Lue keskustelun säännöt.
Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?
Joidenkin mielestä nuoret aikuiset pelkäävät lapsiperhe-elämää, epämukavuutta, vaivannäköä ja kaikenlaisia epärealistisia kauhukuvia.
Toisten mielestä nuoret aikuiset ovat aikaisempia ikäluokkia rohkeampia tekemään elämästä itsensä näköistä.
Mitä mieltä sinä olet?
Kommentit (1869)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Minulle ei niin väliä mitä saisi vastapainoksi, kun haluan vain mahdollisimman paljon rahaa ja vapaa-aikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.
Vierailija kirjoitti:
Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Ymmärrät varmaan että noihin negatiivisiin konkreettisiin puoliin on helpompi tarttua, ne on todella varmoja ja ymmärrettävissä ilman kokemusta lapsista. Lasten myötä oma aika ja rauha menee, ei voi enää matkustaa ja harrastaa (paitsi tietysti lapsen ehdoilla, joka on sitten aivan eri asia), pitää olla olemassa koko ajan jotakuta varten, ei saa olla hetkeäkään yksin ja elämästä tulee yhtä hoploppia, koska aina lapsi edellä ja lasten ehdoilla niin kuin nykyään pitää. Ne huutavat, metelöivät ja kiukuttelevat. Tämä on lähes faktaa lapsiperhe-elämästä.
Sitten on se toinen, ihana sydänsydän-puoli josta lisääntyneet mielellään puhuu. Se hirveän mystinen "antavat niiin paljon" ja "et tiedä ennen kuin sinulla on omia", sinäkin sanot että "asia on paljon laajempi". Mutta kukaan ei ole oikein osannut selittää mitä se on ja mikä tämä mystinen sekoaminen on, että yhtäkkiä normaali ihminen kokee jonkun valaistumisen että Hei minähän olenkin olemassa vain hoivatakseni ja tämä onkin se elämän tarkoitus. Jotkut heittävät että ihanaa seurata lasten kasvamista (en näe viehätystä tässä) ja jotkut puhuvat jostain ehdottomasta rakkaudesta (vauva ei rakasta, sen olemassaolo riippuu siitä että se on leimautunut hoivaajaansa).
Tarkoitan siis että jos ns kauhukuvat, eli realistiset huonot puolet tuntuvat asioilta mitä ei elämäänsä halua, miksei sen perusteella tekisi aivan järkevää ja vastuullista ratkaisua olla hankkimatta lapsia?
Koska ihan totta, sitten kun hurmosmammat menevät tarpeeksi toitottamaan jollekin että "se antaa niin paljon, et tiedä mitä menetät" ja raukkaparka jopa sitten ottaa riskin kauhukuvista huolimatta. Sitten käykin niin että hän ei se koskaan äitiyteen eikä lapsi mene edelle ihan kaikessa, niin samat mammat on ensimmäisenä kivittämässä ja tekemässä lasuja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmyydestä se johtuu, ettei kykenevät hanki lapsia. Ja itsekkyydestä. Jopa laiskuudesta.
Mutta mites tää sopii yhteen sen kanssa että fiksut ja kouluttautuneet lisii lapsiluvullisesti vähemmän kuin se kouluttamaton, köyhä ja tyhmä pohjasakka? 🤔
Nythän on niin, että juurikin köyhät/syrjäytyneet ym eivät lisäänny vaan nimenomaan hyvin koulutetut ja lähinnä hyvin koulutetut miehet saavat paljon lapsia.
Yleisesti vieläkin ajatellaan, että tyhmät ja köyhät lisääntyy, mutta tilastot ei tätä tue.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minä olen mennyt yksikseni 19-vuotiaasta lähtien eli yli 20 vuotta. Itse on pitänyt huolehtia kaikesta, olipa sitten murtunut jalka tai ei. Tai no, kerran nyrjäytin nilkan enkä päässyt viikkon asunnosta, niin opiskelijakaverit kävivät hakemassa minulle viikoksi ruokaa, kun pyysin. Edelleen olen yksin, puolisoakaan ei koskaan ole siunaantunut, pari surkeaa deittiä vaan nuoruudessa, enkä demiseksuaalina edes lämpiä ihmisille helposti. Ehkä joskus löytyy joku. Jos ei, meneehän se elämä tässäkin oikein hyvin.
Ystävät ovat keski-iässä niin kiireisiä, ettei heistä ole iloa kuin ehkä kerran kuussa äkkiä kahville. Netti on täynnä seuraa ja sosialisoimista tarvitsemani määrän, onneksi.
Nykyisin maksan tarvitsemistani palveluista. Asia ei tule muuttumaan miksikään myöskään mummouduttuani. En tarvitse lapsia tai puolisoa seuraneideiksi, apukäsiksi tai palvelijoiksi.
Vela N40
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
34v miehenä voisin sanoa...ala-asteella naiset tykkäsivät rentuista, yläasteella naiset tykkäsivät rentuista, lukiossa naiset tykkäsivät rentuista, intissä rentut seurustelivat ja kehuivat kuinka pan...at yhtenä päivänä nyksää ja seuraavana päivänä eksää, AMK:ssa naiset tykkäsivät rentuista, eri työpaikoissa naiset tykkäsivät rentuista jne. Elikä naiset ovat tykänneet vain joko rentuista tai sitten niistä yli 180 cm miehistä, joilla on oikeanlaiset luut kasvojen ihon alla (jykevä ja oikealla tavalla kulmikas leuka yms.). Itse en ole koskaan seurustellut, vaikken ole koskaan nostanut mitään sossutukia vaan aina olen joko opiskellut (ja tehnyt töitä ohessa) tai käynyt töissä. Yhden yön suhteita on ollut, mutta naiset eivät muuta ole halunneet. No mutta, taidan sitten tehdä töitä, käydä salilla ja sijoitella ja katsoa kelpaisiko jonkun muun maan naisille kunnollinen ja varakas mies, ehkä sitten kun olen 40v. Tosin voin pysyä sinkkunakin ja olla seurustelematta ja tekemättä lapsia. En haluaisi tehdä ääri-vasemmistolais-globalistiseen yhteiskuntaan lapsia.
Tämä meidän kunta taitaa sitten olla melkoinen poikkeus, kun täällä nimenomaan ne kunnolliset ja lyhyet ja pienileukaiset ovat naimisissa ja perheenisiä. Toki porukassa on myös pitkiä ja kunnollisia, mutta ei niitä pitkiä riitä kuin pienelle osalle naisia.
Rentut ryyppää omissa porukoissaan ihan sinkkuina. Eivät ole näköjään kaupaksi käyneet parisuhdemarkkinoilla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyhmyydestä se johtuu, ettei kykenevät hanki lapsia. Ja itsekkyydestä. Jopa laiskuudesta.
Mutta mites tää sopii yhteen sen kanssa että fiksut ja kouluttautuneet lisii lapsiluvullisesti vähemmän kuin se kouluttamaton, köyhä ja tyhmä pohjasakka? 🤔
Nythän on niin, että juurikin köyhät/syrjäytyneet ym eivät lisäänny vaan nimenomaan hyvin koulutetut ja lähinnä hyvin koulutetut miehet saavat paljon lapsia.
Yleisesti vieläkin ajatellaan, että tyhmät ja köyhät lisääntyy, mutta tilastot ei tätä tue.
Viimeisin tutkimus jota meillä yliopistolla käsiteltiin kertoi kyllä että nykyisin kouluttautuneet hankkivat useimmin sen yhden lapsen, mutta ne harvemmat rup u sakkilaiset lisääntyessään lisääntyvät sitten paljon isommalla lapsikatraalla. Eli rikas ja koulutettu hankkii useimmiten sen yhden lapsen, harvempi köyhis lisääntyy mutta jos lisääntyy hankkii tokan lapsia. Ei nyt ihan näillä sanoilla mutta kuitenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Väittäisin, että nykyinen työelämä on rankempaa monella tapaa. Ensinnäkin lähes joka hommaan vaaditaan koulutus, ja kun olet saannut koulut käytyä oletkin jo noin 20-25v.. Sitten etenkin "naisten aloilla" on vain pätkätöitä tarjolla ja muutenkin huono palkka. Pitää tehdä kaikki ylityöt ja viikonloppuvuorot mitä tarjotaan, että tienaat edes puolet siitä mitä miehet. Itse ainakin ajattelen niin, että naisella on oltava rahaa säästössä, että pystyy jäämään kotiin lapsen kanssa. Ja huonosta palkasta, kun säästää niin siinä voi mennä aikaa. Ei nykyisin ajatella niin, että mies elättää koko perheen. Enkä nyt ajattele, että kaiken pitäisi olla mitään extra luksusta, mutta ihan normi elämisen kulut on korkeammat ja nykypäivän naisilla on oltava esim oma auto, että töihin ylipäätään pääsee (riippuu toki työmatkasta) .
Tähän vielä lisätäkseni:huonot tulot ja pätkätyöt tuovat epävarmuuden tunteen. Jos kaiken aikaa on jo nyt töissä, että tienaisi edes jotain ja jäisi vähän säästöönkin niin ei se toimi lapsen kanssa niin, että äiti on 24/7 töissä.
Samaa mieltä! Sama tilanne monella alalla koulutustasosta huolimatta, eikä korona ainakaan parantanut asiaa. Tämä ei ehkä ihan suoraan johda siihen, että ei välttämättä hankittaisi lapsia ollenkaan, mutta lapset hankitaan vasta sitten kun miehellä on vakkarityö ja naisella on tarpeeksi säästössä eli 30-40v,siinä voi vaan tulla se vastaan ettei enää saakaan lapsia tai ei saa niin montaa kun olisi halunnut.
Sittenhän meitä on kaksi. Kylläkin on Asperger.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei oo lapsii,ei oo kumppanii eikä lapsii ja kumppanii varmaan koskaa edes tule elämääni mukaan koska pärjään hyvin ilman niitäkin. Jos tarvin vastakkaista sukupuolta ni yritän saada seuraa vaikka tinderistä tai sit vaa omalla kädellä leikin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinä kuulostat sydänhymiöinesi ihan teiniltä. Ja se ei ole sattumaa.
Osui ja upposi? <3
En ole tuo jolle vastasit, mutta kuulostat ylimieliseltä ja tunnekylmältä, eikä mikään määrä perään lätkittyjä sydänhymiöitä muuta tätä. Pystyt varmasti parempaankin, sillä toivon ettei tuon yksittäisen kirjoituksen sävy kuvasta empatiasi määrää. Et tiedä yhdenkään yksittäisen lapsettoman syytä jäädä lapsettomaksi tai heidän elämäntilannettaan, ja jokainen lapsi toisaalta ansaitsee syntyä perheeseen jossa he ovat toivottuja itsensä takia, ei sen takia minkä funktion he mahdollisesti täyttävät vanhemmilleen myöhemmin elämässä. On valitettavasti perheitä, joissa vanhemmat todellakin vaihtaisivat kaiken pois...
En itse lähtisi hekumoimaan kenenkään onnettomuudella, aivan kuin joku ihminen ansaitsee rangaistukseksi jotain hirveää, koska on omalla kohdallaan kokenut lapsettomuuden paremmaksi ratkaisuksi, toisin kuin "paremmat <3 <3 <3 ihmiset".
Suosittelen lukemaan koko keskustelun alusta lähtien ja ajatuksen kanssa. Sinäkään et tiedä mitään minun empatiani määrästä yhden provosoituneen kirjoituksen perusteella, enkä hekumoi kenenkään epäonnella. Jos miekkaan tarttuu, miekkaan hukkuu, ja jos on valmis ilakoimaan lapsiperhe-elämän rankkuudella, pitää olla myös valmis kuulemaan samat kritiikit omasta elämänvalinnastaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni kyse on myös vastuullisuudesta. Ihmisten määrä tällä planeetalla on saatava puolet pienemmäksi melko lyhyen ajan kuluessa, noin 500 vuoden päästä. Monissa kehittyvissäkin maissa alkaa olla selvää, että vanhempien tulee hankkia lapsia, joista kykenevät huolehtimaan. Erityisesti tyttöjen koulutus on johtanut tähän ajatteluun versus vanhempi malli, jossa lasten saaminen nähtiin keinona vanhempien toimeentulon turvaamiseksi.
Suomessa positiivista kehitystä voitaisiin tukea niin että lapsilisiä maksettaisiin vain esim. kahdesta ensimmäisestä lapsesta. Suuret ikäluokat täytyy meidän hoitaa kunnolla, mutta ei ole järkevää luoda tilannetta, jossa työikäisten ikääntymistä ei huomioida lainkaan ja eläkeikää nostetaan järjettömiksi. Kuka haluaa/pystyy toimimaan esim. opettajana tai rakennusmiehenä lähes seitsemänkymmenvuotiaaksi asti?
Kirkollisvero pois, samoin kansanedustajien älyttömät eläkkeet. Kerätään vain nekin rahat veroina, mutta käytetään järkevämmin. Kiitos!
En halua lapsia eikä eukkonikaan halua. Olemme onnellisia juuri tällä tavalla. Olen kyllä nähnyt kaverini lapsiarkea ja se vahvistaa vaan näkemystäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.
Sehän se on. Lapseton ei tule ikinä tietämään mitä menettää, koska sitä rakkautta ei osaa kuvitella etukäteen. Muistan kun olin vielä itse parikymppinen ja lapseton, ja maailmankuvassani lapset ja varsinkin heidän höpsähtäneet vanhempansa olivat jotenkin kaukainen ja vastenmielinen ajatus. Koska yksikään niistä lapsista, oli kuinka läheinen hyvänsä, ei ollut se oma lapsi. En pystynyt kuvittelemaan miltä vastasyntyneen iho tuntuu omaa ihoa vasten, miltä tuntuu nuuskutella toisen päätä ja tuntea niin syvää rakkautta että pelottaa. Sitä miten sydän on huolesta syrjällään joka hetki kun lapsi ei ole näkyvissä, koska maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, jotka ovat valmiita satuttamaan tuota rakasta, joka ei ole tehnyt kenellekään ikinä mitään pahaa. Voi olla että olen aivopesty, että raskaushormonit ovat tehneet jonkinasteisen kemiallisen lobotomian, mutta olen eri ihminen kuin olin ennen vanhemmuutta. En ennen lasten saamista ikinä pistänyt ketään muuta itseni edelle samalla tavalla, samalla halukkuudella. Nykyään oma ruoka saa odottaa vaikka joka päivä kunnes lapsi on saanut oman ruokansa naamansa eteen, omat vanhat vaatteet saa kelvata koska on tärkeämpää että lapsella on siistit vaatteet joista ei kukaan käy häntä kiusaamaan, ja on tärkeämpää että lapsella on kavereita jotka uskaltaa käydä kylässä kuin se että meille ei saa tulla kun ei ole juuri siivottu. Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa. Ja koska maailma, jossa minun lapsiani ei enää ole, ei ole maailma jossa haluaisin elää.
Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään. Luoja tietää että toisia Eerikoita ei tämä maailma tarvitse. Mutta olen surullinen niiden ihmisten puolesta, ketkä eivät ikinä koe ehdotonta rakkautta, ja jopa väittävät vihaavansa lapsia. Mitä pahaa yksikään lapsi on tehnyt ansaitakseen niin ylimielistä asennoitumista, varsinkaan jos ei ole edes kokemusta lapsista samaa asuintaloa lukuunottamatta? Tässä on ehkä juuri se ydin, se opetus minkä lapsen saaminen antaa. Tajuaa, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat, kun sen kehityksen näkee ihan pienestä pitäen. Tajuaa sen miten lapsi voi sanoa tai tehdä jotain ihan todella ärsyttävää tai epäloogista, ihan vain koska ei tiedä paremmasta mitään.
Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.
Sehän se on. Lapseton ei tule ikinä tietämään mitä menettää, koska sitä rakkautta ei osaa kuvitella etukäteen. Muistan kun olin vielä itse parikymppinen ja lapseton, ja maailmankuvassani lapset ja varsinkin heidän höpsähtäneet vanhempansa olivat jotenkin kaukainen ja vastenmielinen ajatus. Koska yksikään niistä lapsista, oli kuinka läheinen hyvänsä, ei ollut se oma lapsi. En pystynyt kuvittelemaan miltä vastasyntyneen iho tuntuu omaa ihoa vasten, miltä tuntuu nuuskutella toisen päätä ja tuntea niin syvää rakkautta että pelottaa. Sitä miten sydän on huolesta syrjällään joka hetki kun lapsi ei ole näkyvissä, koska maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, jotka ovat valmiita satuttamaan tuota rakasta, joka ei ole tehnyt kenellekään ikinä mitään pahaa. Voi olla että olen aivopesty, että raskaushormonit ovat tehneet jonkinasteisen kemiallisen lobotomian, mutta olen eri ihminen kuin olin ennen vanhemmuutta. En ennen lasten saamista ikinä pistänyt ketään muuta itseni edelle samalla tavalla, samalla halukkuudella. Nykyään oma ruoka saa odottaa vaikka joka päivä kunnes lapsi on saanut oman ruokansa naamansa eteen, omat vanhat vaatteet saa kelvata koska on tärkeämpää että lapsella on siistit vaatteet joista ei kukaan käy häntä kiusaamaan, ja on tärkeämpää että lapsella on kavereita jotka uskaltaa käydä kylässä kuin se että meille ei saa tulla kun ei ole juuri siivottu. Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa. Ja koska maailma, jossa minun lapsiani ei enää ole, ei ole maailma jossa haluaisin elää.
Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään. Luoja tietää että toisia Eerikoita ei tämä maailma tarvitse. Mutta olen surullinen niiden ihmisten puolesta, ketkä eivät ikinä koe ehdotonta rakkautta, ja jopa väittävät vihaavansa lapsia. Mitä pahaa yksikään lapsi on tehnyt ansaitakseen niin ylimielistä asennoitumista, varsinkaan jos ei ole edes kokemusta lapsista samaa asuintaloa lukuunottamatta? Tässä on ehkä juuri se ydin, se opetus minkä lapsen saaminen antaa. Tajuaa, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat, kun sen kehityksen näkee ihan pienestä pitäen. Tajuaa sen miten lapsi voi sanoa tai tehdä jotain ihan todella ärsyttävää tai epäloogista, ihan vain koska ei tiedä paremmasta mitään.
Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.
Mitä se nyt sit on mitä minä lapsettomana menetän? Sitä ei kukaan ole koskaan osannut sanoa. Se on vaan jotain myyttistä, jota kukaan ei osaa kertoa. "Jäät niin paljosta paitsi". Mistä?
Itse olisin ihan valmis kuolemaan mieheni tai muiden läheisteni puolesta. En edes ajattelisi kahta kertaa. Ehkä sinun oli mahdoton rakastaa muita kuin omia geenejäsi niin paljon. Moni lisääntynyt tuntuu kuvaileman sitä menetystä vähän tuohon tapaan. Käytännössähän tuossa vaan oma ego saa jatkeen, jota jaksaa rakastaa itsensä lisäksi. Surullista, että sinä et osannut antaa itsestäsi mitään kenellekään muulle kuin omalle lisääntymistuotoksellesi.
Ja lapsen ehdoton rakkaus... No joo. Lapsi rakastaa huonompaakin vanhempaa koska se nyt on aika sisäänkoodattu.
Vierailija kirjoitti:
Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa.
Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään.
Juuri tuo lisääntyneistä huokuva ylemmyydentunto on todella rasittavaa.
Tiedän miltä tuntuu. Olen valmis asettumaan ladatun kohotetun aseen tai puukon eteen ainakin koirieni, mieheni ja pikkuveljeni vuoksi.
Pystyn antamaan itsestäni monellekin. Kuten noille edellämainituille, kavereilleni, harrastuksissa ja työssäni.
Herttaista että koet että vain lasta kohtaan voi kokea tuollaisia tunteita tai antaa jotain itsestään ❤️ Se kertoo ehkä sinusta enemmän kuin muista ihmisistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nuorten miesten osalta kyse on erittäin fiksusta riskien hallinnasta. Iso osa avioliitoista päätyy eroon, jonka seurauksena mies on todella heikoilla lasten huoltajuuden ja elatuksen suhteen. Menetät sekä lapsesi että rahasi.
Tuleeko se siis yllätyksenä että joutuu elättämään lastaan myös eron jälkeen?
Miesten ja naisten epätasa-arvoinen kohtelu vanhempina eron jälkeen tuli kyllä yllätyksenä. Sen suhteen Suomi on jälkeenjäänyt esim. Ruotsiin verrattuna. Lapset kärsivät feminismin takia.
Sehän on sovinismi, mistä ne kärsii. Lapset määrätään äidille, koska äiti ne joutuu sovinististen perhevapaa- ja työpaikka/ palkkakäytäntöjen takia hoitamaan vauvasta asti. Lapselle taas ei olisi hyvä, jos se yhtäkkiä repäistään irti siitä ihmisestä, joka sen pääasiallinen hoitaja on ollut vauvasta asti siihen pisteeseen kun vanhemmat eroaa. Raha se on joka tuon ratkaisee ja just siksi peehevapaamalli pitäisi tasa-arvoistaa eli feminististää, se poistaisi myös miesten kokeman epätasa-arvon. Pitäisi vaan miettiä laajemmin, mistä asiat johtuu eikä syytellä idioottina muita.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!
Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin. Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3
P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?
t. 34-vuotias 2 lapsen äiti <3 <3
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.
Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.
Sehän se on. Lapseton ei tule ikinä tietämään mitä menettää, koska sitä rakkautta ei osaa kuvitella etukäteen. Muistan kun olin vielä itse parikymppinen ja lapseton, ja maailmankuvassani lapset ja varsinkin heidän höpsähtäneet vanhempansa olivat jotenkin kaukainen ja vastenmielinen ajatus. Koska yksikään niistä lapsista, oli kuinka läheinen hyvänsä, ei ollut se oma lapsi. En pystynyt kuvittelemaan miltä vastasyntyneen iho tuntuu omaa ihoa vasten, miltä tuntuu nuuskutella toisen päätä ja tuntea niin syvää rakkautta että pelottaa. Sitä miten sydän on huolesta syrjällään joka hetki kun lapsi ei ole näkyvissä, koska maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, jotka ovat valmiita satuttamaan tuota rakasta, joka ei ole tehnyt kenellekään ikinä mitään pahaa. Voi olla että olen aivopesty, että raskaushormonit ovat tehneet jonkinasteisen kemiallisen lobotomian, mutta olen eri ihminen kuin olin ennen vanhemmuutta. En ennen lasten saamista ikinä pistänyt ketään muuta itseni edelle samalla tavalla, samalla halukkuudella. Nykyään oma ruoka saa odottaa vaikka joka päivä kunnes lapsi on saanut oman ruokansa naamansa eteen, omat vanhat vaatteet saa kelvata koska on tärkeämpää että lapsella on siistit vaatteet joista ei kukaan käy häntä kiusaamaan, ja on tärkeämpää että lapsella on kavereita jotka uskaltaa käydä kylässä kuin se että meille ei saa tulla kun ei ole juuri siivottu. Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa. Ja koska maailma, jossa minun lapsiani ei enää ole, ei ole maailma jossa haluaisin elää.
Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään. Luoja tietää että toisia Eerikoita ei tämä maailma tarvitse. Mutta olen surullinen niiden ihmisten puolesta, ketkä eivät ikinä koe ehdotonta rakkautta, ja jopa väittävät vihaavansa lapsia. Mitä pahaa yksikään lapsi on tehnyt ansaitakseen niin ylimielistä asennoitumista, varsinkaan jos ei ole edes kokemusta lapsista samaa asuintaloa lukuunottamatta? Tässä on ehkä juuri se ydin, se opetus minkä lapsen saaminen antaa. Tajuaa, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat, kun sen kehityksen näkee ihan pienestä pitäen. Tajuaa sen miten lapsi voi sanoa tai tehdä jotain ihan todella ärsyttävää tai epäloogista, ihan vain koska ei tiedä paremmasta mitään.
Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.
Mitä se nyt sit on mitä minä lapsettomana menetän? Sitä ei kukaan ole koskaan osannut sanoa. Se on vaan jotain myyttistä, jota kukaan ei osaa kertoa. "Jäät niin paljosta paitsi". Mistä?
Itse olisin ihan valmis kuolemaan mieheni tai muiden läheisteni puolesta. En edes ajattelisi kahta kertaa. Ehkä sinun oli mahdoton rakastaa muita kuin omia geenejäsi niin paljon. Moni lisääntynyt tuntuu kuvaileman sitä menetystä vähän tuohon tapaan. Käytännössähän tuossa vaan oma ego saa jatkeen, jota jaksaa rakastaa itsensä lisäksi. Surullista, että sinä et osannut antaa itsestäsi mitään kenellekään muulle kuin omalle lisääntymistuotoksellesi.
Ja lapsen ehdoton rakkaus... No joo. Lapsi rakastaa huonompaakin vanhempaa koska se nyt on aika sisäänkoodattu.
Se mitä menetät on monta rakastavaa ja läheistä ihmissuhdetta, jotka ovat läheisempiä kuin silloin tällöin nähtävät kaverit joiden kanssa harrastetaan ja matkustetaan ja lounastetaan. He ovat ihmisiä, jotka tuntevat sinut paremmin kuin kukaan muu, joissa on sinun ja muiden läheisesi piirteitä, ja jotka ovat elämässäsi pidempään kuin muut. He kuuntelevat tarinoitasi ja oppivat sinulta ja opettavat sinulle myös paljon. He nauravat typerille vitseillesi, he kasvattavat sinusta terävät kulmat pois, he opettavat sinut venyttämään pinnaa, neuvottelemaan, pyytämään ja antamaan anteeksi ja kiittämään. He auttavat sinua ja ovat tukenasi vaikeina aikoina. He rakastavat sinua vaikka olet idiootti. Ja kaikki myös päin vastoin. ei elämässä voi olla läheisiä rakkaita ihmisiä yhtään liikaa, ja omat lapset, kuten sisarukset ja lasten lapset, on ihan erityisiä.
Olen yli viisikymppinen velatäti, kaikkea muuta kuin rempseä ja nyt lapsia kaipaava. Itse asiassa vähän aikaa sitten mietin, että kauheaa jos olisi nyt parikymppinen lapsi, joka kiikuttaisi lapsenlapsia hoitoon. Tuntuu etten nytkään ehdi kaikkea mitä haluan. Ja minä olen laiska, haluan pötköttää laiskana ja itsekkäänä. Haluan myös olla rauhassa epäsosiaalinen. Yksi syy miksi pelkkä ajatus lapsista ahdisti, oli se et lapsen myötä on pakko olla sosiaalinen. Mennä "muskariin" ja "eskariin" ja ties minne, kutsua vieraita ja viedä lasta sinne tänne ettei siitä tule samanlainen kummajainen.
Paljon parempi, että olen vela.
Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata. Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.
Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten.