Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi pitää ottaa lasten puheet niin vakavasti? 12-vuotias on lapsi, ei hän ole hakemassa mihinkään jatko-opintoihin vielä vuosiin. Tuon ikäisen kuuluu haaveilla, realismi ei kuulu lapsen unelmiin.
Jotkut tuntuu luulevan, että se mukula jotenkin pilaisi elämänsä haaveilla, jotka ei todennäköisesti toteudu. Mistä tämmöinen luulo?
Mun kummityttö on 12. Hänestä tulee lääkäri . Äitinsä jeesaa jatkuvasti koulussa. Äiti jopa järkkäsi tutun tutun lääkärin juttelemaan. Lääkäri selitti koulutaustastaan ja terveellisistä elämäntavoistaan.
Tyttö käy joka aamu ja ilta kävelemässä, lukee läksyt heti, kun tulee koulusta. Ei elä kurinalaista elämää, enemmänkin tunnollista.
Tytön keskiarvo on 8 pintaan, luult ei tule ikinä lääkäriä, mutta saa äidiltään 200% tuen ja se auttaa häntä.
Ystäväni lapsi haluaisi tanssijaksi ja on hyvin ylipainoinen. On samaa puhunut vuosia ja ylipaino nousee vuosi vuodelta. Treenaa kotona heiluttamalla jalkoja. Haaveileminen on sallittua , mutta ymmärrän, miksi hänen äiti ei hehkuta lapsensa uratoivetta,
Miksi sitä lihavaa tyttöä ei viedä tanssitunneille??? Äitiäkö hävetää, vai mikä on ongelma?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsen ei kuulu tietää, mitä hän aikuisena tekee. Ei, aikuisennei kuulu purkaa alkutekijöihin, mitä vaatii päästä mihinkin ammattiin. Niin kauan kun lapset on lapsia, he käyvät koulua ja elävät lapsuutta.
Kun koulussa lähestyy jatko-opiskelu tai muu tärkeä nivelkohta, käydään läpi mihin rahkeet siinä vaiheessa riittävät.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä sekoittaa sitä, mikä on vanhemmalle epärealistista ja mikä lapselle. Lapsesta voi aivan hyvin tulla vaikka Nasan astronautti, vanhemmasta ehkä ei.
Mun mielestä nämä asiat ei ole niin yksinkertaisia, kuin täällä annetaan ymmärtää.
on ihan selvää, että on monia asioita, jotka kerta kaikkiaan estää joidenkin asioiden toteutumisen. Omalla kohdalla esim. pelkkä pituus on sellainen asia, että ei musta olisi voinut tulla poliisia tai lentoemäntää.
Olisiko mun vanhempien sitten pitänyt vaan tukea tuollaisia unelmia, jotka kerta kaikkiaan ei voi toteutua? Kiittääkö lapsi, varsinkin heikkolahjaisempi lapsi vanhempiaan myöhemmin, että kiitos kun kannustitte hakemaan ja tekemään ja tavoittelemaan sellaista, mikä ei kerta kaikkiaan tule toteutumaan?
ONko realismi lyttäämistä? Eikö lapselle todella voi kertoa millaisia asioita minkäkinlainen ammatti tai siinä menestyminen vaatii?
Kun mun mielestä lapsen kanssa voi purkaa asiaa jo vaikka siten, että lähtee perkaamaan asiaa alkutekijöihinsä ja sitä kautta kartoittamaan mitä lapsi ihan oikeasti haluaa. Jos haluaa eläinlääkäriksi, ja syy on se, että haluaa työskennellä eläinten kanssa ja auttaa niitä, niin on monia muitakin ammatteja, joissa nuo ehdot täyttyy, jos siis on selvää, ettei lapsesta eläinlääkäriä tule.
Onko sinun esim. alakouluikäiset hakemassa poliisikouluun? Eivät ole. Joten sillon lapsi voi täysin vapaasti haaveilla mistä vain.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei pidä sekoittaa sitä, mikä on vanhemmalle epärealistista ja mikä lapselle. Lapsesta voi aivan hyvin tulla vaikka Nasan astronautti, vanhemmasta ehkä ei.
Mun mielestä nämä asiat ei ole niin yksinkertaisia, kuin täällä annetaan ymmärtää.
on ihan selvää, että on monia asioita, jotka kerta kaikkiaan estää joidenkin asioiden toteutumisen. Omalla kohdalla esim. pelkkä pituus on sellainen asia, että ei musta olisi voinut tulla poliisia tai lentoemäntää.
Olisiko mun vanhempien sitten pitänyt vaan tukea tuollaisia unelmia, jotka kerta kaikkiaan ei voi toteutua? Kiittääkö lapsi, varsinkin heikkolahjaisempi lapsi vanhempiaan myöhemmin, että kiitos kun kannustitte hakemaan ja tekemään ja tavoittelemaan sellaista, mikä ei kerta kaikkiaan tule toteutumaan?
ONko realismi lyttäämistä? Eikö lapselle todella voi kertoa millaisia asioita minkäkinlainen ammatti tai siinä menestyminen vaatii?
Kun mun mielestä lapsen kanssa voi purkaa asiaa jo vaikka siten, että lähtee perkaamaan asiaa alkutekijöihinsä ja sitä kautta kartoittamaan mitä lapsi ihan oikeasti haluaa. Jos haluaa eläinlääkäriksi, ja syy on se, että haluaa työskennellä eläinten kanssa ja auttaa niitä, niin on monia muitakin ammatteja, joissa nuo ehdot täyttyy, jos siis on selvää, ettei lapsesta eläinlääkäriä tule.
Poliisikoulutuksen pituusrajat on poistettu. Poistettiin jo vuosia sitten.
Miksi kuvittelet, että lapsi haluaa vielä vuosien päästä niitä asioita, joita halusi lapsena?
Tuhannet pikkutytöt haluavat prinsessoiksi. Pienet pojat haluaa poliisiksi tai supersankariksi. Ne on sen hetken haaveita ja jää pois, kun ikää tulee. Kyseessä on kehitykselle tärkeä vaihe, jota vanhempien ei kuulu pilata. Se on aivan sama kuin pilaisi kaikki lasten leikit selittämällä, ettei noita asioita oikeasti tapahdu.
Mitä sitten? Silloin kun se olisi ollut mulle ajankohtaista, ne rajat oli.
ja musta on ihan eri asia jos alle kouluikäinen tai vielä alakouluikäinenkin haaveilee mistä vaan. Ja siis jokainen tottakai haaveilkoon koko elämänsä mistä vaan.
Mutta silloin kun kysymyksessä alkaa olla nuori ihminen, joka haaveilee tulevasta ammatista, niin kyllä mun mielestä vastuuntuntoinen vanhempi silloin keskustelee lapsen kanssa nimenomaan kyseisen haaveen realiteeteista, ja auttaa lasta näkemään millaisia asioita kyseisen haaveen toteutuminen edellyttää, ja jos lapsi päättää alkaa niitä tavoitella, niin sitten tukea niissä.
Mutta sellainen ihan minkä tahansa haaveen tukeminen ylimalkaisesti on kyseenalaista. Varsinkin jos lapsi alkaa siihen panostamaan, tai ei käy kouluja kunnolla, koska hänestä tulee tubetähti tms.
Ja todella ymmärrän ja tunnen myötätuntoa näitä vanhempia kohtaan, joiden lapsilla on oikeasti just vaikka lievä keva, eikä ymmärrystä omista kyvyistä. Kyllä siinä on vielä ihan erilainen tilanne kysymyksessä kuin tavislasten kanssa. On meinaan äärimmäisen lannistavaa olla se tyyppi, joka ei vaan pärjää, ja mitään selitystä mistään ei tule. Tästä oli joku aika sitten yle tehnyt oikein hyvän jutunkin.
Kun ei se kannustus auta mitään, jos ihminen ei vaan pysty.
Tossa vielä se juttu:
Vierailija kirjoitti:
Lapsen ei kuulu tietää, mitä hän aikuisena tekee. Ei, aikuisennei kuulu purkaa alkutekijöihin, mitä vaatii päästä mihinkin ammattiin. Niin kauan kun lapset on lapsia, he käyvät koulua ja elävät lapsuutta.
Kun koulussa lähestyy jatko-opiskelu tai muu tärkeä nivelkohta, käydään läpi mihin rahkeet siinä vaiheessa riittävät.
Juuri näin.
Tuossa tilanteessa punnitaan vanhemmuus. Kannustamalla voi luoda lapseen syvän suhteen, haaveilemalla yhdessä nousta arjen yläpuolelle. Lapsen tai nuoren ei tarvitse osata analysoida haaveitaan ja niiden realistisuutta excel-taulukoiden avulla eikä hän sellaista kykene vastaanottamaan. Hän kuulee ainostaan sen, ettei vanhempi usko häneen, ei muuta. Viisas vanhempi ymmärtää tämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse haaveilin lapsena eläinlääkärin ammatista ja muistan kerran siitä maininneeni niin äiti päivitteli kuinka pitkä ja vaativa koulutus siihen on ja vaikea päästä sisään, ja siis selkeästi kuulin että hän yritti juurikin saada minut luopumaan epärealistisista ajatuksistani, ei vain todennut asiaa. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, tämä määritti paljon ajatteluani ja kun käytiin läpi esim yliopistoloulutuksia lukiossa, ajattelin heti etten voi yliopistoon mennä kun minusta tuskin on noin pitkiin koulutuksiin. Näin myöhemmin mietin että miksi ihmeessä ei olisi ollut? Olin ihan hyvä oppilas-halutessani.
Sen sijaan esim joskus puolihuumorilla sanoessani että olisipa kiva olla leipuri, totesivat vanhempani että ehei tuolla aamukukkumisella onnistuisi klo5 aamut. Tämä jopa oli hyvä kommentti, olen toivoton torkuttaja ja selityksenä konkreettisempi, kun en ollut sen työn rytmiä tullut ajatelleeksi.
Olen omien lasten kanssa ajattelut niin, että jos tuen heitä ja kannustan heidän unelmissaan ja ne eivät toteudu, ainakaan se ei tunnu niin pahalta kuin se että äiti ei koskaan tukenut ja epäili vain minua enkä onnistunut, saati lapsen miettiä onko osasyy se ettei onnistunut ettei kannustettu? Jos periaatteessa todennäköisyys unelmien kariutumiselle on kuitenkin suuri, mieluummin kannustan ja annan kohtalon/yhteiskunnan jne viedä ne unelmat kuin itseni. Muutenkin jos on aina tuonut esiin omia realistisia muistuttelujaan lapselle ja lapsi epäonnistuu, onhan sitten eri asia tukea lasta jälkikäteen aidosti jos ei onnistunutkaan, kun että olisi tukenut alusta asti ja voi sanoa aidommin olevansa harmissaan jne.
Siis aamunukkumisella eli yökukkumisella*:'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis aamunukkumisella eli yökukkumisella * :'D
Itse halusin tulla aikuisena presidentin vaimoksi. Äiti vastasi siihen, että voisin ryhtyä presidentiksikin. Ei tartte tyytyä olemaan vaimo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksesta: anna haaveilla ja kannusta - ja kehota myös varasuunnitelman tekoon. Tiesin jo 10-vuotiaana haluavani tiedenaiseksi. Kun 15-vuotta myöhemmin sain apurahan väitöskirjaan, tiesin jo aloittaessa, että tulen epäonnistumaan siinä. Äitini oli kaikki ne vuodet jaksanut kerta toisensa jälkeen lytätä haaveeni ja keskittyä heikkouksiini tuota uraa ajatellen. Sen sijaan, että olisin ottanut härkää sarvista ja puskenut läpi harmaan kiven, käytin aikani tyhmyyteni peittelyyn ja virheiden välttelyyn.
Miksei se ämmä voinut kannustaa minua? Kehottanut pitämään katseen maalissa (akateemisessa urassa) ja varasuunnitelmana tarttua muihin tilaisuuksiin, mitä se polku eteen heittää?
Syytät aikuisena äitiäsi siitä, että sinulla on toiminnanohjauksen ongelmia.
Perhetausta ja lapsuus vaikuttaa meihin, mutta ei sen vangiksi ole pakko jäädä.
Joku toinen olisi voinut katkeran syyttelyn sijaan sisuuntua ja ottaa elämän omiin käsiin.
Olen ottanut elämäni omiin käsiin. Valitettavasti tuo juna minulta ehti mennä ohi, ennen kuin opin kyseenalaistamaan äitini opetukset. Vasta kun sain omia lapsia, tajusin kuinka vahingollista äitini toiminta oli ollut. En voisi ikinä kuvitellakaan lyttääväni omien lasteni haaveita, erityisesti jos haaveet vielä ovat sellaisia, että niitä tavoittellessa kehittää tulevaisuudessa tarvittavia taitoja. (vrt "ei sinulla ole kielipäätä" ja "jos haluat akateemisen uran, niin englantia pitää lukea tosi ahkerasti").
PS. Tuo "toiminnanohjauksen ongelmia" on vähän paksua, kun jatko-opiskelijaksi asti kuitenkin pääsin. Huijasyndroomaksi tuota useimmiten on kutsuttu.
Miksei saisi haaveilla? Eri asia jos siitä tulee päähänpinttymä. Minäkin haaveilin lapsena ja nuorena monesta ammatista. Lapsena halusin sarjakuvapiirtäjäksi. Jossain vaiheessa konkretisoitui, että eihän sillä työllä monikaan elätä itseään. Piirtelin sarjakuvia omaksi ilokseni vielä lukiossakin (yleensä oppitunnilla). Lukiossa aloin haaveilla lentoemännän urasta. Perheemme kävi siihen aikaan ulkomailla lomilla ja se lentoemännän työ yhdistyi varmaankin minun mielessäni iloiseen odotukseen ja lomatunnelmiin. Olen aina ollut huono nukkuja, eikä uni meinaa tulla vieraissa paikoilla ainakaan ensimmäisenä yönä, joten oli hyvä kokemus käydä lukion jälkeen haastattelussa lentoemokouluun. Siellähän kysyttiin heti, kuinka hyvin nukun ja miten arvioisin sopeutuvani muuttuviin työaikoihin, yötyöhön, vuorokausirytmin vaihteluun yms. Olipa hyvä, että olin hakenut myös sosionomiksi amk, sillä missään nimessä en olisi tottunut unirytmin vaihteluun tai nukkumiseen vieraissa ympäristöissä. Elämä opettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä oli muutama viesti lapsista, jotka haluavat tähtitieteilijöiksi, mutta ala työllistää huonosti ja fysiikkapääkään ei välttämättä riitä.
Minusta tähtitede on erinomainen esimerkki haaveesta, jossa kannattaa sekä tukea että tarjota realismia vaihtoehtojen muodossa. Harva tähtitieteilijäksi haluava lapsi haluaa juuri tähtitieteilijäksi, he todennäköisesti haluavat tutkia avaruutta. Avaruuden tutkimukseen tarvitaan monia osaajia: diplomi-insinöörejä rakentamaan laitteita, geologeja planeetojen tutkimukseen, kemistejä, biologeja. Tälläisestä lähtökohdasta on hyvä alkaa rakentamaan unelmasta tavoiteltavissa olevaa - vaikkakin epätodennäköistä - haavetta, ja samalla lapsi saa koulutuksen, joka työllistää paremmin.
Pointtini siis on, että lapsen unelman tausta kannattaa selvittää (tähtitede vai avaruuden tutkiminen) ja kertoa lapselle, että samaan päämäärään pääsee useita eri reittejä.
Vierailija kirjoitti:
Täällä oli muutama viesti lapsista, jotka haluavat tähtitieteilijöiksi, mutta ala työllistää huonosti ja fysiikkapääkään ei välttämättä riitä.
Minusta tähtitede on erinomainen esimerkki haaveesta, jossa kannattaa sekä tukea että tarjota realismia vaihtoehtojen muodossa. Harva tähtitieteilijäksi haluava lapsi haluaa juuri tähtitieteilijäksi, he todennäköisesti haluavat tutkia avaruutta. Avaruuden tutkimukseen tarvitaan monia osaajia: diplomi-insinöörejä rakentamaan laitteita, geologeja planeetojen tutkimukseen, kemistejä, biologeja. Tälläisestä lähtökohdasta on hyvä alkaa rakentamaan unelmasta tavoiteltavissa olevaa - vaikkakin epätodennäköistä - haavetta, ja samalla lapsi saa koulutuksen, joka työllistää paremmin.
Pointtini siis on, että lapsen unelman tausta kannattaa selvittää (tähtitede vai avaruuden tutkiminen) ja kertoa lapselle, että samaan päämäärään pääsee useita eri reittejä.
Olen täysin eri mieltä. Lapsen unelmaa ei tartte eikä pidä lähteä erittelemään, kun koko asia ei ole saavutettavuuden kannalta mitenkään ajankohtainen. Unelma on lapselle sama asia kuin leikki. Se vasta on ilon pilaamista, kun aikuinen alkaa tentata yksityiskohtia ja selvitellä työllistymistä.
Miten te aikuiset olette unohtaneet oman lapsuuden? Ettekö muista, millaista silloin oli ja miten sai liihottaa pilvissä. Antakaa lasten olla lapsia älkääkä sotkeko aikuisten maailmaa heidän leikkeihin ja haaveisiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Omasta kokemuksesta: anna haaveilla ja kannusta - ja kehota myös varasuunnitelman tekoon. Tiesin jo 10-vuotiaana haluavani tiedenaiseksi. Kun 15-vuotta myöhemmin sain apurahan väitöskirjaan, tiesin jo aloittaessa, että tulen epäonnistumaan siinä. Äitini oli kaikki ne vuodet jaksanut kerta toisensa jälkeen lytätä haaveeni ja keskittyä heikkouksiini tuota uraa ajatellen. Sen sijaan, että olisin ottanut härkää sarvista ja puskenut läpi harmaan kiven, käytin aikani tyhmyyteni peittelyyn ja virheiden välttelyyn.
Miksei se ämmä voinut kannustaa minua? Kehottanut pitämään katseen maalissa (akateemisessa urassa) ja varasuunnitelmana tarttua muihin tilaisuuksiin, mitä se polku eteen heittää?
Syytät aikuisena äitiäsi siitä, että sinulla on toiminnanohjauksen ongelmia.
Perhetausta ja lapsuus vaikuttaa meihin, mutta ei sen vangiksi ole pakko jäädä.
Joku toinen olisi voinut katkeran syyttelyn sijaan sisuuntua ja ottaa elämän omiin käsiin.Olen ottanut elämäni omiin käsiin. Valitettavasti tuo juna minulta ehti mennä ohi, ennen kuin opin kyseenalaistamaan äitini opetukset. Vasta kun sain omia lapsia, tajusin kuinka vahingollista äitini toiminta oli ollut. En voisi ikinä kuvitellakaan lyttääväni omien lasteni haaveita, erityisesti jos haaveet vielä ovat sellaisia, että niitä tavoittellessa kehittää tulevaisuudessa tarvittavia taitoja. (vrt "ei sinulla ole kielipäätä" ja "jos haluat akateemisen uran, niin englantia pitää lukea tosi ahkerasti").
PS. Tuo "toiminnanohjauksen ongelmia" on vähän paksua, kun jatko-opiskelijaksi asti kuitenkin pääsin. Huijasyndroomaksi tuota useimmiten on kutsuttu.
Hienoa, että olet sitemmin kyseenalaistanut äitisi opetukset, ja nyt elät omaa elämää ja kannustat lapsiasi.
Olet oikeassa, taisi tulla vähän karu viesti. ”Toiminnanohjauksen ongelmia” taidetaan käyttää nykyään kiertoilmaisuna matalalle äo:lle - sitä en tarkoittanut vihjata.
Olen muuten lukenut tuosta huijarisyndroomasta mutten osaa samaistua koska itse olen omahyväinen jyrä. :D
Onnea matkaan. Jos haluat sitä tarpeeksi, ne tulet saamaan juurikin sen.
Mun vanhemmat ja isovanhemmat lyttäsivät mun unelmat täysin, kun päätin alkaa jahtaamaan niitä. Jätin lukion kesken ja ensimmäisenä vuonna yrittäjänä tein tasan 0 euroa. No, jatkoin silti puurtamista ja nyt bisnes on räjähdysmäisessä nousussa. Olen miljonääri todennäköisesti seuraavan kolmen vuoden sisään jos en jo aikaisemmin
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällä oli muutama viesti lapsista, jotka haluavat tähtitieteilijöiksi, mutta ala työllistää huonosti ja fysiikkapääkään ei välttämättä riitä.
Minusta tähtitede on erinomainen esimerkki haaveesta, jossa kannattaa sekä tukea että tarjota realismia vaihtoehtojen muodossa. Harva tähtitieteilijäksi haluava lapsi haluaa juuri tähtitieteilijäksi, he todennäköisesti haluavat tutkia avaruutta. Avaruuden tutkimukseen tarvitaan monia osaajia: diplomi-insinöörejä rakentamaan laitteita, geologeja planeetojen tutkimukseen, kemistejä, biologeja. Tälläisestä lähtökohdasta on hyvä alkaa rakentamaan unelmasta tavoiteltavissa olevaa - vaikkakin epätodennäköistä - haavetta, ja samalla lapsi saa koulutuksen, joka työllistää paremmin.
Pointtini siis on, että lapsen unelman tausta kannattaa selvittää (tähtitede vai avaruuden tutkiminen) ja kertoa lapselle, että samaan päämäärään pääsee useita eri reittejä.
Olen täysin eri mieltä. Lapsen unelmaa ei tartte eikä pidä lähteä erittelemään, kun koko asia ei ole saavutettavuuden kannalta mitenkään ajankohtainen. Unelma on lapselle sama asia kuin leikki. Se vasta on ilon pilaamista, kun aikuinen alkaa tentata yksityiskohtia ja selvitellä työllistymistä.
Miten te aikuiset olette unohtaneet oman lapsuuden? Ettekö muista, millaista silloin oli ja miten sai liihottaa pilvissä. Antakaa lasten olla lapsia älkääkä sotkeko aikuisten maailmaa heidän leikkeihin ja haaveisiin.
Tarkoitin viestissäni siis lukioikäistä teiniä (kun fysiikkapäästäkin oli puhe). Olisi pitänyt kirjoittaa selvemmin. :-)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikamme saa todennäköisesti lievä kehitysvamma-diagnoosin. Me vanhemmat ollaan jo melko varmoja siitä. Asiasta on ollut aiemmin mainintaa, muttemme vielä tuolloin ottaneet diagnoosia vastaan vaan ajattelimme että taitoja tulee yläkouluun mennessä. No, ei ole tullut. Reitit on opeteltu pojan kanssa, koulussa hän on ulkoa ohjattava (myös pienryhmässä!) ja on ajattelultaan lapsenomainen. Tykkää harrastaa musiikkia ja käykin siskonsa kanssa yhdessä laulu- ja soittotunneilla.
Me ollaan miehen kanssa alettu sulattamaan mahdollista kvamma-diagnoosia vaikka aluksi mietittiin, että mitä jos olisikin laaja-alaiset oppimisvaikeudet, mutta se ei ole kaikkein helpoin diagnoosi saada tukipalveluja tms. Uskomme pojan pärjäävän jossain rajatussa tehtävässä ja työajat olisivat noin kuuden tunnin mittaisia.
Meillä onkin nyt se pulma, että poika haaveilee pääsevänsä yliopistoon saadakseen parempaa palkkaa. Tuntuu kurjalta murskata toisen haaveet, muttemme osata kuvitellakaan että yliopisto olisi vaihtoehto. Poikamme on tosiaan 13-vuptias.
Miksi pitäisi murskata unelmia? Ei tuossa iässä haeta yliopistoon. Vasta toisen asteen jälkeen voi hakea yliopistoon.
Keskittykää lapsen kanssa nykyhetkeen ja koulusta suoriutumiseen ja anna tämän haaveilla.
Ei ole vanhempien osa helppo. Kyllä jossain vaiheessa ne rajoitteet tulee vastaan. Ajattelen itse toisaalta että pettymyksiä pitää myös kehitysvammaisenkin kokea. Ei olla tuotu esille suoraan, että olet kehitysvammainen, et voi päästä yliopistoon. Ollaan kyllä kehuttu hänen lahjakkuutta soittamisessa ja laulamisessa.
Pitää vielä mainita että ollaan annettu pojan haaveilla siinä missä hänen isosiskon sekä pikkusiskon ja - veljen. Kaikilla heillä on haaveet vaihdelleet alle 12-vuotiaina: on ollut "tulevia" poliiseja, animaatiostudion perustajia ja puhelinmerkkien luojia.
On esim. vanhempi tytär itsekin halunnut joskus olla tanssija tai näyttelijä. Siinä sitten sanoin, että voihan hän vaikka kokeilla näytelmäkerhoa tai tanssiharrastusta, vaikkei tulisikaan maailmankuuluksi tanssijaksi tai näyttelijäksi. Tällä hetkellä tyttären kiinnostukset ovat ihan muuta: harrastaa soittamista ja laulamista, ja yhdessä käykin nuoremman veljensä, jonka keva-diagnoosi on vahvistumassa jossain vaiheessa, kanssa soitto- ja laulunneilla kuten kirjoitin. Tytär käy 9. luokkaa ja on 7. luokasta alkaen puhunut kosmetologin ja kampaajan ammatista. Hän kyllä itse asiassa on oppinut tekemään kampauksia ja hienoja meikkauksia sekä maskeerauksia. Hän on tehnyt itse esim. kuorintavoiteita käytetyistä kahvinpuruista ja siitä on saanut hyvän lahjavinkin. Voisihan tuolla kekseliäisyydellä olla hyötyäkin jos pääsisi opiskelemaan kosmetologiksi tai kampaajaksi.
13-vuotiaan poikani tiedän pitäävän rap-musiikista ja laulavankin tämän tyylisiä kappaleita. Jos vielä vinkkaisi että miten voisi oppia tekemään riimejä. Onhan kehitysvammaisilla nykyään omia bändejä, joten voihan vaikka tällaiseen projektiin oma poikakin vaikka ajautua. Mistä voin tietää...
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Kuinka vanha lapsesi on?
Eräällä luokkakaverilla oli lapsena vaikea lukihäiriö, yläasteella oli luokkamme parhaimpia. Toki teki myös paljon töitä tämän eteen.
Ps. Kannusta lastasi tekemään parhaansa, äläkä vähättele häntä. Vaikkei pääsisi lääkikseen, tulee kuitenkin pärjäämään ok jos vähän edes yrittää.
Kuuntele lasta, kysele lisäkysymyksiä, eli anna mahollisuus hänelle pohtia ääneen haaveitaan ja näytä, että olet kiinnostunut ja arvostat häntä.
Juttele muutenkin, näytä, että hän on tärkeä
Hön löytää kyllä oman tien:)
Poliisikoulutuksen pituusrajat on poistettu. Poistettiin jo vuosia sitten.
Miksi kuvittelet, että lapsi haluaa vielä vuosien päästä niitä asioita, joita halusi lapsena?
Tuhannet pikkutytöt haluavat prinsessoiksi. Pienet pojat haluaa poliisiksi tai supersankariksi. Ne on sen hetken haaveita ja jää pois, kun ikää tulee. Kyseessä on kehitykselle tärkeä vaihe, jota vanhempien ei kuulu pilata. Se on aivan sama kuin pilaisi kaikki lasten leikit selittämällä, ettei noita asioita oikeasti tapahdu.