Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

En ole kovinkaan hyvin selvinnyt. Olen viisikymppinen ja äitini trvitsee jo paljon apua. Tähän asti etäisyys ja teeskentely tavattaessa on auttanut, mutta koska olen ainoa lapsi, äitini vanhuus tulee minun hoidettavakseni. Hankalaksi käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muuten koskaan miettineet mitä jos me vanhuksina palataan lapsuuteen ja alkaa samat painajaiset tulemana muistoina vaan esiin ? 

Oma suurin pelkoni on tarinat siitä miten kuollessa sukulaiset/vanhemmat tulevat hakemaan toiselle puolelle.

En missään tapauksessa ikinä halua enää nähdä vanhempiani ja tuo olisi ihan kammottavaa.

Tuon takia pelkään kuolemaa, että joutuisin vielä näkemään vanhempani, enkä voisi asialle mitään.

Voisitkohan sä kääntää tämän niin, että ajattelet että jos vielä kohtaatte niin vedät niitä turpaan tms. Kun nyt olet aikuinen ja vahvempi. Kauheaahan tuo on koko elämä pelätä tuollaista.

Ja jos uskot mihinkään niin voit ajatella että viimeistään tuonpuoleisessa vanhempiasi on rangaistu.

Vierailija kirjoitti:

En ole kovinkaan hyvin selvinnyt. Olen viisikymppinen ja äitini trvitsee jo paljon apua. Tähän asti etäisyys ja teeskentely tavattaessa on auttanut, mutta koska olen ainoa lapsi, äitini vanhuus tulee minun hoidettavakseni. Hankalaksi käy.

Mikään ei velvoita sinua siihen. Pidä ensisijaisesti huoli itsestäsi.

Vierailija kirjoitti:

En ole kovinkaan hyvin selvinnyt. Olen viisikymppinen ja äitini trvitsee jo paljon apua. Tähän asti etäisyys ja teeskentely tavattaessa on auttanut, mutta koska olen ainoa lapsi, äitini vanhuus tulee minun hoidettavakseni. Hankalaksi käy.

No ei sun ole mikään pakko hoitaa. Kyllä yhteiskunta huolehtii.

Itse en ainankaan haluaisi olla minkäänlaisissa väleissä kusipää vanhempien kanssa. En edes silloin kun he on vanhoja ja heikkoja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Ekan lainaamani viestin kohdalla mietin, että oho, aikalailla kuin minä! ... sitten luin siihen vastatun viestin ja silmät meinasivat tipahtaa päästä, aivan kuin minä... minäkin selvisin lapsuuteni ja nuoruuteni siihen saakka, kunnes en ollut enää riippuvainen vanhemmistani (eli lukion loppuun). Olin todella masentunut ja itsetuhoinen, kotona oli helvettiä mutta jostain minä revin sen pienen toivonpilkahduksen, jota vaalin... ajattelin, että selviän, pakko selvitä, kaikki järjestyy kunhan jaksan vielä vähän. Niin minä sitten jaksoin, abivuonna olin jo äärettömän lähellä tuhoutumista, olin tehnyt kaikki valmistelut itsemurhaa varten jne. Sitten pääsin pois vanhempien luota, en ole heihin sen koommin pitänyt mitään yhteyttä. Se auttoi vähän, sillä ei sain siten poistettua sairaat ihmiset elämästäni. Mutta ei elämä helpottunut; kun kaikki voimat eivät enää menneet päivittäiseen selviytymiseen, koko paletti hajosi. Traumat alkoivat purkautua hallitsemattomasti, masennus, ahdistus ja syömishäiriö painoivat harteilla enemmän kuin aiemmin. Päädyin ensin psykologille ja jossain kohtaa aloitin terapian. Terapeuttini kanssa meillä synkkaa todella hyvin ja luotan häneen kyllä, en vain osaa puhua itseäni auki yhä vieläkään kunnolla. Kaiken romahtamisen ja muun keskellä olen kuitenkin edennyt opinnoissani. Kunnianhimoisesti ja suorittanut enemmän kuin olisi tarvinnut. Hukutan itseni ja elämäni työhön, se on ollut aina yksi parhaista selviytymiskeinoistani jonka avulla olen poistanut kaiken ympärilläolevan...Kai se on ollut myös aina se "portti" jonka olen nähnyt lupauksena toivosta ja paremmasta elämästä. Että jos kouluttaudun riittävästi, on suuremmat mahdollisuudet selvitä elämästä.  Ihmissuhteista ei sitten tulekaan mitään, en luota kehenkään ja liian usein tulee aikoja kun en siedä kenenkään seuraa.

En tiedä toivunko koskaan kunnolla. Olen vielä nuorehko, kaikki edellytykset selviämiseen kai pitäisi jo olla. Kun terapiaakin olen saanut. Minä vaan en taida olla kovin resilientti ihminen. Sisarukset ovat pärjänneet ja menestyneet, minua pidetään mustana lampaana. Kukaan ei näe perheoloissamme mitään vikaa, kun muut ovat selvinneet niin hyvin. Muilla sisaruksilla on kuitenkin elämässään ollut aina joku perheen ulkopuolinen aikuinen. Harrastusten kautta, koulussa, tuttujen vanhempia... joku on aina ottanut heidät siipiensä suojiin. Minulla ei ollut ketään, mikä on varmasti iso syy siihen, ettei minulle kehittynyt kykyä uskoa siihen, että ihmiset ovat hyviä, haluavat minulle hyvää ja uskovat minuun. Kaikki kiintymisen kohteeni ovat osoittautuneet pahoiksi ja hylänneet.

Toivon, että terapiassa aivot osaisivat ottaa vastaan sen tarjoamat korjaavat kokemukset.

Olen se, jota lainasit, se joka on nyt ehjempi. Minulla kesti kaksi vuotta, ennen kuin pystyin todella luottamaan terapeuttiini ja todella puhumaan asioista. Koko ajan asiat menivät parempaan, mutta oikeasti vasta sen jälkeen, kun pystyin todella alkaa puhumaan vaikeista asioista, olo helpotti. Ei se ole helppoa ja varsinkin kun on kova tausta kuten meillä, luottamuksen synnyssä kestää aikansa ja varsinkin siihen, että pystyy alkaa puhua niistä todella vaikeista asioista. Terapia on ollut elämäni paras päätös ja sijoitus, mutta itselleen pitää antaa aikaa, olla lempeä ja ymmärtää, että se on vaikeaa, haastavaa ja välillä ihan hirveää, kuin repisi nahkaansa auki. Minua helpotti ajatus, että terapeutillani on vaitiolovelvollisuus eli hän ei koskaan se kertoa sitä mitä sanon eteen päin.

Tsemppiä ja voimia sinulle! Hyvä elämä ja onnellisuus on mahdollista.

(Sä oot vielä tosi nuori. En halua pelotella, mutta uskon että menneisyytesi möröt odottelevat sua nurkan takana. Sua on käytetty seksuaalisesti hyväksi monta vuotta HERRANJUMALA!!!!! Ja sä hyväksyt sen osaksi menneisyyttäsi, ja oot vielä tekemisissä niiden ihmisten kanssa!! Tajuatko mitä puhut?! Sun pitää nostaa syyte niitä vastaan ja laittaa ne vastuuseen teoistaan. Eihän siitä oo ku neljä vaivaista vuotta ku ne on sua hyväkseen käyttäneet. Kuinka ne muka nyt oli yhtäkkiä muuttuneet? Tiedä vaikka niillä on uusi uhri menossa taas. Kaikkea hyvää sulle, älä jätä asiaa tähän!)

Kiitos sinulle vierailija huolenpidostasi, ja ymmärrän kyllä pointtisi. Ja, olen tietoinen että menneisyyteni seuraa mukanani läpi elämäni, vaikka olenkin tällä hetkellä sujut menneisyyteni kanssa. Tiedän kuitenkin nykyään, että mistä saan apua jos tulee pahoja takaumia, paniikkikohtauksia, masennusta, itsetuhoisia ajatuksia yms ja uskallan myös nykyään apua tarvittaessa hakea. Lisäksi olen aikuisiällä löytänyt ympärilleni ihanan ystäväpiirin, ja tiedän heidän jokaisen auttavan minua mitä ongelmia ikinä kohtaankaan.

Vaikea selittää miten minua satuttaneiden elämä on muuttunut, mutta he eivät enää pysty satuttamaan minua, koska vietän vain lyhyitä hetkiä heidän kanssaan, ja osaa näen tyyliin kerran vuodessa. Tiedän myös, ettei heillä ole lähipiirissä sellaisia henkilöitä joita he voisivat satuttaa, ja toisaalta heidän elämänsäkin ovat muuttuneet viime vuosina niin heillä Ei ole enää tarvetta satuttaa ketään. Monimutkaisia asioita.

Ja tiedän että mahdolliset oikeusprosessit olisivat minulle todella rankkoja, joten en jaksa/ halua käydä niitä läpi. Olen itsekäs tässä asiassa, mutta minun mielestäni se on ihan ok, kyse on kuitenkin minun menneisyydestäni.

Ja vaikka kuinka kliseistä se onkin niin aika parantaa haavat tässäkin asiassa, mitä enemmän aikaa kuluu sitä kauemmas muistot liikkuvat, eivätkä pörrää joka päivä mielessä enää. Toki takaumia tulee (esim. jonkun halatessa/ koskettaessa minua vahingossa tmv), mutta nykyään osaan käsitellä takaumatkin itse. Ja jos en osaisi, niin haen apua sitten, kun nykyään uskallan apua tarvittaessa hakeakin.

Hyväksikäyttö on rankka asia, mutta näin sen kokeneena toivon että saan itse päättää miten siitä haluan toipua/ päästä yli. Tiedän että minua hyväksikäyttäneillä ei mene tänä päivänä mitenkään erityisen hyvin, niin se riittänee rangaistukseksi heille heidän teoistaan. Suomessa kuitenkin tuomiot ovat näissä asioissa melko lieviä siihen nähden kuinka paljon takaumia/ muistoja/ itkua yms oikeusprosessi minulle aiheuttaisi. En vain jaksa sitä, ja ehkä toisaalta edelleenkin tunnen häpeää/ syyllisyyttä osasta tapahtumista enkä halua niitä tuntemattomille kertoa, en jaksa enää yhtään sääliviä katseita tai vaivaantuneita keskusteluja.

Joten jatkan elämääni eteenpäin, ja tiedän että se on hyvää näin. :) Voimia myös kaikille muille samojen asioiden kanssa kamppaileville! :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Ekan lainaamani viestin kohdalla mietin, että oho, aikalailla kuin minä! ... sitten luin siihen vastatun viestin ja silmät meinasivat tipahtaa päästä, aivan kuin minä... minäkin selvisin lapsuuteni ja nuoruuteni siihen saakka, kunnes en ollut enää riippuvainen vanhemmistani (eli lukion loppuun). Olin todella masentunut ja itsetuhoinen, kotona oli helvettiä mutta jostain minä revin sen pienen toivonpilkahduksen, jota vaalin... ajattelin, että selviän, pakko selvitä, kaikki järjestyy kunhan jaksan vielä vähän. Niin minä sitten jaksoin, abivuonna olin jo äärettömän lähellä tuhoutumista, olin tehnyt kaikki valmistelut itsemurhaa varten jne. Sitten pääsin pois vanhempien luota, en ole heihin sen koommin pitänyt mitään yhteyttä. Se auttoi vähän, sillä ei sain siten poistettua sairaat ihmiset elämästäni. Mutta ei elämä helpottunut; kun kaikki voimat eivät enää menneet päivittäiseen selviytymiseen, koko paletti hajosi. Traumat alkoivat purkautua hallitsemattomasti, masennus, ahdistus ja syömishäiriö painoivat harteilla enemmän kuin aiemmin. Päädyin ensin psykologille ja jossain kohtaa aloitin terapian. Terapeuttini kanssa meillä synkkaa todella hyvin ja luotan häneen kyllä, en vain osaa puhua itseäni auki yhä vieläkään kunnolla. Kaiken romahtamisen ja muun keskellä olen kuitenkin edennyt opinnoissani. Kunnianhimoisesti ja suorittanut enemmän kuin olisi tarvinnut. Hukutan itseni ja elämäni työhön, se on ollut aina yksi parhaista selviytymiskeinoistani jonka avulla olen poistanut kaiken ympärilläolevan...Kai se on ollut myös aina se "portti" jonka olen nähnyt lupauksena toivosta ja paremmasta elämästä. Että jos kouluttaudun riittävästi, on suuremmat mahdollisuudet selvitä elämästä.  Ihmissuhteista ei sitten tulekaan mitään, en luota kehenkään ja liian usein tulee aikoja kun en siedä kenenkään seuraa.

En tiedä toivunko koskaan kunnolla. Olen vielä nuorehko, kaikki edellytykset selviämiseen kai pitäisi jo olla. Kun terapiaakin olen saanut. Minä vaan en taida olla kovin resilientti ihminen. Sisarukset ovat pärjänneet ja menestyneet, minua pidetään mustana lampaana. Kukaan ei näe perheoloissamme mitään vikaa, kun muut ovat selvinneet niin hyvin. Muilla sisaruksilla on kuitenkin elämässään ollut aina joku perheen ulkopuolinen aikuinen. Harrastusten kautta, koulussa, tuttujen vanhempia... joku on aina ottanut heidät siipiensä suojiin. Minulla ei ollut ketään, mikä on varmasti iso syy siihen, ettei minulle kehittynyt kykyä uskoa siihen, että ihmiset ovat hyviä, haluavat minulle hyvää ja uskovat minuun. Kaikki kiintymisen kohteeni ovat osoittautuneet pahoiksi ja hylänneet.

Toivon, että terapiassa aivot osaisivat ottaa vastaan sen tarjoamat korjaavat kokemukset.

Olen se, jota lainasit, se joka on nyt ehjempi. Minulla kesti kaksi vuotta, ennen kuin pystyin todella luottamaan terapeuttiini ja todella puhumaan asioista. Koko ajan asiat menivät parempaan, mutta oikeasti vasta sen jälkeen, kun pystyin todella alkaa puhumaan vaikeista asioista, olo helpotti. Ei se ole helppoa ja varsinkin kun on kova tausta kuten meillä, luottamuksen synnyssä kestää aikansa ja varsinkin siihen, että pystyy alkaa puhua niistä todella vaikeista asioista. Terapia on ollut elämäni paras päätös ja sijoitus, mutta itselleen pitää antaa aikaa, olla lempeä ja ymmärtää, että se on vaikeaa, haastavaa ja välillä ihan hirveää, kuin repisi nahkaansa auki. Minua helpotti ajatus, että terapeutillani on vaitiolovelvollisuus eli hän ei koskaan se kertoa sitä mitä sanon eteen päin.

Tsemppiä ja voimia sinulle! Hyvä elämä ja onnellisuus on mahdollista.

Laitan vielä, että meidänkään perheestä kukaan ei arvannut mitä siellä pinnan alla oli. Kaikki me lapset olemme ulkoisesti pärjänneet, mutta sisäisesti olemme hyvin rikki menneet. Moni on hyvä pitämään kulissit yllä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Otsikon ja aloitusviestin toive oli, että kokemuksia selviämisestä. Ja sitten ketju täyttyy haukkumisesta, vääntämisestä, oman pahan olon purkamisesta.

Eiköhän jokaisella, joka huonon lapsuuden on kokenut, ole pelko perseessään, ettei siitä selviä. Siksikin olisi kiva kuulla hyviä kokemuksia ja tarinoita toipumisesta. Näitä en ole koskaan elämässäni luottanut ihmisiin tai minulla ei ole voimavaroja juttujahan on netti pullollaan, vähemmän niitä positiivisia.

Että kiitti kaverit, taidan vetää itseni jojoon, kun ei toivoa kerran ole.

T. se nuori, joka ketjun aloitti

Koko ketju on täynnä tarinoita selviämisestä.

Selviäminen tarkoittaa näissä asioissa ihmisiä, jotka elää normaalia elämää, jotka ei ole esim. kuolleet nuorena. 

Suurin osa meidänlaisista ihmisistä kuolee jo nuorina huumeisiin, oman käden kautta jne. se, että elää normaalia elämää on jo totaalinen positiivinen selviytyminen. Jos etsit tarinoita meidänlaisista, joissa ollaan täysin ehjiä, kokonaisia ja emotionaalisesti turvassa 100%, niin ei sellaisia ole, siksi et löydä "positiivisia kokemuksia parantumisesta".

Mitään täyttä parantumista ei tapahdu, koska tuollainen lapsuus muuttaa koko fysiologian, se muuttaa pysyvästi aivorakenteen, hormonitoiminnan. Tässä muuten miettimistä vanhemmille, jotka ei vaan jaksa luoda lapsilleen turvallista lapsuutta....

Jokaisen tarinaa ja parantumista pitää aina arvioida sen lähtökohdista käsin. Sulla on tässä ketjussa vaikka kuinka paljon vinkkejä ihmisiltä, jotka on selviytyneet - ne elää normaalia elämää haavoistaan huolimatta - osalla auttoi terapia, osalla työ, jollakin self help jne.

Aivan mahtava viesti ja niin totta!

Olen kotoisin hyvästä perheestä; sellaisesta, joka asuu tilavasti Espoon kalliilla rantakaistaleella ja jossa vanhemmat tekevät kovapalkkaista johtaja- ja asiantuntijatyötä. Vapaa-ajalla matkustellaan ja purjehditaan, lapsilla on liuta haastavia harrastuksia sekä moitteeton koulumenestys. Tällaiselta perheemme 1990-2000 -luvulla epäilemättä näytti ulkopuolisen arvioijan silmin. Koko elämämme oli kuitenkin hauras tulitikkutalo, jota hampaat irvessä pidimme pystyssä, vaikka neljän seinän sisällä isä - väkivaltainen sekä narsistinen ja alkoholisoitunut sarjapettäjä - terrorisoi perhettä ja äiti oli niin (sekä henkisesti että fyysisesti) piesty, että vaipui välillä psykoottiseen masennukseen yrittäen toistuvasti itsemurhaa.

Minun kontolleni jäi alle kymmenvuotiaasta lähtien pitää huolta siskosta, toimia äidin terapeuttina, ja näytellä isän holtittomissa kohtauksissa varanyrkkeilysäkkiä; siskoni puolestaan toimi yleisenä viihdyttäjänä, ulkopuolisille esitetyn show'n valovoimaisena vetonaulana. Yli kymmenen vuotta vuotta elämämme soljui helvetillisissä olosuhteissa ilman, että kukaan meistä tunnusti tai kukaan ulkopuolinen huomasi jonkin olevan hirvittävästi vialla. Asiaan tuli muutos vasta kun teini-ikäinen siskoni yritti näännyttää itsensä hengiltä ja passitettiin sairaalan kuukausiksi.  

Tässä vaiheessa ensimmäinen käänne parempaan tapahtui - ongelmiamme ei enää voitu ohittaa ja piilotella. Pääsimme pienimuotoiseen perheterapiakokeiluun: siskoni anoreksiaa hoidettiin interventiolla, johon sisällytettiin koko perheemme. Eihän helvetti suinkaan siihen loppunut, erityisesti muutamaa vuotta myöhemmin seurannut vanhempieni ero eskaloi henkisen ja fyysisen väkivallan, oikeudessakin taisteltiin ties vaikka mistä puolikkaasta lampunjalasta. Tämän kaikkein hankalimman vaiheen läpi saimme kuitenkin yksilöllistä apua terapeutilta, minkä lisäksi muut läheisemme ottivat ongelmamme viimein vakavasti.

...Jatkuu seuraavassa viestissä...

Miksi minä ja siskoni lopulta selviydyimme?

Ensimmäinen ja tärkein syy on nimenomaan tämä eksklusiivinen terapiaprojekti johon valikoiduimme. Terapiasta olen saanut avaimet jäsennellä ja analysoida menneisyyden tapahtumia ja niiden aiheuttamia tunteita. Nään tapahtumien mahdolliset syy-seuraussuhteet ja osaan pilkkoa tunnelukkoni ymmärrettäviksi loogisiksi palasiksi. Myös vanhempani ovat valitettavasti olleet kovan menneisyytensä uhreja ennen kun päätyivät ymmärtämättömyyttään ja kyvyttömyyttään aiheuttamaan tuskaa omille lapsilleen. En ole täysin antanut anteeksi vanhemmilleni, tuskin koskaan annankaan, mutta olen tehnyt sovun heidän kanssaan. Olemme tekemisissä, mutta tiedostan ettei kummaltakaan heiltä ole odotettavissa sellaista tukea ja turvaa, joita vanhemmat yleensä lapsilleen tarjoavat.

Toinen syy on, että minulla siskollani on aina ollut toisemme. Olemme yhä edelleen yhteydessä lähes päivittäin ja toisillemme paras vertaistuki sekä turva -  jopa pahimman salailun vuosina pystyimme sentään keskenämme puhumaan asioista avoimesti.

Komanneksi meille oli jo pienestä pitäen taottu päähämme vakaata päämäärän tuntua. Tavoiteorientoituneisuus on ollut sekä taakka että rikkaus elämässämme. Vanhemmat piiskasivat meitä hyviin suorituksiin (sain usein arestia alle 9 koemenestyksestä) - tämä toki loi lisäpaineita elämäämme, mutta lopulta (toki monien mutkien kautta) olen saavuttanut sellaisen elämäntilanteen ja ammatin, johon panostin jo nuorena.

Neljäs syy on vakaat perheen ulkopuoliset tukiverkostot. Minulla on ollut onni ystävystyä jo varhain maailman lojaaleimpien ja rakastettavimpien ihmisten kanssa, jotka ovat seisseet rinnallani lapsuudesta nykypäivään. Heiltä olen oppinut läksyjä, jotka perheessäni jäivät sisäistämättä: kunnioitusta, läheisyyttä, vastuuta, sitoutumista ja ihmissuhdetaitoja. Olen ystäväporukalleni niin paljosta velkaa, että oikein itkettää tätä kirjoittaeesani. :'(

Paras ketju pitkään aikaan, kiitos tästä.

Mulla terapiaa 2 vuotta, välien täydellinen katkaiseminen vanhempiini ja mielialalääke pysyvästi siihen rinnalle. Vaihdoin myös paikkakuntaa, opiskelin uuden ammatin ja löysin parisuhteen. ( se tosin nyt katkolla ) En edelleenkään pysty luomaan ystävyys tai muita kovin läheisiä suhteita, mutta olen onnellinen eläinten, kirjojen ja luonnon parissa. Työelämässä myös olen, mutta mieluiten tulevaisuudessa elelisin erakkona jossain maalla enkä tekisi mitään muuta kun hoitelisin elukoita. Lapsuuteni oli väkivaltaa joka muodossa ja kasvoin siihen uskoon, että en kelpaa mihinkään enkä kenellekään. Olin jatkuvasti vääränlainen ja riippakivi vanhemmilleni. No, nyt ammatissani tuen heitä joilla on vaikeaa ja uskon olevani monelle hyödyksi ja avuksi omissa kriiseissään.

Vierailija kirjoitti:

Koen välillä aikamoista katkeruutta niitä kohtaan jotka ovat saaneet elää normaalissa perheessä lapsuuden. Ja välillä tuntuu ihan karmealle että miksei kukaan tehnyt lasua perheestämme, eikö kukaan ihan oikeasti huomannut mitään...

Kokeeko muut samoin? 

T: 74

Koin sitä nuorena opiskellessani yliopistossa. Itsellä taustalla vanhempien vakavat päihdeongelmat ja sen vuoksi lastenkotiin sijoitus. Pahoja kokemuksia, jotka murskasivat psyykettä, vaikka kykenin käymään koulua hyvällä menestyksellä.

Yliopistossa opiskeli keskiluokkaisia, onnellisia ja itsevarmoja nuoria. Lapsuuteni todellisuus oli heille täysin muusta maailmasta, eivät he tajunneet enkä edes yrittänyt kertoa. Katkeroiduin ja tunsin vihaakin. Mutta myöhemmin, kun tulin aikuiseksi ja sain persoonani viimein jotenkin haltuun, aloin ymmärtää heitä - hehän olivat vain luontaisten ominaisuuksiensa ja kasvuolosuhteidensa summa. Sattuma lähdössä ratkaisee ja jos minä olisin syntynyt samanlaisiin oloihin kuin he, olisin varmasti ollut samanlainen ellen pahempi.

Joten unohdin katkeruuden ja vihan. Muistin, että syy ei ole heidän, vaan vanhempieni. Ja siten pystyin antamaan olla ja olemaan loukkaantumatta, vaikka jouluna muut olivat kotonaan rakkaidensa luona ja minä opiskelija-asuntolassa yksin, ilman ketään.

Suurin osa meistä selviää jollakin tavalla yhteiskuntakelpoiseen elämään. Moni on kertonut, mitä on saavuttanut, niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Sorkkiakko menneitä? Kaikkia ei voida hoitaa psykoterapeuttisesti. Siihen tarvitaan riittävät valmiudet, henkilökohtainen motivaati ja sopava tasapaino elämässä. Joskus ajankohta elämänkulussa vaan ei ole vielä oikea. Eli psykoterapia ei todellakaan ole kaikille hyvä vaihtoehto!

Termiä dissosiaatio ei ole (juuri?) käytetty. Se kuitenkin kuvaa hyvin monien tapaa lohkoa traumaattiset kokemukset ja kaltoinkohtelu aivan erilleen siitä nykyhetkestä, jota nyt porskuttaa eteenpäin. Silloin se voi putkahtaa esiin uudessa vaikeassa tilanteessa. Toisaalta vaikeasti traumatisoituneessa tilanteessa sörkkiminen voikin olla vaarallista.

Mun mielestä muuten pitäisi olla olemassa joku auttava puhelin, johon lapset voisivat kriisitilanteissa soittaa. Ei ehkä poliisi, koska en itsekään uskaltanut sinne soittaa, pelkäsin vanhempieni joutuvan vankilaan ja minä lastenkotiin. Joka loppujenlopuksi aikuisen järjellä olisikin ollut paljon parempi vaihtoehto kuin kotona asuminen. Tätä voitaisiin vaikka mainostaa tv:ssä, jotta jokaisella lapsella olisi mahdollisuus ottaa se talteen. Ja mediassa voitaisiin puhua siitä, että jos lapsi huomaa perheessään sairaita piirteitä, siitä pitäisi uskaltaa kertoa jollekin aikuiselle, ja jos se ensimmäinen ei usko, niin jollekin muulle.

Voi olla ihan hölmö ja kallis idea.

En nyt jaksa enkä ehdi koko elämäntarinaani kirjoittamaan tällä kertaa, mutta koen eläneen varsin surkean lapsuuden, ja todellakin tuntuu, että sellainen huoleton, normaali lapsuus jäi kokonaan elämättä. Isä oli alkoholisti, ja vieläpä väkivaltainen sellainen. Väkivallasta jouduimme kärsimään me kaikki muut perheenjäsenet. Olen myös lievästi (fyysisesti) vammainen, josta minua on kiusattu niin kotona kuin koulussakin. Vanhempien eron jälkeen olin vanhempieni pelinappula, ja oli suorastaan maailmanloppu jo isä ei tullutkaan hakemaan viikonlopuksi. Isällä oli parempaa tekemistä, ja äidille se oli aivan kamalaa, kun kakara jäikin kotiin. Toisin sanoen, kukaan ei halunnut minua, ja kyllähän sen 7-vuotias jo ymmärsi. Äiti toi kotiin jatkuvasti uusia miehiä, ja pani niiden kanssa samassa huoneessa, kuin missä minäkin olin. Ei mukamas riittänyt rahaa lapsen talvivaatteisiin, mutta viiniin ja tupakkaan kyllä. Jne., näitähän riittää. Minut jätettiin viikonlopuksi yksin kotiin alle 10-vuotiaana.

Ensimmäisellä sivulla joku hyvin kirjoitti, että on tuntenut lapsuudessa itsensä ikään kuin ulkopuoliseksi perheessänsä. Jotenkin näin minäkin sen koen. Jostain syystä olen aina osannut olla ottamatta kaikkea sitä paskaa itseeni. En tiedä onko se syy vai seuraus perheoloista, joissa elin. Olen äärimmäisen optimistinen ja positiivinen henkilö yleisesti ottaen, eikä minua vastoinkäymiset kovin helposti saa järkyttymään. Olen jotenkin aina osannut sulkea negatiiviset asiat pois mielestäni. En ole ikinä käynyt näitä juttuja läpi, enkä varmaan täysin tiedostanutkaan niitä. Vaikea selittää. Jollakin tavalla tiedostan olevani myös aika ylimielinen - pidän itseäni parempana, fiksumpana, vahvempana ja kokeneempana kuin muut. Ehkäpä tämä on myös ollut sisäinen puolustusmekanismini kiusaamista ja sortoa vastaan. Jossain pahassa tilanteessa en ikinä jää neuvottomaksi, enkä jää rypemään kurjuudessa, vaan keksin ja löydän aina tavan kiertää tai korjata ongelma.

Mutta niin, kai voi sanoa, että olen selvinnyt hyvin. Muutin kotoa 17-vuotiaana, minulla on yliopistokoulutus haluamaltani alalta sekä hyväpalkkainen työ. Menin naimisiin todella nuorena ihanan miehen kanssa, joka oli ja on minulle kaikki kaikessa, loistava aviomies ja vielä parempi isä. Minulla on kaksi tervettä, ihanaa lasta, joiden lapsuus on kaikin tavoin aivan erilaista kuin omani aikanaan. Koen, että nyt pystyn elämään vihdoinkin sitä perhe-elämää, jota en lapsuudessani koskaan kokenut. En voisi edes kuvitella olevani onnellisempi kuin mitä nyt olen.

Up.

Work in progress. Olen hyväksynyt sen, etten tule välttämättä koskaan ns. eheytymään. Ja se on ok. Minun elämäni on yhtä arvokas kuin kaikkien muiden elävien. Se auttaa enemmän kuin muut selviytymismekanismit. Olen kuitenkin lopuksi paljon täyspäisempi kuin moni muu ns.normaali ihminen.

Vierailija kirjoitti:

Minä jään aina miettimään, oliko lapsuuteni rankka vai ei, koska olen selvinnyt siitä niinkin hyvin. Toinen vanhempi oli normaali, hänen viakseen lasken vain kyvyttömyyden suojata toiselta ja käsitellä asiaa mitenkään ja sellaisen suomalaisen perusjäyhyyden eli ei sanota mitään kaunista, halata tms.

Olen varmaan melko resilientti, koska olen kestänyt aika hyvin molempien vanhempien menetykset.

Kävin terapiassa, en kokenut sitä hyödylliseksi. Hyödyllisintä olisi ollut kuulla, mikä kokemastani on ok ja mikä ei ja miten se ei-ok vaikuttaa ihmiseen. Siellä piti vain höpistä itsekseen.

Oletko sinä minä? :) Tavallaan tiedän mikä ei ollut ok. Ehkä olen vain anteeksipyyntöä vailla. Kiinnostaisi tietää mikä merkitys psyykelleni sillä olisi. Omat vanhempani pitävät kumpikin itseään virheettöminä. He nähtävästi katsovat asiaa siltä kannalta, että suoriutuivat hyvin omiin lähtökohtiinsa nähden. Silti, aivan järjettömiä asioita on tullut koettua.

Vierailija kirjoitti:

Isäpuoleni haukkui minua vuosikaudet, kun olin 12-19 -vuotias. Olin tyhmä, laiska, ruma läski, joka ei osannut mitään.

Olin kiltti, ahkera ja luokkani priimus.

Elän yksin ja tulen todennäköisesti elämään loppuelämäni yksin, koska pidän miehiä julmina ja pahantahtoisina. Huomaahan heidän käytöksensä jo palstan monista viesteistä.

Käyn tapaamassa muistisairautta sairastavaa iäkästä isäpuoltani säännöllisesti. 

Auts!