Lue keskustelun säännöt.
Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?
27.05.2017 |
Te, joilla on lapsuus ollut jostain syystä raskas, oli se sitten vanhempien päihdeongelmat, vanhemmuuden ongelmat yms., miten olette toipuneet, millä keinoin? Kauanko siihen kesto ja kuinka vanha olitte? Mikä on suhteenne lapsuuteenne, oletteko pystyneet antamaan anteeksi?
Kommentit (180)
Anteeksi ei kannata antaa, eikä se ole tarpeellista, nykyään terapiassakin korostetaan, että tuo kristillinen pakko anteeksianto ei ole mikään hyvä juttu.
Itse selvisin hylkäämällä koko perheeni, ja sukuni, joka yritti pakottaa olemaan tekemisissä väkivaltaisten vanhempien kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko joku terapiasta saanut apua? Entä muista keinoista?
Vierailija kirjoitti:
Onko joku terapiasta saanut apua? Entä muista keinoista?
Kognitiivinen terapia on tosi hyvä.
Muut terapiat yleensä pahentaa asiaa ja niistä on monilla huonoja kokemuksia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku terapiasta saanut apua? Entä muista keinoista?
Kognitiivinen terapia on tosi hyvä.
Muut terapiat yleensä pahentaa asiaa ja niistä on monilla huonoja kokemuksia.
Terapiasuuntauksen lisäksi yhtä paljon riippuu terapeutista ja tämän yhteensopivuudesta kanssasi. Minä kävin kognitiivisessa 9 kk:n ajan ja sen myötä ymmärsin ongelmani luonteen, mutta en saanut mitään vakavasti otettavia eväitä niiden korjaamiseksi.
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko joku terapiasta saanut apua? Entä muista keinoista?
Kognitiivinen terapia on tosi hyvä.
Muut terapiat yleensä pahentaa asiaa ja niistä on monilla huonoja kokemuksia.
Minä taas olen saanut apua psykodynaamisesta terapiasta. Terapiamuotoa tärkeämpää taitaa olla terapeutti ja hyvä terapiasuhde.
Minulla on ollut todella vaikea lapsuus. Perheessämme oli talous-, päihde- ja mielenterveysongelmia, ja lopulta minut ja sisarukseni sijoitettiin. Olen kuitenkin pärjännyt, jopa menestynyt elämässä. Minulla on hyvä koulutus, vakituinen työ arvostetulla alalla, oma perhe ja läheisiä ystäviä, joilla heilläkin on elämä kunnossa. Sisarukseni sen sijaan ovat silmin nähden traumatisoituneet minua enemmän. Heillä on ollut ongelmia päihteiden ja talouden kanssa, opiskeluista ja työnteosta ei ole tullut oikein mitään, ja parisuhteetkin kaatuvat aina muutaman kuukauden jälkeen. Humalassa he jauhavat aina vain kurjasta lapsuudestamme.
Miksi juuri minulle sitten on käynyt hyvin? Luulen, että satun olemaan ns. resilientti ihminen. Vastoinkäymiset eivät ole koskaan lannistaneet minua, ja luottamus omaan pärjäämiseeni on aina ollut korkea. Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään. Pääsen asioista yli luullakseni tavallista helpommin. En näe painajaisia, en koe katkeruutta, minun ei ole vaikea luottaa ihmisiin. Ainoa heikkouteni asiaan liittyen on ehkä se, että vaadin ihmisiltä tiedostamattani joskus liikaa. Koska olen itse selvinnyt vaikeista kokemuksista, en osaa aina suhtautua myötätuntoisesti niihin, jotka valittavat minun näkökulmastani pienistä asioista. Kaikilla ei kuitenkaan ole samoja voimavaroja, ja yritän kehittyä tämän huomaamisessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole selvinnyt, eikä varmasti kukaan sisaruksista.
"Valitettavasti" vain yhdellä meistä lapsuuden/nuoruuden ongelmat ovat vakuttaneet niin syvästi, että pääsee terapiaan. Oli muuten hänenkin vaikea päästä sinne ja terapeutilla loksahti suu auki kun kuuli häneltä kaiken. Eikä meillä ollut edes fyysistä väkivaltaa tms. Minulla ei sellaiseen ole varaa ja terveys on näennäisesti niin hyvä, ettei kelan tukemaan ole tarvetta.
Olkaa onnellisisa te joilla on vanhemmat, joihin voi tarvittaessa tuleutua,
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hyvä parisuhde ja terapia- ja psykologikäynnit auttoi, samoin lukeminen, elokuvat, tv-sarjat ja roolipelaaminen. Olen nyt 28 ja minulla on vielä henkisiä ja fyysisiä oireita, mutta opiskelu ja perhe-elämä sujuvat hyvin ja olen onnellinen. Olen antanut anteeksi äidilleni, mutta vain siksi että hän on pyytänyt anteeksi, kuunnellut minua ja sanonut, ettei kadu mitään elämässään niin paljon kuin sitä, miten kohteli minua. Jos hänen asenteensa ei olisi ollut noin hieno, olisimme hyvin vähän tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään.
Mielenkiintoista, koska itsekin selvisin samanlaisesta lapsuudesta, sisarukseni eivät selvinneet.
Muistan ihan selvästi ensimmäisen rajun pahoinpitelyn vanhemmiltani, olin silloin ehkä noin 4-vuotias, en sen jälkeen enää luottanut vanhempiini, en tuntenut enää mitään niitä kohtaan ja tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi.
Muistan, että tuon jälkeen en antanut esim. vapaaehtoisesti edes koskea itseeni, jotenkin vain kaikki kuoli vanhempiani kohtaan, pahoinpitelyt tietysti muuttuivat rajummiksi ja mukaan tuli esim. nälkiinnyttäminen, mutta jotenkin en odottanutkaan niiltä mitään muuta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole selvinnyt, eikä varmasti kukaan sisaruksista.
"Valitettavasti" vain yhdellä meistä lapsuuden/nuoruuden ongelmat ovat vakuttaneet niin syvästi, että pääsee terapiaan. Oli muuten hänenkin vaikea päästä sinne ja terapeutilla loksahti suu auki kun kuuli häneltä kaiken. Eikä meillä ollut edes fyysistä väkivaltaa tms. Minulla ei sellaiseen ole varaa ja terveys on näennäisesti niin hyvä, ettei kelan tukemaan ole tarvetta.
Olkaa onnellisisa te joilla on vanhemmat, joihin voi tarvittaessa tuleutua,
Meillä saman, fyysistä väkivaltaa ei ollut, mutta hienojakoista henkistä sitäkin enemmän. Usein tuntuu, ettei tule ostetuksi vakavasti tämän vuoksi, että vain alkoholistien tai fyysisen väkivallan uhreilla voisi olla hankalaa. Kuitenkin sekä minä että kaikki sisarukseni oireilemme voimakkaasti, vaikka päällisinpuolin näytämme kykenevän "oikeaan elämään".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en selvinnyt vaan elelen näin miten elelen
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Mutta PTSDssahan on tutkittukin, että ns kriisiterapia saattaa pahentaa asiaa.
Olen pahoillani, että terapia huononsi tilaasi, mutta monille meistä muista siitä on ollut valtava apu. Itse en olisi varmaan enää elossa ihan tuota "vuosikausien vatvomista". Älä siis vähättele toisten toipumisprosesseja, kaikille eivät tietenkään sovi kaikki keinot.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.
Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.
Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Työtä, työtä, työtä. Itsetutkiskelua niin että pää savuaa. Peiliin katsomista, opettelua ja virheistä oppimista. Self-help-kirjoja ja brutaalia rehellisyyttä. Poismuutto lapsuuden seuduilta, täysin uusi alku.
Aikanaan huonojen lähtökohtien vuoksi en ollut edes työkykyinen. Nykyään musta ei ikinä uskoisi, etten ole ollut näin vahva aina. Pumpulissa kasvaneeksikin on väitetty. Hah. Olin noin 25-v kun aloin olla jo "normaali".
Sama kokemus. Normaalia elämää, opiskelua ja työtä ja sosialisointia. Pahimmassa kunnossa ovat ne, jotka jäävät sairaseläkkeelle masennuslääkkeineen ja vatvovat vuosikausia terapeutille menneitä osaamatta luopua haavoistaan ja aloittaa toipumisprosessia. Uudet, korjaavat kokemukset ja normaali elämä parantaa traumoista paremmin kuin mikään muu.
Eli traumoja ei siis kuuluisi käsitellä?
Monilla se "käsittely" pahentaa sitä tilannetta.
Esim. suuronnettomuuksista selvinneitä on tutkittu ja parhaiten oli pärjänneet psyykkisesti ne, jotka ei olleet käyneet asian takia terapiassa.
Myös itselleni on sopinut parhaiten vain arkipäivän rutiinit, keskittyminen hetkeen. Terapia teki minusta melkein toimintakyvyttömän.
Juuri näin. Nämä asioita "käsittelemään" jäävät ovat juuri niitä, jotka eivät toivu, koska omaksuvat uhrimentaliteetin ja pitävät itseään ikuisesti uhreina, edes pyrkimättä menemään eteenpäin tai parantumaan. Uhriudesta tulee manipulointikeino ja suojakuori, jonna käpertyä.
Kävin erään traumasta selviytymistä käsittelevän kurssin jossa kerrottiin tutkimuksista, että parhaiten traumoista selviävät ne, jotka mahdollisimman pian traumojen jälkeen pyrkivät elämään normaalia elämää, eivätkä jää sairauslomalle.
Caroline Myssin kuuluisa luento kannattaa katsoa, josa toipuminen kiinnostaa: https://www.youtube.com/watch?v=pzVyNoFA9Es
Mutta mitä jos ei ole koskaan ollut sitä normaalia elämää tai normaaleja toimintakeinoja? Jos ei ole mitään normaalia arkea, mihin palata? Entä jos tämän vuoksi ei kykene muodostamaan tai elämään nprmaalia elämää?
En ymmärrä, miksi sinulla on niin kova tarve lytätä toisten ihmisten selviytysmiskeinoja? Eikä tärkeintä ole, että jokainen löytää omat keinonsa toipua. Terapiaankaan tarkoitus ei ole se, että menneeseen jäädään vain vellomaan. Terapia vaatii tietenkin hyvän terapiasuhteen ja sen, että ihminen kykenee itserefleksoimaan.
Hmm koen et oon vaan selvinnyt. Itse siis 25 ja nuorudees isä istunu vankilas + alkoholi ongelmia ja kuollut olessani 15 vuotias, ja äiti paljo töis ja olen ollut paljo yksin koton ja vähä tähänki ikään asti on aina omista haaveist esim työ juttuihi nii kommentoi : ei siitä mitään tuu. Et ei kovin kannustavaa, peruskoulu aika ollu suorastaa helvettiä.. kaiken maailman psykologil ravannut mut eipä ne auttanut. Jotenki ehk se oma usko vaan et kyl tää täst. No miettii omia perhe taustoi, niin päihteisiin en ole ikinä sekaantunu, alkoholia juon ehk kerran vuodes, mut ehk huomaan et hukutan murheeni urheiluu ja töihin, sunnuntai ainut päivä jolloin en tee mtn. Ja tottakai ku on masennuksee joskus sairastanut niin koen sitä omal taval vielki, tääki vaikuttaa ehk et en ole ikin ollut parisuhtees koska oma itsetunto aika huono, ja viel ku täs iäs jo kaikki kaverit jo naimisis,kihlois , saa lapsii. Ehk omal taval yksinäist mut siihe on jo tottunut.
Kerron sitten joskus kun olen selvinnyt.