Pähkis

Minä en yleensä kommentoi, hiljalleen vaan pitkän aikaa lukenut keskusteluja, mutta nyt tunsin tarvetta jakaa meidän tarinamme.

Olemme mieheni kanssa noin kolmenkympin, minä vähän alle, mies vähän päälle, ja olemme yrittäneet lasta nyt viisi vuotta. Ensimmäiset kaksi ilman kummempia, ajatuksena että tulee jos on tullakseen.

Kolmas vuosi tulee nyt täyteen lääkkeiden, hoitojen, tutkimusten ja pco-diagnoosin kanssa, ja tällähetkellä yhden kipeän keskenmenon jälkeen rv 4+4 menossa, eli ihan alkutaipaleella.

Keskenmenosta on nyt kohta kaksi vuotta, joten tämä pikku pähkinä on kovasti odotettu.

Meillä molemmat on käyneet läpi paljon eri tuntemuksia ystävien saadessa lapsia, sukulaisten kyselyiden ja tämän meidän oman yrittämisen keskellä.

Riidelty, itketty ja välillä ollaan oltu valmiita jo heittämään hanskat tiskiin, niin vauva-asian kuin avioliittomme suhteen.

Minä olen puhunut avoimesti kaikille jotka ovat ihmetelleet, päivitellyt ja kyselleet lapsien hankinnasta, ja kertonut rehellisesti että meidän kohdalla asia ei ole ihan niin yksinkertainen.

Kaiken olen kuullut, ettei saa stressata, pitää lähteä lomalle ja kyllä se siitä vielä joskus teillekkin, kun meilläkin meni, että ahkerasti vaan.

Muistan alkuvuodesta katkeruuden kun hyvä ystäväni tuli ehkäisystä huolimatta vahingossa raskaaksi. Silloin itkin ja syytin maailmaa siitä kuinka epäoikeudenmukainen se on, me ei saada tekemälläkään ja toiset saa vahingossa. Kerroin sen myös ko. Ystävälle, ja puimme yhdessä läpi sitä, minun katkeruuttani ja hänen pelkoansa.