Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Omassa lapsuudessani perheessäni oli alkoholismia, huumeita, henkistä väkivaltaa, fyysistä väkivaltaa kolmen perheenjäseneni kohdistamana minuun sekä minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi läpi lapsuuteni (ikävuodet 6-18), joten lapsuuteni oli monella tapaa erittäin sairasta.

Silti lapsena en koskaan tajunnut ettei se ole normaalia, koska minullehan se kaikki helvetti oli arkipäivää eikä minulla ollut tietoa muusta. Ja siinä vaiheessa kun ymmärsin että ehkä kaikki Ei ole perheessäni hyvin, niin syyllistin itseäni asiasta ja toisaalta suojelin myös (minua satuttaneita) perheenjäseniä enkä pystynyt kertomaan kenellekään noista asioista.

Täytettyäni 18 muutin toiselle puolelle Suomea ja katkaisin välit lapsuudenperheeseeni vuodeksi, ja uskalsin vihdoin elää. Kävin töissä, vapailla kävin juhlimassa, sain uusia tuttavia sekä kehuja (niin työkavereilta, ystäviltä, satunnaisilta tuttavilta yms), ja se oli todella outoa, olinhan koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka hirveä ihminen yms olen. Ja sitten kerran hieman huppelissa kun muut seurueesta alkoivat keskustella pedofiliasta yleisellä tasolla kauhistellen yms niin silloin en vain kestänyt heidän kommentejaan aiheesta ja avauduin omasta lapsuudestani ensimmäistä kertaa. Myöhemmin Sitten jatkettiin hyvän ystäväni kanssa keskustelua sekä minun että hänen lapsuudestaan, ja vihdoin sain edes hieman käsitellä asioita. Lisäksi luin paljon kirjoja aiheesta yms, ja se vuosi itsetutkistelua auttoi paljon.

Nykyään olen 22-vuotias, olen päässyt lapsuudestani yli, ollutta ja mennyttä. Tulen toimeen minua satuttaneidenkin kanssa, ja olemme nykyään ihan ok väleissä (osan kanssa enemmän ja osan kanssa vähemmän yhteyksissä), ja osa heistäkin ymmärtää tehneensä väärin minua kohtaan ja olemme sinänsä sujut. Mutta heidän kenenkään tekojaan en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitsekaan, koska Ei ketään voi siten kohdella kuten he kohtelivat minua. Mutta hyväksyn ne teot osaksi omaa lapsuuttani, ja olen uskon että ainakin osa heistäkin aidosti katuu tekojaan, ja ovat tavallaan menettäneet asioita tekojensa vuoksi, vaikka rikosoikeudelliseen vastuuseen kukaan heistä ei olekaan joutunut enkä sellaista vaadi.

Päätin vain pari vuotta Sitten, että nyt olen aikuinen ja minulla on täysi oikeus päättää omista asioistani ja tehdä elämästäni sellaista kuin haluan. Olen vihdoin vapaa, onnellinen sekä ennen kaikkea turvassa omassa pienessä kodissani. En halua loppuelämääni vatvoa lapsuuttani, vaikka sillä on omat vaikutuksensa jokapäiväisessä arjessani, vaan haluan nousta sen kaiken sen kaiken yläpuolelle ja näyttää että pärjään. Taidan nykyään tienatakin eniten kaikista perheenjäsenistäni/ minua satuttaneista ja minulla on ihana koti, ystäviä, ihanat työkaverit sekä elämä muutenkin mallillaan.

Ja uskon, että ilman vaikeaa lapsuuttani en olisi tänä päivänä tällainen kuin olen, empaattinen, elämäniloinen, ahkera ja pärjäävä, ja tavallaan tunnen kiitollisuuttakin vaikeasta lapsuudestani. Se kuitenkin kasvatti minusta tällaisen ihmisen. :)

Toki vaikea lapsuus näkyy minussa vielä tänä päivänä siinä, etten halua olla kännisten ihmisten lähellä, inhoan äänenkorottamista ja riitoja, en käytä päihteitä, säikyn todella helposti ja kammoan kosketusta (en pysty seurustelemaan/ seksuaalisiin tekoihin miesten kanssa), mutta olen sujut kaikkien noiden asioiden kanssa, ja kiitollinen siitä että olen ylipäätään elossa. :)

Jokaisen elämä on erilainen, ja vailitettavasti lapsuuteemme emme pysty vaikuttamaan mutta kun täytämme 18, niin silloin kaikilla on oikeus tehdä elämästään juuri sellaista kuin haluaa, joten kannattaa käyttää se hyödyksi. :)

Ei siihen auta muu kuin vatvomisen lopettaminen ja keskittyminen tulevaisuuteen. Itsellä tilannetta pahensi terapia ja totesinkin, että miksi näitä pitäisi enää kaivaa kun on tässä hetkessäkin jo tarpeeksi ongelmia, mielummin keskityn tähän hetkeen enkä vanhojen kaiveluun. Tuntui jotenkin hölmöltä velloa niissä lapsuuden muistoissa.  

On tietysti auttanut sekin, etten ole alkoholisti isääni yhteydessä ollut 20 vuoteen. Hän on kuin kuollut minulle ja niin on hyvä. 

Olen varmaan myös resilientti, selvinnyt alkoholistivanhemmista jotka kuolivat nuorena, sijoituskodissa melko narsistinen kasvatusäiti.

Olen opiskellut, töissä ja perheellinen, joten päällisin puolin selvinnyt.

Läheisriippuvainen, etäinen, yksin viihtyvä ja lähinnä vain itseen luottava. Vetäytyvä, viileä ja harkitseva. Parisuhteet ei kestä, huono itsetuntemus, itsetunto ja ihmistuntemus. Välttelevä kiintyminen.

Mitään terapiaa oo saanu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään.

Mielenkiintoista, koska itsekin selvisin samanlaisesta lapsuudesta, sisarukseni eivät selvinneet.

Muistan ihan selvästi ensimmäisen rajun pahoinpitelyn vanhemmiltani, olin silloin ehkä noin 4-vuotias, en sen jälkeen enää luottanut vanhempiini, en tuntenut enää mitään niitä kohtaan ja tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi.

Muistan, että tuon jälkeen en antanut esim. vapaaehtoisesti edes koskea itseeni, jotenkin vain kaikki kuoli vanhempiani kohtaan, pahoinpitelyt tietysti muuttuivat rajummiksi ja mukaan tuli esim. nälkiinnyttäminen, mutta jotenkin en odottanutkaan niiltä mitään muuta.

Siis mitä helkkaria mä juuri luin.

Eikö KUKAAN huomannut mitä on kotonasi meneillään.

En ole tuo alkuperäinen kirjoittaja, mutta täysin samanlainen kokemus taustalla.

Kyllähän esimerkiksi suvussa tiedettiin näistä, mutta kukaan ei puuttunut asiaan. Hyssyteltiin vain. Jopa ymmärrystä olisi pitänyt olla heitä kohtaan, sillä olihan heitäkin lapsuudessa pahoinpidelty. Ja tätä ymmärrystä siis vaadittiin alle 10-vuotiaalta lapselta.

Pahinta ei enää pitkän päälle ollut se fyysinen puoli. Turpaan tuli ja rangaistuksia jaettiin milloin mistäkin syystä. Ei niissä ollut mitään logiikkaa, pelkkä olemassaolo saattoi riittää. Mutta se jatkuva pelko ja varuillaan olo ja turvattomuuden tunne ja kaipuu siihen että joku olisi oikeasti rakastanut ja välittänyt oli pahinta.

Ja olen menestynyt elämässä oikein hyvin, mutta ei tää henkinen puoli ei varmaan koskaan tule olemaan täysin ehjä. Lapsuuden kokemukset kun luo sen pohjan aikuisuuteenkin. Välien katkaisu näihin ihmisiin ja hyssyttelijöihin on ollut välttämätöntä. Ja henkinen eheytyminen jatkuu. Pitkä on tämä prosessi.

Kykenen nykyään hyvään parisuhteeseen nyt, päästämään toisen lähelle ja luottamaan. Luottamaan myös siihen, että kestän ja pärjään, vaikka tämä päättyisi. Minulla on myös läheisiä ystäviä ja hyviä kavereita. Urakin on. Mutta ilmaiseksi ei mikään ole tullut. Minulle pelastus on ollut nuorena alkanut pitkäkestoinen terapia ja kirjoittaminen, laskin juuri, että olen kirjoittanut lähemmäs 20 vihkoa täyteen omia ajatuksiani. Kaikki on tapahtunut pikkuhiljaa, ensin olen opetellut riitelemään ystävien kanssa ja asettamaan rajoja, sitten pikkuhiljaa luottamaan heihin, sitten tapailemaan miestä ja laskemaan lähelle. Kova työ tämä tosiaan on ollut ja minäkin kadehdin niitä, joille nämä sinänsä luonnolliset asiat ovat olleet itsestäänselviä... Onnekkaat ihmiset. 

No se tervehtyminen senjälkeen kun on täyttänyt 18 riippuu aika pitkälti siitäkin onko lapsuudesta seurannut esim mielenterveysongelmia joita siis on muitakin kuin masennus. Itse olen kaikesta pinnistelystä huolimatta ollut esim psykoosissa ja minulla on pari muuta kroonista mielenterveyssairautta jotka vaikuttavat kaikkeen elämiseen, enemmän kuin se että oli paska lapsuus vaikka se onkin niiden sairauksien suurin syy paskojen geenien ja esim sen ohella ettei ole mitään tukiverkostoa kuten ystäviä tai miestä jne. Että siinähän ylpeilette selviämisellänne, minun housuissani olisitte ehkä aika päivää sitten ampuneet kuulan kalloon.

Vierailija kirjoitti:

No se tervehtyminen senjälkeen kun on täyttänyt 18 riippuu aika pitkälti siitäkin onko lapsuudesta seurannut esim mielenterveysongelmia joita siis on muitakin kuin masennus. Itse olen kaikesta pinnistelystä huolimatta ollut esim psykoosissa ja minulla on pari muuta kroonista mielenterveyssairautta jotka vaikuttavat kaikkeen elämiseen, enemmän kuin se että oli paska lapsuus vaikka se onkin niiden sairauksien suurin syy paskojen geenien ja esim sen ohella ettei ole mitään tukiverkostoa kuten ystäviä tai miestä jne. Että siinähän ylpeilette selviämisellänne, minun housuissani olisitte ehkä aika päivää sitten ampuneet kuulan kalloon.

Miksi selviytymisestään kertominen olisi ylpeilyä? Musta ainakin tosi kiva ja positiivista lukea toisten selviytymistarinoita.

Ap[/quote]

Mun elämä on ainakin hyvää. Mulla on mies, joka ei lyö eikä juo. Kaksi suloista lasta, tutkinto ja töitä joten kuten. Koti on ihan kivan näköinen. Muutama hyvä kaveri ja pari sellaista ihan hyvää ystävää. Itse en juo. Mulla on suht läheiset välit sukulaisiini äidin puolelta. Oon suht terve, en täysin, mutta voin elää normaalia elämää jos huolehdin itsestäni. Pärjään ihan hyvin, keskitiellä menen :) Älä anna menneisyyksien vaikuttaa liikaa elämääsi. Ota niistä huonoista asioista opiksesi, tiedät mitä et halua äläkä anna kenenkään talloa itseäsi. Sinä itse päätät millainen tulevaisuutesi on. Teet joko töitä sen eteen tai sitten annat mennä omalla painollaan.[/quote]

Näin juuri.

Ben Fuhrmanin kirjoittama kirja : "Ei koskaan liian myöhäistä saada onnellinen lapsuus" kirjoittaa juuri tästä, romuttaen sen vanhan ajatusmallin että esim kamala lapsuus jotenkin merkittävästi tuhoaisi ihmisen mahdollisuudet onnellisuuteen ja täysipinoiseen elämään aikuisena. Loistava kirja joka on auttanut monia tajuamaan että asioista voi oikeasti selviytyä ja ne on mahdollista jättää taakse  eikä kantaa niitä painolastina mukanaan.

Mä en ole selvinnyt. Olen sairaseläkkeellä ja olen viimeiset yli 10 vuotta halunnut ainoastaan kuolla, mutta toki toivon parempaa oloa. Olen myös yrittänyt tappaa itseni ja on ihme että olen tässä. En ole saanut parempaa aikuisuutta, pelkään kaikkea mahdollista. Enkä ole saanut niitä hyviä kokemuksia muistakaan ihmisistä, melkein kaikissa läheisissä ihmissuhteissa olen joutunut jonkinnäköisen väkivallan tai väärinkohtelun uhriksi. Maailmankuvani ei ole kovin valoisa ja jotainhan minussa on pahasti vialla, en kuulu tänne. En myöskään ole saanut apua, enkä sitä odotakaan oikeastaan enää. Katkeroitunutkin olen. Eikä tule mieleen ainuttakaan väkivallan muotoa minkä uhriksi en olisi joutunut elämäni aikana.

Shit happens asenteella. Joskus yritin ymmärtää vanhempiani, mutta sekin auttaa vain tiettyyn rajaan asti. Minä olen nyt sellainen kun olen ja terapiassa käyn vahvistaakseni itseäni ja tunteakseni ja kehittääkseni itseäni. En siedä vellomista ja terapeutti joka haluaa jauhaa kamalasta lapsuudestani tai diagnosoida minulle jonkun traumahäiriön menee vaihtoon heti. Olen sellainen kun olen piste. Se jauhaminen ei muuta mitään, MIKÄÄN ei muuta tapahtuneita. Ne on mun lastina ja tulee aina olemaanollut. Päätän kuitenkin itse mitä sillä lastilla teen. Minä voin hyvin, olen menestynyt elämässäni enkä jatka omia kokemuksiani eteenpäin. Kaikenkaikkiaan sitä tosiaan on vähän herkempi tutkimaan itseään ja kovempi taistelemaan hyvinvointinsa puolesta.

Lapsuudesta en kamalasti muista, teini-ikäni oli kamala; koulukiusausta oli joka ikinen vitun päivä, koulun ulkopuoliset kaverit usuttelivat tekemään typeryyksiä, jäin huumeisiin koukkuun, poikaystäväni tappoi itsensä silmieni edessä. Kaiken lisäksi kykenin kertomaan tästä ikinä vain toiselle vanhemmistani, toiselle (äidille) yritin, hän ei uskonut koko asiaa ja varasi minulle psykologiajan. Psykologi vain tiedusteli, että haenko huomiota ja tämmöistä. Lukio sujui alussa hyvin, mutta toisella vuosikurssilla kiusaaminen alkoi uudestaan ja yritin itsemurhaa. Tästäkin kiusattiin myöhemmin; tein sen kuulemma, koska halusin huomiota. Poikaystävästäni erottua hän yritti pilata elämääni, välit meni niihin pariin ystävään mitä minulla oli hänen takiansa. Huorittelua ja kourimista oli jatkuvasti. Minut myös raiskattiin muutaman kerran, mistä en ikinä kehdannut kellekään sanoa, paitsi nykyiselle aviomiehelleni.

Miten selvisin?

Otin itseni elämäni keskukseksi. Ymmärsin, että olen itselleni tämän elämän tärkein ihminen, ja vaikka muut sanoisivat mitä minusta, niin minun itseni tulee välittää itsestäni senkin enemmän. Tajusin, ettei itserakkaus ole paha asia. Aloin käymään toisella paikkakunnalla säännöllisesti terapiassa, ja tapasin nykyisen mieheni, sain uusia ystäviä, jotka ovat pysyneet elämässäni. Koulumenestykseni parani runsaasti mentyäni muutaman yrittämän jälkeen yliopistoon. Äitiini minulla eivät pysyneet hyvät välit, mutta isään sitäkin paremmat. Olen oppinut auttamaan itseäni, ja tavoitteeni on myös psykologian opiskelijana oppia auttamaan muita ihmisiä, jotta kenenkään ei tarvitsisi kärsiä samankaltaisesta itsetuhoisesta olosta, josta itse kärsin. 

Vierailija kirjoitti:

Päästämällä irti vanhasta, eli suomeksi sanottuna katkomalla välit kaikkiin omaisiin ja pysymällä erossa kaikesta, mikä yhtään viittaa päihdeongelmiin, mielisairauksiin tai luonnehäiriöihin. Moni rankan lapsuuden kokenut tekee sen virheen, että alitajuisesti hakeutuu takaisin ongelmiin esimerkiksi seurustelemalla ongelmaisten tyyppien kanssa. Itse olen täysin ehdoton: jos on mitään epäillyttäviä ongelmia, ei minun lähelleni. Tällä on pärjätty, vaikka karsinta on ollut kovaa ja vain ehdottoman luotettavat ja täysijärkiset ihmiset ovat saaneet jäädä lähelleni.

Juu, samaa mieltä. Kaikki välit poikki vaan, ihan harkitusti. Vapaus koittaa sen jälkeen, roikkumalla ja vatvomalla tuskaa tuottavia asioita ei kun pahenna omaa tilannettaan.

Kaikesta voi selvitä jos haluaa kirjoitti:

Omassa lapsuudessani perheessäni oli alkoholismia, huumeita, henkistä väkivaltaa, fyysistä väkivaltaa kolmen perheenjäseneni kohdistamana minuun sekä minua myös käytettiin seksuaalisesti hyväksi läpi lapsuuteni (ikävuodet 6-18), joten lapsuuteni oli monella tapaa erittäin sairasta.

Silti lapsena en koskaan tajunnut ettei se ole normaalia, koska minullehan se kaikki helvetti oli arkipäivää eikä minulla ollut tietoa muusta. Ja siinä vaiheessa kun ymmärsin että ehkä kaikki Ei ole perheessäni hyvin, niin syyllistin itseäni asiasta ja toisaalta suojelin myös (minua satuttaneita) perheenjäseniä enkä pystynyt kertomaan kenellekään noista asioista.

Täytettyäni 18 muutin toiselle puolelle Suomea ja katkaisin välit lapsuudenperheeseeni vuodeksi, ja uskalsin vihdoin elää. Kävin töissä, vapailla kävin juhlimassa, sain uusia tuttavia sekä kehuja (niin työkavereilta, ystäviltä, satunnaisilta tuttavilta yms), ja se oli todella outoa, olinhan koko lapsuuteni saanut kuulla kuinka hirveä ihminen yms olen. Ja sitten kerran hieman huppelissa kun muut seurueesta alkoivat keskustella pedofiliasta yleisellä tasolla kauhistellen yms niin silloin en vain kestänyt heidän kommentejaan aiheesta ja avauduin omasta lapsuudestani ensimmäistä kertaa. Myöhemmin Sitten jatkettiin hyvän ystäväni kanssa keskustelua sekä minun että hänen lapsuudestaan, ja vihdoin sain edes hieman käsitellä asioita. Lisäksi luin paljon kirjoja aiheesta yms, ja se vuosi itsetutkistelua auttoi paljon.

Nykyään olen 22-vuotias, olen päässyt lapsuudestani yli, ollutta ja mennyttä. Tulen toimeen minua satuttaneidenkin kanssa, ja olemme nykyään ihan ok väleissä (osan kanssa enemmän ja osan kanssa vähemmän yhteyksissä), ja osa heistäkin ymmärtää tehneensä väärin minua kohtaan ja olemme sinänsä sujut. Mutta heidän kenenkään tekojaan en ole antanut anteeksi eikä minun tarvitsekaan, koska Ei ketään voi siten kohdella kuten he kohtelivat minua. Mutta hyväksyn ne teot osaksi omaa lapsuuttani, ja olen uskon että ainakin osa heistäkin aidosti katuu tekojaan, ja ovat tavallaan menettäneet asioita tekojensa vuoksi, vaikka rikosoikeudelliseen vastuuseen kukaan heistä ei olekaan joutunut enkä sellaista vaadi.

Päätin vain pari vuotta Sitten, että nyt olen aikuinen ja minulla on täysi oikeus päättää omista asioistani ja tehdä elämästäni sellaista kuin haluan. Olen vihdoin vapaa, onnellinen sekä ennen kaikkea turvassa omassa pienessä kodissani. En halua loppuelämääni vatvoa lapsuuttani, vaikka sillä on omat vaikutuksensa jokapäiväisessä arjessani, vaan haluan nousta sen kaiken sen kaiken yläpuolelle ja näyttää että pärjään. Taidan nykyään tienatakin eniten kaikista perheenjäsenistäni/ minua satuttaneista ja minulla on ihana koti, ystäviä, ihanat työkaverit sekä elämä muutenkin mallillaan.

Ja uskon, että ilman vaikeaa lapsuuttani en olisi tänä päivänä tällainen kuin olen, empaattinen, elämäniloinen, ahkera ja pärjäävä, ja tavallaan tunnen kiitollisuuttakin vaikeasta lapsuudestani. Se kuitenkin kasvatti minusta tällaisen ihmisen. :)

Toki vaikea lapsuus näkyy minussa vielä tänä päivänä siinä, etten halua olla kännisten ihmisten lähellä, inhoan äänenkorottamista ja riitoja, en käytä päihteitä, säikyn todella helposti ja kammoan kosketusta (en pysty seurustelemaan/ seksuaalisiin tekoihin miesten kanssa), mutta olen sujut kaikkien noiden asioiden kanssa, ja kiitollinen siitä että olen ylipäätään elossa. :)

Jokaisen elämä on erilainen, ja vailitettavasti lapsuuteemme emme pysty vaikuttamaan mutta kun täytämme 18, niin silloin kaikilla on oikeus tehdä elämästään juuri sellaista kuin haluaa, joten kannattaa käyttää se hyödyksi. :)

Sä oot vielä tosi nuori. En halua pelotella, mutta uskon että menneisyytesi möröt odottelevat sua nurkan takana. Sua on käytetty seksuaalisesti hyväksi monta vuotta HERRANJUMALA!!!!! Ja sä hyväksyt sen osaksi menneisyyttäsi, ja oot vielä tekemisissä niiden ihmisten kanssa!! Tajuatko mitä puhut?! Sun pitää nostaa syyte niitä vastaan ja laittaa ne vastuuseen teoistaan. Eihän siitä oo ku neljä vaivaista vuotta ku ne on sua hyväkseen käyttäneet. Kuinka ne muka nyt oli yhtäkkiä muuttuneet? Tiedä vaikka niillä on uusi uhri menossa taas. Kaikkea hyvää sulle, älä jätä asiaa tähän!

No mikä on vaikea lapsuus? Mulla vanhemmat erosi kun olin 4, jäätiin kaikki isälle, ihan hirveitä äitipuolia koko elämän sekä henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Koko elämäni mulle on sanottu että mussa on jotain vikaa, seksuaalista hyväksikäyttöä myös (ei isäni sentään) ja meidät muutenkin kasvatettiin vähän vasemmalla kädellä. Silti nostan isälleni hattua, itse en olisi jaksanut kolmen lapsen yh isänä. Mutta silti minusta on kasvanut ihan fiksu aikuinen, olen aina ollut itsenäinen ja hoitanut kaiken itse. Enkä koe että tässä maassa ihan hirveitä traumoja voi saada, muualla soditaan ja muuta oikeasti sairasta. Se elämähän vasta alkaa kun muuttaa pois kotoa, se aiempi on pelkkää välivaihetta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Totta. On aika naiivia kuvitella, että lapsuudessaan fyysisesti ja / tai psyykkisesti kaltoinkohdeltujen elämä olisikin yhtäkkiä aikuisena kuin sormia napsauttamalla pelkkää hyvyyttä ja ruusuilla tanssimista.

Varmaankin jotain jälkiä kaltoinkohtelusta jää jokaiselle, vaikka itse kokisikin selvinneensä.

Joo, no mä olenkin nuori ja naiivisti todella toivon, että mun elämästäni aikuisena tulisi hyvää.

Ap

Minkä ikäinen olet ja mitä kotonasi tapahtuu? Sun elämästä voi tulla hyvää eikä sen toivominen ole naiivia vaan vahvaa ja viisasta, mutta tarvitset apua ja sen hakeminen kannattaa aloittaa heti. Onko ketään, jonka kanssa voisit puhua tilanteestasi?

En minä ainakaan tahdo enää mitään asiaa vatvoa. Never.

Olen köyhän yksinhuoltajaäidin kasvattama. Meidän perheessä ei tosiaan ollut niitä mukavuuksia mitä monessa muussa perheessä (ulkomaanmatkat, kalliit harrastukset jne.), mutta en nähnyt koskaan nälkää - siitä äiti piti huolen. Minua kiusattiin koulussa yhteensä 7 vuotta: kiusaaminen oli kaikkea verbaalisesta haukkumisesta potkimiseen ja päälle sylkemiseen. Se oli niin hienovaraisesti tehtyä, etteivät opettajat koskaan huomanneet, enkä halunnut huolestuttaa äitiäni, joten en kertonut hänelle mitään.

Kiusaaminen loppui kun menin lukioon. Oma vähävarainen lapsuus teki minusta säästeliään ja tein jo yläasteella pieniä töitä koulun ohella. 16-vuotiaasta alkaen olin kesätöissä, tein myös lukioaikana vuoden mittaan lastenvahdin töitä ja säästin opiskeluja varten rahaa. Kouluttauduin hyvin ja nyt olen hyväpalkkaisessa työssä ja rahaa on käytössä vuositasolla moninkertaisesti sen, mitä äidilläni oli, kun olin pieni. Kiusaaminen teki minusta vahvan, tarpeettomankin vahvan ja ärhäkän. En siedä epäoikeudenmukaisuuksia enkä pysty helposti luottamaan kehenkään. Taustalla on aina ajatus, että minut petetään kuitenkin. Parisuhteissa minulla on ollut hirveitä vaikeuksia luottaa kumppaniin, enkä mielelläni näytä haavoittuvaista ja heikkoa puoltani toiselle. Olen joskus miettinyt terapiaan menoa, mutta aina se on jäänyt.

Koen pärjääväni ihan suhteellisen hyvin, mutta erityisesti tuo kiusaaminen on kyllä jättänyt minuun arvet, jotka eivät tunnu paranevan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Ekan lainaamani viestin kohdalla mietin, että oho, aikalailla kuin minä! ... sitten luin siihen vastatun viestin ja silmät meinasivat tipahtaa päästä, aivan kuin minä... minäkin selvisin lapsuuteni ja nuoruuteni siihen saakka, kunnes en ollut enää riippuvainen vanhemmistani (eli lukion loppuun). Olin todella masentunut ja itsetuhoinen, kotona oli helvettiä mutta jostain minä revin sen pienen toivonpilkahduksen, jota vaalin... ajattelin, että selviän, pakko selvitä, kaikki järjestyy kunhan jaksan vielä vähän. Niin minä sitten jaksoin, abivuonna olin jo äärettömän lähellä tuhoutumista, olin tehnyt kaikki valmistelut itsemurhaa varten jne. Sitten pääsin pois vanhempien luota, en ole heihin sen koommin pitänyt mitään yhteyttä. Se auttoi vähän, sillä ei sain siten poistettua sairaat ihmiset elämästäni. Mutta ei elämä helpottunut; kun kaikki voimat eivät enää menneet päivittäiseen selviytymiseen, koko paletti hajosi. Traumat alkoivat purkautua hallitsemattomasti, masennus, ahdistus ja syömishäiriö painoivat harteilla enemmän kuin aiemmin. Päädyin ensin psykologille ja jossain kohtaa aloitin terapian. Terapeuttini kanssa meillä synkkaa todella hyvin ja luotan häneen kyllä, en vain osaa puhua itseäni auki yhä vieläkään kunnolla. Kaiken romahtamisen ja muun keskellä olen kuitenkin edennyt opinnoissani. Kunnianhimoisesti ja suorittanut enemmän kuin olisi tarvinnut. Hukutan itseni ja elämäni työhön, se on ollut aina yksi parhaista selviytymiskeinoistani jonka avulla olen poistanut kaiken ympärilläolevan...Kai se on ollut myös aina se "portti" jonka olen nähnyt lupauksena toivosta ja paremmasta elämästä. Että jos kouluttaudun riittävästi, on suuremmat mahdollisuudet selvitä elämästä.  Ihmissuhteista ei sitten tulekaan mitään, en luota kehenkään ja liian usein tulee aikoja kun en siedä kenenkään seuraa.

En tiedä toivunko koskaan kunnolla. Olen vielä nuorehko, kaikki edellytykset selviämiseen kai pitäisi jo olla. Kun terapiaakin olen saanut. Minä vaan en taida olla kovin resilientti ihminen. Sisarukset ovat pärjänneet ja menestyneet, minua pidetään mustana lampaana. Kukaan ei näe perheoloissamme mitään vikaa, kun muut ovat selvinneet niin hyvin. Muilla sisaruksilla on kuitenkin elämässään ollut aina joku perheen ulkopuolinen aikuinen. Harrastusten kautta, koulussa, tuttujen vanhempia... joku on aina ottanut heidät siipiensä suojiin. Minulla ei ollut ketään, mikä on varmasti iso syy siihen, ettei minulle kehittynyt kykyä uskoa siihen, että ihmiset ovat hyviä, haluavat minulle hyvää ja uskovat minuun. Kaikki kiintymisen kohteeni ovat osoittautuneet pahoiksi ja hylänneet.

Toivon, että terapiassa aivot osaisivat ottaa vastaan sen tarjoamat korjaavat kokemukset.

Minun kokemukseni ovat selvästi vähempiä ja lievempiä kuin monilla täällä, nimittäin "vain" jatkuvaa vähättelyä, pilkkaa ja kyttäämistä. Esim. vanhemmat siskoni päättivät milloin olin syönyt tarpeeksi ja kiusasivat minua lihavaksi (en ollut lihava vaan kouluterkkarinkin mielestä liian laiha), vanhemmat kehottivat minua pysymään pois perhejuhlissa jo lapsena ettei minua tarvitsisi hävetä, isä kertoi nauraen kaikille etten osannut juosta enkä heittää palloa, muutenkin kaikkea mitä sanoin tai tein naurettiin ja pilkattiin.

Selvisin varmaan siksi, koska tajusin jo hyvin nuorena että minua kohtaan oltiin epäreiluja ja epäloogisia. Huomasin että minä sain aivan erilaisen vastaanoton samassa asiassa kuin siskoni vaikka siinä, kun näytimme todistuksia. Siskoa kehuttiin ja minua haukuttiin vaikka olin pärjännyt paremmin. Ehkä minulle ei jäänyt sen takia mitään itsetunnon ongelmia, koska huomasin kaikista tuollaisista jutuista että vika oli vanhemmissa eikä minussa. Uskon että tässä auttoi myös se, että luin paljon ja minulla oli sen takia laaja taju eri asioista ikäisekseni.

Yritän taistella sitä vastaan etten puhuisi kenellekään vähättelevästi ja pilkkaa asti, vaan päinvastoin. Huomaan kyllä että ensimmäisenä mieleen tulee usein silti, miten inhottavasti äiti olisi reagoinut johonkin tilanteeseen. Saatan sanoa lapselleni "ihana piirustus" ja mielessäni mietin että äiti olisi kyllä sanonut minulle että "parempi kun et tuhlaa paperia tuollaisiin"

En minä ainakaan tahdo enää mitään asiaa vatvoa. Never.