Ihmiset jotka NEUVOO koko ajan ihan kaikessa!? Mikä ongelma sellaisella on?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Opettele lukemaan.

Siinäpä peruspositiivinen, muille iloa tuottava asenne - vai onko sittenkin siellä valittaja…?

Tähän ketjuun on kirjoittanut aika moni ihminen . Ehkä lainaamasi viesti ei ollut juuri sinulle suunnattu, vaan esimerkiksi sille ekan sivun henkilölle, jonka mielestä on ”normaali keskustelu” alkaa valittaa kuinka ikävä olo on lihoneena.

Turvallisessa ympäristössä, ystävien kesken voi puhua rentoutuneesti myös tällaisia. Koska tietää että ei ole päsmäreiden seurassa, jotka hyökää kuin korppikotkat heti kun haistavat tilaisuuden. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Tämä on totta. Neuvominen ja kontrollointi voi olla henkistä väkivaltaa jos toinen oikeuttaa sen itselleen jonkun laupeuden kautta. Koska silloin vastalauseet ei toimi, hänellähän on tietäväisempä ja "hyvänä" ihmisenä oikeus ja velvollisuus. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Appiukko neuvoo aina auton ratissa, millä on semmoinen vaikutus että muutun epävarmaksi ja lopulta tuntuu etten osaa ajaa ollenkaan. Minulla on ollut kortti 15 vuotta ja olen ajanut paljon, mutta silti se neuvominen saa minulta pasmat sekaisin ja taantumaan ihan autokoulun oppilas-tasolle.

Jos oisit varma itsestäsi, sinua ei hetkauttaisi kenenkään sanomiset - etenkään, jos tiedät itse, ettei ne pidä paikkaansa. Lakkaa kuskaamasta appiukkoa jos olet vaaraksi liikenteelle ja muille.

Noin. Sieltähän se neuvo tuli. Käyttökelvoton ja eitoivottu, kuten yleensäkin.

No ei tietenkään ollut toivottu. Olisi pitänyt myötäillä ja todeta kuinka m*lkku appiukko sulla on ja kuinka ihmeessä jaksat moista neuvomista. Jaxuhalit muru ja jätä se sika seuraavalle bussipysäkille.

Mä luulin että suurin osa ihmisistä on neuvojia.

Minun anoppi. Keskustelu viime viikolla: 

-No mitäs Annalle kuuluu? (Ei "sinulle" vaan 3. persoonassa puhuttelu)

I-han jees. Kiva kun loma alkoi, on saanut nukkua pitkään ja muutenkin kivaa kun on vapaata

-Niin, sun työ on niin rankkaa...

-No ei se kyllä ole. Tykkään työstäni.

-Kyllä sun työ on rankkaa. Sun pitää nyt vaan lomalla nukkua pitkään ja kivaa kun on vapaata niin saat levätä

-Öhh...

Kyseinen esimerkki ei siis ole edes kovn suuri asia, mutta kertoo hänen tarpeestaan saada neuvoa, opastaa ja ohjata. Aikuisia lapsiaan ja nyt pikku miniä-raukkaansa, jolla on niiiiiiiin rankka työ. Olen ikäihmisten sosiaalipalveluissa ohjaajana...Tää nyt on yhtä rankkaa kuin vaikka elokuvien katselu ja popcornin mässytys. No ammatillisella otteella mä jaksan anopinkin höpinät. Ihminen on hyväntahtoinen ja hössö, muta tosiaan tuo neuvomisen tarve isoissa ja pienissä asioissa on aika hallitseva piirre. Ei sitä kauaa jaksa, ja onneksi ei tarvitsekaan. Noin 3 kertaa vuodessa ja pari tuntia kerrallaan :D .

Poikansakin yrittää välillä olla aavistuksen besserwisser ja neuvoa vaikka ei kysytä, mutta hänen kohdalla tepsii yksi lause: "olet ihan ku äitis..." Aluksi hän loukkaantui, että miten niin, mutta nykyään nauraa jo itsekin kun tunnistaa kyllä käytöksensä.

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin tykkään, jos neuvotaan vaikken edes kysyisi. Usein en viitsi itse kysyä, mutta jos joku alkaa auttaa niin helpottaa. Osaan kyllä sitten  sanoa, jos neuvominen riittää. Hyväähän sillä useimmiten vain tarkoitetaan.

Minua ärsyttää vetoaminen siihen että tarkoittaa hyvää. Kuka tahansa dille saa siis tehdä ja sanoa mitä vain kunhan tarkoittaa hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä ainakin tykkään, jos neuvotaan vaikken edes kysyisi. Usein en viitsi itse kysyä, mutta jos joku alkaa auttaa niin helpottaa. Osaan kyllä sitten  sanoa, jos neuvominen riittää. Hyväähän sillä useimmiten vain tarkoitetaan.

Minua ärsyttää vetoaminen siihen että tarkoittaa hyvää. Kuka tahansa dille saa siis tehdä ja sanoa mitä vain kunhan tarkoittaa hyvää.

Juu "rehelliset" ja "suorapuheiset" ihmiset ylpeilee näillä ominaisuuksilla vaikka ne on tapa olla sosiaalisesti tökeröitä ja sanoa mitä tahansa kyökkipsykologisia analyysejään.

Jostain syystä nää suorapuheiset ei koskaan sano että "Sä oot tosi kiva ja fiksu ja niin paljon minua älykkäämpi. Olisinpa minäkin hillitty ja avarakatseinen ihminen."

Yleensä ne haluaa sanoa "suoraan" ihan erilaisia asioita.

Mun isäni oli/ on neuvoja pahimmasta päästä ja se aiheutti mulle elinikäiset mielenterveysongelmat.

Minun äitini on tuollainen. Lisäksi lempilauseensa oli aina että "mitäs minä sanoin!" eli aina kun jokin meni pieleen, riekkui vahingoniloisena.

Siskostani kasvoikin ylivarovainen alisuorittaja, joka ei ole koskaan edes pudonnut luudan päältä lattialle. Elänyt täysin elämättömän elämän.

Olen visusti ollut kasvattajana täysin päinvastainen. Nyt äitiäni stressaa tavattomasti, kun lapsenlapset ei kuuntele häntä, eikä minunkan neuvomiseni tuota mitään tulosta.

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Miehestä kuoriutui tällainen ajan myötä. Neuvoo kaikessa ja on oikea mansplainaajien kuningas (=selittää muille asioista, joista itse tietää vähemmän kuin se jolle selittää).

Esimerkki

Kaverini: Huomasitko, että lehdessä oli iso juttu meidän yhteisestä harrastuksesta.

Minä: Jep. Kiva että kirjoitetaan. Ihan ok juttu, mutta olihan siinä vähän taas vedetty mutkia suoriksi.

Kaveri: Niinpä. Vähän pelottaa, että maanomistajat saa siitä sen kuvan, että me toimisimme tavalla X, kun siinä ei sen enempää täsmennetty.

Minä: Juuri niin, koska se väärinkäsitys on tämän lajin kanssa niin yleinen ja toivoisi että uudet harrastajat heti ymmärtäisi, että niin ei voi tehdä.

Kaveri: Tekisi mieli kirjoitaa vastine johonkin otsikolla ”Asialliset harrastajat eivät tee asiaa X”.

Asiaa harrastamaton mieheni (joka saapuu paikalle nyt): Siis EIVÄT tee? Kyllähän tuohon harrastukseen nimenomaan kuuluu asian X tekeminen. Siis sehän luki viime viikolla ihan lehdessäkin. Voin näyttää sinulle niin saat ihan itse lukea.

Liittyy jotenkin kontrollifriikkiyteen. Ei kestä yhtään, jos ei hallitse ja tiedä kaikkea, ja kuvittelee jostain syystä olevansa joka hetki parhaiten kartalla.

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Miten jaksat kuunnella sitä, että etenkin vieraammat ihmiset alkavat avautua sinulle ongelmistaan?

Itse pidän sellaista todella huonona ja itsekeskeisenä käytöksenä. Tämän vuoksi esimerkiksi työpaikan kahvihuoneeseen ei tee mieli mennä. Siellä on naama rutussa sihteerit kilpaa valittamassa. Eivätkä he totisesti halua neuvoja, haluavat vain myrkyttää ilmapiirin marttyyrivalituksellaan.

Vierailija kirjoitti:

Uh. Mulla oli kymmenisen vuotta ystävä, joka oli aina kokenut kaiken ennen minua. Ei ollut sellaista asiaa, jota hän ei olisi tehnyt/kokenut/sairastanut/tiennyt/käynyt läpi/tuntenut jne jo vuosia sitten. Asiayhteydet olivat huvittavia ja tyyli ikävä. En koskaan kuullut hänen sanovan minulle tai yhteisille ystävilleni mitään tällaista lauseita: ”tuopa mielenkiintoista, täytyypä kokeilla”, ”hyvä kun kerroit, en tiennytkään tuota” tms. Nyt onkin jo entinen ystävä,

Sama. Viimeksi tällainen ystävä kommentoi saamaani lääkekuuria. Lääkäri oli antanut lääkkeen ottamiseen liittyvät ohjeet, jotka poikkesivat perusohjeesta liittyen oireisiin ja toiseen lääkkeeseen. Ystäväni kertoi että söi ”vähän saman tyyppistä lääkettä muutama vuosi sitten”, ja oli sillon saanut erilaiset ohjeet, joita minun olisi pitänyt noudattaa mieluimmin kuin oman lääkärin ohjetta. ”No tee sit kun toi sun puoskari neuvoi mut ei tuu toimii”, oli suuttunut kommentti, kun totesin tekeväni mulle annettujen ohjeiden mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä neuvoisin luonnostaan, koska PIDÄN siitä, että toisetkin neuvovat minua kysymättä. Rakastan oppimista!

Olennaista on, että toinen neuvoo, koska haluaa opettaa ja jakaa tietoa. En tietenkään pidä siitä, jos toinen ivallisella äänellä alkaa selittämään jotain (sen tulkitsen, että toinen pyrkii nolaamaan minut ja osoittamaan minun olevan ”tyhmä”, kun en tiennyt.) Enkä pidä siitäkään, jos toinen VAATII minua toimimaan hänen neuvojensa mukaan.

Tiedostan sen, että kaikki eivät pidä neuvomisesta ja koitan usein välttää sitä. Mutta on harmi, jos toinen ei neuvo minua vain siksi, että luulee etten pidä siitä. Ja on pari kertaa tullut ikävä tilanne, kun olisin neuvomalla voinut auttaa toista säästämään merkittävästi rahaa, mutta en kehdannut mennä ”sotkeentumaan” heidän suunnitelmiin, kun vaikuttivat niin herkästi loukkantuvilta, ja ajattelin että ehkä tietävät itsekin.

Kun neuvon, toivoisin toki, ettei neuvojani otettaisi liian vakavasti, vaan että ottaa sen ehdotuksena ja miettii itse, miten tahtoo asiat tehdä. Jotkut vain tulkitsevat puheitani hassusti, niin kuin pyrkisin kontrolloimaan, vaikka se ei missään nimessä ole tarkoitukseni.

Enkä aina ymmärrä, miksi selkeä ehdotus ”asian x VOISI tehdä tälläkin tavalla, jos haluaa saada myös asian y”, tulkitaan joskus törkeänä.

Ja yksi ihmistyyppi on hankala: esittää kysymyksiä, jotka ovat ilmeisesti tarkoitettu retorisiksi, kun loukkaantuvat jos niihin vastaa. Retorista kysymystä on joskus hankala erottaa aidosta kysymyksestä.

Olisiko mahdollista, että neuvoihin joista ei pidä, toteaisi vain iloisesti: ”Ai sinä tekisit noin! :) Minä taas teen näin, koska ...”

Tuo lihavoitu teksti on se oleellisin tässä. Jos joku sanoo jotain, ei edes kysy, vaan sanoo, ei se tarkoita, että toisen pitää heti rientää ratkaisemaan "ongelma". Miksei voi odottaa, että toinen kysyy sitä neuvoa.

Mun mies on ohjelmistoalalla ja tottunut ratkomaan kinkkisiä pulmia. Mutta minä olen hänen vaimonsa enkä joku ratkaistava ongelma! Miksi hän kuitenkin suhtautuu minuun niinkuin olisin? Kaikki ns. keskustelu menee siihen, että hän kaikkitietävänä päällepäsmäröi ja juuri usein tuolla ivallisella äänellä huokaillen, kun "et sinä tästä asiasta mitään tiedä". Olen kurkkuani myöten täynnä sitä neuvomista.

En aio erota miehestäni. Hänen sosiaaliset taitonsa ovat vain heikentyneet koronan ja etätyön myötä ihan nolliin. Hän ei juuri juttele muiden kuin minun kanssa, paitsi työkavereiden kanssa etänä lähinnä työasioista.

Miksi menit tuollaisen mulkun kanssa yhteen? Kuumottiko pillussa kun mies suhtautuu muihin ihmisiin, erityisesti muihin miehiin, todella alentuvasti?

t. nelikymppinen mies IT-alalta, joka kaikesta huolimatta on myös mukava mies eikä jakele "varmoja" neuvoja niitä kysymättömille

Olen avustaja vaikeasti vammaiselle. Liikumme paljon julkisilla paikoilla, ja kymmenittäin on tullut urani aikana neuvoneita miehiä vastaan. Tullaan selittämään miten minun pitäisi nostaa pyörätuolia autoon (en olekaan nostanut sitä kuin satoja kertoja), tullaan neuvomaan miten pyörätuolin renkaisiin saa ilmaa (vaikka se kuuluu ihan minun työhöni) ja jopa revittiin ilmanlaittovälinettä kädestäni että "minä laitan!" 

Millaisiahan nämä tuntemattomien ihmisten väkisinneuvojat ovat lähipiirilleen? Varmaan melko rasittavia.

Mun mummo. Neuvoi jopa ratsastuksessa, vaikka ei ole koskaan hevosta koskenutkaan ja itse kuitenkin kilpailin vähän aikaa aluetasolla.

Vierailija kirjoitti:

Mun mummo. Neuvoi jopa ratsastuksessa, vaikka ei ole koskaan hevosta koskenutkaan ja itse kuitenkin kilpailin vähän aikaa aluetasolla.

Tää on jo melkein sympaattinen :D

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Ai nykyään besserwisser on "ratkaisukeskeinen"?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Osaatteko te ”ratkaisukeskeiset” suhtautua siihen jos joku alkaa teitä pyytämättä neuvoa? Kun itselläni on muutaman tuttavan kautta jäänyt sellainen maku, että muiden neuvomisia päivitellään ja märehditään ”ihan kuin en itse tietäisi!” loputtomasti. Jotenkin sitä muiden neuvomista ei kuitenkaan nähdä hyväntahtoisena tai arvokkaana niissä tilanteissa joissa kokee että tietää ihan hyvin itsekin eikä kaipaa neuvoa. Koska siltä meistä ”hyväntahtoisten ratkaisukeskeisten neuvojien” tutuista tuntuu suurimman osan ajasta. Mun mielestä iso ristiriita että ei arvosta muissa piirrettä jota arvostaa itsessään.