Miksi psykiatrian suljetulla ei hoideta, vaan potilaat möllöttää yksin?

Vierailija kirjoitti:

Potilas on suljetulla osastolla siksi, koska hän ei hyödy/ ole hyötynyt keskusteluhoidosta tai terapiasta. Tarkoitus on pitää hänet turvallisessa paikassa suojassa muilta ja itseltään. 

Pitäisikö henkilökunnan silti noudattaa normaaleja toimintamalleja, joita kaikilla muillakin työpaikoilla ja yhteiskunnassa ylipäätään noudatetaan? Käytöstavat, jutustelu ym.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän perustuu vain lääkitsemiseen ja säilytykseen. Ei ne hoitsut ole ikinä suljetulla keskustelleet potilaiden kanssa muuten kuin komentelemalla.

Tämä. Lääkkeet ja säilytys. Otetaan ihminen hetkeksi pois yhteiskunnasta, annetaan lääkkeitä jotta mieli tasoittuu (lamaantuu, rauhoittuu?). Ei keskustelua, ei terapiaa, ei hoitoa. Ruokaa ja lääkkeitä vain ja seinät ympärillä. Tiedän parikin tyyppiä, jotka ovat traumatisoituneet tuosta "hoidosta" kun siellä väkisellä pakotetaan syömään aivoja lamauttavaa lääkettä vain jotta sopii paremmin yhteiskuntaan. 

Ei kyllä vastaa omaa kokemustani millään tavalla. Toki siellä säädetään lääkitykset kuntoon ja luppoaikaa riittää, mutta kyllä siellä terapiaakin saa. Itse olin vapaaehtoisesti suljetulla itsetuhoisuuden takia, ja ympärillä pyöri kyllä monta auttajaa. Päänupin lisäksi siellä hoidettiin sosiaalityöntekijän avulla myös arjen asiat kuntoon sairaalan ulkopuolella.

Kaikin puolin positiivinen kokemus siinä elämäntilanteessa, sain sen avun jonka tarvitsinkin. Ja ei, en ollut yksityisellä puolella missään luksushoidossa, vaan ihan normi psykiatrinen sairaala ja muutaman kuukauden pituinen hoitojakso. Sairaalasta päästyäni terapia jatkui 2-4 kertaa kuukaudessa mielenterveystoimistolla, ja säännölliset lääkärikäynnit lääkityksen hienosäätöön kerran pari vuodessa.

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan, jos hoitajat juttelisivat enemmän osastolla olijoiden kanssa, eivätkä oletuksiaan ihmisten ajatuksista päättelisi kirjauksiin ja henkilökunnan keskinäisiin keskusteluihin, niin saattaisihan silloin jotkut hoksatakin, ettei ne tehdyt oletukset olekaan olleet oikeat. Hoidossa olijat eivät välttämättä tule kuulluiksi. Entä tuleeko hoitajat oikealla tavalla kuulluiksi työpaikallaan, jos he huomaavat, että ei hoidetakaan potilasta oikealla tavalla. 

Ja kun oletukset on lyöty lukkoon, ei potilas voi mitenkään puolustautua. Moottorisahajonglöörille kävi muun muassa niin. Ja kukaan ei enää oikeasti kuuntele höpisevää potilasta vaan lukevat noita kirjauksia. Shit happens. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Potilas on suljetulla osastolla siksi, koska hän ei hyödy/ ole hyötynyt keskusteluhoidosta tai terapiasta. Tarkoitus on pitää hänet turvallisessa paikassa suojassa muilta ja itseltään. 

Pitäisikö henkilökunnan silti noudattaa normaaleja toimintamalleja, joita kaikilla muillakin työpaikoilla ja yhteiskunnassa ylipäätään noudatetaan? Käytöstavat, jutustelu ym.

Niinpä.

Olisi iso merkitys, jos jaksettaisiin kohdata potilaat ihmisinä.

On aikamoinen keikaus omanarvontunnolle joutua alisteiseen asemaan. Melkein väistämättä sitä alkaa kyseenalaistamaan itseään, arvoaan, suurinpiirtein koko maailmaa. Ei kaipaisi lisää lyttäystä.

Siellä vain helposti katoaa diagnoosin lääkityksen taakse.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toisinaan, jos hoitajat juttelisivat enemmän osastolla olijoiden kanssa, eivätkä oletuksiaan ihmisten ajatuksista päättelisi kirjauksiin ja henkilökunnan keskinäisiin keskusteluihin, niin saattaisihan silloin jotkut hoksatakin, ettei ne tehdyt oletukset olekaan olleet oikeat. Hoidossa olijat eivät välttämättä tule kuulluiksi. Entä tuleeko hoitajat oikealla tavalla kuulluiksi työpaikallaan, jos he huomaavat, että ei hoidetakaan potilasta oikealla tavalla. 

Ja kun oletukset on lyöty lukkoon, ei potilas voi mitenkään puolustautua. Moottorisahajonglöörille kävi muun muassa niin. Ja kukaan ei enää oikeasti kuuntele höpisevää potilasta vaan lukevat noita kirjauksia. Shit happens. 

Pääsi pois vasta kun sanoi olevansa hullu. Vaikkei ollut. 

🤣. Potilaan oikeudet ovat olemattomat. 

😀

Kovasti on kauhutarinoita, joista useimmat sellaisilta jotka ei ole itse koskaan osastolla olleetkaan. Pakkohoidosta saa tasan niin vaikeaa kuin itse haluaa, jos on hoitovastainen niin silloin asioista ei neuvotella vaan ne määrätään. Samalle osastolle voi päästä myös omasta tahdostaan, ja näin moni haluaakin, joten ei se niin kamalaa kidutusta voi olla kuin täällä väitetään. Eikä olekaan, tiedän sen omasta kokemuksestani.

Pakkohoidon tarkoituksena ei useinkaan ole suojella ulkomaailmaa potilaalta, vaan potilasta itseään itseltään. Itsetuhoinen ja hoitovastainen pysyy osastolla, sillä olisi suorastaan heitteillejättö päästää moinen ilman toimivaa lääkitystä ja mielen tasapainoa ulos itsensä tappamaan. Ensimmäinen askel toipumiseen on se, että myöntää olemassa olevan ongelman itselleen. Diagnoosikin menee yhteistyöllä varmemmin oikein, kuin pelkällä angstisella vastustelulla. Ei siellä olla ihmisiä kiusaamassa vaan hoitamassa, mutta toki jos ei asiaa itse ymmärrä, voi se tuntua aika rankalta.

Nykyajan resurssipula huomioiden suosittelisin olemaan tyytyväinen jos osastolle ongelmineen pääsee, tuntuu että valtaosa potilaista ei edes saa sitä hoitoa jonka tarvitsisi ja haluaisi. Ottakaa osastojaksosta kaikki irti, hoitomyönteisyys johtaa parempaan lopputulokseen, ja silloin pystyy itse vaikuttamaan jopa lääkitykseen. 

Tämä kommentti tuskin nauttii suurta suosiota, sillä tuntuu että nykyään suorastaan halutaan vinkua ja valittaa pessimistisenä joka asiasta. Ei ole ihan tervettä sekään.

Vierailija kirjoitti:

Minä kävin joka päivä vierailulla monta tuntia. Koottiin yhdessä palapeliä. Välillä keitettiin kahvit. Menepä tutustumaan?

Ei suljetulle pääse vierailemaan.

Vierailija kirjoitti:

🤣. Potilaan oikeudet ovat olemattomat. 

On jo jonkin aikaa laitettu kirjauksiin merkintää dg:n viereen: epäily. Onko riittävän usein alettu hahmottamaan asioita totuuksia kohti. Ammattitaidostahan se kertoo, että alkaa asioita hoksata, jotka ei paikkaansa pidä, vaikka käytäntöjen ja kenties lakienkaan takia ei vaan ole edes olemassa keinoja oikoa asioita samantien kuntoon asti. Harmillinen tilanne kaikenkaikkiaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sehän perustuu vain lääkitsemiseen ja säilytykseen. Ei ne hoitsut ole ikinä suljetulla keskustelleet potilaiden kanssa muuten kuin komentelemalla.

Tämä. Lääkkeet ja säilytys. Otetaan ihminen hetkeksi pois yhteiskunnasta, annetaan lääkkeitä jotta mieli tasoittuu (lamaantuu, rauhoittuu?). Ei keskustelua, ei terapiaa, ei hoitoa. Ruokaa ja lääkkeitä vain ja seinät ympärillä. Tiedän parikin tyyppiä, jotka ovat traumatisoituneet tuosta "hoidosta" kun siellä väkisellä pakotetaan syömään aivoja lamauttavaa lääkettä vain jotta sopii paremmin yhteiskuntaan. 

Ei kyllä vastaa omaa kokemustani millään tavalla. Toki siellä säädetään lääkitykset kuntoon ja luppoaikaa riittää, mutta kyllä siellä terapiaakin saa. Itse olin vapaaehtoisesti suljetulla itsetuhoisuuden takia, ja ympärillä pyöri kyllä

Miten elämäsi muuttui siis konkreettisesti tuon hoidon seurauksena? Esim. päivörytmisi ja elintavat, sosiaaliset suhteet?

Vierailija kirjoitti:

Kovasti on kauhutarinoita, joista useimmat sellaisilta jotka ei ole itse koskaan osastolla olleetkaan. Pakkohoidosta saa tasan niin vaikeaa kuin itse haluaa, jos on hoitovastainen niin silloin asioista ei neuvotella vaan ne määrätään. Samalle osastolle voi päästä myös omasta tahdostaan, ja näin moni haluaakin, joten ei se niin kamalaa kidutusta voi olla kuin täällä väitetään. Eikä olekaan, tiedän sen omasta kokemuksestani.

Pakkohoidon tarkoituksena ei useinkaan ole suojella ulkomaailmaa potilaalta, vaan potilasta itseään itseltään. Itsetuhoinen ja hoitovastainen pysyy osastolla, sillä olisi suorastaan heitteillejättö päästää moinen ilman toimivaa lääkitystä ja mielen tasapainoa ulos itsensä tappamaan. Ensimmäinen askel toipumiseen on se, että myöntää olemassa olevan ongelman itselleen. Diagnoosikin menee yhteistyöllä varmemmin oikein, kuin pelkällä angstisella vastustelulla. Ei siellä olla ihmisiä kiusaamassa vaan hoitamassa, mut

Hyvä, jos olet saanut apua, mutta yritä ymmärtää muilla voi olla erilaisia kokemuksia.

Paljon vaikuttaa myös onko sitä omaa halukkuutta löytynyt.

Kaikki päätökset ei mene aina oikein.

Vierailija kirjoitti:

Kovasti on kauhutarinoita, joista useimmat sellaisilta jotka ei ole itse koskaan osastolla olleetkaan. Pakkohoidosta saa tasan niin vaikeaa kuin itse haluaa, jos on hoitovastainen niin silloin asioista ei neuvotella vaan ne määrätään. Samalle osastolle voi päästä myös omasta tahdostaan, ja näin moni haluaakin, joten ei se niin kamalaa kidutusta voi olla kuin täällä väitetään. Eikä olekaan, tiedän sen omasta kokemuksestani.

Pakkohoidon tarkoituksena ei useinkaan ole suojella ulkomaailmaa potilaalta, vaan potilasta itseään itseltään. Itsetuhoinen ja hoitovastainen pysyy osastolla, sillä olisi suorastaan heitteillejättö päästää moinen ilman toimivaa lääkitystä ja mielen tasapainoa ulos itsensä tappamaan. Ensimmäinen askel toipumiseen on se, että myöntää olemassa olevan ongelman itselleen. Diagnoosikin menee yhteistyöllä varmemmin oikein, kuin pelkällä angstisella vastustelulla. Ei siellä olla ihmisiä kiusaamassa vaan hoitamassa, mut

morjesta ji

Mun mielestä ikivanhaa perinteistä lavantautihoitoa pitäis käyttää melkeinpä ainoana tai ainakin ensisijaisena hoitomuotona tosi moniin muihinkin vaivoihin, myös psyk.vaivoihin: potilas jätetään virumaan lavan päälle. Siinä se sitten saa maata päivätolkulla, ympärivuorokautisesti. Siinä se. Siinä se hoito. Työntekijät huolehtii vain siivoamisesta, ruoasta, potilaan hygieniasta, perustarpeista. Täyslepo parantaa. Mutta mikään sohvalla löhöily ja television katselu ja palapelien kokoaminen ja ihmisten tapaaminen ja keskusteleminen ei ole täyslepoa. Lavalla viruminen on täyslepoa.

Itseltäni taas kyseltiin, että miten on mennyt kun kuulemma on ollut niin kurjaq ja kaikenlaisia psykiatrisia juttuja sun muita .

Siihen vaan paskaset naurut, että ei ollenkaan tuollaista. Mutta jonkinlaista idioottimaista pyörimistä olen huomannut joka kerta kun olen ulos astunut kodista. Onhan tässä viihdettä ollut kylliksi. Niin paljon vaivaa ja järjestelyjä!

No mutta mulla eri. Olin gang stalkingin kohde ja törkeiden rikosten. Se mikä eniten naurattaa on,  että suurin osa idiooteista ei tiedä yhtään, mistä kaikesta on ollut kyse. Valheisiin uskominen on kyllä ääliömäistä ja osallistuminen tuollaisiin gang stalking juttuihin.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä ikivanhaa perinteistä lavantautihoitoa pitäis käyttää melkeinpä ainoana tai ainakin ensisijaisena hoitomuotona tosi moniin muihinkin vaivoihin, myös psyk.vaivoihin: potilas jätetään virumaan lavan päälle. Siinä se sitten saa maata päivätolkulla, ympärivuorokautisesti. Siinä se. Siinä se hoito. Työntekijät huolehtii vain siivoamisesta, ruoasta, potilaan hygieniasta, perustarpeista. Täyslepo parantaa. Mutta mikään sohvalla löhöily ja television katselu ja palapelien kokoaminen ja ihmisten tapaaminen ja keskusteleminen ei ole täyslepoa. Lavalla viruminen on täyslepoa.

🤣

Minua huvitti oma mielikuvani Ap:n vaatimasta hoidosta: hoitaja paukuttaa varstalla mielenterveysasiakkaita. Se kuntoutuminen tapahtuu niin hitaasti, päivä ja hetki kerrallaan, että alkuvaiheessa hoidoksi voi riittää tuki sängystä ylös pääsyyn

t. aiemmin mielenterveyskuntoutujien parissa työskennellyt hoitaja

Vierailija kirjoitti:

Miten elämäsi muuttui siis konkreettisesti tuon hoidon seurauksena? Esim. päivörytmisi ja elintavat, sosiaaliset suhteet?

Prosessi oli toki pitkä ja ongelmavyyhti aikamoinen, mutta osastohoidon aikana saatiin lääkitys kohdalleen ja diagnoosit selvitettyä, ja siltä pohjalta oli paljon parempi ja turvallisempi palata arkeen ja lopulta takas työelämään. Olen ollut kaiken aikaa hoitomyönteinen, ja se on johtanut hyviin asioihin. Terapian lisäksi pääsin Kelan järjestämään kuntoutukseen, ja moni pieni asia yhdessä muodosti suuren avun. Ilman omaa ponnistelua ja hoitomyönteisyyttä prosessi olisi ollut taatusti paljon haastavampi ellei peräti mahdoton. Kun ei anna ylpeyden määritää itseään, vaan rohkeasti myöntää että on ongelma johon tarvitsee apua, niin hyviä asioita tapahtuu.

Nykyisin ongelmat ovat jo takanapäin ja elämä järjestyksessä. Lääkityskin jäi jo vuosia sitten, hyvin pärjään jo ilman. Elämä kaikin puolin kunnossa nyt. Ilman osastolta saamaani apua pahimpaan, ja sitä seurannutta tukea jatkoon, tuskin olisin nyt tässä tätä kirjoittamassa. Olen kaikesta saamastani avusta äärimmäisen kiitollinen.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa osastolla, yleensä tahdonvastaisesti, hoidettavista on psykoosipotilaita ja aktiivista psykoosia hoidetaan lääkityksen lisäksi virikkeettömällä ympäristöllä. Harvat, yleensä itsemurhavaarassa olevat muut potilaat, viipyvät osastolla yleensä n 1-3vrk ja siinäkin tarkoitus on antaa turvallinen ympäristö akuuttiin tilaan ja varsinainen hoito, esim keskusteluapu, toteutetaan avohoidossa. 

Tämä on osin totta. Mulla on paha traumatausta ja siihen liittyy voimakkaissa stressitilanteissa ahdistusta, aistiharhoja ja lyhytkestoisia psykoottisia oireita. Olen avohoidossa mutta näissä tilanteissa neuvotaan hakeutumaan mahdollisimman rauhalliseen ja ärsykevapaaseen ympäristöön. Puhuminen ja kyseleminen tuo traumat pintaan ja pahentaa oireilua. 

Hullujen huoneet ovat ankeita paikkoja ja paraneminen tai ainakin selviytyminen perustuukin varmasti osin siihen kun pääsee sieltä pois ja tajuaa, miten mukavasti asiat kuitenkin loppujen lopuksi ovat.