Lue keskustelun säännöt.
Kuinka suhtautua lapsen epärealistisiin haaveisiin?
Miten teidän mielestänne pitäisi suhtautua lapsen tai teinin melko epärealistisiin unelmiin? Siis toistuviin puheisiin siitä, että haaveilee jalkapalloammattilaisuudesta ulkomailla tai kansainvälisestä youtubetähteydestä tai rock-tähteydestä?
En haluaisi lapsen tai nuoren haavepuheita tyrmätä, mutta toisaalta kun 12-vuotias höntsälätkän pelaaja puhuu NHL-ammattilaisuudesta, niin ajattelen, että hiukan realismia ei olisi pahitteeksi.
Miten aikuisen pitäisi näihin suhtautua?
Kommentit (680)
Sami Hyypiä n sanonut oli keskenkertainen pelaaja vielä teininäkin.
Ja mihin päätyikään.
Lähes mitä tahansa on mahdollista saavuttaa.
Vanha koulukaveri rinnakkaisluokalta halusi diplomaatin uran.
Meni valtsikkaan, sitten vaan joka paikkaan työharjoitteluun.
Oli hetken YK.lla, mutta tajusi se on liian kovaa työtä.
Nyt on johtajana kansainvälisessä yrityksessä.
Painosti täysillä kaikkeen. Meni yläasteella jo Ahvenanmaalle kesätöihin, jotta oppi ruotsia jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kehotan suhtautumaan niin epärealistisina haaveina
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
Jos keskiarvo on 6 ja lukioonkaan ei sillä taida päästä, niin miten voisi mitenkään päästä lääkikseen? Ei se minun mielipiteistäni ole kiinni.
Niin...sitä aikaa ja perslihaksia (sekä kannustusta). Tosin, jos lapsesi ei ole valmis tekemään töitä eivätkä aikuiset ympärillä usko mahdollisuuksiin, haaveen toteutuminen on vähintäänkin epätodennäköistä. Torppaamalla lapsesi haaveet noin nuorena, annat hänen ymmärtää että kaikki maailmassa annetaan valmiina eikä osaansa voi itse vaikuttaa ja hänen korttinsa nyt vaan sattuvat olemaan huonot.
Aika helposti ratsastetaan tänä päivänä diagnooseilla tyyliin "En osaa, en kykene, en edes yritä". Mulla itselläni on diagnoosit hahmotushäiriöstä ja lukivaikeudesta. Hankin yläkoulussa mopokortin ja ammattikoulun jälkeen ajokortin. Ja se ammatti, johon opiskelin, oli kampaaja. Sitä ei aluksi olisi uskonut opokaan vaan mulle tarjottiin vaihtoehdoksi sitä helpointa alaa, jonne en edes päässyt. Kolmannella kerralla mulla kävi tuuri kun pääsin hiusalan opiskelijaksi. Kampauksien tekeminen on vaatinut tarkkaa työtä ja siinä käytän paljonkin ylihuolellisuutta. Pelkoa ei ole siitä, että joku lähtee pää vihreänä kotiin tai leikkaan jonkun pitkät hiukset kaljuksi. Suomessa on silleen että laitetaan normaalijärkinen oppimisongelmainen tai hahmotushäiriöinen jonkun heikomman aineksen sekaan oppimatta mitään. Käytännössä kyse on pelkästä säilöstä. Itse aion mielelläni tulla luennoimaan ammattikoululle, jossa kävin, kokemuksistani liittyen oppimiseen. Kyllähän se opettelu oman aikansa vaatii eikä kaikkea voi jättää pelkälle koululle.
Noh, kyllähän elämä opettaa. Itse kannustan lasteni todella epärealistiakin haaveita toteamalla että ainakin pitää tehdä kovasti töitä. 5-vuotias haaveilee olevansa isona laulaja ja olen hänelle sanonut että voi onnistua jos kovasti treenaa ja tekee töitä. Ja hän tosiaan laulaa yötä päivää :D. Samanlaisen ohjeen sain kotoani enkä muista että mitään haaveitani olisi lytätty. Tajusin sitten itse jossain vaiheessa että ehkä minusta ei tule ballerinaa (13-vuotiaana kun en edes ollu koskaan käynyt baletissa) tai poplaulajaa (en osaa laulaa) tai näyttelijää (en ole koskaan näytellyt). Oli kivempi tajuta se itse kuin kuulla vanhemmilta. Sanoisin että jos vielä omilleen muuttaessa haaveilee mahdottomista eikä edes varsinaisesti tee asian eteen mitään (esim.oma ballerinahaaveeni) niin siinä vaiheessa pitäisi huolestua. Mutta antaa teinin haaveilla :).
Itsehän vielä haaveilen kirjailijan urasta (kohta 40v ja työkseni laadin budjettilaskelmia) ja ihana mieheni aina nyökyttelee ja tsemppaa että ihan varmasti vielä kirjan kirjoitat :).
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En osaa auttaa, mutta mulla on sama ongelma. Lapsellani on lukihäiriö, hän on tehostetussa opetuksessa ja hänellä on helpommat oppikirjat kahdessa aineessa. Mutta hän aikoo isona lääkäriksi tai eläinlääkäriksi. En tiedä miten suhtautua. En millään haluaisi lytätä hänen unelmiaan, mutta on aivan selvää, että noilla taidoilla ei kummankaan tiedekunnan ovet aukene.
Ei pelkkä lukihäiriö estä luonnontieteiden oppimista. Vaatii ehkä enemmän aikaa ja perslihaksia. Taitaa olla vanhemmalle kova paikka, ikävää jos se rajoittaa lapsen potentiaalia.
No vähän realismia, jos jo peruskoulussa tarvitsee tehostettua opetusta, niin ei silloin ihan ikäryhmänsä parhaimmistoon kuulu. Ja lääkikseen taitaa tarvita sen puhtaan kymppirivistön - normaliopetuksesta.
Tehostetussa tuessa on yllättävän moni lapsi - et uskoisikaan. Syy voi olla niinkin pieni kuin oman toiminnan ohjaus. Jos on ikäisekseen vähän lapsellinen ja utelias, niin tarvii apua tehtävässä kiinni pysymiseen. Tämä helpottaa monesti, kun ikää tulee. T. Yläkoulun ope
"Tehostettu tuki"... Niin, mistähän se todella johtuu, että tällainen kaikki on lisääntynyt? Yhä useampi venyttää lukionkin neljään vuoteen ym. Eihän systeemissä/raaistuneessa yhteiskunnassa mitään vikaa ole, tietenkään? Yksilössä/perheissä vaan kaikki vika, vaikka myöhemmin tilanne "korjaantuisikin" (ja on sitten sellainen kuin muut haluaa)/ottaa itse vähän rauhallisempaan tahtiin opinnot. Ja ympäristöhän ei tietenkään mitään pahaa tee kenellekään koskaan...
Herätkää nyt jo, kansalaiset! Ja lisäyksenä off topic, keiden selkänahasta tämä korona- tai muutkin tilanteet otetaan taloudellisestikin tulevaisuudessa? Hinnat vaan nousee, ja se on kaikille ok. Kilpailu senkuin lisääntyy, kun ihmiset yrittävät yhä enemmän haalia itselleen omaisuutta kustantaakseen nouseet hinnat tai sitten vaihtoehtoisesti vähennetään jostain kulutuksesta. Mutta pudokkaita tulee vaan lisää, mutta ikäpolvien pieneneminen varmasti tasoittaa tilannetta (heihin, joihinkin panostetaan enemmän), vaikka eipä sitä tiedä, millainen vauvabuumi vielä tulee joskus myöhemmin, ja maapallo kiittää... Mutta millaiset ihmiset jäävät jäljelle? Oikeudenmukaiset/rehelliset/avoimet? Tuskin. Liian moni on vääryyttä kärsineenä menettänyt mahdollisuutensa täällä. Miltä vain ummistetaan silmät. Surullista ja häpeällistä.
Itselläni koulukiusaaminen laski kiinnostusta elämään. Uskon tämän olevan toinen seikka oppimisongelmien lisäksi, mikä vähensi kiinnostusta koulunkäyntiin lukuun ottamatta itseäni kiinnostavia aineita. Hyvä, kun edes koulussa kävin näyttäytymässä. Oli vaan suuremmat murheet oikeasti. Omasta perheestäkään ei ollut mitään apua. Äitini helposti saattoi raivota, jos koitin purkaa pahaa oloani ja siihenkin vain äiti totesi, että onneksi käyn siellä psykologilla. Olen ollut oikeasti hankalakin, vaikken nyt sentään vandalisoinut tai hyökännyt kenenkään kimppuun.
Tuli sitä yläkoululaisena epäiltyä lievää masennusta, mutta se poissuljettiin tehdessäni masennustestin kuraattorilla. Sosiaalisten tilanteiden pelkoa varmasti sairastin vielä ensimmäisen vuoden opiskelijana, muttei sitäkään edes ymmärretty vaikka koti- ja naapuripaikkakunnalla liikkuminen pelotti kiusaajien, jotka aukoi päätäänsä, takia. Olisiko pitänyt viiltää itseään tai pahimmassa tapauksessa tappaa joku, jotta pääsee hoitoon? Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, jos joku tämän älynväläyksen saa aikaan ja sitten taas ihmetellään, että miksi ihminen ei pääse ajoissa hoitoon. Itselläni taas ei ole koskaan ollut munaa edes uhkaillakaan toista.
Ihan näiden kokemusten takia olen jopa ollut hemmetin tarkka miesvalinnoistani, koska en halua samaa elämää lapsille. Miehelläni ei ole mitään oppimisongelmia ja on vartija, joka tavoittelee poliisin koulutusta. En nyt itsekään sentään ole syrjäytynyt, vaan motivoitunut itsensä ja mahdollisesti perheen elättämiseen. On se ihmeellistä, että näillä korteilla on päässyt tähän pisteeseen.
Oli ihana lukea viestisi, siitä tuli hyvä mieli. Jotenkin tuo saavutuksen ja itsensä terveen arvostuksen tunne välittyy. Paljon onnea ja menestystä teille, pitäkää toisistanne hyvää huolta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi vaikka ekaksi opiskella lähihoitajaksi ja sitä polkua pitkin lääkäriksi. Ja voi myöhemmin käydä iltalukion, jos tekee ensin jotain muuta. Jos hän on vasta 12-vuotias, hänellä on yläaste aikaa saada paremmiin apua vaikeuksiinsa ja nostaa keskiarvoaan.
Vierailija kirjoitti:
Noh, kyllähän elämä opettaa. Itse kannustan lasteni todella epärealistiakin haaveita toteamalla että ainakin pitää tehdä kovasti töitä. 5-vuotias haaveilee olevansa isona laulaja ja olen hänelle sanonut että voi onnistua jos kovasti treenaa ja tekee töitä. Ja hän tosiaan laulaa yötä päivää :D. Samanlaisen ohjeen sain kotoani enkä muista että mitään haaveitani olisi lytätty. Tajusin sitten itse jossain vaiheessa että ehkä minusta ei tule ballerinaa (13-vuotiaana kun en edes ollu koskaan käynyt baletissa) tai poplaulajaa (en osaa laulaa) tai näyttelijää (en ole koskaan näytellyt). Oli kivempi tajuta se itse kuin kuulla vanhemmilta. Sanoisin että jos vielä omilleen muuttaessa haaveilee mahdottomista eikä edes varsinaisesti tee asian eteen mitään (esim.oma ballerinahaaveeni) niin siinä vaiheessa pitäisi huolestua. Mutta antaa teinin haaveilla :).
Itsehän vielä haaveilen kirjailijan urasta (kohta 40v ja työkseni laadin budjettilaskelmia) ja ihana mieheni aina nyökyttelee ja tsemppaa että ihan varmasti vielä kirjan kirjoitat :).
Jos lapsi tosiaan tykkää laulamisesta, kannattaa hakeutua musiikkiopistoon soittamaan mitä tahansa soitinta. Siitä saa hyvän pohjan musiikkiharrastukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aina kannattaa unelmoida ja asettaa päämääriä.
Tuet lastasi, mutta muistutat, että se vaatii paljon työtä, suunnitelmallisuutta ja itsekuria saavuttaa haaveet. Jos on haaveet ja motivaatiota, niin antaa mennä vaan! Kaikilla ei ole haaveita tai suuntaa elämälleen - mutta haaveet ovat todella tärkeä asia, joita ilman ihminen vain ajelehtii elämässä. Hyvä jos haaveita on, epärealistisiakin. Kovalla työllä voi tehdä epärealistisenkin realistiseksi. Ja jos silti todellisuus iskee päin lapsesi naamaa, niin on silti hyvä, että lähellä on joku joka rakastaa, tukee ja uskoo lapseensa, ja sanoo hänelle, ettei luovuta. Ja voipi käydä niin, että lapsen haaveet vaihtuu hänen elämässään - silloin on menneestä uskosta hyötyä, että voi kokea jonkin uuden asian saavuttamisen mahdolliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
4-vuotiaani aikoo olla isona Spiderman. Olen sanonut, että hieno homma, olen aina halunnut olla supersankarin äiti.
Musta olisi aivan jäätävän karmeaa, että omasta keskinkertaisesta lapsestani tulisi joku urheiluammattilainen myöhemmin omassa lajissaan. "Mene oikeisiin töihin!" pyörisi päässäni koko ajan, mutta en sitä ääneen sanoisi. Itsepähän olisin häntä roudannut ja lystin kustantanut. Joku urheiluun liittyvä ammatti voi toki olla oikeakin, kuten fysioterapeutti, urheilulääkäri tms.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna haaveilla, mutta korosta sitä, että haaveiden toteutuminen vaatii työntekoa. Opeta siis pitkäjänteisyyttä ja työntekoa.
Kirjoittakaa googleen tämä otsikko: Merita Pyykkönen oli kutosen oppilas,
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsena kun piti kirjoittaa kouluaine tulevaisuudesta, kirjoitin että minusta tulee muusikko tai taiteilija. Ajattelin että ne ovat ihan tavallisia ammatteja muiden joukossa. Myöhemmin olen sitten koittanut opiskella "oikeisiin ammatteihin" huonolla menestyksellä. Eli nyt olen ajatellut, että pakko varmaan yrittää toteuttaa tätä sisäistä paloa.
Minä haaveilin pienenä taidemaalarin urasta, nyt on jo muualta koulutus mutta saan sivutuloja taiteestani. Eli kannattaa kertoa lapselle mikä on realistista mutta ei tappaa intoa.
Vierailija kirjoitti:
Lapsena kun piti kirjoittaa kouluaine tulevaisuudesta, kirjoitin että minusta tulee muusikko tai taiteilija. Ajattelin että ne ovat ihan tavallisia ammatteja muiden joukossa. Myöhemmin olen sitten koittanut opiskella "oikeisiin ammatteihin" huonolla menestyksellä. Eli nyt olen ajatellut, että pakko varmaan yrittää toteuttaa tätä sisäistä paloa.
Ja minulla on kyllä nyt opinnot kesken, joista haluan valmistua mutta siltikin elämä on koko ajan jotenkin odotustilassa ja tuntuu vajaalta!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Poikamme saa todennäköisesti lievä kehitysvamma-diagnoosin. Me vanhemmat ollaan jo melko varmoja siitä. Asiasta on ollut aiemmin mainintaa, muttemme vielä tuolloin ottaneet diagnoosia vastaan vaan ajattelimme että taitoja tulee yläkouluun mennessä. No, ei ole tullut. Reitit on opeteltu pojan kanssa, koulussa hän on ulkoa ohjattava (myös pienryhmässä!) ja on ajattelultaan lapsenomainen. Tykkää harrastaa musiikkia ja käykin siskonsa kanssa yhdessä laulu- ja soittotunneilla.
Me ollaan miehen kanssa alettu sulattamaan mahdollista kvamma-diagnoosia vaikka aluksi mietittiin, että mitä jos olisikin laaja-alaiset oppimisvaikeudet, mutta se ei ole kaikkein helpoin diagnoosi saada tukipalveluja tms. Uskomme pojan pärjäävän jossain rajatussa tehtävässä ja työajat olisivat noin kuuden tunnin mittaisia.
Meillä onkin nyt se pulma, että poika haaveilee pääsevänsä yliopistoon saadakseen parempaa palkkaa. Tuntuu kurjalta murskata toisen haaveet, muttemme osata kuvitellakaan että yliopisto olisi vaihtoehto. Poikamme on tosiaan 13-vuptias.
Miksi pitäisi murskata unelmia? Ei tuossa iässä haeta yliopistoon. Vasta toisen asteen jälkeen voi hakea yliopistoon.
Keskittykää lapsen kanssa nykyhetkeen ja koulusta suoriutumiseen ja anna tämän haaveilla.
Oletko koskaan kasvattanut erityislasta?
Mun kehitysvammainen poika olisi halunnut auton ja ajaa sitä, no ajattelin että se menee ohi.
Eipä mennyt vähän ikävää se oli sanoa 18 vuotiialle pojalle joka ei pärjää edes ulkona yksin että joo et tule saamaan ajokorttia.
Etkö sä aapee itse koskaan haaveile?
Tässä huomataan suomalaisten vanhempien mentaliteetti, "älä yritä, et kuitenkaan onnistu". Hävettää. Luulen, että te kyseiset vanhemmat olette epäonnistunut omassa elämässä ja nyt vain luotte saman polun omille lapsille.
Onko nykyään haaveilu kiellettyä?
Tuntuu, että nykyään kaikkien pitää päästä pätemään, eikä siitä edes puhuta, jos kypsyy hitaammin kuin muut. Itse esim. tykkäsin peruskoulussa historiasta. Lukiossa olin ihan innoissani, mutta en vain käsittänyt historiaa. Lukion jälkeen opiskelin kaksi vuotta opistotasolla ja pääsin sitten yliopistoon. Siellä ajatteluni sitten kypsyi ja aloin nähdä metsän puilta. Jälkeenpäin on ihan huvittanut, miten jotkut nyt ihan itsestäänselvät asiat olivat lukiossa vaikeita. Toisaalta yksityiskohtia on vaikeampi painaa mieleen. Nyt olen alkanut haaveilla, että voisin omatoimisesti opiskella sitä historiaakin :) Esim. Liisa Keltikangas-Järvinen on tästä kirjoittanut, että ihmisen aivot kehittyvät oikeasti paljon pidempään kuin mitä voisi luulla sen perusteella, mitä lapsilta ja nuorilta vaaditaan. Esim. pikkukoululainen laitetaan arvioimaan omaa oppimistaan ym. mikä suoraan sanoen kuulostaa minusta vähän naurettavalta.