Pitkään yrittäneet

Pahoittelut keskenmenosta! Meillä yritystä viime vuoden helmikuusta ja monenlaisia tunteita on matkalle mahtunut. Alun innostuksesta negojen ja kemiallisten aiheuttamiin itkukohtauksiin. Hoitojen alun toiveikkuudesta pelkoon, et mitä jos ei hoidoillakaan onnistuta. Mä alan olla ystäväpiirien harvoja lapsettomia ja tosi monet on raskaana tai vauvan kanssa kotona. Olen onnellinen heidän puolestaan, mut tottakai haluaisin olla samassa elämäntilanteessa. Ovista oon tikuttanut, mut eihän siitä ole tainnut isompaa hyötyä olla.. Ainakin tiedän, että edes jotenkin ovuloin. Meilläkin mies jaksaa tukea ja pitää toivoa yllä. Mä oon 30, mies muutaman vuoden vanhempi.

Kiitos sympatiasta Toffi! Ymmärrän tosi hyvin tuon tunteiden laajan skaalan.. Itsellä vaihtelee kierron sisälläkin välillä rajusti; oviksen aikaan aina reippaimmillaan ja sitten loppua kohden jännitys ja kuvitellut oireet - ja taas pettymys :/

  Sopiiko udella, milloin hakeuduit hoitoihin, ja millaista hoitoa olet saanut? Oletko julkisella vai yksityisellä puolella? Miltä on tuntunut alkaa saamaan tukea "projektin" ulkopuolelta, ammattilaisilta? Ja jos tikkuihin on uskomista, toivoa on! :)

  Itse olen alkanut tuntemaan jopa ulkopuolisuuden tunnetta, kun kaverit puhuu vain lapsistaan/raskaudestaan ja lapsettomana on vaikeaa samaistua siihen arkeen. Olen tietysti myös onnellinen heidän puolestaan, mutta pelottaa että erkaannun kaikista perheellisistä ystävistäni, jos jään itse täysin lapsettomaksi.. Ja kuinka pahalta se tuntuisi sitten, kun heidän alkaisivat saamaan lapsenlapsia, ja jäisi taas ulkopuoliseksi.. siis sen lisäksi ettei ole saanut perustaa omaa perhettä.

  Oon yrittänyt lohduttautua ajatuksella että elämässä on muutakin siistiä kuin perheen perustaminen, mutta tällä hetkellä muut haaveet tuntuu jotenkin toissijaisilta. Onko sinulla jotakin voima-ajatuksia tai fiilistä että voisi olla tulevaisuus ilman omaa perhettäkin?

Juu, tottakai! Me saatiin yksityiseltä lähete n. kuukausi ennen kuin tuli vuosi yrittämistä täyteen ja julkiselle päästiin ensikäynnille tästä 2,5 kk kuluttua eli mielestäni nopeasti. Päästiin heti aloittamaan ovulaation induktiot, joten nyt on neljäs induktiokierto menossa. Päästäis jo ivf-jonoon, mut haluttais jatkaa näitä kevyitä hoitoja vielä pari kiertoa ennen mahdollista hakeutumista rankempiin hoitoihin. On tuntunut hyvältä saada apua ja meitä on hoitanut aivan ihanat ja ammattitaitoiset lääkäri ja sairaanhoitaja.

Jotenkin mulla on vielä kova usko siihen, että unelma lapsesta toteutuu. Vaikka tottakai epätoivon hetkiäkin tulee. Mikäli jäisimme lapsettomiksi, uskon, että sitten meidän elämässä ois muita merkityksellisiä asioita. Mulla on maailman ihanin mies ja ollaan päätetty, että tässä ”projektissakin” pitää muistaa pitää parisuhde ykkösenä, jotta meillä ois kaikki hyvin silloinkin, jos jäisimme lapsettomiksi. Usko tuo myös voimaa, sillä uskon, että Jumalalla on hyvä tahto ja suunnitelma meitä kohtaan.

Tämä on kyllä raskas tie ajoittain. Toivottavasti teillä on rinnallakulkijoita! Ja sydämestäni toivon, että pian saatte iloisia uutisia ja tällä kertaa kaikki sujuu hyvin loppuun asti!

  Ihana kuulla että olette saaneet hyvää ja oikeanlaista hoitoa :) Toivosta ei kannata luopua, vaikka ymmärrän että välillä saattaa olla hankalaa pysytellä toiveikkaana ja reippaana. Toivottavasti induktioista olisi hyötyä ja saisitte pian ihania uutisia <3

  Olen ystäväpiirini ainoa jolla ei ole heti tärpännyt, joten ajoittain olo on yksinäinen, enkä halua kuormittaa raskaanaolevia tai perheellisiä ystäviäni omalla epäonnellani. Mutta mitä olen netissä surffaillut, pitkään yrittäneitä on monia, eikä se ole lainkaan tavatonta. Se tuo omalla tavallaan lohtua ja toivoa. Meillä on vielä muutama kierto ennen maagista vuoden rajaa, että pääsisi kunnalliseen hoitojonoon, ja sitä odotellessa aateltiin yrittää "tehokkaammin" tosiaan niiden ovistikkujen sun muiden konstien avulla. Kamalaa olla näin kärsimätön... :D

Siirrynpä tuola 21-22 -ryhmästä tänne, joka tuntuu enemmän omalta. Meillä siis esikoisen yritystä nyt vuosi ja 1 kuukausi takana; julkisella käynnissä perusselvitykset lähetettä varten. Kaikki käynnistyi suht hyvin, mutta nyt on kyllä turhauttanut prosessin eteneminen. Yhdestä näytteestä puuttuu vielä vastaus, ja kukaan ei tunnu tietävän, kauanko sen saamisessa menee. Asiaa ei helpota se, että ihan soittoajanvarauskin on koronan vuoksi tuskaisen vaikeaa.. toivon, että elokuussa saataisiin lähete eteenpäin, koska itsestä tuntuu, että kello ns. tikittää koko ajan.

Noita samoja tunteita olen itsekin kokenut, joita kuvaatte: aluksi innostusta ja itseluottamusta, joka viimeisen puolen vuoden myötä on vaihtunut jokakuisiksi itkuiksi kuukautisten alkaessa.

Ja vaikka tietää, että monet jakavat nämä tunteet, tuttujen raskauksista iloitseminen ei ole kyllä ihan helppoa. Välillä kyllä ihan kunnolla ahdistunkin siitä ajatuksesta, ettei meille ehkä lasta suoda. Toisaalta elämässä on paljon hyvääkin, johon sitten "väliaikana" voi keskittyä. Ja kyllä sitä toivoa vielä on :) Ihanaa, jos näitä voi jonkun kanssa jakaa!

  Heippa Stash ja kivaa kun löysit tänne palstalle!

  Kivaa että olette jo päässeet käynnistämään hoidot, ja ymmärrän että hidas eteneminen turhauttaa. Olettehan jo pitkään odottaneet että pääsisitte odottamaan.. Olisikohan yksityisellä puolella vähemmän jonoa? Tietysti se on kalliimpi reitti, mutta vastauksia saisi ehkä hitusen nopeammin.

  Ymmärrän miten musertavaa joka kuiset menkat on, kun niin toivoo sitä plussaa... Mutta aina tulee uusi kierto ja uusi mahdollisuus <3

  Itsellänikin on hankala vastaanottaa tuttujen tai julkkisten raskausuutisia. Huomaan välillä tuntevani tosi lapsellisiakin tunteita kuten kateus ja häpeä oman kehon toimimattomuudesta. Tuntuu että aina "esitän reipasta" perheellisten kanssa ja sitten kotona murehdin yksin. Kai se lisääntymisvietti  on niin syvällä perimässä että tuntuu raskaalta kun se ei onnistu.

  Onneksi vielä on aikaa ja toivoa <3 Olen myös iloinen että vastasitte tähän ketjuun, kivempi vatvoa yhdessä tätä vaikeaa asiaa.

Hei Hongatar, kiitos tervetulotoivotuksista! Tänään oli Omakantaan näemmä tullut miehen sn-näytteen tulokset. Ei siittiöitä näytteessä, eli suht masentava tulos. :( Nyt odotellaan sitten lääkärin konsultaatio ja miehelle varmaan jatkotutkimukset perään. Huojentavaa on, ettei todennäköisesti minussa ole mitään raskautta estävää - mutta surullista, että miehen hedelmättömyyden hoito lienee kai melko paljon vaikeampaa ja minulla heräsi pelko, ettemme yhteistä biologista lasta voi saada ollenkaan. Yritän olla ajattelematta liian pitkälle ja varmaan pienet tsäänssit vielä on, mutta kyllähän tämä mielialaan vaikuttaa.

Ja joo, varmaan jatkoselvitykset sais nyt kesällä nopsemmin yksityisellä. Itse hoidot on kuitenkin niin kalliita, kun niitä ei vakuutus korvaa, ettei meillä ole niihin yksityispuolella mahdollisuutta.

Miten se tuntuukin niin helposti siltä, että on tämän lapsettomuusasian kanssa tosi yksin. Eikä sitä viitsi oikein esille tuoda muiden seurassa, vaikka voi hyvinkin olla et joukossa olisi joku samaa kokenut. Toivoin, että tästä olisi tullut meille kiva, onnellinen uusi vaihe elämässä kuten monilla muilla tuntuu olevan, ja nyt siitä tulikin vain iso stressi..

Pahoittelen negatiivissävytteisyyttä, eiköhän tämä taas tästä. Mielenkiinnolla kuulen kokemuksianne hoidoista, koska voi hyvinkin olla että ne ovat meilläkin edessä, kävi jatkoselvityksissä niin tai näin.

Heippa kaikille!

Taidan sopia porukkaa, meillä syksyllä tulee 2 vuotta täyteen yritystä. Ikää molemmilla päälle kolmenkympin, ei lapsia kummallakaan. Alun toiveikkuus vaihtui kuukausien kuluessa pieneen pelkoon josko jotain onkin vialla, viime vuoden puolella päästiin julkiselle tutkimuksiin. Syykin löytyi, miehen selkeästi vähäinen siittiöiden määrä. Siihen alkuun kokeiltiin lääkitystä, joka ei suuresti auttanut, ja nyt ens kuussa ois tulossa koeputkihoito pitkällä kaavalla. Jännittää miten kroppa reagoi hoitoon, ja etenkin munasolujen keräykseen, ja samalla pelottaa että entä jos kuulutaankin siihen vähemmistöön, joka ei onnistu hoitojenkaan avulla...

Yhtään plussaa en siis koskaan ole tikkuun saanut, paitsi ovistikkuihin. Sinänsä vähän lohduttaa että toistaiseksi oma kroppa vaikuttaisi toimivan, toivotaan että se edesauttaa onnistumista. Toivoa en ole heittänyt, mutta kyllä epätodelliselta tuntuu että oikeasti joskus näkisi testissä ne kaksi viivaa...

Tunnistan nuo kaikki mainitut tunteet, kateus toisten äitiyslomista, ulkopuolisuuden tunne kun toiset vertailevat lapsiarkiaan ja vaikeus olla onnellinen muiden raskauksista (vaikka eihän muiden onnistuminen ole mitenkään itseltä pois).

Stash: voi ei miten ikävä tulos teillä miehen näytteestä :(. Toivottavasti saatte pian kuulla miten edetään. Meillä tosiaan mies söi muutaman kk lääkettä, joka olisi voinut vaikuttaa siittiöiden määrään, toivottavasti teillekin joku apu löytyisi. Muistan miten kamala tunne oli kun kuuli että "vikaa" todella on, sittenkin että siihen vähän osasi varautua kun ei kerran tuntunut tärppäävän.

Oletteko kuinka avoimesti puhuneet aiheesta lähipiirille? Meillä vaan muutamat läheiset ystävät tietävät. Etenkin alkuun aihe oli itselle aika kipeä ja siitä puhuminen oli itkuisaa joten välttelin sitä. Nyt olen ajatellut senkin puolesta pitää matalaa profiilia, että josko niin pitkälle päästää että matkustajaa kyytiin siirretään, ei sitten olisi montaa kymmentä ihmistä odottamassa onnistuuko vai ei... Monet tästä aiheesta kyllä puhuvat ihan julkisesti, pidän sitä kyllä sinänsä hyvänä asiana kun lienee loppujen lopuksi aika yleinen ongelma.

No nyt huomasinkin että olit Stash jo maininnutkin ettei aiheesta liioin tule puhuttua :/

Laitan nyt tänne kommenttia, vaikka olenkin jo (toivottavasti) onnellisesti asian läpikäynyt.

Meillä kesti 1,5 v. raskautuminen. Ikää jo 39v. joten luultavasti ongelmat johtuivat siitä. Kun olimme yrittäneet vuoden, saimme julkiselta lähetteen hoitoihin. Alustavissa tutkimuksissa ei onneksi löytynyt mitään vikaa. Huhtikuussa 2021 meillä olisi ollut aika aloittamaan hoidot, mutta plussasinkin viimeisestä kierrosta sitä ennen ja sain perua ajan vain viikko ennen sitä. Olen ollut todella yllättynyt kuinka yleistä oikeasti on, että lapsen saannissa on ongelmaa ja juuri ennen hoitojen alkua tärppääkin (mahdollisesti koko ajan noussut yrityksen aloitusikä vaikuttaa, ehkä myös tutkittu nuorten miesten sperman laadun heikkeneminen? ja sitten kun mitään ei tapahdu, alkaa stressaamaan ja se vaan pahentaa tilannetta jne.) .

Kertomanne tuntemukset ovat aivan samoja kuin itselläkin on ollut: riipivää kateutta muiden vauvaonnesta (jopa niin, ettei oikein ole edes pystynyt olla tekemisissä pienokaisia saaneiden kanssa), jatkuvaa pettymystä menkkojen alkamisesta (puolen vuoden yrityksen jälkeen jokainen menkkojen alkaminen aiheutti itkukohtauksen illalla, vaikka päivällä olisi esittänyt reipasta) ja pelkoa siitä, jos edes ne hoidot ei sitten auta ja jääkin lapsettomaksi. Ja sitten kun vihdoin tärppäsi, ei oikein osannut alkuun edes iloita, kun pelkäsi ensin, että onko kohdunulkoinen tai tuulimuna ja sitten keskenmenoa, jotenkin jäi päälle se epäonnistumisen tunne ja ajatteli, että ei tämä raskaus voi nyt onnistua. Edelleen olen jotenkin todella varovainen kertomaan vauvauutista, kun pelkään, että jotain vielä käy ja kaverit eivät ymmärrä kuinka iso juttu se olisi, kun pientä niin kovasti on yritetty.

Tsemppiä kaikille pitkään yrittäneille, onneksi nykyajan lääketiede pystyy suurinta osaa auttaa ongelmissa ❤️. Toivottavasti kokemuksestani on apua epätoivon keskellä tietäessänne, että saman kokeneita on ja yllättävän paljonkin (mutta asia tosiaan on sellainen, ettei siitä kovasti tule puhutuksi).

Maaemo82: kiva kun jaoit kokemuksesi:)

Onneksi tosiaan nykylääketiede tuo avun suurimmalle osalle, toivottavasti ollaan kaikki siinä enemmistössä.

Uteliaisuudesta, kuinka lähellä hoitojen alkua huomasit raskauden?

Meillä olisi siis ensi viikolla Kp 18 nenäsuihkeella pitkän kaavan aloitus, ja en huomannut hoitajan kanssa puhuessa kysyä että entä jos olisikin semmoinen ihme käynyt että tähän kiertoon ennen tuota oiskin tärpännyt. 🤔 Todennäköisyys on toki häviävän pieni, mutta että pitäisikö varoiksi testi tehdä kun suihke kuitenkin jarruttaa munasarjojen toimintaa eikä sitä raskaana saisi käyttääkään. Osaatko tai osaako joku muu tähän sanoa jotain vai liekö turhaa murehtimista🙈? Ei kuitenkaan käsketty ehkäisyäkään käyttää tässä kierrossa.

Toivottavasti Maaemo82 teillä menee kaikki hyvin ja saatte terveen pienen😊.

Hei Lily, Maaemo ynnä muut! Lily__, olen kyllä puhunut läheisimmille ystävilleni ja yhdelle ystävälle, jolla takana inseminaatio itsellisenä äitinä, näistä vaikeuksista ja tuloksistakin. Olen sellainen, että mun pää ei kestä, jollen pääse jollekin purkamaan. Mutta noin yleisesti ottaen pidän aika matalaa profiilia, koska aihe on niin kipeä, ettei sitä halua kenen tahansa kanssa alkaa setviä. Mies oli vähän nihkeä sen suhteen että kertoisin, kummassa ongelmia on, mutta sanoin että mun on kyllä lähimmille ystävilleni puhuttava asioista aika suoraan, jotta ylipäätään siitä keskustelusta on apua. Toki toisen terveystietoja en tarkemmin ala avaamaan.

Me ollaan puhuttu myös tarvittaessa lahjasoluista ja mies on niitäkin kohtaan positiivinen, koska kokee, että on tärkeintä että minulla ei jää tämä haave toteuttamatta. Niiden kanssa kai voisi mennä aika nopsaan/helpostikin, jos itsessä ei mitään raskautta hankaloittavaa ole.

Oletteko te, jotka hoitoihin olette päässeet, julkisella vai yksityisellä? Jos julkisella, kauanko kesti tk:n kautta päästä hoitoihin/tarkempiin tutkimuksiin? Me saataneen nyt viimein se lähete, eilen sain tk:sta viimein takaisinsoiton.

Stash: me ollaan siis julkisella, viime kesänä hakeuduttiin tutkimuksiin ja nyt tosiaan alkais tapahtua... Meillä prosessia hidasti kun lääkäri halus kokeilla miehelle tuota lääkettä ennen kun mentiin eteenpäin, siinä meni lähemmäs puoli vuotta. Sen lisäks viime syksynä yksi polikäynti siirtyi kuukaudella kun mies olikin flunssassa just sillon. Eli on tässä tuntunut ettei mitään tapahdu ja aika vaan kuluu. :( Hyvä että teillä etenee, toivottavasti teidän prosessi ei pitkity.

Parille ystävälle olen kertonut kaiken missä mennään, ja muutama muu tietää sen verran että ei käy raskautuminen helposti. Ihan totta että pakko tästä on jollekin puhua ettei pää hajoa...

Ikävä kuulla Stash, että saitte huonoja uutisia. Toivottavasti saatte apua tarkemmista tutkimuksista!

Lily en valitettavasti osaa vastata sun kysymykseen. Tsemppiä hoitoihin!

Mä oon puhunut avoimesti ystävien kanssa ja jopa julkisesti Instagramissa. Mieskin kannusti mua, kun kerroin, että voisin jakaa tästä vähänpuhutusta aiheesta. Meillä lapsettomuuden syy on selittämätön/mussa. Tää on yksityisasia ja niin herkkä aihe, että jokainen päättää itse, haluaako puhua ja jos haluaa niin kenelle ❤️

Me ollaan julkisella hoidossa ja päästiin nopeasti hoitoon. Yksityinen teki tammikuun puolivälissä lähetteen, kutsu julkiselle tuli maaliskuussa ja aika oli huhtikuun alussa. Ensikäynti sattui kierron 3. päivään, joten aloitin letrozolit samana päivänä 😄 Eli helpostikin voi mennä! Mut ilmeisesti HUSissa on pidemmät jonot. IVF:ään pääsee täällä meilläpäin kuulemma nopeasti.

Kiitos ihan lohdullisistakin tiedoista, että voi sitten nopeastikin edetä tää prosessi!

Itse asiassa haettiin tähän nyt vähän vauhtia myös yksityisen puolelta, koska epäilen, että joudutaan julkisella kuitenkin vähän jonottamaan. Mies sai sieltä saman tien reseptin ehkä siihen samaan lääkkeeseen, jota Lily__ sinun miehesikin sai (?) ja lähetteen kontrollinäytteille. Lääkäri oli tosi ammattilaisen tuntuinen ja jäi hyvä mieli, että asia etenee nopeasti. Ja ehkä osa julkisen jonotusajasta nyt sitten kuittaantuu sillä, kun odotellaan lääkkeen vastetta. Nyt vain jännitetään, että miten käy..

Stash, pahoittelut minultakin teidän spermanäytteen tuloksista :/ Toivottavasti saamanne lääkkeet auttavat! Ihanaa että kumppanisi on niin avarakatseinen, että suo mahdollisuuden lahjasoluille - vanhempi voi olla ei-biologisellekin lapselle <3 On varmasti helpottavaa kuulla, ettei sinussa ole vikaa, ja mahdollisuus raskaudelle on todellinen. Toivottavasti pian alkaa tapahtumaan :)

Lily__, oletko kuitenkin luottavaisin mielin menossa hoitoihin? Tapahtuuko hoito teidän omilla soluilla, siis että kumppanillasi oli kuitenkin riittävästi siittiöitä hoitoja varten? Minkälaisia odotuksia sinulla on hoidoista, ootko ehtinyt miettiä vielä nin pitkälle?

  Meillä minä oon puhunut läheisille ystävilleni siitä että raskautta ei kuulu, ne on oikeastaan samat tyypit joille ehdin silloin riemuita ennen keskenmenoa. Ja ne kaikkityypit on just perheellisiä tai raskaana, joten en sen takia ole heille enää tilanteestani nurissut. Kai jotenkin pelkään että olisin ilonpilaaja ja aiheuttaisin pitkiä hiljaisuuksia tai syyllisyyttä tai sääliä perheellisten puolelta. Tai sitten vain kuvittelen kaiken :D On kovin hankalaa olla yhteydessä näihin, kun he laittavat ryhmächattiin ultra- ja vauvakuvia, samalla  kun tuntuu että oma kohtu vaan pöläyttelee tuhkapilviä... Tuntuu pahalta olla kateellinen omille ystävilleen, mutta yritän ajatella, että tilanne voisi olla myös toisin päin.

Maaemo82, kiitos kun jaoit tarinasi, toi kyllä toivoa! Hassua miten tärppäsikin just ennen hoitoja! Tiedän yhen tuttavan jolla kävi sama tuuri :) Ymmärrän nuo pelot tuulimunasta/keskenmenosta/muusta sattumuksesta, kun on jäänyt se "pettymysten kierre" päälle... Jos itse vielä plussaan, en varmaan osaa uskoa asiaa todeksi, ennekuin nyytti todella on sylissä. Oletko kuitenkin antanut itsesi nauttia raskaudesta? Milloin teillä on la? Se on niin ainutlaatuinen ja satumainen tila, ainakin mun mielikuvissa.. :D

Toffi, oot tosi rohkea kun oot instagramissa uskaltanut puhua noin henkilökohtaisesta aiheesta! Ja oot oikeassa, että on jokaisen oma asia, jakaako ja jos niin kenelle. Veikkaan että tän asian ympärille sitoutuu paljon hiljaista surua, joka jää yksin kannettavaksi juuri sen arkaluontoisuuden vuoksi. Vaikka varmasti kohtalontovereita löytyisi. Oletko saanut palautetta sun instapäivityksiin? asiallista/asiatonta?

Sain paljon kommentteja instastoryyni, varmasti enemmän kuin mihinkään muuhun. Mut asian kipeydestä kertoo se, että usein asiaan kommentoidaan vasta sitten, kun on lapsi(a). Osalla tullut helpommin ja osalla hankalammin. Mut just tästä syystä mä koin tärkeksi jakaa nyt, kun ollaan vasta matkalla. Koska vaikka tarinat siitä, miten vauva sai alkunsa hoidoilla tai pitkän yrityksen jälkeen luovat toivoa, mä kaipaisin myös vertaistukea tähän vaiheeseen ja kipujen jakamista.

Mulla on menossa taas vaikeampi kausi tän lapsettomuusasian kanssa. Tuntuu, että pitkä kesäloma menee hukkaan, kun mies on töissä ja mä yksin kotona. En haluaisi kolmatta tällaista kesää, et toivon vain koko ajan, että olisi vauva.

Vaikka paljon oon kyllä nähnyt ystäviä. Mut mua myös harmittaa, että nykyään mulla on pieni pala kurkussa myös kummilasten (vauvoja) kanssa ollessa, vaikka tykkäänkin nähdä heitä ja äitejään. Mä haluaisin, että mun ystävät ois iloisia mun puolesta sitten kun/jos joskus kerron omasta raskaudesta, mut mietin, et ansaitsenko sitä. Kun mä itken aina sen jälkeen, kun oon ollut ystävien ja heidän lastensa seurassa. Tai jos mä sitten valitan jossain vaiheessa väsymystä vauvan valvottaessa, niin ajatteleeko muut vain, että tätähän sä niin kovasti itkit ja halusit.

Tällä hetkellä toki voi paljon laittaa pms:n piikkiin. Oon aina ollut itkuinen ennen menkkoja ja nyt kun siihen liittyy myös oikeaa surua, on se aika ikävä combo.

Minä en yleensä kommentoi, hiljalleen vaan pitkän aikaa lukenut keskusteluja, mutta nyt tunsin tarvetta jakaa meidän tarinamme.

Olemme mieheni kanssa noin kolmenkympin, minä vähän alle, mies vähän päälle, ja olemme yrittäneet lasta nyt viisi vuotta. Ensimmäiset kaksi ilman kummempia, ajatuksena että tulee jos on tullakseen.

Kolmas vuosi tulee nyt täyteen lääkkeiden, hoitojen, tutkimusten ja pco-diagnoosin kanssa, ja tällähetkellä yhden kipeän keskenmenon jälkeen rv 4+4 menossa, eli ihan alkutaipaleella.

Keskenmenosta on nyt kohta kaksi vuotta, joten tämä pikku pähkinä on kovasti odotettu.

Meillä molemmat on käyneet läpi paljon eri tuntemuksia ystävien saadessa lapsia, sukulaisten kyselyiden ja tämän meidän oman yrittämisen keskellä.

Riidelty, itketty ja välillä ollaan oltu valmiita jo heittämään hanskat tiskiin, niin vauva-asian kuin avioliittomme suhteen.

Minä olen puhunut avoimesti kaikille jotka ovat ihmetelleet, päivitellyt ja kyselleet lapsien hankinnasta, ja kertonut rehellisesti että meidän kohdalla asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

Kaiken olen kuullut, ettei saa stressata, pitää lähteä lomalle ja kyllä se siitä vielä joskus teillekkin, kun meilläkin meni, että ahkerasti vaan.

Muistan alkuvuodesta katkeruuden kun hyvä ystäväni tuli ehkäisystä huolimatta vahingossa raskaaksi. Silloin itkin ja syytin maailmaa siitä kuinka epäoikeudenmukainen se on, me ei saada tekemälläkään ja toiset saa vahingossa. Kerroin sen myös ko. Ystävälle, ja puimme yhdessä läpi sitä, minun katkeruuttani ja hänen pelkoansa.

Stash: meillä lääkkeen aloituksesta n. 3 kk päästä otettiin uusi näyte, ja kun siitä saatiin tulos oli poliaikaan vielä reilu kuukausi. Se oli pitkä aika odottaa, kun jo ehti asennoitua siihen että tuon 3 kk päästä kuulee miltä näyttää ja alkaa tapahtua... Kesälomat (sairaalan puolella siis) ilmeisesti myös osaltaan lykkäsivät meidän aloitusta vähän. Teillä vaikuttaisi lupaavasti nopeammalta. :)

Hongatar: siinä mielessä luottavaisin mielin olen, että tosiaan itsessä ei toistaiseksi vikaa ole todettu ja lääkäri oli myös tosi kannustava, hyvältähän se kuulostaa että 80% onnistuu julkisella puolella. Nyt kuitenkin mitä lähemmäs hoidot tulevat huomaan että sitä enemmän meinaa pessimismi nostaa päätään, ehkä se on vähä suojamekanismikin mahd pettymystä vastaan. Näin kun hoidon kulku on jo selvä noin tuntuu että siinä on hyvin monta vaihetta, jotka voivat mennä pieleen (onnistuuko munasolujen kypsytys, kuinka monta saadaan kerättyä, hedelmöittyykö niistä mikään, saati sitten että joku vielä kiinnittyisi kun kohtuun laitetaan). Siihen päälle vielä kaikki vanhat pelot keskenmenoista/tuulimunista jne niin kyllä tuntuu hirveän epätodelliselta että tässä oikeasti voisi onnistua. 😟 Yritän edetä päivä ja asia kerrallaan. Omilla soluilla meillä mennään juu, siittiöitä on ja kuulemma ovat muutenkin normaaleja, määrä vain on selkeästi normaalia pienempi.

Joko Hongatar olet päässyt ovistikuttelemaan?

Olen itsekin huomannut tuota Toffin mainitsemaa palaa kurkussa toisten vauvoja pitäessä/lähellä ollessa. Välillä olen tarkoituksella ihan vältellyt esim syliin ottamista, helpompi pitää pieni etäisyys...

Pähkis: onpa teillä ollut kivinen tie, toivottavasti nyt raskaus jatkuu onnellisesti loppuun asti. Kiva kun kerroit tarinasi.

Itsekin olen jo vakavasti harkinnut että tutuille sanoisi suoraan miten asia on. Nyt viime aikoina ei enää niinkään, mutta joku aika taaksepäin kuulin sekä suoraan että myös välikäden kautta miten on tarkkailtu josko vatsa jo olisi kasvanut ja mietitty joko olen raskaana. Silloin koko asia oli nykyistä tuoreempi ja siitä puhuessa tuli heti vedet silmiin, siitäkin syystä välttelin aihetta.

"Keksin" tässä viime päivinä myös uuden huolen hoitojen kannalta: mitäköhän tapahtuisi, jos kesken piikitysjakson mulle tulisikin flunssaoireita? Vaikka juuri munasolupunktiota edeltävänä iltana? En oleta, että osaisitte täällä vastata, pitää selvittää tämä puolilta, mutta mainitsinpa nyt tämänkin. Tuntuisi ihan hullulta että piikittäisi "turhaan", voisikohan niin käydä että hoito keskeytyisi korona oireiden takia. Koronatartuntqsen varmastikin keskeyttäisi toki.

Entistä hanakammin pysyn kotona ja poistun vain pakon edessä maskin ja käsidesi kanssa... 😬

Kiva kuulla muiden kokemuksia. Lily, no oli tosiaan pitkä aika teillä odottaa polia. Saitteko lähetteen polille kuitenkin jo ennen lääkekokeilua vai vasta sen jälkeen? Itse toivoisin, että meillä limittyisivät ja muitakin syitä päästäisiin tutkimaan lääkekokeilun rinnalla.

Pähkis: onnea plussauksesta! Ootte todella mennyt läpi monenlaista. Toivottavasti kaikki menee hyvin.

Tuosta muille kertomisesta: yhdelle ei-lapselliselle tutulle hiljakkoin mainitsin, että tällaista raskaahkoa prosessia ollaan nyt käymässä läpi. Ehkä eniten ärsyttää sellaiset kommentit kuin hänellä, että "taidat olla aika stressaantunut elämästä? Kyllä se lapsikin varmaan tulee kun ottaa rennommin" tms. Ihan kuin se vika olisi jotenkin itsessä ja omassa toiminnassa! Sanoinkin sitten, että stressi taitaa kuitenkin näytellä suht pientä roolia näissä kuvioissa sitten viime kädessä. Paitsi siinä mielessä, että suhde joutuu kyllä koville, mikä ei intiimielämää auta. Mutta siis näiden reaktioiden takia ei jaksa ihan kenelle tahansa avautua.

Se on myös kumma, miten paljon sitä raskautta toivoo, silloinkin kun näytteet ovat näinkin selkeästi kertoneen tarinaa, ettei hedelmöittyminen ole kovin todennäköistä. Nytkin olen viimeiset 5 päivää (nyt siis menossa oletettavasti dpo 8) ollut ihan tajuttoman väsynyt, rinnat myös olleet poikkeuksellisen kipeät. Nämä ei ole mulle tavanomaisia oireita tässä kohtaa, joten heti heräsi toivo, että jos sittenkin.. vaikka todennäköisempää lienee, että viime kierrossa saamani koronarokote on vain sotkenut jotenkin kiertoa ja menkat on nyt tulossa etuajassa, voimakkaampina tms. Mutta silti tiedän, että itken, kun alkavat. Voi kunpa tämä asia ei merkitsisi niin paljon, ja kunpa mieli ei tekisi omia tulkintojaan..