Nykyisten nuorten aikuisten sukupolvi ei halua lapsia. Onko tässä kyse pelosta vai rohkeudesta?

Miksi lisääntyneet voi vaan myöntää että noita tunteita/taitoja/fiiliksiä/kasvua/kehitystä/kokemuksia/apua ja mitä tahansa voi saada muutenkin kuin vain hankkimalla omia lapsia? Ainoa mitä en voi saada on se, että joku pungertaa minun sisältäni minut runnoen tai leikataan vatsastani ulos. Ja sitä en jää kaipaamaan.

Rehellisyyttä taas toivoisin, vaikka omaa lapsimyönteistä agendaa tahtoisikin kovasti levittää. Faktoja.

^ MIKSEI. Pahoittelut.

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Rohkeudesta valita oma elämänsä ja elää sitä. Lapsiperhe-elämä on maailman perinteisin ja helpoin tapa paeta valintoja, joilla tehdä itsensä onnelliseksi, kehittää itseään tai tehdä uraa. Kun teet lapsia, ei tarvi enää miettiä itseään ja omaa elämäänsä. Lapsia tehdään vain itsekkäistä syistä. Niistä etsitään tarkoitusta elämälle, kun tarkoitusta ei löydy muualta. Itse en näe mitään järkeä tehdä lapsia ja uhrata omaa elämääni sen takia. Maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja planeetta tuhoutuu. Katson säälien lapsiperheitä. Pidän heidän elämiään ankeina, vaikka hauskoja hetkiä olisikin joukossa. KOkonaisuudessaan lapset ovat yhtä kuin vankila.  

1. ei ole toivoakaan vakituisista tuloista (akateeminen) ja itse elin ysärilaman köyhyyden joten en hitto vie laita lasta sitä helvettiä läpi

2. ei ole toivoakaan miehestä, joka a) olisi oikeasti aikuinen eikä miesvauva, b) haluaisi lapsia, c) haluaisi lapsia silloin kun mä olen vielä hedelmällinen

3. en ole lähelläkään omaa asuntoa tai edes varallisuutta kaksion vuokraamiseen, mihin lapsi mahtuisi?

Lapsia näyttävät tekevän joko hyvätuloiset tai sitten duunarit. Itse olen yhteiskuntatieteilijä ja alani on intohimoni. Se ei valitettavasti ole rahasampo enkä halua kouluttautua lääkäriksi tai alkaa kaupankassaksikaan saadakseni rahaa lapseen. 

En lisäänny suomalaisen kanssa, enkä kasvattaisi lapsia missään nimessä täällä. Ja mielestäni puhdasverisyys olisi kiellettävä sakon uhalla tai jotain,heh. Löydän tulevaisuuteni muualta jos löydän, jos en niin sitten en. En etsimällä etsi pariutumista. Viihdyn yksikseen mainiosti.

Tuntemattoman pelosta.

Oman elämän hallinnan menetyksen pelosta.

Elintason tippumisen pelosta.

Yöunien menetyksen pelosta.

Oman ulkonäön rupsahduksen pelosta.

Synnytyskipujen pelosta.

Pelätään vaikutuksia parisuhteeseen.

...

En kyllä oikein löydä mitään rohkeuteen viittaavaa, ellei elä esim uskonnollisesti ahdasmielisessä ympäristössä. Lapsen saatuaan kun asiat muuttuu, eikä paluuta entiseen ole. On siis luonnollista, että pelottaa.

No, jokatapauksessa velat eivät halua geeniensä ja opetustensa elävän heitä pidempään, joten eiköhän heilläkin ole oikeus omaan onneensa, vaikka eivät isompaan onneen uskalla ;).

Itselle ei tulis mieleenikään tehdä lapsia tälläiseen epävakaaseen maailmaan.

Lisäksi maapallolla on aivan liikaa ihmisiä ja kaikki suurimmat ongelmat johtuvat juuri siitä.

Ellei ihmismäärää pian saada pienemmäksi tulee ihmiskunta tuhoutumaan. Se tietysti olisi maapallolle hyvä asia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!

Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin.  Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3

P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?

t. 34-vuotias 2 lapsen äiti  <3 <3

Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata.  Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.

Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten. 

Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.

Sehän se on. Lapseton ei tule ikinä tietämään mitä menettää, koska sitä rakkautta ei osaa kuvitella etukäteen. Muistan kun olin vielä itse parikymppinen ja lapseton, ja maailmankuvassani lapset ja varsinkin heidän höpsähtäneet vanhempansa olivat jotenkin kaukainen ja vastenmielinen ajatus. Koska yksikään niistä lapsista, oli kuinka läheinen hyvänsä, ei ollut se oma lapsi. En pystynyt kuvittelemaan miltä vastasyntyneen iho tuntuu omaa ihoa vasten, miltä tuntuu nuuskutella toisen päätä ja tuntea niin syvää rakkautta että pelottaa. Sitä miten sydän on huolesta syrjällään joka hetki kun lapsi ei ole näkyvissä, koska maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, jotka ovat valmiita satuttamaan tuota rakasta, joka ei ole tehnyt kenellekään ikinä mitään pahaa. Voi olla että olen aivopesty, että raskaushormonit ovat tehneet jonkinasteisen kemiallisen lobotomian, mutta olen eri ihminen kuin olin ennen vanhemmuutta.  En ennen lasten saamista ikinä pistänyt ketään muuta itseni edelle samalla tavalla, samalla halukkuudella. Nykyään oma ruoka saa odottaa vaikka joka päivä kunnes lapsi on saanut oman ruokansa naamansa eteen, omat vanhat vaatteet saa kelvata koska on tärkeämpää että lapsella on siistit vaatteet joista ei kukaan käy häntä kiusaamaan, ja on tärkeämpää että lapsella on kavereita jotka uskaltaa käydä kylässä kuin se että meille ei saa tulla kun ei ole juuri siivottu. Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa. Ja koska maailma, jossa minun lapsiani ei enää ole, ei ole maailma jossa haluaisin elää.

Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään. Luoja tietää että toisia Eerikoita ei tämä maailma tarvitse. Mutta olen surullinen niiden ihmisten puolesta, ketkä eivät ikinä koe ehdotonta rakkautta, ja jopa väittävät vihaavansa lapsia. Mitä pahaa yksikään lapsi on tehnyt ansaitakseen niin ylimielistä asennoitumista, varsinkaan jos ei ole edes kokemusta lapsista samaa asuintaloa lukuunottamatta? Tässä on ehkä juuri se ydin, se opetus minkä lapsen saaminen antaa. Tajuaa, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat, kun sen kehityksen näkee ihan pienestä pitäen. Tajuaa sen miten lapsi voi sanoa tai tehdä jotain ihan todella ärsyttävää tai epäloogista, ihan vain koska ei tiedä paremmasta mitään.

Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.

Mitä se nyt sit on mitä minä lapsettomana menetän? Sitä ei kukaan ole koskaan osannut sanoa. Se on vaan jotain myyttistä, jota kukaan ei osaa kertoa. "Jäät niin paljosta paitsi". Mistä? 

Itse olisin ihan valmis kuolemaan mieheni tai muiden läheisteni puolesta. En edes ajattelisi kahta kertaa. Ehkä sinun oli mahdoton rakastaa muita kuin omia geenejäsi niin paljon. Moni lisääntynyt tuntuu kuvaileman sitä menetystä vähän tuohon tapaan. Käytännössähän tuossa vaan oma ego saa jatkeen, jota jaksaa rakastaa itsensä lisäksi. Surullista, että sinä et osannut antaa itsestäsi mitään kenellekään muulle kuin omalle lisääntymistuotoksellesi. 

Ja lapsen ehdoton rakkaus... No joo. Lapsi rakastaa huonompaakin vanhempaa koska se nyt on aika sisäänkoodattu. 

Niin. Tuon asian selittäminen hyväntahtoisestikin uppiniskaiselle pikkumyy velalle on kuin iskisi päätä karjalan mäntyyn. Väännän tämän kuitenkin rautalangasta: itse en halunnut koskaan olla äiti, vihasin vauva-aikoja ja myönnän että äitiyteen liittyy todella paljon raskaita aikoja. Silti lapset ovat parasta mitä olen koskaan tehnyt. Egolla ei ole hyvän vanhemmuuden kanssa mitään tekemistä, ja nuo nyt on tuollaisia juuri edellämainittuja lapsettoman naiiveja höpötyksiä. Mitä te velat täällä edes rageatte? Jos olette tyytyväisiä eikä nipistä mistään sisältä moinen päätös niin miksi tulla tänne toisenlaista elämänvalintaa haukkumaan? Ehkä oikeasti asia on tosi kipeä jollain tavalla ja pitää pönkittää itseään koska tietää itsekin olevansa asioista koko loppuelämänsä kujalla. Niinkuin joku muu fiksusti sanoikin, velat valitsevat omien geeniensä jatkosta leikkaamisen, ja näiden lukemieni juttujen perusteella se on hiton hyvä asia. Ihme pentuja.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lisääntyneet voi vaan myöntää että noita tunteita/taitoja/fiiliksiä/kasvua/kehitystä/kokemuksia/apua ja mitä tahansa voi saada muutenkin kuin vain hankkimalla omia lapsia? Ainoa mitä en voi saada on se, että joku pungertaa minun sisältäni minut runnoen tai leikataan vatsastani ulos. Ja sitä en jää kaipaamaan.

Rehellisyyttä taas toivoisin, vaikka omaa lapsimyönteistä agendaa tahtoisikin kovasti levittää. Faktoja.

Huokaus.. siis mitä agendaa? Hanki lapsia tai älä hanki, ei kiinnosta minua ainakaan pätkääkään. Ainut mikä minua tällä palstalla ärsyttää on kaikkitietävät äitin omien kullanmussujen näkemykset perhe-elämän kamaluudesta, josta siitäkään teillä ei ole mitään faktatietoa, eikä kukaan sitä tietoa teille pysty syöttämään vaan se pitää kokea itse. Mutta on selvää, että täällä ihmiset ajattelevat juuri mitä haluavat ajatella, ja kaikki omasta ajattelusta poikkeava menee tunteisiin, ja  pitää alkaa heitellä herjaa asioista mistä ei tiedä mitään.  Älyäisitte edes olla hiljaa.

kolmekymppinen kirjoitti:

Rohkeudesta valita oma elämänsä ja elää sitä. Lapsiperhe-elämä on maailman perinteisin ja helpoin tapa paeta valintoja, joilla tehdä itsensä onnelliseksi, kehittää itseään tai tehdä uraa. Kun teet lapsia, ei tarvi enää miettiä itseään ja omaa elämäänsä. Lapsia tehdään vain itsekkäistä syistä. Niistä etsitään tarkoitusta elämälle, kun tarkoitusta ei löydy muualta. Itse en näe mitään järkeä tehdä lapsia ja uhrata omaa elämääni sen takia. Maailmassa on jo liikaa ihmisiä ja planeetta tuhoutuu. Katson säälien lapsiperheitä. Pidän heidän elämiään ankeina, vaikka hauskoja hetkiä olisikin joukossa. KOkonaisuudessaan lapset ovat yhtä kuin vankila.  

Kyllästyttää tällainen putkinäköinen jankkaaminen, ikään kuin lasten hankkiminen sulkisi kaikki muut asiat elämästä pois. Uraa voi tehdä ja itseään kehittää aivan mainiosti sen lisäksi. Lapset eivät ole vankila. Maailma ei tuhoudu pitkään aikaan ja me suomalaiset emme varsinkaan sitä tuhoa.

Mulla ollut 3 miestä joista kukaan ei halunnut lapsia ja nyt alkaa olla jo myöhäistä.

Vierailija kirjoitti:

Miksi lisääntyneet voi vaan myöntää että noita tunteita/taitoja/fiiliksiä/kasvua/kehitystä/kokemuksia/apua ja mitä tahansa voi saada muutenkin kuin vain hankkimalla omia lapsia? Ainoa mitä en voi saada on se, että joku pungertaa minun sisältäni minut runnoen tai leikataan vatsastani ulos. Ja sitä en jää kaipaamaan.

Rehellisyyttä taas toivoisin, vaikka omaa lapsimyönteistä agendaa tahtoisikin kovasti levittää. Faktoja.

Kukaan ei ole sanonut, etteikö voisi saada muutenkin.  Perhe on kuitenkin se, jonka kanssa suurin osa ajasta ollaan ja asioita tehdään, jotka parhaiten tuntee sinut ja jotka kaikkein pisimpään on kuvioissa kanssasi. 

Nyt tietysti imtät, että kyhyllä sinä olet parhaiden ystäviesi kanssa kuin paita ja peppu ja muskettisoturit ja he ovat 24/7 tukenasi ja sinä heidän. En usko, eikä ole sinne päinkään sama asia. Appivanhempien kanssa justiin puhuin, heillä on vielä hengissä yksi ystäväpariskunta, jotka kävi viikko sitten kylässä kahveella. Ajan kanssa ja kunnon huononnuttua harrastukset ovat kuivahtaneet matkustaminen on jäänyt, kaverit kuopattu,  mutta perhe on sentään jäljellä.

Lapsista seuraa kirjoitti:

Hyvä puoli nyt kun olen 48, jolla on 3 lasta, etten ole enää niin yksinäinen kuin ennen lapsia. Omaa aikaakin järjestyy kun haluaa. Meillä lapset murrosikäisiä ja aikuisia. Olin nuorena todella yksinäinen, nyt on kavereita ainakin omista lapsista.

Minäkin olen yllättynyt näin kuuskymppisenä, kuinka hyviä kavereita aikuisista lapsista tulikaan.  Kun he olivat pieniä, ei osannut ajatella, että heidän myötään tulee ihan uusi maailma itselle, kun he kasvavat ja alkavat elää aikuisen elämää puolisoineen.

Tämä ei silti siis meinaa, että kaikkien pitää niitä lapsia tehdä. Mutta ihan vain kommenttina sinulle.

Minun kohdallani ei-lapsia valinta johtuu varmaankin pitkälti pelosta. Oma lapsuuteni ei ollut mukavaa aikaa, eikä minulla ole ihania muistikuvia perhe-elämästä. Nyt 34vuotiaana, voin sanoa etten rakasta vanhempiani. Tapaan heitä kaksi kertaa vuodessa vain koska kuuluu. Elämä pienen lapsen kanssa voisikin olla mukavaa, lapsen pystyisi tekemään tyytyväiseksi ja onnelliseksi yksinkertaisilla asioilla. Mutta mitä sitten kun tulee teini-ikä ja lopulta aikuisuus..Minulla on 11vuotta nuorempi veli, tunteeni häntä kohtaan ovat aina olleet äidilliset ja voisin kuolla sen puolesta, että hän saisi elää onnellisena. Mutta hän on aikuinen ja tekee itse omat valintansa ja minä pystyn auttamaan vain niin vähän. Tällä hetkellä hän ei ole onnellinen ja se raastaa minua sydäntä myöten. Mitä jos näin tapahtuu myös omille lapsilleni, heistä ei tule onnellisia? Vaikka kuinka hyvin kasvattaisin ja rakastaisin, elämässä tapahtuu minusta ja lapsesta riippumattomia pahoja asioita...Ehkä olen nähnyt ihmisten julmuuttaa liikaa, enkä kestä ajatusta, että sellaista tapahtuisi myös omille lapsilleni.

Vierailija kirjoitti:

Minun kohdallani ei-lapsia valinta johtuu varmaankin pitkälti pelosta. Oma lapsuuteni ei ollut mukavaa aikaa, eikä minulla ole ihania muistikuvia perhe-elämästä. Nyt 34vuotiaana, voin sanoa etten rakasta vanhempiani. Tapaan heitä kaksi kertaa vuodessa vain koska kuuluu. Elämä pienen lapsen kanssa voisikin olla mukavaa, lapsen pystyisi tekemään tyytyväiseksi ja onnelliseksi yksinkertaisilla asioilla. Mutta mitä sitten kun tulee teini-ikä ja lopulta aikuisuus..Minulla on 11vuotta nuorempi veli, tunteeni häntä kohtaan ovat aina olleet äidilliset ja voisin kuolla sen puolesta, että hän saisi elää onnellisena. Mutta hän on aikuinen ja tekee itse omat valintansa ja minä pystyn auttamaan vain niin vähän. Tällä hetkellä hän ei ole onnellinen ja se raastaa minua sydäntä myöten. Mitä jos näin tapahtuu myös omille lapsilleni, heistä ei tule onnellisia? Vaikka kuinka hyvin kasvattaisin ja rakastaisin, elämässä tapahtuu minusta ja lapsesta riippumattomia pahoja asioita...Ehkä olen nähnyt ihmisten julmuuttaa liikaa, enkä kestä ajatusta, että sellaista tapahtuisi myös omille lapsilleni.

Tuo on kyllä validi pelko. Itsellänikin oli kurja lapsuus, omat vanhempani olivat juoppoja kusipäitä ja ovat sitä edelleen. Pikkuveljestäni tuli kestotyötön mt-ongelmainen, sisareni on menestynyt akateemikko ja itse olen ainut jolla kolmikosta on lapsia. Itse olen siis amk-duunari. Pelkään jatkuvasti sitä, että varsinkin omasta herkästä pojastani kasvaa epäonnistuja, tai että hänet tapetaan väkivaltaisesti, miesten maailma on kuitenkin kova ja niinkuin pmmp lauloi pikkulinnut tapaavat saada turpiinsa. Lisäksi molemmilla lapsillani on oppimisvaikeuksia joka särkee sydäntäni, sillä syrjäytymisen riski kyseisen kaltaisille lapsille on iso. Niinä öinä kun en saa unta näiden ja muiden huolien takia, muistutan kuitenkin itselleni, että on vain tietty määrä minkä vanhemmat voivat lastensa eteen tehdä, ja loput heidän on tehtävä itse. Vanhempana voi vain rakastaa parhaansa mukaan, antaa turvallinen rauhallinen koti, siistit vaatteet ja ravintoa, opettaa oikean ja väärän eroa ja pistää kiittimet ristiin ja toivoa parasta. Tärkeintä on ymmärtää, että jokainen vanhempi joka yrittää parhaansa on tehnyt kaikkensa, ja sen on riitettävä.  

Olen kouluja käynyt insinööri, 35 vee mies. Tylsä, lyhyt (178 cm), tod.näk lievä asperger tai vastaavaa. Kuka ikäiseni tai nuorempi kouluttautunut  nainen haluaa tylsän, keskituloisen miehen? Pitäisi olla jännittävä renttu, sellainen kuin Marko Lönnqvist (RIP) oli nuorempana. Jos tarjolla on vain sellaisia, jotka edustavat kaikkea sitä mitä halveksun, niin mieluummin vietän elämäni yksin. Nämä ovat tämmöisiä: ei koulutusta, ei kunnianhimoa, ei älykkyyttä, ei lahjakkuuta, luottotiedot kustu moneen kertaan yms. Yök. 

Ennen vanhaan pariutuminenkin oli simppelimpää. Vaatimattomammatkin miehet kelpasivat. 70-luvun nuoret naiset ottivat ihanteensa jostain aivan muualta kuin Demistä tai Cosmosta. 70-luvulla Suomi oli myös ahdasmielinen ja nurkkakuntainen maa, nykyään minun ikäisilläni tai nuoremmilla on muotia ottaa ulkomaalainen puoliso. Ei siinä kisassa tylsä, keskituloinen suomalainen pärjää. 

Olisittepa nähneet yhden 50-luvulla syntyneen vanhemman miehen ilmeen, kun kyseli asiasta ja kerroin hänelle rehellisesti nykypäivän trendit. Se ilme oli mallia :O. 

M35

Vierailija kirjoitti:

Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.

Tuosta olen samaa mieltä.

Joillakin näyttää olevan hieman kapea maailmankuva, jos oikeasti olettavat, että syy lapsettomuudelle olisi lähtökohtaisesti pelko tai mukavuudenhalu. Uskon kyllä, että monet lapsettomatkin tajuavat, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat tai miten lapsi sanoo jotakin epäloogista, koska ei tiedä paremmasta mitään. Joillakin lapsettomilla voi olla paljonkin kokemusta lapsista, esimerkiksi työn, sisarusten tai muiden kokemusten kautta. Tuskin kauhean moni lapseton "vihaa" lapsia, vaikka varmaankin on sellaisia, jotka eivät koe lasten seuraa kovin mielekkääksi. 

Joka tapauksessa syitä sille, että jollakin ei ole lapsia, on niin hyvin monenlaisia, että mielestäni ei pitäisi kauhean paljon tehdä mitään olettamuksia ja sen kautta tuomita muiden elämänvalintoja. Positiivisena asiana tässä keskustelussa näkyy, että monet heistä, joilla on lapsia, ovat kiitollisia siitä. Toisaalta positiivisena asiana näkyy myös, että useimmat selvästikin ymmärtävät minkälainen vastuu lapsen hankkiminen monella tavalla tarkoittaa, eivätkä vain hetken mielijohteesta yritä tulla vanhemmaksi, koska vauvat ovat niin söpöjä. Varmaankin tällainen keskustelu, jossa nousee esiin monenlaista näkemystä ja kokemusta, voi olla hyödyllinen sellaisille, jotka ovat vähän epävarmoja siitä, haluavatko vai eivätkö halua omia lapsia. 

Minulla itsellä ei ole lapsia, mutta minusta on hyvä, että joillakin on, kunhan maailman väestö pysyy sellaisissa rajoissa, että maapallon kantokyky kestää. Ja vaikka minulla ei ole omia lapsia, ajattelen kyllä, että haluan toimia niin, että maailma olisi mahdollisimman hyvä paikka kaikille lapsille sekä myös kaikenikäisille aikuisille, oli heillä sitten lapsia tai ei.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.

Tuosta olen samaa mieltä.

Joillakin näyttää olevan hieman kapea maailmankuva, jos oikeasti olettavat, että syy lapsettomuudelle olisi lähtökohtaisesti pelko tai mukavuudenhalu. Uskon kyllä, että monet lapsettomatkin tajuavat, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat tai miten lapsi sanoo jotakin epäloogista, koska ei tiedä paremmasta mitään. Joillakin lapsettomilla voi olla paljonkin kokemusta lapsista, esimerkiksi työn, sisarusten tai muiden kokemusten kautta. Tuskin kauhean moni lapseton "vihaa" lapsia, vaikka varmaankin on sellaisia, jotka eivät koe lasten seuraa kovin mielekkääksi. 

Joka tapauksessa syitä sille, että jollakin ei ole lapsia, on niin hyvin monenlaisia, että mielestäni ei pitäisi kauhean paljon tehdä mitään olettamuksia ja sen kautta tuomita muiden elämänvalintoja. Positiivisena asiana tässä keskustelussa näkyy, että monet heistä, joilla on lapsia, ovat kiitollisia siitä. Toisaalta positiivisena asiana näkyy myös, että useimmat selvästikin ymmärtävät minkälainen vastuu lapsen hankkiminen monella tavalla tarkoittaa, eivätkä vain hetken mielijohteesta yritä tulla vanhemmaksi, koska vauvat ovat niin söpöjä. Varmaankin tällainen keskustelu, jossa nousee esiin monenlaista näkemystä ja kokemusta, voi olla hyödyllinen sellaisille, jotka ovat vähän epävarmoja siitä, haluavatko vai eivätkö halua omia lapsia. 

Minulla itsellä ei ole lapsia, mutta minusta on hyvä, että joillakin on, kunhan maailman väestö pysyy sellaisissa rajoissa, että maapallon kantokyky kestää. Ja vaikka minulla ei ole omia lapsia, ajattelen kyllä, että haluan toimia niin, että maailma olisi mahdollisimman hyvä paikka kaikille lapsille sekä myös kaikenikäisille aikuisille, oli heillä sitten lapsia tai ei.

Olen omassa elämässäni näitä lapsenvihaajia muutaman nähnyt ja tuntenut, ja se on ollut aika kylmäävää varsinkin kun ovat tietäneet että minulla on lapsia aika kärkkäitä kommentteja laukoessaan. Yksi entinen kaveri sanoi naama peruslukemilla että uimakyvyttömän lapsen ja eläimen ollessa vedenvarassa pelastaisi joka kerta eläimen. Mutta aiheeseen. Olen kanssasi samaa mieltä, syitä lapsettomuuteen on monenlaisia ja jokainen 100% hyväksyttäviä. Se on jokaisen ihan oma asia hankkiiko lapsia vai ei, en edes tiedä miksi siitä täällä turhaan pauhataan kun kukaan ketään sellaiseen edes pysty pakottamaan. Lapsivihan ilmaiseminen on minusta vaan todella tunteetonta tai vaihtoehtoisesti epäkypsää ja tökeröä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

35 nainen, vela, naimisissa ja piuhat vedetty solmuun ja ai että on hyvä olla. Naurattaa ja vähän myös surettaa katsella ja kuunnella lapsiperheiden surkeaa elämää, mutta itsepähän ovat tiensä valinneet. Itsellä suurimmat huolet on että miten taata itselle mahdollisimman mukava elintaso jossain palmun alla sitten kun joskus ~50v jää pois työelämästä. Toki nytkin jää reilusti aikaa nauttia elämästä ja tehdä vapaa-ajallaan mitä haluaa, vaikka viettää aikaa omalla, velattomalla kesäasunnolla. Olisi nekin rahat voinut laittaa irma-petterin vaippoihin ja harrastuksiin, olisi varmasti ollut paljon palkitsevampaa. Eikun... Kaiken kaikkiaan velana eläminen on ihanaa, onneksi tajusin sen jo 15 vuotiaana!

Minulla on sinun kaltaisesi täti: vela, rempsakka ja tomera, ja iät ja ajat mussuttanut samanlaisia sinisilmäisiä lapsettoman höpinöitä niinkuin sinäkin. Vaan mites kävikään. Nyt vanhana ja yksinäisenä jatkuvasti sisarustensa lasten kimpussa että "tulkaa käymään" ja "kiva olisi kun kävisi joku välillä katsomassa." Kerron sinulle salaisuuden, joka ei sinullekaan avaudu vasta kun sitten, kun jotain oikeasti hirveää tapahtuu; murtuu lonkka, tulee aivoinfarkti, joutuu vuodepotilaaksi, eikä enää mennäkään ja koetakaan koko rahan edestä. Siinä vaiheessa sitä tajuaa millä tässä elämässä oikeasti on merkitystä. Ei rahalla, ei petikumppaneiden määrällä, ei designer-vaatteilla ja hienoilla taloilla tai satojen tonnien autoilla. Pelkästään sillä, että on rakastanut ehdottomasti, ja on saanut saman rakkauden takaisin.  Se on todellakin oma valintasi teetkö lapsia vai et, kaikki meistä eivät todellakaan sovellu vanhemmiksi. Tuo on sinulle varmaankin 5/5 ratkaisu, sillä lapsi ansaitsee vanhemman joka välittää muustakin kuin pelkästään omasta mukavuudestaan. Älä kuitenkaan luule tietäväsi lapsiperheiden elämästä yhtään mitään pelkän pintaraapaisun perusteella - meistä kukaan ei antaisi sitä rakkautta pois mikä on meille annettu, oli ajoittain kuinka rankkaa hyvänsä. <3

P.s. et muuten kuulosta yhtään 35-vuotiaalta, vaan enemmänkin parikymppiseltä. Sattumaako..?

t. 34-vuotias 2 lapsen äiti  <3 <3

Minäkään en muuten tunnista tuosta uhoamisesta yli 35-vuotiaalle oletettavaa ajatusmaailmaa; siksi tähän on sinällään turha vastata.  Mutta asiaan: olen myös yleisesti sitä mieltä, että ulkopuolelta katsoen ei juuri kukaan lapseton tiedä, mitä "lapsellisen" elämä on (ellei ole kattavasti jostain syystä hoitanut vaikka sisaruksiaan). Ja ehdottoman hyvä, että jokainen saa nykyään päättää mitä haluaa. Painotan vain, että pelkkien kauhukuvien pohjalta ei kannata jättää lapsia hankkimatta : asia on paljon laajempi kuin "kaikki rahat menee, omaa aikaa ei ole, en saa lukea kirjoja rauhassa, en voi matkustaa ja harrastaa..." Vastapainona myös saa aika paljon, enkä itsekään tajunnut mitä kaikkea "menettää" vs. "saa"; en kertakaikkiaan osannut kuvitella.

Enkä luottaisi täydellä varmuudessa ystävien loputtomaan auttamishaluun /-osaamiseen vanhuuden edessä. Kun pitkät krooniset sairaudet vaivaavat/joudut jäämään omaan kotiisi vaikka liikuntakyvyn loppuessa, niin eiköhän useat ystävät harvenna käytejään. Olen itse luottavainen, että lapseni käyvät tervehtimässä silloin tällöin kun itse dementoidun tai olen katkaissut lonkkani. Silti en oleta päivääkään, että lapseni minua hoitaisivat, en ole "tehnyt" heitä sitä varten. 

Itse en osaa kuvitella, että saisin lisääntymisestä mitään, mikä korvaisi nykyisen elämäni menetyksen.

Sehän se on. Lapseton ei tule ikinä tietämään mitä menettää, koska sitä rakkautta ei osaa kuvitella etukäteen. Muistan kun olin vielä itse parikymppinen ja lapseton, ja maailmankuvassani lapset ja varsinkin heidän höpsähtäneet vanhempansa olivat jotenkin kaukainen ja vastenmielinen ajatus. Koska yksikään niistä lapsista, oli kuinka läheinen hyvänsä, ei ollut se oma lapsi. En pystynyt kuvittelemaan miltä vastasyntyneen iho tuntuu omaa ihoa vasten, miltä tuntuu nuuskutella toisen päätä ja tuntea niin syvää rakkautta että pelottaa. Sitä miten sydän on huolesta syrjällään joka hetki kun lapsi ei ole näkyvissä, koska maailmassa on pahuutta ja pahoja ihmisiä, jotka ovat valmiita satuttamaan tuota rakasta, joka ei ole tehnyt kenellekään ikinä mitään pahaa. Voi olla että olen aivopesty, että raskaushormonit ovat tehneet jonkinasteisen kemiallisen lobotomian, mutta olen eri ihminen kuin olin ennen vanhemmuutta.  En ennen lasten saamista ikinä pistänyt ketään muuta itseni edelle samalla tavalla, samalla halukkuudella. Nykyään oma ruoka saa odottaa vaikka joka päivä kunnes lapsi on saanut oman ruokansa naamansa eteen, omat vanhat vaatteet saa kelvata koska on tärkeämpää että lapsella on siistit vaatteet joista ei kukaan käy häntä kiusaamaan, ja on tärkeämpää että lapsella on kavereita jotka uskaltaa käydä kylässä kuin se että meille ei saa tulla kun ei ole juuri siivottu. Tiedätkö lapseton ihminen, miltä tuntuu olla valmis kuolemaan ja tappamaan toisen puolesta silmän räpäyksessä asiaa miettimättä? Kaikki tämä sen takia, että rakastan niin paljon, kuin yksi sydän voi rakastaa. Ja koska maailma, jossa minun lapsiani ei enää ole, ei ole maailma jossa haluaisin elää.

Lapsettomuus on hyvä valinta jos tuntee itsensä tarpeeksi hyvin, että tietää ettei jaksa eikä pysty antamaan itsestään kenellekään. Luoja tietää että toisia Eerikoita ei tämä maailma tarvitse. Mutta olen surullinen niiden ihmisten puolesta, ketkä eivät ikinä koe ehdotonta rakkautta, ja jopa väittävät vihaavansa lapsia. Mitä pahaa yksikään lapsi on tehnyt ansaitakseen niin ylimielistä asennoitumista, varsinkaan jos ei ole edes kokemusta lapsista samaa asuintaloa lukuunottamatta? Tässä on ehkä juuri se ydin, se opetus minkä lapsen saaminen antaa. Tajuaa, miten hauraita, puhtaita ja viattomia lapset ovat, kun sen kehityksen näkee ihan pienestä pitäen. Tajuaa sen miten lapsi voi sanoa tai tehdä jotain ihan todella ärsyttävää tai epäloogista, ihan vain koska ei tiedä paremmasta mitään.

Toivon joskus että ihmiset vähän miettisivät jatkuvan vihaamisen ja raivoamisen sijasta, eikö tänne mahdu molemmat, lapset sekä lapsettomat aikuiset.

Mitä se nyt sit on mitä minä lapsettomana menetän? Sitä ei kukaan ole koskaan osannut sanoa. Se on vaan jotain myyttistä, jota kukaan ei osaa kertoa. "Jäät niin paljosta paitsi". Mistä? 

Itse olisin ihan valmis kuolemaan mieheni tai muiden läheisteni puolesta. En edes ajattelisi kahta kertaa. Ehkä sinun oli mahdoton rakastaa muita kuin omia geenejäsi niin paljon. Moni lisääntynyt tuntuu kuvaileman sitä menetystä vähän tuohon tapaan. Käytännössähän tuossa vaan oma ego saa jatkeen, jota jaksaa rakastaa itsensä lisäksi. Surullista, että sinä et osannut antaa itsestäsi mitään kenellekään muulle kuin omalle lisääntymistuotoksellesi. 

Ja lapsen ehdoton rakkaus... No joo. Lapsi rakastaa huonompaakin vanhempaa koska se nyt on aika sisäänkoodattu. 

Niin. Tuon asian selittäminen hyväntahtoisestikin uppiniskaiselle pikkumyy velalle on kuin iskisi päätä karjalan mäntyyn. Väännän tämän kuitenkin rautalangasta: itse en halunnut koskaan olla äiti, vihasin vauva-aikoja ja myönnän että äitiyteen liittyy todella paljon raskaita aikoja. Silti lapset ovat parasta mitä olen koskaan tehnyt. Egolla ei ole hyvän vanhemmuuden kanssa mitään tekemistä, ja nuo nyt on tuollaisia juuri edellämainittuja lapsettoman naiiveja höpötyksiä. Mitä te velat täällä edes rageatte? Jos olette tyytyväisiä eikä nipistä mistään sisältä moinen päätös niin miksi tulla tänne toisenlaista elämänvalintaa haukkumaan? Ehkä oikeasti asia on tosi kipeä jollain tavalla ja pitää pönkittää itseään koska tietää itsekin olevansa asioista koko loppuelämänsä kujalla. Niinkuin joku muu fiksusti sanoikin, velat valitsevat omien geeniensä jatkosta leikkaamisen, ja näiden lukemieni juttujen perusteella se on hiton hyvä asia. Ihme pentuja.

Koska tämäkin kommentti oli todella vanhemmuuden erityisesti kypsyttämä. Not.