Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Olisiko kellään muulla vielä kokemuksia jatteavaksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.

Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".

Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.

Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?

Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.

Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.

Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän. 

Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.

Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.

Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es

Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?

En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.

Sori jos sanon suoraan, mutta olet koulukirjaesimerkki uhrimentaliteetista ja opitusta avuttomuudesta. Katso tuo linkittämäni luento ja ota muutenkin selvää traumasta toipumisesta. Netistä ja kirjastosta löytyy jo paljon. Sanon tämän ihan hyvällä, vaikka uhrimentaliteetti saa varmasti tähänkin reagoimaan torjuvasti ja vihamielisesti. Olen itse toipunut todella hirveistä asioista ja toivon aidosti, että muutkin voivat toipua.

Olet ehkä omasta mielestäsi toipunut, mutta kuulostat siltä, että empatiakykysi on olematon ja asenteesi joustamaton. Muutamia persoonallisuushäiriöitä voi olla taustalla. En siis ottaisi onkeen sinun neuvoiksi puetuista ilkeyksistä.

Olen kasvanut epävakaassa päihdeperheessä, missä myös jonkin verran perheväkivaltaa ja aika suuria elämänhallinnan ongelmia. Minulla on nyt kolmikymppisenä hyvä työ, perusasiat kunnossa ja elämä tasapainossa. Toiselle sisarukselle ei käynyt ihan yhtä hyvin, hänellä on vakavia mt-ongelmia ja vasta yli kolmikymppisenä pääsemässä edes osittain työelämään.

Olen varmasti selvinnyt ottamalla ihan reilusti ja itsekkäästi etäisyyttä lapsuudenperheeseeni (sekä fyysistä että henkistä), urheilun (urheilu = tavoitteellisuus = terveet elämäntavat ja rytmi arjessa), hyvien ystävien sekä positiivisen luonteen avulla. Lapsuus on kyllä jättänyt selkeät jälkensä esimerkiksi itsetuntoon, joka on ollut todella huono pitkään ja sen kanssa on joutunut tekemään paljon töitä. Minulla on myös jonkinlainen ei ehkä niin terve "pakko selvitä yksin"-mentaliteetti, hirveän vaikea pyytää apua tai näyttää herkkyyttään, pitää pärjätä itse vaikka mikä olisi. Pientä perfektionismia ja kovat vaatimukset itselle. "Ei:n" sanominen on myös pitänyt opetella erikseen, olen pitkään pyrkinyt vain miellyttämään ihmisiä ja olemaan kiltti (joka on varmasti ollut yksi selviytymiskeino alkoholistiperheessä). Konflikti- ja riitatilanteita pelkään ja välttelen. Ihmisiin on välillä vähän vaikeaa luottaa, miehiä ihan oikeasti pelkäsin (:D) päälle parikymppiseksi asti ja pidemmässä parisuhteessa en ole ollut. Terapiassa en ole käynyt.

Mutta kaikenkaikkiaan koen selvinneeni aika hyvin lähtökohdat huomioonotten, nykyinen elämä on mielestäni ihanaa ja nautin ihan perusarjesta. Arvostan elämää ja sen synkkiäkin hetkiä, jotka auttavat näkemään valoisat puolet entistäkin kirkkaampina :).

Omat vanhempani olivat ihmisiä, jotka eivät koskaan käsitelleet lapsuutensa traumoja vaan "porskuttivat menemään". Heidän lapsuuden perheissään oli mm. fanaattista uskonnollisuutta, väkivaltaa, alkoholismia, mielenterveyden ongelmia ja persoonallisuushäiriöitä. He kouluttautuivat hyvin ja saivat kulissit kuntoon, mutta kyllä ne ongelmat ja epäterve tunne-elämä siirtyivät eteenpäin. Meillä ei pahemmin väkivaltaa ollut, mutta äitini oli tosi tunnekylmä ja itsekeskeinen. Raivareita saivat molemmat. Tosi kovat vaatimukset lapsille, eriarvoista kohtelua, virheitä etsittiin jatkuvasti ja niistä huomauteltiin. Fyysistä hellyyttä ei osoitettu edes vauvana. Kaikki negatiiviset tunteet piti lasten piilottaa ja olla iloinen, reipas ja vahva.

Pienestä asti yritin heitä miellyttää. Tein kotitöitä, hoidin nuorempia sisaruksia, menestyin koulussa, olin kiltti, mutta sosiaalinen. Murrosiässä alkoi sitten kapinointi ja oireilu. Päihteitä, huonoja ihmissuhteita ym. koulut jäi kesken. En sitä silloin ymmärtänyt yhdistää kasvuoloihin, oli vaan paha olla ja tunsi itsensä huonoksi.

Aina hoidin työt hyvin, opiskelinkin. Murrosiän jälkeen elämä näennäisesti tasaantui. Ulospäin pärjäsin ihan ok, mutta ahdistus ja erilaiset pelkotilat alkoivat puskea esiin. Ne rajoittivat omaa elämääni tosi paljon, vaikka esitin ulospäin vahvaa. Sisarukseni sairastui vakavaan mielenterveyden häiriöön. Oikeastaan aloin muistaa lapsuuttani, vasta esikoiseni syntymän jälkeen reilusti päälle 30-vuotiaana. Olin hoitanut ongelmiani ja saanut elämäni periaatteessa hyvälle mallille, mutta lapsen syntymä laukaisi traumamuistot ja ne oli todellakin pakko käsitellä, koska muuten en tässä enää olisi. Itselleni auttoivat aiheeseen liittyvät kirjat, tunnelukkojen työstäminen ja itsetutkiskelu, läsnäoloharjoitukset, kirjoittaminen, vertaistuki, urheilu ja ammattiapu. Ei kuitenkaan vuosien terapiaa. Pari vuotta oli todella rankkaa, mutta nyt päälle 40-vuotiaana koen toipuneeni. Vanhempiini välit ovat etäiset, rajoja on tarvinnut asettaa moneen suuntaan.  En osaa sanoa pitääkö traumoja välttämättä lähteä tonkimaan vai ei, tärkeintä on miten ihminen elämänsä itse kokee. Ja se että pystyy rakastamaan ja tuntemaan myötätuntoa toisia ihmisiä kohtaan. 

Epävakaa äiti, joka hakkasi isoveljeäni. Jätti ihan hirveät arvet koko lapsuus, minäkin olen unohtanut tietoisesta mielestäni paljon asioita. Ihan rikki mentiin veli ja minä, minä käyn terapiassa, veli ei halua...

Kipeitä kokemuksia ketju täynnä. Nostan silti.

Vitulla, viinalla ja perkeleellä. Siis uhmalla. Myöskin mieli on ihmeellinen, se kun voi reagoida ihan miten vain. Aina se vaan jaksaa naurattaa yhtälailla. Mutta kuten joku sanoi, kun niistä sekovesistä on selvinnyt, voi olla taas rauhassa ja tarkastella maailmaa.

Haluan nostaa tätä vanhaa ketjua

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi ei kannata antaa, eikä se ole tarpeellista, nykyään terapiassakin korostetaan, että tuo kristillinen pakko anteeksianto ei ole mikään hyvä juttu.

Itse selvisin hylkäämällä koko perheeni, ja sukuni, joka yritti pakottaa olemaan tekemisissä väkivaltaisten vanhempien kanssa.

Sama täällä!!! Inhottavaa vaan kun työpaikalla kysellään tyyliin: "oletko käynyt milloin viimeksi vanhempiesi luona?" Vaikka he eivät ole koskaan tavanneet vanhempiani. Ihme olettamus, että vanhempani olisivat kunnollisia ihmisiä, vaikka koskaan eivät ole heitä nähneet tai kuulleet heistä mitään!

En usko, että olen selvinnyt. Ulkopuolisien silmissä olen ehkä "normaali". Ennen kaikkea kulissit jotka opin jo pienenä pitämään pystyssä. Minulla on tulle, että jonain päivänä lasi vaan kaatuu...

Olen selvinnyt, mutta olen erittäin herkkä ottamaan itseeni toisten negatiiviset kommentit (eli loukkaannun helposti ja omissa oloissani saatan näitä kommentteja itkeskellä). Vanhempiini en pidä mitään yhteyttä ja jopa psykologi sanonut minulle, että parempi niin (kun kuullut lapsuudessa tapahtuneet asiat).

Monesti sitä miettii, että miksi elämän piti antaa minulle tuollaiset vanhemmat kuin ne on? Miten jotkut saa elämän lähtökohdat jo synnyttyään paremmin. Jos vanhemmat kunnollisia, huolehtivia ja rakastavat lasta, miten hyvät lähtökohdat hän saa elämälleen. Olen onnellinen heidän puolestaan. Silti joskun mietin, miksi minä en saanut kunnollisia vanhempia? En ole itse pystynyt heitä valitsemaan (tietääkseni, ellei heitä jostain syystä valita jo ennen syntymää, jos niin on niin kai siihen on joku selitys, miksi minulle tuli tuollaiset vanhemmat jotka eivät välitä, huolehdi ja rakasta minua).

Olen jo aikuinen, ollut jo kauan, silti jokin sisälläni etsii niitä rakastavia vanhempia, joita en koskaan saanut.

Vierailija kirjoitti:

Monesti sitä miettii, että miksi elämän piti antaa minulle tuollaiset vanhemmat kuin ne on? Miten jotkut saa elämän lähtökohdat jo synnyttyään paremmin. Jos vanhemmat kunnollisia, huolehtivia ja rakastavat lasta, miten hyvät lähtökohdat hän saa elämälleen. Olen onnellinen heidän puolestaan. Silti joskun mietin, miksi minä en saanut kunnollisia vanhempia? En ole itse pystynyt heitä valitsemaan (tietääkseni, ellei heitä jostain syystä valita jo ennen syntymää, jos niin on niin kai siihen on joku selitys, miksi minulle tuli tuollaiset vanhemmat jotka eivät välitä, huolehdi ja rakasta minua).

Olen jo aikuinen, ollut jo kauan, silti jokin sisälläni etsii niitä rakastavia vanhempia, joita en koskaan saanut.

Lisään tähän vielä: Nykyisin minulla on oma perhe: puoliso ja lapset. Puolisolle ja lapsille olen maailman tärkein ja he ovat minulle! Joka päivä kerron heille, kuinka tärkeitä he ovat minulle.

Tein sen yläasteelle mennessä. Päätin, ettei minun ja minun perheeni koskaan tarvitse elää sellaista elämää kuin lapsuudessani oli. Ja näin kävi.

Huonot muistot olen muistellut, käynyt läpi ja jos niitä tulee, vaihdan ajatuksia.

Toki jälkensä jättää lapsuus. Kun lapset tappelevat ja itkevät pelkään heti, että nyt naapurit kyllä soittaa sossuun. Meillä ei edes ongelmia, mutta pelko jäänyt lapsuudesta.

Itse olen käynyt vuosia eri terapioissa. Ei ne halua puhua mun traumoista. Jos puhun niistä, alan dissosioimaan välittömästi ja kuulla ääniä. Olen toipumassa päihdeongelmista ja sairaseläkkeellä. Kaikenlisäksi mulla on neurologisia ongelmia, joita myös traumat ovat pahentaneet. Vanhempani käyttää edelleen henkistä väkivaltaa. Myös muissa ihmissuhteissani sitä esiintyy, yritän vältellä ihmisiä, koska jostain syystä "tulen toimeen" tavallaan vain henkisesti sairaiden ihmisten kanssa ja niistä koko lähipiirini koostuu. Mitenkähän näillä korteilla kannattaisi pelata...

Jos olet kristitty niin saat rauhan tästä (joe et kannattaa ainakin tutustua raamattuun) Kuolessamme saamme rauhan ja pääsemme Jumalan luo. Ei meitä kukaan sukulainen tule nappamaan. He kohtaavat omat tuomionsa. Ole rauhassa.

Joku puhui että ei voi antaa vanhemmille anteeksi. Anteeksi annon kautta me eheydymme ja voimme päästää irti. Anteeksi anto nimenomaan kehottaa katsomaan eteenpäin ja hyväksymään menneet. Raamattu sanoo että menneitä ei pidä vatvoa. Meidän ei tarvitse hyväksyä pahuutta mutta päästämme siitä irti. Sen valta ei ulotu meihin. Jos elämme katkeruudesta ja vihasta olemme identeetiltämme aina menneisyyden uhreja. Näin ei ole pakko elää.

Ikä 54, suunnilleen kunnossa 49-vuotiaana. Parempi edes nyt. Saan nyt olla elämäni alussa, vaikka ulkonäkö kertoo muuta.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä muuten pitäisi olla olemassa joku auttava puhelin, johon lapset voisivat kriisitilanteissa soittaa. Ei ehkä poliisi, koska en itsekään uskaltanut sinne soittaa, pelkäsin vanhempieni joutuvan vankilaan ja minä lastenkotiin. Joka loppujenlopuksi aikuisen järjellä olisikin ollut paljon parempi vaihtoehto kuin kotona asuminen. Tätä voitaisiin vaikka mainostaa tv:ssä, jotta jokaisella lapsella olisi mahdollisuus ottaa se talteen. Ja mediassa voitaisiin puhua siitä, että jos lapsi huomaa perheessään sairaita piirteitä, siitä pitäisi uskaltaa kertoa jollekin aikuiselle, ja jos se ensimmäinen ei usko, niin jollekin muulle.

Voi olla ihan hölmö ja kallis idea.

 

MLL lasten linja

Ei ollut aikoinaan. Oli koulupsykologi. Munasin. Menin kertomaan ongelmani ja ajatuksiani hänelle. Kun pääsin kotiin, odotti kuulustelu. Oli soittanut kotiin ja kielinyt vanhemmille. 

 

En ole sen jälkeen luottanut itseäni vanhempiin. Enkä luota edelleenkään. 

Tupolski (näytelmässä "Tyynymies"): Kaikilla meillä oli paska lapsuus.

Minä elän omaa elämääni. Lapsuudessa tapahtui ikäviä juttuja. Miksi haaskaisin koko elämäni niiden pyörittämiseen?

Vaikeaa on, mutta otan tarvittaessa kolmos-olutta , en vahvempaa, kun liikaa ahdistaa. Noin joka päivä.