Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta, että ystävyys nähdään kuormittavana asiana. Sehän on nimenomaan se voimavara kaiken kuormittavan keskellä.

Varmaan näin, jos omaa "vanhan liiton" oikeita ystäviä. Nämä nykyiset pinnalliset sometykkäilijät ja sydänpostailijat eivät ole voimavaroja, vaan aika- ja energiasyöppöjä. 

On hivenen outoa, jos ihminen on somessa sydänpostailija mutta livenä ihan riivinrauta!

Itse ruuhka vuosinakin ehdin olla yhteydessä ystäviin, auttaa, kuskata, kuunnella, vasta sairaudet opettivat kuka on tosi ystävä, Kun en tehnyt enää kaikille kaikkea, osasta ei kuulunut enää mitään.
Nykyään olen tekemisissä vain niiden kanssa joille kelpaan sellaisena kun olen ja jotka ovat olleet rinnallani vaikeinakin aikoina. 
Lokit ja muut kädettömät jotka eivät osaa eikä yritä ovat jääneet matkastani pois, niin paska ihminen olen, mutta tyytyväinen tähän. 
Jokainen suhde tarvitsee työtä molemmilta, ystävyys, parisuhde,  sisarus, naapuruus, työkaveri, sukulainen, harrastus kaveri.

Miksi en enää pidä yhteyttä joihinkin ystäviini?

En yksinkertaisesti jaksa kuunnella heidän jaarittelujaan lastensa ja lastenlastensa tekemisistä. En ole tavannut heidän lapsiaan ehkä 10 vuoteen, ei minua kiinnosta heidän tekemisensä. En lörpöttele heille omista lapsistani, koska ensinnäkään en halua jakaa lasteni yksityisasioita ihmisille, jotka alkavat olla heille enää korkeintaan hyvänpäiväntuttuja ja toisekseen en usko, että noissa jutuissa on heille mitään kiinnostavaa. 

Tykkään jutella yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, kulttuurista, taiteesta, tv-dokumenteista, elokuvista, ruoanlaitosta, käsitöistä, työstä, ylipäätään kaikista ihmiselämän ilmiöistä. Mutta aika monelle tuntuu olevan kiinnostavaa vain ihan se oma elämänpiiri. Mieluummin uppoudun kirjaan, nettiin, radio- ja tv-ohjelmiin, suoratoistopalveluihin, podcasteihin kuin kuuntelen ihmisten juttuja, joista yritän näytellä kiinnostunutta. 

Siksi tulee ehkä sanottua, että en jaksa tavata enkä pitää yhteyttä, olen liian kuormittunut. 

Ystävät kyllä kaikkoaa kun lopettaa eläinten hyväksikäytön pinttyneiden makutottumusten takia,  siksi että meidät kaikki on aivopesty lihanormiin ja sitä ei katsota hyvällä jos ja kun joku siitä psykoosista herää,  siinä syyllistyy kaikki jotka eivät ole heränneet.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä samoja fiiliksiä. Toki elän ruuhkavuosia, eli päivällä on työt ja illalla lasten kanssa touhuamista. Ne kaverit joilla ei ole lapsia, on ties mitä harrastuksia tai töistäpalautumiskoomailua.

 

Me suomalaiset kunnioitetaan myös niin paljon toisten aikaa ja tilaa että kynnys soitella on korkea, ettei vaan häiritä toisia.

 

 

 

 

 

 

 

Tunnusta, että hakkaat väsymiseen asti somea niin kuin ne "ystäväsikin".

Vierailija kirjoitti:

No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa. 

Sama kokemus minulla. Tällaisten ohareiden tekijöiden kanssa en ole enää yrittänyt pitää yhteyksiä, viesti tuli selväksi. En ole heille tärkeä

Ei ole kyse jaksamisesta, vaan haluamisesta. En halua pitää yhteyttä ns. "ystäviin" jotka vain marisevat, kerjäävät aina apua minulta (erityisesti niihin asioihin joita itse teen työkseni) ja sitten pakenevat paikalta kun minä pyydän apua.

Elämä on paljon parempaa ilman tuollaisia "ystäviä". Minulle riittää se, että näen tuttuja ihmisiä aivan sattumalta. Kun he kävelevät minua vastaan iltalenkillä, koirankusetuslenkillä, avantouintipaikalla, tai parkkipaikalla. Parin naapurin kanssa käyn melko säännöllisesti istumassa iltaa heidän kotonaan. Siis joko sisällä talossa tai ulkona terassilla. Kukaan ei ole pyytänyt minulta apua mihinkään. Jokainen hoitaa oman tonttinsa (kirjaimellisesti, koska jengillä on omat talot ja pihat) eikä mitään turhaa draamaa yleensä tule. Ne huonot "ystävät" ovat usein persaukisia kerrostaloasukkaita. Valittavat jatkuvasti, miten on rankkaa käydä koiran kanssa ulkona pari kertaa päivässä. Tervetuloa meille tekemään lumitöitä!  :D 

Ystävyys erään kaverin kanssa hiipui, kun totesin että mä olin aina se joka soittaa. Päätin sitten testata, että soittaako hän lopulta mulle jos mä en soita sille. 17 vuotta on sittemmin kulunut, eikä ole soittoa tullut.

Tuli kyllä paha mieli kun kaveri laittoi viestiä että haittaako jos perutaan, tulikin muuta.  Lisäksi jotenkin alkoi tuntua siltä että pitää vähän himmailla jos on hyviä kuulumisia kun ei tiennyt ihan miten kaveri ottaa ne. Viesteihinkin vastailu alkoi hänen puoleltaan venyä ja venyä. Ehkä itsestä tuntuisi reilummalta että kaveri kertoisi syyn miksei halua olla enää kaverini. 

Jatkuvaa yhteydenpitoa ja omasta elämästä raportointia ei pidetä välttämättömänä vaikka ystäviä ollaankin. On tietenkin niitäkin ihmisiä, jotka jakavat kaiken bestiksensä kanssa ja bestikset ovat niin yhteen liimautuneet etteivät osaa ja ymmärrä mennä mihinkään eikä tehdä mitään ilman bestistään. Omasta mielestäni on parempi jos niitä ystäviä on yhden sijasta useampi jolloin ei jää yksin ilman ystäviä jos elämän tilanteet muuttuvat ja tiet erkanevat.

Minä olen aina pitänyt säännöllisesti yhteyttä ystäviini. Koko elämän aikaisiin, koska rakastan heitä. 
Kukaan heistä taas ei vahingossakaan pidä yhteyttä minuun, koska he eivät halua seuraani. Asia Ei siis liity heidän viitsimiseensä, vaan minuun ihmisenä. Suojelevat itseään, oikeutetusti.

Tuo on kyllä kaikki totta, vaikka kuinka pitäisi ystävistään ei aina jaksa soitella, itse tykkään lähettää tekstiviestejä, ne tulevat halvemmaksi nyt kun rahastakin on aika tiukkaa!

Minä en kyllä vierailisi lauantaina enkä sunnuntaina, silloin on kaikkia kotihommia, siivoukset ym. En ehtisi.

Eipä ole keneen pitääsin yhteyttä. Sairastuin ja kaverit häipy.

Olen samaa mieltä, minulla ei ole kuin pari kolme ystävää näin aikuisiässä, enkä paljon pidä väliäkään "muka ystävistä" jotka tosipaikan tullen häipyvät kuin pieru saharaan!

Joskus se "en jaksa soitella", voi johtua ihan siitä ystävästä. 

Vierailija kirjoitti:

Tuli kyllä paha mieli kun kaveri laittoi viestiä että haittaako jos perutaan, tulikin muuta.  Lisäksi jotenkin alkoi tuntua siltä että pitää vähän himmailla jos on hyviä kuulumisia kun ei tiennyt ihan miten kaveri ottaa ne. Viesteihinkin vastailu alkoi hänen puoleltaan venyä ja venyä. Ehkä itsestä tuntuisi reilummalta että kaveri kertoisi syyn miksei halua olla enää kaverini. 

Toinen vaihtoehto on kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää, että kavereiden elämä ei voi pyöriä sinun ympärilläsi ja jos tulee esim. lapsen lääkäriaika, se luonnollisesti ajaa sinun kanssasi juoruilun ohi. 

Teininä ihmiset kaipaavat kaveriporukkaa. Sitten kun tulee mittariin se 25-30v, kavereille soitellaan vain, kun

* tarvitaan best mania/womania

* ollaan erottu ja tarvitaan baariin wing mania

* jos oma puoliso sanoo yllättäen menevän omien kavereidensa kanssa ulos tänään/huomenna.

Vierailija kirjoitti:

Ystävyys erään kaverin kanssa hiipui, kun totesin että mä olin aina se joka soittaa. Päätin sitten testata, että soittaako hän lopulta mulle jos mä en soita sille. 17 vuotta on sittemmin kulunut, eikä ole soittoa tullut.

Eli kyseessä ei ollut ystävyys, vaan yksipuolinen ihmissuhde, jossa toinen osapuoli ei viitsinyt sanoa, ettei halua olla sinun kanssasi tekemisissä Ehkä viesti meni nyt perille. 

Nro 318: "No selkein olisi mennä suoraan töistä ystävän luo, tai hänen tulla sun luokse, ja syödä yhdessä. Tai mennä suoraan ja ottaa reissun varrelta noutoruokaa molemmille. Miksi menisit kotikautta, paitsi tietty koiran takia."
No varmaan nyt näin, kun lapset on jo aikuisia. Mutta jos mulla olisi edelleen toinen lapsi päiväkodissa ja toinen koulussa, niin ei voisi lähteä töistä suoraan jonnekin kaverilleen vaan kyllä sitä ensin pitäisi tulla kotiin.