Ihmiset jotka NEUVOO koko ajan ihan kaikessa!? Mikä ongelma sellaisella on?

Vierailija kirjoitti:

Ai nykyään besserwisser on "ratkaisukeskeinen"?

Voi sen halutessaan noinkin väärin käsittää, tässä ketjussa ne ratkaisukeskeiset kyllä varsin selvästi kertoivat että tietoisesti jättävät sanomatta koska tietävät että sen voi käsittää väärin. Jotkut silti pitävät niistä neuvoista ja joskus voi olla puolin ja toisin väärin ymmärryksiä. Eikö se ole pääasia että he tiedostavat tämän piirteen/ominaisuuden itsessään, eivätkä neuvo pyytämättä?

Ratkaisukeskeinen on mielestäni täysin eri asia kuin besserwisser, tunnen kumpiakin, joten ei saa yleistää...

Onko se keneltäkään pois?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Osaatteko te ”ratkaisukeskeiset” suhtautua siihen jos joku alkaa teitä pyytämättä neuvoa? Kun itselläni on muutaman tuttavan kautta jäänyt sellainen maku, että muiden neuvomisia päivitellään ja märehditään ”ihan kuin en itse tietäisi!” loputtomasti. Jotenkin sitä muiden neuvomista ei kuitenkaan nähdä hyväntahtoisena tai arvokkaana niissä tilanteissa joissa kokee että tietää ihan hyvin itsekin eikä kaipaa neuvoa. Koska siltä meistä ”hyväntahtoisten ratkaisukeskeisten neuvojien” tutuista tuntuu suurimman osan ajasta. Mun mielestä iso ristiriita että ei arvosta muissa piirrettä jota arvostaa itsessään.

Pyytämättä neuvominen on myös minun ratkaisukeskeiselle ajattelutavalleni huonoa käytöstä. Ratkaisukeskeinen ihminen yleensä keksii hyviä ratkaisuja, sen voi tehdä tökerösti toisen pyytämättä tai kauniisti kun pyydetään. Riippuu ihmisestä kumpaa harrastaa.

Mun tytär tykkää kovasti leipomisesta ja osaa tehdä monenlaisia juttuja ohjeesta katsomalla, ihan neuvomatta. Joskus saattaa kysyä neuvoa, ja silloin neuvon. Mutta nykyään tyttö ei leivo enää, jos isä on kotona, koska se tulee aina neuvomaan, ihan joka kerta, vaikka se ei ole mikään kokki tai leipuri. Se menee aina niin, että mies sitten tekee ja tyttö ei saa tehdä mitään ja tyttö suuttuu ja lähtee pois. Mun pitää aina sanoa, että anna tytön tehdä itse, se ihan oikeasti osaa leipoa, eikä se ole niin vaarallista, jos ranneliike vispilöidessä ei ole ihan samanlainen kuin isällään.

Neuvoisin, mutta ap:n kysymys on paradoksi. Yritä jotain self help-kurssia.

Vierailija kirjoitti:

Jokainen tuntee besserwissereitä. Rasittavia ihmisiä.

törmäsin ensimmäiseen kunnon besserwisseriin amiskassa kun oli samalla luokalla. pinna kiristyi koko ajan vaikka en ollut suoranaisesti missään tekemisissä vaan hän tuli ölisee kun keskustelin jonkun toisen kanssa. kamelin selkä katkes kun opettaja laittoi pariksi yhteiseen projektiin.  besserwisser lähti ruokkikselle minä lähdin kotiin ja tulin takaisin vasta kun hän valmistui koulusta. korona lockdownit helpotti poissaoloa muuten olisi ollut vaikeampi olla pitempää poissa...

loppu elämäni vaalin häntä muistoissani hyvänä esimerkkinä ettei kaikkien kanssa vain voi tulla toimeen vaikka kuinka sitä odotetaan.

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär tykkää kovasti leipomisesta ja osaa tehdä monenlaisia juttuja ohjeesta katsomalla, ihan neuvomatta. Joskus saattaa kysyä neuvoa, ja silloin neuvon. Mutta nykyään tyttö ei leivo enää, jos isä on kotona, koska se tulee aina neuvomaan, ihan joka kerta, vaikka se ei ole mikään kokki tai leipuri. Se menee aina niin, että mies sitten tekee ja tyttö ei saa tehdä mitään ja tyttö suuttuu ja lähtee pois. Mun pitää aina sanoa, että anna tytön tehdä itse, se ihan oikeasti osaa leipoa, eikä se ole niin vaarallista, jos ranneliike vispilöidessä ei ole ihan samanlainen kuin isällään.

Mun mieheni isä on kammottava päsmäröijä.

Miehelleni pamahtaa joskus valitettavasti samanlaisia elkeitä päälle…

Kun olimme muuttaneet yhteen, hän kulki varmaan puoli vuotta perässäni kommentoimassa mitä kaikkea teen eri tavalla kuon äitinsä. ”Ei äiti noin niitä jauhoja kakkutaikinaan laita!” Jne.

Heidän suvussaan on hyvin tiukka yksi käsitys miten kaikki KUULUU tehdä… huoh.

Minä olen ollut nuorempana kova neuvomaan, mutta olen vähitellen oppinut hillitsemään tätä taipumustani, koska tajuan neuvomisen ärsyttävän muita. Olen miettinyt, miksi minusts tuli neuvoja. Näen taustalla ainakin seuraavia syitä:

1. Olen nelilapsisen perheen vanhin ja sain lapsena aika paljon vastuuta nuorempien sisarusteni vahtimisesta. Sitten sain myös vanhemmilta positiivista palautetta, kun hoidin tätä vastuuta ja esim. estin nuorempia menemään vaarallisiin paikkoihin. Varmasti tämä vahvisti neuvontakäyttäytymistäni ja opetti minut lapsena siihen, että tämä on toivottavaa käytöstä.

2. Olen ihan oikeasti aika lahjakas monessa käytännön jutussa ja esim. isojen tapahtumien organisoinnissa. Esim. töissä olen huomannut, että moni työkaverini ei selviä samoista jutuista yhtä hyvin. Vaatii itsehillintää olla neuvomatta, kun vierestä näkee, että saman jutun voisi tehdä paljon helpommin tai paremmin. Nykyisin olen oppinut kuitenkin aika paljon itsehillintää enkä yleensä pyytämättä puutu asiaan, ellei sitten näytä siltä, että täydellinen katastrofi on iskemässä. Olen opetellut sietämään sitä, että joku toinen tekee saman asian vähän hankalammin tai huonommin.

Lopuksi totean, että yhtään neuvoa en ole antanut ilkeyttäni tai omahyväisyyttäni, vaan kyllä taustalla on aina ollut vilpitön halu auttaa. Mutta vähitellen olen oppinut, että sitä apua ei läheskään aina kaivata, joten olen opetellut pidättyvämmäksi. Ja vähän huvittuneena kuuntelen joitakin työkavereita, joiden kuulen olevan yhtä innokkaita neuvomaan kuin minä olin joskus 20 vuotta sitten.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Entä jos näette toisessa ihmisessä ongelmia, joita hän ei edes ota puheeksi. Tykkäättekö silloin tyrkyttää neuvoja? Esimerkiksi kaveri on lihonut syystä tai toisesta, mutta ei puhu siitä, niin yritättekö hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti neuvoa ruokavalion ja liikunnan kanssa.

Yksi sukulaiseni paasasi minulle monta tuntia, mitä minun kannattaisi tehdä. Enkä ollut itse näitä asioita ottanut millään tavalla puheeksi. Mulla on suurin piirtein koko elämä pielessä, kun en tee samalla tavalla kuin hän. Mulle nämä ratkaisut eivät sovi, koska olen niin erilainen kuin hän.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Entä jos näette toisessa ihmisessä ongelmia, joita hän ei edes ota puheeksi. Tykkäättekö silloin tyrkyttää neuvoja? Esimerkiksi kaveri on lihonut syystä tai toisesta, mutta ei puhu siitä, niin yritättekö hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti neuvoa ruokavalion ja liikunnan kanssa.

Yksi sukulaiseni paasasi minulle monta tuntia, mitä minun kannattaisi tehdä. Enkä ollut itse näitä asioita ottanut millään tavalla puheeksi. Mulla on suurin piirtein koko elämä pielessä, kun en tee samalla tavalla kuin hän. Mulle nämä ratkaisut eivät sovi, koska olen niin erilainen kuin hän.

Olisipa todella huonoa käytöstä alkaa toisen painoa tai elämäntapoja kommentoimaan pyytämättä. Ei ole tällä kansalla enää sivistystä, niin se vain on.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen ollut nuorempana kova neuvomaan, mutta olen vähitellen oppinut hillitsemään tätä taipumustani, koska tajuan neuvomisen ärsyttävän muita. Olen miettinyt, miksi minusts tuli neuvoja. Näen taustalla ainakin seuraavia syitä:

1. Olen nelilapsisen perheen vanhin ja sain lapsena aika paljon vastuuta nuorempien sisarusteni vahtimisesta. Sitten sain myös vanhemmilta positiivista palautetta, kun hoidin tätä vastuuta ja esim. estin nuorempia menemään vaarallisiin paikkoihin. Varmasti tämä vahvisti neuvontakäyttäytymistäni ja opetti minut lapsena siihen, että tämä on toivottavaa käytöstä.

2. Olen ihan oikeasti aika lahjakas monessa käytännön jutussa ja esim. isojen tapahtumien organisoinnissa. Esim. töissä olen huomannut, että moni työkaverini ei selviä samoista jutuista yhtä hyvin. Vaatii itsehillintää olla neuvomatta, kun vierestä näkee, että saman jutun voisi tehdä paljon helpommin tai paremmin. Nykyisin olen oppinut kuitenkin aika paljon itsehillintää enkä yleensä pyytämättä puutu asiaan, ellei sitten näytä siltä, että täydellinen katastrofi on iskemässä. Olen opetellut sietämään sitä, että joku toinen tekee saman asian vähän hankalammin tai huonommin.

Lopuksi totean, että yhtään neuvoa en ole antanut ilkeyttäni tai omahyväisyyttäni, vaan kyllä taustalla on aina ollut vilpitön halu auttaa. Mutta vähitellen olen oppinut, että sitä apua ei läheskään aina kaivata, joten olen opetellut pidättyvämmäksi. Ja vähän huvittuneena kuuntelen joitakin työkavereita, joiden kuulen olevan yhtä innokkaita neuvomaan kuin minä olin joskus 20 vuotta sitten.

Ihanaa kun joillain ihmisillä on näin oiva itsereflektiokyky ja taito myös nauraa itselleen <3 kukaan meistä ei ole täydellinen ja avoimin mielin kun itseäänkin katsoo niin voi kehittyä. Ja lapsena olet varmasti juuri ehdollistunut tuohon!

winner kirjoitti:

Neuvoisin, mutta ap:n kysymys on paradoksi. Yritä jotain self help-kurssia.

On sellaisille, joilla on kiimainen tarve neuvoa *kysymättä*. Kuten toisessa lauseessa teet, ignoraat varsinaisen neuvonpyynnön, jotta pääset neuvomaan kysymättä. Mikäköhän diagnoosi?

Mulla on yks työkaveri, joka tekee tätä. Nyt teen enemmän töitä hänen kanssaan ja hermo on mennä.

Ensin ajattelin, ettei tarkoita pahaa, on sellainen huolehtivainen tyyppi.

Nyt kuitenkin olen tullut siihen tulokseen, että kokee jotain kilpailuasetelmaa kanssani ja haluaa osoittaa olevansa yläpuolellani.

Sanoin esim. ostavani asian x ja kommentoi, että toivottavasti sun rahat riittää. ”Onhan sulla säästöjä....” ”Millä aiot maksaa”

Otti myös esille asian jota en töissä monta vuotta sitten osannut tehdä ja alkoi naureskella sille...

Tekee asioita puolestani, kanniskelee tavaroitani ympäriinsä ( jolloin en enää tiedä missä ne ovat), on kai auttavinaan(tai osoittaa tällä jotain?). Aika rajattomalta tuntuu, pakko huomauttaa seur. kerran kun tapahtuu.

Neuvoo ihan yksinkertaisissa asioissa..en viitsi edes esimerkkiä laittaa.

Tiedän, että tulee kieltämään kaiken ja suuttuu kun huomautan.

En usko että kroonisilla neuvojilla on kovin hyvä olo itsellään. Muiden neuvominen on helppoa koska silloin ei ole sitä ongelman emotionaalista kuormaa. Jos on paljon omia ongelmia niin neuvoo mielellään muita kun se on niin helppoa ja kivaa, ja ei tarvitse omia ongelmiaan miettiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär tykkää kovasti leipomisesta ja osaa tehdä monenlaisia juttuja ohjeesta katsomalla, ihan neuvomatta. Joskus saattaa kysyä neuvoa, ja silloin neuvon. Mutta nykyään tyttö ei leivo enää, jos isä on kotona, koska se tulee aina neuvomaan, ihan joka kerta, vaikka se ei ole mikään kokki tai leipuri. Se menee aina niin, että mies sitten tekee ja tyttö ei saa tehdä mitään ja tyttö suuttuu ja lähtee pois. Mun pitää aina sanoa, että anna tytön tehdä itse, se ihan oikeasti osaa leipoa, eikä se ole niin vaarallista, jos ranneliike vispilöidessä ei ole ihan samanlainen kuin isällään.

Mun mieheni isä on kammottava päsmäröijä.

Miehelleni pamahtaa joskus valitettavasti samanlaisia elkeitä päälle…

Kun olimme muuttaneet yhteen, hän kulki varmaan puoli vuotta perässäni kommentoimassa mitä kaikkea teen eri tavalla kuon äitinsä. ”Ei äiti noin niitä jauhoja kakkutaikinaan laita!” Jne.

Heidän suvussaan on hyvin tiukka yksi käsitys miten kaikki KUULUU tehdä… huoh.

Minä sanoisin napakasti neuvojille "tee itse kun paremmin osaat , lähdenkin tästä lenkille siksi aikaa , heippa". Ja lähtisin.

Tarkoittaa varmasti hyvää. Arvostaa jos joku kuuntelee ja uskoo häntä. Syystä taikka toisesta ei ole oppinut rakentavaa ja taitavaa puhetyyliä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun tytär tykkää kovasti leipomisesta ja osaa tehdä monenlaisia juttuja ohjeesta katsomalla, ihan neuvomatta. Joskus saattaa kysyä neuvoa, ja silloin neuvon. Mutta nykyään tyttö ei leivo enää, jos isä on kotona, koska se tulee aina neuvomaan, ihan joka kerta, vaikka se ei ole mikään kokki tai leipuri. Se menee aina niin, että mies sitten tekee ja tyttö ei saa tehdä mitään ja tyttö suuttuu ja lähtee pois. Mun pitää aina sanoa, että anna tytön tehdä itse, se ihan oikeasti osaa leipoa, eikä se ole niin vaarallista, jos ranneliike vispilöidessä ei ole ihan samanlainen kuin isällään.

Mun mieheni isä on kammottava päsmäröijä.

Miehelleni pamahtaa joskus valitettavasti samanlaisia elkeitä päälle…

Kun olimme muuttaneet yhteen, hän kulki varmaan puoli vuotta perässäni kommentoimassa mitä kaikkea teen eri tavalla kuon äitinsä. ”Ei äiti noin niitä jauhoja kakkutaikinaan laita!” Jne.

Heidän suvussaan on hyvin tiukka yksi käsitys miten kaikki KUULUU tehdä… huoh.

Minä sanoisin napakasti neuvojille "tee itse kun paremmin osaat , lähdenkin tästä lenkille siksi aikaa , heippa". Ja lähtisin.

Minä sanonkin miehelleni, jos se tulee minua neuvomaan tarpeettomasti, että "tee sitten itse, kun niin hyvin osaat".

Sen leipojatytön äiti

Vierailija kirjoitti:

Tarkoittaa varmasti hyvää. Arvostaa jos joku kuuntelee ja uskoo häntä. Syystä taikka toisesta ei ole oppinut rakentavaa ja taitavaa puhetyyliä.

Ihan yhtä hyvin voi olla vallankäyttöä ja oman paremmuuden osoittamista. Alentuvuutta.

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tunnistan tämän piirteen itsessäni, mutta koska tunnistan sen, osaan välttää sen täysimääräistä toteuttamista. Tiedän myös mistä asia omalla kohdallani johtuu. Eli olen hyvin ratkaisukeskeinen ihminen, ja jos otan jonkun oman ongelmani (pienen tai ison) esiin jonkun ihmisen kanssa, niin silloin tyypillisesti haluan kuulla nimenomaan sen ihmisen ratkaisuehdotuksen kyseiseen asiaan. Minkä muun takia asiasta ylipäätään puhuisi? Mutta tiedän, että kaikilla ihmisillä asia ei ole näin, joten yritän välttää "tee niinkuin itsellesi toivoisit tehtävän" mentaliteettia tässä suhteessa etenkin vieraampien ihmisten kanssa.

Sama täällä, ja siksi koitan välttää avun tai ratkaisun tarjoamista ja olen opetellut tunnistamaan milloin sitä oikeasti kaivataan. Onneksi lähimmäiseni hyväksyvät tämän ratkaisukeskeisen puoleni ja suoraan pyytävät kertomaan näkemykseni, jolloin apu on tervetullutta.

Entä jos näette toisessa ihmisessä ongelmia, joita hän ei edes ota puheeksi. Tykkäättekö silloin tyrkyttää neuvoja? Esimerkiksi kaveri on lihonut syystä tai toisesta, mutta ei puhu siitä, niin yritättekö hienovaraisesti tai vähemmän hienovaraisesti neuvoa ruokavalion ja liikunnan kanssa.

Yksi sukulaiseni paasasi minulle monta tuntia, mitä minun kannattaisi tehdä. Enkä ollut itse näitä asioita ottanut millään tavalla puheeksi. Mulla on suurin piirtein koko elämä pielessä, kun en tee samalla tavalla kuin hän. Mulle nämä ratkaisut eivät sovi, koska olen niin erilainen kuin hän.

Sukulaisesi kuulostaa huonokäytöksiseltä. Vaikka olenkin ratkaisukeskeinen, en koskaan pyytämättä neuvo varsinkaan noin henkilökohtaisessa asiassa. Ja erityisesti toisen ulkonäköön liittyvä kommentointi on törkeää

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No annas kun mä neuvon sua:

Ihmiset on erilaisia! Valitus on ongelmasta raportointia ja me jotkut mielellämme ratkomme ongelmia.

No annas kun mä neuvon sua:

Normaalit ihmiset neuvoo kun kysytään. Kysymättäneuvojilla on usein mielessään että miksi kukaan ei enää käy kylässä tai kerro mulle enää mitään. Ei silti osaa itselleen tätä ongelmaa ratkaistuksi neuvoa.

Normaali ihminen kysyy ensin luvan muilta, ennen kuin alkaa valittaa "ongelmistaan"! Ilman valituslupaa jätetään omat kesälihomisongelmat kaatamatta muiden niskaan ja puhutaan mukavammista asioista.