Ihmiset jotka NEUVOO koko ajan ihan kaikessa!? Mikä ongelma sellaisella on?

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Tässä puhutaan ihmisistä JOTKA NEUVOO KOKO AJAN.

Siis ilman että toinen on valittanut yhtään mitään tai edes puhunut asioistaan yhtään mitään.

Minulla on tällainen isosisko ja kyllä se on oikeasti rasittavaa kuunnella niitä lastenhoito- ja kasvatusneuvoja lapsettomalta ihmiseltä joka ei ole koskaan ollut missään tekemisissä lasten kanssa.

Ja akateemisia työpaikkaohjeita anopilta, joka juuri ja juuri kahlasi hikisesti peruskoulun läpi.

Ja appiukko taas paasaa jatkuvasti siitä miten meidän pitää muuttaa pois Helsingistä, lähettelee miehelle työpaikkailmoituksia Mikkelistä jne.

Meillä on töissä yksi mies, joka on aina neuvomassa tai koittamassa päteä. Oli kyse mistä vaan! On uusi työntekijä ja tekee työnsä hyvin, mutta jos keskustelen toisen työkaverin kanssa niin tämä besserwisser mikä lie tunkee keskusteluun ja antaa omia neuvojaan. Sitten kun koittaa neuvoa uudessa työtehtävässä, hän käyttäytyy kuin tietäisi jo kaiken. Myös kyylää minun ja muutaman muun työntekijän tekemisiä ihan selän takana välillä, kun yrittää tietokoneella tehdä töitä. Jos sattuu kahvitauolla tai lounastunnilla käymään vaikka Facebookissa tai Hesaria lukemassa työkoneella, niin tämä mies on heti kommentoimassa. Ja mikä pahinta, kerran oli vastannut MINUN puhelimeeni, kun olin kauempana työpöydästäni tekemässä muuta työtä. Siis mitä vi#¤? Mieheni oli soittanut ihan vaan pyytääkseen, että toisin kaupasta yhtä sun tätä eli ei sen kummempaa onneksi mutta SILTI. Odotin myös tärkeää puhelua perheeseeni liittyen.  Miehenikin oli myöhemmin että mitä hittoa :D Kerroin tästä puhelimeen vastaamisesta muille ja olin tälle työkaverillekin että kuule, toisten puhelimeen ei vastata vaan olisi ehkä voinut vain kertoa, että puhelimeni soi tai on soinut. Oli hyvin loukkaantunut, vaikka hyvin ystävällisesti asian ilmaisin. Joku teistä voi valittaa, että mitäs pidin pöydällä näkyvissä, mutta pitäisi nyt vähän tajuta, ettei toisten henkilökohtaisiin puhelimiin mennä vastaamaan ainakaan näin korona-aikana.

Tunnen kaksi sellaista ihmistä ketä neuvoo koko ajan kaikessa ja ovat tosi ärsyttäviä, toinen on kollega töissä ja toisen tunnen nuoruudesta. Kollega töissä on vielä tukiperheenä muutamalle nuorelle ja ihmettelen mahtaako hän heitäkin koko ajan neuvoa kaikessa. Vapaa-ajalla en halua tuota kollegaani tavata kun hän on jo tarpeeksi rasittava töissä.

Mulla on työkaverina tällainen. Ilmeisesti se käytös kumpuaa jostakin ylivertaisesta käsityksestä omasta itsestä, tai ainakin tämä luulee tietävänsä kaikesta kaiken ja tekevänsä kaiken vähän muita paremmin. Olemme olleet alalla yhtä kauan, mutta työnkuva on hiukan eri (vaikka kuitenkin samantasoinen).

Esimerkkejä on lukuisia, mutta laitetaan nyt vaikka viimeisin. Kerroin hauskaa juttua siitä, mitä eräs asiakas oli kirjoittanut minulle aiemmin. Tuo työkaverini ohitti juttuni pointin kokonaan ja alkoi selittää, mitä minun kannattaa vastata asiakkaalle. ”Sä voit sanoa sille vaikka, että..” Toki keskeytin ja kerroin vastanneeni ajat sitten ja että homma oli jo hoidettu, mutta työkaveri otti sitten taas tästä selvästi nokkiinsa.

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Kuten kirjoitin, tunnistan tämän piirteen itsessäni ja yritän välttää sitä... kauhea paapatus minulle- vaikka ilmaisin etten tee sitä jatkuvasti ja pyytämättä... Tuon ystävän asia oli oikeasti tosi ahdistava ja mielesyäni olisin toiminut väärin jos en olisi yrittänyt auttaa... Hän kyllä ymmärsi asian ja auttamisen myöhemmin ja pahoittelin jos olin mielestään ollut päsmäri, joten se siitä.

Taidat olla sellainen neuvoja koska aloit paasata tunnelukoista ja ties mostä tietämättä taustoja tai lukematta ajatuksella tekstiäni 😊 Hyvää kesää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Kuten kirjoitin, tunnistan tämän piirteen itsessäni ja yritän välttää sitä... kauhea paapatus minulle- vaikka ilmaisin etten tee sitä jatkuvasti ja pyytämättä... Tuon ystävän asia oli oikeasti tosi ahdistava ja mielesyäni olisin toiminut väärin jos en olisi yrittänyt auttaa... Hän kyllä ymmärsi asian ja auttamisen myöhemmin ja pahoittelin jos olin mielestään ollut päsmäri, joten se siitä.

Taidat olla sellainen neuvoja koska aloit paasata tunnelukoista ja ties mostä tietämättä taustoja tai lukematta ajatuksella tekstiäni 😊 Hyvää kesää

Kommentoin yleisellä tasolla tuota ajatusta neuvomisen oikeuttamisella siten, että tekee sen omasta hyvästä tahdosta. Olisin voinut tuoda sen selvemmin esiin, pahoittelut.

Jos tulisi oikeita, toimivia neuvoja, ottaisin niitä mielelläni. Usein kuitenkin ihmiset ajattelee lähinnä ”mitä itse tekisin ja miltä minusta tuntuisi, jos olisin sinä”, mutta kas kun eivät ole se toinen ihminen…Sen lisäksi, toimisiko heidän neuvot edes itselleen, kun ihminen on onnettoman erehtyväinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

En neuvo koko ajan, mutta tietyissä tilanteissa neuvon aina. Viimeksi eräs tuttavani pyysi 50 euron lainaa ruokaan. Koska tiesin, että hän oli tuhlannut sossusta juuri saamansa rahat tupakkaan ja alkoholiin, lupasin lainta hänelle, jos teemme lainapaperit ja takaisinmaksusuunnitelman viivästyskorkoineen (hän oli aiemmin pari kertaa "unohtanut" lainanmaksun) ja että sen lisäksi hän lupaa opetella järkevää rahankäyttöä ja ostaa tupakat ja viinat vasta viimeiseksi - kun kaikki muut sen kuun tarpeet on maksettu ja ostettu. Lupasin myös neuvoa häntä miten säästäminen onnistuu.

Jos hän ei olisi ollut tupakka- ja olutkoukussa, vaan ihan järkevä rahapulassa oleva ihminen, olisin lainannut ilman neuvoja ja ehtoja, mutta koska hänen rahaongelmiensa syy on tiedossa, katsoin, että jos olisin lainannut noin vain, olisin mahdollistanut ongelman syvenemisen.

Ei hänellä sitten ollutkaan tarvetta lainaa, saa kuulemma kirkoltakin ruokakassin kuukaudeksi.

Jos kerron ja valitan, otan neuvon vastaan. Jos en kerro enkä valita, vaan toinen vain ’huomaa’ että teen väärin, en ota neuvoa vastaan ja - oli se vaikka oma äiti - sanon, että anna mun tehdä omat virheeni, et sinäkään virheetön ole!

Sanon vaan: On oikea tapa, väärä tapa, mutta tämä on minun tapani. Piste!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Nää jotka oikeuttaa omaa neuvomistaan on kummallisen kuvyttömiä ottamaan itse neuvoja vastaan…

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse tunnistan itsessäni tämän neuvomisen ja koitan varoa neuvomasta jos niin ei haluta- joskus kuitenkin lipsahtaa tai on tarpeen.

Teen sen joskus siksi, että mielestäni ongelmat pitää ratkoa eikä velloa niissä loputtomiin. Se on enemmänkin käden ojennus, joka tarkoittaa että "hei, haluan auttaa sinua jotta pääset eteenpäin asiassa". En tosin loukkaannu jos joku tekee toisin, kukin tavallaan.

Esimerkiksi eräällä tuttavalla oli eräs lakitekninen ongelma jonka alan tunsin hyvin, hän velloi asiaa, soitti itkupotkuraivaripuheluita, hätäili, hosui ja panikoi asian kanssa. Halusin auttaa hänet tuosta piinaavasta tilanteesta pois ja omakin jaksamiseni oli tuolloin koetuksella erinäisistä syistä - kerroin miten asiassa voi edetä ja mihin kannattaa olla yhteydessä (hän ei tiennyt näitä). Myöhemmin sain haukut päsmäröinnistä vaikka ilman tätä tietoa hän ei olisi päässyt asian kanssa etenemään. Enkä päsmäröinyt, kerroin lyhyesti mistä saa apua ja miten asia voi edetä.

Mistä kumpuaa sanonta " Otin neuvosta vaarin", kai se neuvominen voi olla sekä hyväntahtoista että pahansuopaa. Itse olen törmännyt useimmiten hyväntahtoiseen neuvomiseen 😊

Mun mielestä neuvomisen ongelmallisuudella ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että onko neuvojalla hyvät aikeet. Uskoisin että neuvoja aidosti ajattelee tekevänsä jotain, mikä on hyväksi.

Neuvominen erittää dopamiinia. Jotkut ihmiset voivat oikeasti olla neuvomiseen jopa koukussa. Silloin tiedostamattaan tälläinen ihminen rynnii siihen neuvomiseen, eikä mieti rakentavaa kommunikointia itse neuvottavan kannalta.

Kannattaa harjoitella itsehillintää neuvomisen suhteen. Mitä tapahtuu jos näet vierestä että joku tekee jotain minkä neuvomisella saisit omasta mielestäsi paremmaksi. Mitäpä jos antaisit olla. Tuottaako se SINULLE epämukavan olon? Tekeekö mieli päivitellä selän takana että ”en viittinyt neuvoa mutta”.. ?

Silloin kannattaa miettiä, onko itsellään joku ongelma. Kontrollointitarve? Normaali ihminen ei tunne paljoa, jos päättää olla neuvomatta. Jos itseään piinaa neuvon antamatta anto ja ja jossain kuohuu ja kuplii, kaikki ei ole hyvin.

Onko ehkä ollut lapsuus jossa vastuuta on ollut liikaa? Silloin ei ehkä ole kehittynyt niin että omat ja muiden rajat muodostuu selviksi, kuten aikuiseksi kasvuun kuuluu. On tunteen tasolla ahdistunut muiden elämän ”sujumisesta”. Eikä osaa rentoutua epätäydellisyyden kohdalla.

Muiden ihmisten asiat on loppujen lopuksi aina heidän asioitaan ja sivistynyt ihminen hallitsee hienotunteisuuden tässä.

Oma hyväntahtoinen auttaminen ei tee siitä oikeata toimintaa vaikka sen itse itselleen oikeuttaa. Kannattaa tutustua oikeutuksen tunnelukkoon. Sillä ”auttaja” pystyy menemään todella syvälle toisten elämän epäasiallisen kaivelun syövereihin, kun hän oikeuttaa oman ”hyväntahtoisuuden” ja lähes velvollisuuden auttaa, kautta.

Nää jotka oikeuttaa omaa neuvomistaan on kummallisen kuvyttömiä ottamaan itse neuvoja vastaan…

Yleensä olen kiitollinen neuvoista. Kuvailemasi kaltainen ihminen kuuluu siihen porukkaan jonka oma neuvominen on pahansuopaa eikä hyvää tarkoittavaa...

Vierailija kirjoitti:

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Ei kun ai niin - ette varmaankaan halunneet vinkkejä kuinka voisitte välttää neuvontatilanteisiin joutumista, vaan halusitte vain avautua! Peruutan siis edellisen viestini.

Vierailija kirjoitti:

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Opettele lukemaan.

Joo mun entisessä työpaikassa oli tällainen kollega, joka pyrki neuvomaan muita ihan jokaikisessä asiassa. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun eräskin kerta laitoin voipaketin takaisin jääkaappiin ja tämä kollega tuli ja otti paketin pois kaapista ja näytti minulle, kuinka se laitetaan miten ja minne kohtaan "oikeaoppisesti"(?!?!?!?!?!VOIPAKETTI??) :D:D:D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Opettele lukemaan.

Siinäpä peruspositiivinen, muille iloa tuottava asenne - vai onko sittenkin siellä valittaja…?

Tähän ketjuun on kirjoittanut aika moni ihminen . Ehkä lainaamasi viesti ei ollut juuri sinulle suunnattu, vaan esimerkiksi sille ekan sivun henkilölle, jonka mielestä on ”normaali keskustelu” alkaa valittaa kuinka ikävä olo on lihoneena.

Vierailija kirjoitti:

Muita alistamaan, holhoamaan ja kontrolloimaan pyrkivä pikkusieluinen besser-wisser joka leijuu aina ainakin kilometrin muiden ihmisten yläpuolella, niin täydellisen hyvä ja kaikkivoipa-ja osaava-ja tietävä ihminen hän itse on. Raivoaa ja tuhahtelee just marttyyrimaisen loukkaantuneena jos ei "neuvot", joita et todellakaan pyytänyt ja kaivannut, kelpaa!

Joo. Entisessä asuinympäristössäni oli tällainen. Ainoa ero se, että ei näkyvästi suuttunut. Loukkaantuneen näköinen kyllä, mutta alkoi katsella pitkin seiniä, jos hänen neuvonsa eivät olleetkaan suoraan kelvanneet.

Ammatiltaan erityisopettaja, vanhempi jo. Alussa oli ihan ok ja kiva, mutta sitten nutturaa alkoi kiristää. Menit mitä vaan sanomaan niin hänellä oli neuvo tai parempi mielipide. Ei neuvonut tuttavuuden alussa, mutta sitten kai unohti ettei olla koulussa enkä ole oppilaansa, jota pitää ohjata ja neuvoa, pitää silmällä ja jakaa oppeja.

Ärsytti. Ollaan samanikäisiä mutta hän sai mut pienenemään 5-vuotiaaksi. Aina hänellä oli valistuneempi toinen kanta asiaan kukn asiaan. En tiedä kokiko,

että mua pitää holhota. Olinko ajatellut jostain asiasta toista puolta jne ... helvetin opettaja/holhooja.

En halunnut ystävystyä sen kummemmin. Pari kertaa käytiin konsertissa, mutta jos sielläkin vaikka niistin, hän hyssytti ja mulkoili. Opetti käyttäytymään!

Ei juteltu pariim vuoteen enää, mulla oli johonkin muka kiire. Pyrki saamaan minusta selville asioita, mutta ei puhunut itsestään.

Kun muutin pois, en halunnut kertoa kenellekään asiasta, mihin muutin ja miksi. Eihän minun tarvitse kertoa ja valmistella asiaa. Meni kaksi päivää niin laittoi viestin että mitä! Miksi? Mihin? Ja mitä tapahtui? Toi viimeinen viittasi taas siihen että hänellä olisi ollut parempi neuvo. Luultavasti luuli, että olin rahavaikeuksissa.

En vastannut mitään. Ghostasin. Pitäköön luulonsa. Mä en enää ole hänen niskalenkissään.

Oli vaikea edes sanoa mitään kun hänellä jo oli parempi tieto ja ohje. Tyypillinen ammattinsa liiankin hyvin sisäistänyt opettaja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te valittajat, joita ei saa neuvoa. Ilmeisesti yksipuolinen negatiivinen avautuminen on käsityksenne palkitsevasta keskustelusta. Meistä neuvojista se ei kuitenkaan ole palkitsevaa, vaan inhottavaa - kaadatte likasangon meidän päällemme.

Minulle ainakin tulee hyvä mieli, jos keskustelukumppani kertoo hauskan jutun tai jotain iloista, sivistää minua, aloittaa keskustelun ajankohtaisaiheesta tai sitten vaikka käynnistää aivoriihen/ongelmanratkaisukeskustelun, jossa voimme hyödyntää osaamistamme ja auttaa toisiamme.

Valitkaa siis tarkoin, kenelle avaudutte! Tarkkailkaa lähipiiriänne ja sitä kuka on negatiivinen valittaja. Suunnatkaa avautumisenne hänelle, ei muille.

Opettele lukemaan.

Siinäpä peruspositiivinen, muille iloa tuottava asenne - vai onko sittenkin siellä valittaja…?

Tähän ketjuun on kirjoittanut aika moni ihminen . Ehkä lainaamasi viesti ei ollut juuri sinulle suunnattu, vaan esimerkiksi sille ekan sivun henkilölle, jonka mielestä on ”normaali keskustelu” alkaa valittaa kuinka ikävä olo on lihoneena.

No tuo oli neuvo. Olisit kiitollinen!

Täällä on kerrottu kymmeniä kertoja (kuten aloituksessakin jo kerrottiin), että kyse on pyytämättä neuvovista. Siis niistä jotka paasaa näkemyksiään jatkuvasti ilman että se toinen on edes pukahtanut asioistaan. Saati valittanut yhtään mitään.