Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Viittasin enemmänkin tuohon edellisellä sivulla olevaan kommenttiin, että välit katkaistaan niihin muihin, joilla on vaikeaa.

Niin se kuuluukin tehdä, jos itsellä ei ole voimavaroja.

Tuo kuuluu normaaliin psyykkeeseen, että osaa asettaa rajat omalle jaksamiselle. Tuo on yksi niistä asioista, jonka monet traumatisoineet joutuvat opettelemaan terapiassa.

Itse olet ihan sekaisin, jos et tiedä tuota ja kuvittelet, että kaikkia pitää auttaa ad nauseam ja se olisi joku velvollisuus. Normaalin lapsuuden kokeneet tekee tuon automaattisesti, vain sairaan lapsuuden eläneet, ne jotka on opetettu alistumaan ja toimimaan jäteämpäreinä, joutuvat opettelemaan sen aikuisena.

Totta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Otsikon ja aloitusviestin toive oli, että kokemuksia selviämisestä. Ja sitten ketju täyttyy haukkumisesta, vääntämisestä, oman pahan olon purkamisesta.

Eiköhän jokaisella, joka huonon lapsuuden on kokenut, ole pelko perseessään, ettei siitä selviä. Siksikin olisi kiva kuulla hyviä kokemuksia ja tarinoita toipumisesta. Näitä en ole koskaan elämässäni luottanut ihmisiin tai minulla ei ole voimavaroja juttujahan on netti pullollaan, vähemmän niitä positiivisia.

Että kiitti kaverit, taidan vetää itseni jojoon, kun ei toivoa kerran ole.

T. se nuori, joka ketjun aloitti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Otsikon ja aloitusviestin toive oli, että kokemuksia selviämisestä. Ja sitten ketju täyttyy haukkumisesta, vääntämisestä, oman pahan olon purkamisesta.

Eiköhän jokaisella, joka huonon lapsuuden on kokenut, ole pelko perseessään, ettei siitä selviä. Siksikin olisi kiva kuulla hyviä kokemuksia ja tarinoita toipumisesta. Näitä en ole koskaan elämässäni luottanut ihmisiin tai minulla ei ole voimavaroja juttujahan on netti pullollaan, vähemmän niitä positiivisia.

Että kiitti kaverit, taidan vetää itseni jojoon, kun ei toivoa kerran ole.

T. se nuori, joka ketjun aloitti

Koko ketju on täynnä tarinoita selviämisestä.

Selviäminen tarkoittaa näissä asioissa ihmisiä, jotka elää normaalia elämää, jotka ei ole esim. kuolleet nuorena. 

Suurin osa meidänlaisista ihmisistä kuolee jo nuorina huumeisiin, oman käden kautta jne. se, että elää normaalia elämää on jo totaalinen positiivinen selviytyminen. Jos etsit tarinoita meidänlaisista, joissa ollaan täysin ehjiä, kokonaisia ja emotionaalisesti turvassa 100%, niin ei sellaisia ole, siksi et löydä "positiivisia kokemuksia parantumisesta".

Mitään täyttä parantumista ei tapahdu, koska tuollainen lapsuus muuttaa koko fysiologian, se muuttaa pysyvästi aivorakenteen, hormonitoiminnan. Tässä muuten miettimistä vanhemmille, jotka ei vaan jaksa luoda lapsilleen turvallista lapsuutta....

Jokaisen tarinaa ja parantumista pitää aina arvioida sen lähtökohdista käsin. Sulla on tässä ketjussa vaikka kuinka paljon vinkkejä ihmisiltä, jotka on selviytyneet - ne elää normaalia elämää haavoistaan huolimatta - osalla auttoi terapia, osalla työ, jollakin self help jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Totta. On aika naiivia kuvitella, että lapsuudessaan fyysisesti ja / tai psyykkisesti kaltoinkohdeltujen elämä olisikin yhtäkkiä aikuisena kuin sormia napsauttamalla pelkkää hyvyyttä ja ruusuilla tanssimista.

Varmaankin jotain jälkiä kaltoinkohtelusta jää jokaiselle, vaikka itse kokisikin selvinneensä.

Keskittymällä huomiseen enkä eiliseen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Totta. On aika naiivia kuvitella, että lapsuudessaan fyysisesti ja / tai psyykkisesti kaltoinkohdeltujen elämä olisikin yhtäkkiä aikuisena kuin sormia napsauttamalla pelkkää hyvyyttä ja ruusuilla tanssimista.

Varmaankin jotain jälkiä kaltoinkohtelusta jää jokaiselle, vaikka itse kokisikin selvinneensä.

Joo, no mä olenkin nuori ja naiivisti todella toivon, että mun elämästäni aikuisena tulisi hyvää.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Totta. On aika naiivia kuvitella, että lapsuudessaan fyysisesti ja / tai psyykkisesti kaltoinkohdeltujen elämä olisikin yhtäkkiä aikuisena kuin sormia napsauttamalla pelkkää hyvyyttä ja ruusuilla tanssimista.

Varmaankin jotain jälkiä kaltoinkohtelusta jää jokaiselle, vaikka itse kokisikin selvinneensä.

Joo, no mä olenkin nuori ja naiivisti todella toivon, että mun elämästäni aikuisena tulisi hyvää.

Ap

Et ole naiivi. Itsestään se ei tosin tapahdu. Pidä huoli, että ympärilläsi on hyviä ihmisiä ja ole itsekin sellainen. Työstä itseäsi tavoitteellisesti. Siinä tärkeimmät.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä kirjoittaa kyllä ihan kipeitä ihmisiä. Tännehän piti kirjoittaa kokemuksia selviämisestä ja toipumisesta, mulle ainakin vaan tulee täällä olo, että kerran paska lapsuus, koko aikuisikäkin on paska. Ihan hirveä ketju, pelkkää paskaa ja pahoinvointia täynnä.

Suurin osa ei selviä ollenkaan. Ehjänä ei selviä kukaan tuollaisesta.

Siitäkin pitäisi voida puhua.

Totta. On aika naiivia kuvitella, että lapsuudessaan fyysisesti ja / tai psyykkisesti kaltoinkohdeltujen elämä olisikin yhtäkkiä aikuisena kuin sormia napsauttamalla pelkkää hyvyyttä ja ruusuilla tanssimista.

Varmaankin jotain jälkiä kaltoinkohtelusta jää jokaiselle, vaikka itse kokisikin selvinneensä.

Joo, no mä olenkin nuori ja naiivisti todella toivon, että mun elämästäni aikuisena tulisi hyvää.

Ap

Mun elämä on ainakin hyvää. Mulla on mies, joka ei lyö eikä juo. Kaksi suloista lasta, tutkinto ja töitä joten kuten. Koti on ihan kivan näköinen. Muutama hyvä kaveri ja pari sellaista ihan hyvää ystävää. Itse en juo. Mulla on suht läheiset välit sukulaisiini äidin puolelta. Oon suht terve, en täysin, mutta voin elää normaalia elämää jos huolehdin itsestäni. Pärjään ihan hyvin, keskitiellä menen :) Älä anna menneisyyksien vaikuttaa liikaa elämääsi. Ota niistä huonoista asioista opiksesi, tiedät mitä et halua äläkä anna kenenkään talloa itseäsi. Sinä itse päätät millainen tulevaisuutesi on. Teet joko töitä sen eteen tai sitten annat mennä omalla painollaan.

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi ei kannata antaa, eikä se ole tarpeellista, nykyään terapiassakin korostetaan, että tuo kristillinen pakko anteeksianto ei ole mikään hyvä juttu.

Itse selvisin hylkäämällä koko perheeni, ja sukuni, joka yritti pakottaa olemaan tekemisissä väkivaltaisten vanhempien kanssa.

"Pakkoanteeksiannosta" en tiedä, mutta kristillinen anteeksianto tarkoittaa mm., että tunnustaa totuuden: vääryys on tapahtunut. Yksi osa totuutta on sen tunnustamista, että on ollut vääryyden uhri.

Anteeksianto ei heikennä anteeksiantajaa, vaan vahvistaa häntä. Anteeksianto ei ole sitä, että painaa kokemansa vääryyden villaisella, vaan, päinvastoin, anteeksianto sinetöi tiedon, että vääryys on tapahtunut.

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Vielä tekee mieli jatkaa: välillä ihan hätkähdän, että on olemassa sellaisia ihmisiä, jotka on kokenut turvallisen lapsuuden. Niillä saattaa olla ihan käsittämättömän naiiveja uskomuksia maailmasta, etenkin siitä, miten vanhemmat kohtelee lapsiaan aina hyvin, kaikkiin ihmisiin voi lähtökohtaisesti luottaa, elämässä yleensä saa mitä haluaa jne. Mulle oli hirveän silmiäavaavaa, kun joskus terapia-aikoina luin erään tahattomasti lapsettoman kolmikymppisen haastattelusta, että lapsettomuus tuli suurena järkytyksenä, kun sitä ennen elämä oli mennyt niin helposti ja suunnitelmien mukaan. Että mitä ihmettä, joku voi elää kolmikymppiseksi ilman että kokee isoja vastoinkäymisiä, ja jotenkin itsestäänselvästi olettaa, että elämässä kaikki menee hyvin?

Koen siis, että rankka lapsuus, josta on jotakuinkin selvinnyt, on iso voimavara. Ei pidä hyviä asioita itsestäänselvyytenä, osaa taistella haluamiensa asioiden puolesta, osaa tunnistaa vaaralliset ihmiset ja pysyä heistä kaukana, ei lannistu pikkujutuista, koska on selvinnyt pahemmastakin. Mun kropassa on ehkä edelleen hyvin herkkä taistelu-tai-pako -reaktiovalmius, sellainen jatkuva pieni stressi, mutta hitto, ainakin käytän sitä taistelemiseen. Silti en toivo rankkaa lapsuutta kenellekään, sillä suurin osa ei kunnolla selviydy vaan psyyke ja elämänhallinta jää hauraiksi.

Matkalla paranemiseen olen edelleen nyt kolmekymppisenä. Meidän perheessä oli niin taloudellisia huolia, mielenterveysongelmia, jne. Minua myös kiusattiin koulussa.

Toinen vanhempiani oli tunnekylmä kuspää joka suosi osaa lapsista, itse olin näitä hyljeksittyjä lapsia. En muista että äiti olisi vaikkapa pitänyt minua sylissä, halannut tai mitenkään sanallisesti osoittanut että olisin tärkeä. Isä taas oli etäinen ja ei osannut puollustaa meitä lapsia äitiämme vastaan. Olen myöhemmin ollut todella järkyttynyt kun tajusin miten sairas äitimme on ollut jo silloin kun olimme lapsia. Ulkoisesti kulissit oli kunnossa mutta todellisuudessa me lapset olemme olleet aika heitteillä. Henkinen väkivalta oli jatkuvasti läsnä. Useampi meistä lapsista on tarvinnut myöhemmin ammattiapua ja itsekin olen käynyt terapian ensimmäisen kerran parikymppisenä. Söin silloin lääkkeitä pari vuotta ja kävin intensiiviterapiassa yhtä kauan. Nyt käyn lyhytterapiaa, kun eräs tapahtuma laukaisi muutamat traumakokemukset uudelleen.

Eniten nämä lapsuuteni tapahtumat on minun kohdallani vaikuttaneet siihen etten pysty parisuhteeseen. Olen kyllä yrittänyt seurustella mutta jostain syystä onnistun valitsemaan itselleni kumppaneita jotka sitten pettävät minua tai jättävät minut jonkun toisen vuoksi. Parempi siis olla kokonaan yksin, ilman parisuhdetta. Moni kaltoinkohdeltu ei osaa vetää terveitä rajoja suhteessakaan, itse kuulun valitettavasti tähän porukkaan. Olen liian miellyttämisenhaluinen enkä osaa sanoa vastaan ihmiselle jota rakastan. Lapsia kuitenkin haluaisin ja minusta onkin jokaisen lapsia haluavan velvollisuus hoitaa menneisyytensä demonit kuntoon ettei itse toista samoja sairaita toimintamalleja mitä on lapsena omilta vanhemmiltaan kokenut. Olen tehnyt paljon töitä sen eteen ettei minusta ikinä tulisi samanlaista ihmistä kuin äitini on. Olen katkaissut äitiini välit täysin, tämä on minulle todella tärkeää jotta pystyisin suojaamaan itseäni hänen sairaudeltaan. Rajanveto on tärkeää! Jos joskus saan lapsia en halua että äitini tapaa heitä lainkaan.

Minun on vaikea tutustua uusiin ihmisiin, olen helposti täysin jäässä monissa sosiaalisissa tilanteissa, lämpenen hitaasti. Moni on yllättynyt millainen persoona minusta kuoriutuu muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen kun uskallan yhtäkkiä rennosti heittää läppää jne. Koko ajan alituisesti pelkään että muut vihaavat minua tai että tekisin jotain typerää. Tai että olisin yhtä mitätön ja osaamaton muiden silmissä mitä olin äitini mielestä. Olenkin uskaltanut joillekin oikeasti empaattisen ja luotettavan oloisille henkilöille kertomaan taustastani eivätkä he ole mitenkään kääntyneet minua vastaan. Yksinäisyyttä kuitenkin koen jatkuvasti.

Eräs asia mihin olen erityisesti yrittänyt panostaa elämässäni on ollut urani. Minulle on aina toitotettu miten en osaa mitään ja olen todellakin päättänyt näyttää mihin minusta on. Toki koen huonommuuden tunteita jatkuvasti mutta yritän vaan väkisin vääntää itseni harmaan kivenkin läpi. Perfektionismistani en ole vielä päässyt, mutta yritän koko ajan opetella. Olen aikuisiällä löytänyt mukavia ja hyvää mieltä tuottavia harrastuksia, niistä pidän myös erittäin tiukasti kiinni. On tärkeää että tekee joka päivä edes jotain mistä oikeasti tykkää ja nauttii.

Toivon että voisin olla edes jonain päivänä tyytyväinen itseeni.

Minulle jäi paniikkiin asti nousevat jännitysoireet jotka rajoittavat elämäni ahdistavan pieniin ympyröihin. En voi käyttää jatkuvasti lääkitystä vaan on tyydyttävä jonkin asteiseen erakoitumiseen.

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kiinnostava ketju. Laskisin itseni selviytyneeksi, mulla on ammatti, (pätkä)töitä ja ystäviä ja kyky noin ylipäätään enimmäkseen iloita elämästä ja hallita arkea. Mä myös koen, että pystyn ainakin jossain määrin luottamaan ihmisiin, mutta vain joihinkin hyvin tarkkaan valittuihin ihmisiin, ja vain vuosien tuntemisen jälkeen. Bongaan erisortin hulluja ja persoonallisuushäiriöisiä kaikkialta, ja varmaan välillä tutka osuu epäreilusti pieleen, mutta on se usein osoittautunut myös hyödylliseksi. Karvat nousee pystyyn tosi herkästi, jos joku alkaa käyttäytyä rajattomasti mun seurassa tai esimerkiksi etsii musta tukea ongelmiinsa.

Mulla kyllä autto terapia. Mutta siis, hakeuduin terapiaan siinä vaiheessa kun en kerta kaikkiaan pärjännyt ilman. Sillon tilanne oli suht ok, olin saanut opiskelupaikan ja päässyt muuttamaan kauas lapsuudenkodista, mutta masennusoireet iski päälle niin, ettei opiskelusta tullut mitään. Kuvaavaa on musta se, että pysyin ihan toimintakykyisenä niin kauan kuin oli pakko, eli kun olin taloudellisesti ja muutenkin riippuvainen vanhemmistani. Sitten kun olin saanut taisteltua itselleni riittävän turvallisen elinympäristön, luhistuin.

Uskoisin, ettei terapiaan kannata hakeutua vain siksi, että on ollut kauhea lapsuus. Just työ ja turvalliset ihmissuhteet ja tasainen arki auttaa, ja jos mieli hautaa traumat, ei niitä todellakaan kannata väkisin kaivaa esille. Mutta jos traumat puskee pintaan ja tietoiseen mieleen ja lamaannuttaa, niin sitten on aika käsitellä niitä.

Ihan hätkähdin ja mietin hetken, olenko kirjoittanut tämän itse, sillä tämä teksti voisi olla suoraan omilta näppiksiltäni. Tosin itse olen saanut opintoja vietyä eteen päin, mutta se on ollut aivan valtavan taistelun takana ja toisaalta tuntui, että opinnot ja yliopisto olivat ainoa, jotka pitivät järjissään ja kiinni arjessa. Menin terapiaan itsekin siinä kohtaa vasta, että pää hajoa tähän paikkaan ja jo ensimmäisellä tapaamiskerralla vuodatin ulos vaikka kuinka  paljon.

Nykyään olen melkein ehjä, kokonaisempi. Kykenen luottamaan hyviin ystäviini, enkä pelkää enää, että he hylkäävät minut. Olen tasapainoisempi ja onnellisempi. Vielä matka on kesken, mutta toivoa on.

Lisään vielä, että itse olin todella riippuvainen omasta äidistäni, jolla, kuten myöhemmin sitten selvisi, oli kuin olikin persoonallisuushäiriö. Vasta kaksikymppisenä olen päässyt ja kyennyt itsenäistymään hänestä ja oppinut, että minullakin on arvoa.

Olen usein kateellinen heille, jotka ovat saaneet elää hyvän lapsuuden ja jotka ovat saaneet kehittyä rauhassa hyvässä elinympäristössä.

Me kaikki emme todellakaan lähde tähän elämään samalta viivalta...

Olisiko kellään tiedossa hyvää nettifoorumia, jossa voisi lukea ja/tai jakaa omia kokemuksia vaikeasta lapsuudesta? Minulle ainakin tekee hyvää lukea ja todeta, että on muitakin, joiden lapsuus on ollut koettelemus, etten ole ainoa.

En usko että siitä "selviää", vaan pikemminkin se on sellaista vähittäistä prosessia joka jatkuu koko elämän. Esimerkiksi minulla uskonnollisuus oli aika selkeä prosessi, siihen liittyvistä jutuista toipuminen vei noin kymmenen vuotta, joista viisi vuotta asuin vielä vanhempien luona.

Sen sijaan parisuhteisiin liittyvät ongelmat tulevat todennäköisesti jatkumaan koko elämän. Kun harrastin seksiä ensimmäistä kertaa, koin että olin "selvinnyt" parisuhdepelosta. Kun olin ensimmäistä kertaa parisuhteessa, koin että tämä oli se hetki kun olin "selvinnyt". Kun tapasin ensimmäistä kertaa miehen josta pidin, tajusin että tunteiden, arkielämän, rajojen asettamisen jne. suhteen on varmaan satoja asioita joita en ole käsitellyt aiemmin lainkaan ja joista on vielä tulevaisuudessa "selvittävä".

Koen välillä aikamoista katkeruutta niitä kohtaan jotka ovat saaneet elää normaalissa perheessä lapsuuden. Ja välillä tuntuu ihan karmealle että miksei kukaan tehnyt lasua perheestämme, eikö kukaan ihan oikeasti huomannut mitään...

Kokeeko muut samoin? 

T: 74