia auttaa. Terapia-asiat ovat useimmille sen verran vaikeita, että oikean auttajan löytyminen voi olla kiven takana. Siihen kannattaa satsata. Itse kävin arviokäyntejä 1-3 yhteensä.. olikohan se viiden terapeutin vastaanotolla ennen kuin löysin sopivan. Onhan se raskasta ja maksaakin, mutta nämä psyyken asiat eivät ole leikkiä. Mieluummin katsoa kuin katua.
Miksi Kela ei kysele terapian käyneiltä miten meni, niinku omasta mielestäsi?
Itse keskeytin kun oli niin järkyttävän huono terapeutti. Tämä kyllä on lähettänyt raportin Kelaan. Mitähän siinäkin lukee?
Avaa nyt, miten lyttäämällä ja häpeällä löytyy parempi toimintamalli? Idea on ilmeisesti se, että kun ensin tehdään potilaalle vielä huonompi olo, niin potilas on niin tyhmä ettei se huomaa että kun terapian jälkeen on hieman parempi olo, se tuleekin siitä että on palattu sille pahan olon tasolle joka oli ennen terapiaa. Ettei oikeasti mikään ole muuttunut paremmaksi.