Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Päästin irti. Oma lapsuuteni ei ollut läheskään niin paha kuin muilla. Jotenkin en tajunnut voin päästää irti.

Kun tapasin mieheni, hänen vanhemmat asuvat 800 km päässä. Näkee heitä 2 x vuodessa. Max.

Soittelee ehkä joka toinen viikko, miehelläni on myös 7 siskoa, kaikki asuvat lähellä kotoa, ei ole mitään yhteistä. Ei ole siis uskonnollista taustaa, mutta siskot ovat kaikki kotiäitejä, kaikilla paljon lapsia, mies ei suoranaisesti kaivata, kun siskot perheineen täyttää mieheni paikan. Olemme aina tervetulleita, tietenkin.

Vietämme n joka toinen joulu miehen kotipaikassa. Asumme muualla. Vietämme 2 iltaa, ehkä yhden pv sukulaisissa ja seuraavan kerran juttelemme heidän kanssaan taas 2 v päästä, kun menemme.

Kun konkreettisesti tajusin perhe, jossa kaikki on hyvin, ei tarvi nähdä kuin 2 v välein, tajusin minun ei tarvitse ikinä enää nähdä omia vanhempiani.

Siskoni laittaa sähköpostia parin kk välein. Kertoo mitä vanhemmille kuuluu, on taas käynyt siivoamassa jne. Laitan bensarahaa 20 e ja kummatkin tyytyväisiä.

Jokunen vuosi sitten siskoni puhui mitä sitten perinnönjaossa, kun hän on huolehtinut vanhemmistamme jne. Vastasin minun puolesta hän saa kaikki. Paluupostissa vastasi tästä pitää tehdä paperit. Kerroin yllä oleva lausunto riittää. Vanhemmat omistavat pienen kodin, joka on niin likainen ja täynnä roskaa, ettei ole minkään arvoinen. Ei tonttikaan, kun on niin sivussa. En halua mitään.

Joka äitienpäivä äitini valittaa kun kukaan ei muista. Päinvastoin, muistan liiankin hyvin.

Vierailija kirjoitti:

En nyt jaksa enkä ehdi koko elämäntarinaani kirjoittamaan tällä kertaa, mutta koen eläneen varsin surkean lapsuuden, ja todellakin tuntuu, että sellainen huoleton, normaali lapsuus jäi kokonaan elämättä. Isä oli alkoholisti, ja vieläpä väkivaltainen sellainen. Väkivallasta jouduimme kärsimään me kaikki muut perheenjäsenet. Olen myös lievästi (fyysisesti) vammainen, josta minua on kiusattu niin kotona kuin koulussakin. Vanhempien eron jälkeen olin vanhempieni pelinappula, ja oli suorastaan maailmanloppu jo isä ei tullutkaan hakemaan viikonlopuksi. Isällä oli parempaa tekemistä, ja äidille se oli aivan kamalaa, kun kakara jäikin kotiin. Toisin sanoen, kukaan ei halunnut minua, ja kyllähän sen 7-vuotias jo ymmärsi. Äiti toi kotiin jatkuvasti uusia miehiä, ja pani niiden kanssa samassa huoneessa, kuin missä minäkin olin. Ei mukamas riittänyt rahaa lapsen talvivaatteisiin, mutta viiniin ja tupakkaan kyllä. Jne., näitähän riittää. Minut jätettiin viikonlopuksi yksin kotiin alle 10-vuotiaana.

Ensimmäisellä sivulla joku hyvin kirjoitti, että on tuntenut lapsuudessa itsensä ikään kuin ulkopuoliseksi perheessänsä. Jotenkin näin minäkin sen koen. Jostain syystä olen aina osannut olla ottamatta kaikkea sitä paskaa itseeni. En tiedä onko se syy vai seuraus perheoloista, joissa elin. Olen äärimmäisen optimistinen ja positiivinen henkilö yleisesti ottaen, eikä minua vastoinkäymiset kovin helposti saa järkyttymään. Olen jotenkin aina osannut sulkea negatiiviset asiat pois mielestäni. En ole ikinä käynyt näitä juttuja läpi, enkä varmaan täysin tiedostanutkaan niitä. Vaikea selittää. Jollakin tavalla tiedostan olevani myös aika ylimielinen - pidän itseäni parempana, fiksumpana, vahvempana ja kokeneempana kuin muut. Ehkäpä tämä on myös ollut sisäinen puolustusmekanismini kiusaamista ja sortoa vastaan. Jossain pahassa tilanteessa en ikinä jää neuvottomaksi, enkä jää rypemään kurjuudessa, vaan keksin ja löydän aina tavan kiertää tai korjata ongelma.

Mutta niin, kai voi sanoa, että olen selvinnyt hyvin. Muutin kotoa 17-vuotiaana, minulla on yliopistokoulutus haluamaltani alalta sekä hyväpalkkainen työ. Menin naimisiin todella nuorena ihanan miehen kanssa, joka oli ja on minulle kaikki kaikessa, loistava aviomies ja vielä parempi isä. Minulla on kaksi tervettä, ihanaa lasta, joiden lapsuus on kaikin tavoin aivan erilaista kuin omani aikanaan. Koen, että nyt pystyn elämään vihdoinkin sitä perhe-elämää, jota en lapsuudessani koskaan kokenut. En voisi edes kuvitella olevani onnellisempi kuin mitä nyt olen.

Ihanaa, sait minut kyyneliin <3 Kaikkea hyvää jatkossakin.

Vierailija kirjoitti:

En ole kovinkaan hyvin selvinnyt. Olen viisikymppinen ja äitini trvitsee jo paljon apua. Tähän asti etäisyys ja teeskentely tavattaessa on auttanut, mutta koska olen ainoa lapsi, äitini vanhuus tulee minun hoidettavakseni. Hankalaksi käy.

Sama.

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa meistä selviää jollakin tavalla yhteiskuntakelpoiseen elämään. Moni on kertonut, mitä on saavuttanut, niin ulkoisesti kuin henkisestikin. Sorkkiakko menneitä? Kaikkia ei voida hoitaa psykoterapeuttisesti. Siihen tarvitaan riittävät valmiudet, henkilökohtainen motivaati ja sopava tasapaino elämässä. Joskus ajankohta elämänkulussa vaan ei ole vielä oikea. Eli psykoterapia ei todellakaan ole kaikille hyvä vaihtoehto!

Termiä dissosiaatio ei ole (juuri?) käytetty. Se kuitenkin kuvaa hyvin monien tapaa lohkoa traumaattiset kokemukset ja kaltoinkohtelu aivan erilleen siitä nykyhetkestä, jota nyt porskuttaa eteenpäin. Silloin se voi putkahtaa esiin uudessa vaikeassa tilanteessa. Toisaalta vaikeasti traumatisoituneessa tilanteessa sörkkiminen voikin olla vaarallista.

Meillä ei ollut fyysisen väkivallan uhkaa, joten luin, luin, luin ja luin. En myöskään alkanut miettiä lainkaan kokemaani eli en kyseenalaistanut tilannetta vaan elin vaan päivästä toiseen. Kroppa oli ainoa, joka antoi merkkejä huonosta tilanteesta.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä muuten pitäisi olla olemassa joku auttava puhelin, johon lapset voisivat kriisitilanteissa soittaa. Ei ehkä poliisi, koska en itsekään uskaltanut sinne soittaa, pelkäsin vanhempieni joutuvan vankilaan ja minä lastenkotiin. Joka loppujenlopuksi aikuisen järjellä olisikin ollut paljon parempi vaihtoehto kuin kotona asuminen. Tätä voitaisiin vaikka mainostaa tv:ssä, jotta jokaisella lapsella olisi mahdollisuus ottaa se talteen. Ja mediassa voitaisiin puhua siitä, että jos lapsi huomaa perheessään sairaita piirteitä, siitä pitäisi uskaltaa kertoa jollekin aikuiselle, ja jos se ensimmäinen ei usko, niin jollekin muulle.

Voi olla ihan hölmö ja kallis idea.

MLL lasten linja

Menetin lapsena toisen vanhempani erossa. Siinä ei ole mitään erikoista. Sen sijaan kuvittelen siinä olevan, että kaikki ympärilläni leikkivät, ettei sitä tapahtunut. Minullehan tilanne vastasi toisen vanhemman kuolemaa, mutta piti alusta asti olla ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. En oikein tiennyt, voiko asiaa edes surra ja ainakin se piti tehdä yksin. Toisaalta oli helpompi olla miettimättä koko asiaa. Toiselle vanhemmalle en voinut puhua asiasta, koska en halunnut järkyttää häntä ja hänen jaksamistaan ja olinhan täysin riipuvainen hänestä eikä ollut varaa menettää häntäkin.

Kun sitten aikuisena ollessani toinenkin vanhempi kuoli, oli vaikea antaa surun tulla enkä osaa kaivata ja muistella häntäkään niin kuin haluaisin, koska olen tottunut hautaamaan tarpeeni ja tunteeni.

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ollut todella vaikea lapsuus. Perheessämme oli talous-, päihde- ja mielenterveysongelmia, ja lopulta minut ja sisarukseni sijoitettiin. Olen kuitenkin pärjännyt, jopa menestynyt elämässä. Minulla on hyvä koulutus, vakituinen työ arvostetulla alalla, oma perhe ja läheisiä ystäviä, joilla heilläkin on elämä kunnossa. Sisarukseni sen sijaan ovat silmin nähden traumatisoituneet minua enemmän. Heillä on ollut ongelmia päihteiden ja talouden kanssa, opiskeluista ja työnteosta ei ole tullut oikein mitään, ja parisuhteetkin kaatuvat aina muutaman kuukauden jälkeen. Humalassa he jauhavat aina vain kurjasta lapsuudestamme.

Miksi juuri minulle sitten on käynyt hyvin? Luulen, että satun olemaan ns. resilientti ihminen. Vastoinkäymiset eivät ole koskaan lannistaneet minua, ja luottamus omaan pärjäämiseeni on aina ollut korkea. Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään. Pääsen asioista yli luullakseni tavallista helpommin. En näe painajaisia, en koe katkeruutta, minun ei ole vaikea luottaa ihmisiin. Ainoa heikkouteni asiaan liittyen on ehkä se, että vaadin ihmisiltä tiedostamattani joskus liikaa. Koska olen itse selvinnyt vaikeista kokemuksista, en osaa aina suhtautua myötätuntoisesti niihin, jotka valittavat minun näkökulmastani pienistä asioista. Kaikilla ei kuitenkaan ole samoja voimavaroja, ja yritän kehittyä tämän huomaamisessa.

Huh, itsekkyydellä pärjää? "Olen resilienstti ihminen". Kyllä se yleensä on niin, että sinulla on ollut joku tekijä vähän suotuisammin kuin sisaruksesi. Ihan kiva että pärjäät, mutta en oikein tykkää tästä "olen kestävämpi ja parempi kuin muut"-asenteesta.

Tässä ketjussa kuvataan melkein kaikissa viesteissä pärjäämisenä ulkoisia asioita. Minusta se on kuitenkin ennen kaikkea sisäisiä asioita, kykyä rakastaa, liittyä, tuntea. Ei se resilienssikään ihmiseen vain putkahda ja ole merkki erityisestä pärjäävyydestä. Varhaislapsuudessa on ollut joku, joka kannattelee ja on muodostunut sisäiseksi pärjäävyydeksi.

Onko muut dissosioinut muistonsa? Siis että tuntuu, kuin lapsuuden asiat olisivat tapahtuneet jollekin muulle tai että lapsuus ei liity ihan eheästi omaan elämään. Minusta lapsuus tuntuu vähän irralliselta. Työskentelen koko ajan mm terapiassa saadakseni elämäni tuntumaan kokonaiselta kaarelta.

Oma lapsuus oli kaksijakoinen, toisaalta uskonlahkon myötä tullut eriytyminen muusta yhteisöstä ja luokkatovereista, ruumillinen kuritus remmillä, ja synniksi leimattiin kaikki tanssi/koulun diskot jne. ja kavereita ei ollut oikein koskaan koulussakaan kun oltiin kummajaisia. Ja sitten murrosiässä vanhempien ero seurakunnasta. Lisäksi molempien peliriippuvuus sekä isän päihderiippuvuus, sekä molempien vanhempien fyysinen vammautuminen kolarissa johti siihen, että normaalia elämää en ole koskaan elänyt. Oma oireilu johti lähes 20 vuoden syömishäiriö kierteeseen sekä suhteisiin jossa henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Selvisin kognitiivisessa psykoterapiassa jossa opin antamaan anteeksi vanhemmilleni ja hyväksymään tapahtuneen, hoivasin myös lasta itsessäni vihdoin ja oksentelun sijaan opettelin pitämään itseäni hyvänä terveellisellä ravinnolla. Eli ravitsemusterapeutti ohjeisti syömään siten, että ravinto tekee hyvää. Aiemmin söin helposti oksennettavia ruokia ja ahmin.

Urheilun löysin myös, mutta teen nykyisin täysin fiiliksen mukaan ja en sido itseäni kuureihin tai salijäsenyyksiin, vaan pidän ohjat itselläni.

Olen nyt vähän alle 40v ja olen onnellinen sikäli miten voin, masennusta vastaan aika ajoin taistelen kun tunnen oloni tosi hyödyttömäksi maailmalle. Mietin joskus, miksi minun piti edes syntyä, mutta sitten rakkaan työporukan tuella ja kun saan kiitosta työstäni, koen itseni hyödylliseksi.

Kateellinen olen toisinaan ihmisille joilla ehjä perhe ja vanhemmat jotka ovat kehuneet ja tukeneet. Omat vanhempani eivät ikinä kehuneet ja äidille ei riittänyt mikään. En käytä enää vanhempiani mittareina vaan terapiassa opin laittamaan heidät omaan lokeroonsa, tein sukututkimusta ja löysin paljon sairauksia ja mt-ongelmia ja tajusin, että vanhempanikin olivat sairaita ja apua kaipaavia, lapsia joskus hekin.

Lyhyesti sanottuna: rankasta menneisyydestä selviää antamalla anteeksi pahantekijöille. Siitä tulee voimakas olo ja kykenee tuntemaan empatiaa vanhempiaan kohtaan. Kylmää sellaiset ihmiset, jotka kertovat vihaavansa vanhempiaan ja puhuvat heistä aggressiiviseen tyyliin, koska silloin eheytyminen ei ole vielä edes alkanut.

Selvisin, kun ymmärsin, etteivät vanhempani tehneet sitä minulle. He vain ovat laiskoja, itsekkäitä, välinpitämättömiä ja rikkinäisiä ihmisiä. Millaisia vanhempia heidän pitäisi olettaa olevan?

Isäni on ainoa lapsi, joka ei ole koskaan tehnyt oman hyvinvointinsa eteen mitään. Saanut kaiken valmiina. Lyhyt temperamentti, kyvytön vastustamaan kiusauksia ja todella vääristynyt omakuva. Minut hän kasvatti syyllistämällä ja pelottelulla. Minun piti osata ja tietää, koska olen esikoinen. En saanut pyytää mitään, koska sama olisi pitänyt luvata sisaruksillekkin. En myöskään saanut osoittaa tunteitani, koska ne ovat naurettavia. Lastenhoitajaksi ja siivoojaksi kelpasin siihen asti, kunnes isä kyllästyi ja jätti meidät kaikki.

Äitini taas on marttyyri, itsekäs ja avuton. Kaikki on aina jonkun muun vika ja muiden onni on häneltä pois. Hän on välttelevä ja ennalta-arvaamaton, ainoastaan vihaisena rehellinen. En ole koskaan voinut turvata äitiin, en ole varma, tiedänkö mikä äiti on. Toisen luokan talvella talvikenkäni olivat jääneet pieniksi. Olin kävellyt samoilla kengillä jo kaksi talvea. Mainitsin asiasta äidille, joka puuskahti kiukkuisena, että kaikkihan te (lapset) tarvitsisitte kengät. Jatkoin pienillä kengillä kävelyä, kunnes jalkani kipeytyivät niistä. Pyysin uudelleen kenkiä. Sain kuulla huutoa, kuinka koko ajan haluan jotakin ja enkö nyt helvetti ymmärrä, että raha ei kasva puissa. Kuitenkin äitini on aina polttanut 2 askia tupakkaa per päivä. Vaihdoin talvikengät lenkkareihin ja villasukkiin. Lenkkareissa oli pohjassa reikä ja lumi tuli siitä sisään. Sain paleltuman jalkaani ja äiti vei minut lääkäriin. En kertonut lääkärille kenkien puutteesta. Kuitenkin sain huudot ja tukkapöllyä kotona, koska nolasin äidin. "Millainen helvetin kakara muka vahingossa palelluttaa jalkansa?" Niinpå vaihdoin lenkkarit kumisaappaisiin ja kaksiin villasukkiin. Onneksi talvi loppui jossakin vaiheessa ja sain taas kävellä paljain jaloin häpeämättä rumia kenkiä.

Minullakin on sukulainen joka ei halua "vatvoa" menneitä jne ja päällisin puolin menee ihan hyvin mutta tiedän että hän on vain sulkenut mielestään vaikka miten pahoja asioita jotka vaikuttaa edelleen monissa asioissa eli elää kuitenkin elämäänsä edelleen menneisyyden uhrina koska menneisyys estää häneltä monia asioita. Minusta se ei ole sen parempi kuin tirdostaa mitä kaikkea on kokenut ja pyrkiä sitä kautta vapaaksi, vaikka se ei aina hyvältä tunnukaan. Joku sanonut että kukaan ei ole niin vanki kuin se joka luulee olevansa vapaa. Suorittaa elämää pystyy kuka vain. Ei tarklita että esim terapia on ainoa ratkaisu vaan jos esim oma lapsuus on sellainen ettei sitä pysty edes ajattelemaan niin se kertoo vain että traumat on edelleen ratkaisematta ja elää niiden ehdoilla.

Nosto, tärkeä aihe!

Vierailija kirjoitti:

Selvisin, kun ymmärsin, etteivät vanhempani tehneet sitä minulle. He vain ovat laiskoja, itsekkäitä, välinpitämättömiä ja rikkinäisiä ihmisiä. Millaisia vanhempia heidän pitäisi olettaa olevan?

Isäni on ainoa lapsi, joka ei ole koskaan tehnyt oman hyvinvointinsa eteen mitään. Saanut kaiken valmiina. Lyhyt temperamentti, kyvytön vastustamaan kiusauksia ja todella vääristynyt omakuva. Minut hän kasvatti syyllistämällä ja pelottelulla. Minun piti osata ja tietää, koska olen esikoinen. En saanut pyytää mitään, koska sama olisi pitänyt luvata sisaruksillekkin. En myöskään saanut osoittaa tunteitani, koska ne ovat naurettavia. Lastenhoitajaksi ja siivoojaksi kelpasin siihen asti, kunnes isä kyllästyi ja jätti meidät kaikki.

Äitini taas on marttyyri, itsekäs ja avuton. Kaikki on aina jonkun muun vika ja muiden onni on häneltä pois. Hän on välttelevä ja ennalta-arvaamaton, ainoastaan vihaisena rehellinen. En ole koskaan voinut turvata äitiin, en ole varma, tiedänkö mikä äiti on. Toisen luokan talvella talvikenkäni olivat jääneet pieniksi. Olin kävellyt samoilla kengillä jo kaksi talvea. Mainitsin asiasta äidille, joka puuskahti kiukkuisena, että kaikkihan te (lapset) tarvitsisitte kengät. Jatkoin pienillä kengillä kävelyä, kunnes jalkani kipeytyivät niistä. Pyysin uudelleen kenkiä. Sain kuulla huutoa, kuinka koko ajan haluan jotakin ja enkö nyt helvetti ymmärrä, että raha ei kasva puissa. Kuitenkin äitini on aina polttanut 2 askia tupakkaa per päivä. Vaihdoin talvikengät lenkkareihin ja villasukkiin. Lenkkareissa oli pohjassa reikä ja lumi tuli siitä sisään. Sain paleltuman jalkaani ja äiti vei minut lääkäriin. En kertonut lääkärille kenkien puutteesta. Kuitenkin sain huudot ja tukkapöllyä kotona, koska nolasin äidin. "Millainen helvetin kakara muka vahingossa palelluttaa jalkansa?" Niinpå vaihdoin lenkkarit kumisaappaisiin ja kaksiin villasukkiin. Onneksi talvi loppui jossakin vaiheessa ja sain taas kävellä paljain jaloin häpeämättä rumia kenkiä.

Ymmärsin textistä, että aika moisia sontiaisia ja ihmispeppuja sinulla on ollut "vanhempina", mutta en saanut ihan selville miten muka selvisit?

Miten niin eivät tehneet sitä sinulle? Tekiväthän. Ja olivat itsekkäitä hirviöitä.

Vierailija kirjoitti:

Onko muut dissosioinut muistonsa? Siis että tuntuu, kuin lapsuuden asiat olisivat tapahtuneet jollekin muulle tai että lapsuus ei liity ihan eheästi omaan elämään. Minusta lapsuus tuntuu vähän irralliselta. Työskentelen koko ajan mm terapiassa saadakseni elämäni tuntumaan kokonaiselta kaarelta.

Minun selviutumiskeinoni on se,että muistan vain hyviä asioita. Pahoja vain kaivamalla enkä saa niistä läheskään kaikkea esiin edes kaivamalla.

Vierailija kirjoitti:

En ole selvinnyt, eikä varmasti kukaan sisaruksista.

"Valitettavasti" vain yhdellä meistä lapsuuden/nuoruuden ongelmat ovat vakuttaneet niin syvästi, että pääsee terapiaan. Oli muuten hänenkin vaikea päästä sinne ja terapeutilla loksahti suu auki kun kuuli häneltä kaiken. Eikä meillä ollut edes fyysistä väkivaltaa tms. Minulla ei sellaiseen ole varaa ja terveys on näennäisesti niin hyvä, ettei kelan tukemaan ole tarvetta.

Olkaa onnellisisa te joilla on vanhemmat, joihin voi tarvittaessa tuleutua,

En myöskään ole selvinnyt. Itsetunto on huono, vaikka olen opiskellut pitkälle ja ollut vaativassa työssä koko työurani. Koko ajan tunne, että paljastun osaamattomaksi, vaikka toisaalta tiedän, että hallitsen työni. Esiintymistilanteet kuuluvat työhön aina välillä ja olen heikoilla niiden kanssa joka kerta. Kyllä ankea lapsuus ja kaltoinkohtelu jättää syvät jäljet.

Ulkoisesti kaikki loistavasti. Mutta anteeksi en anna, eipä ole pyydettykään. Fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa. En tunne mitään ihmisiä kohtaan, mikä on toisaalta hyvä. En luota mihinkään ja se vasta hyvä onkin. Ihmiset eivät ole luottamuksen arvoisia, tämä on fakta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Selvisin, kun ymmärsin, etteivät vanhempani tehneet sitä minulle. He vain ovat laiskoja, itsekkäitä, välinpitämättömiä ja rikkinäisiä ihmisiä. Millaisia vanhempia heidän pitäisi olettaa olevan?

Isäni on ainoa lapsi, joka ei ole koskaan tehnyt oman hyvinvointinsa eteen mitään. Saanut kaiken valmiina. Lyhyt temperamentti, kyvytön vastustamaan kiusauksia ja todella vääristynyt omakuva. Minut hän kasvatti syyllistämällä ja pelottelulla. Minun piti osata ja tietää, koska olen esikoinen. En saanut pyytää mitään, koska sama olisi pitänyt luvata sisaruksillekkin. En myöskään saanut osoittaa tunteitani, koska ne ovat naurettavia. Lastenhoitajaksi ja siivoojaksi kelpasin siihen asti, kunnes isä kyllästyi ja jätti meidät kaikki.

Äitini taas on marttyyri, itsekäs ja avuton. Kaikki on aina jonkun muun vika ja muiden onni on häneltä pois. Hän on välttelevä ja ennalta-arvaamaton, ainoastaan vihaisena rehellinen. En ole koskaan voinut turvata äitiin, en ole varma, tiedänkö mikä äiti on. Toisen luokan talvella talvikenkäni olivat jääneet pieniksi. Olin kävellyt samoilla kengillä jo kaksi talvea. Mainitsin asiasta äidille, joka puuskahti kiukkuisena, että kaikkihan te (lapset) tarvitsisitte kengät. Jatkoin pienillä kengillä kävelyä, kunnes jalkani kipeytyivät niistä. Pyysin uudelleen kenkiä. Sain kuulla huutoa, kuinka koko ajan haluan jotakin ja enkö nyt helvetti ymmärrä, että raha ei kasva puissa. Kuitenkin äitini on aina polttanut 2 askia tupakkaa per päivä. Vaihdoin talvikengät lenkkareihin ja villasukkiin. Lenkkareissa oli pohjassa reikä ja lumi tuli siitä sisään. Sain paleltuman jalkaani ja äiti vei minut lääkäriin. En kertonut lääkärille kenkien puutteesta. Kuitenkin sain huudot ja tukkapöllyä kotona, koska nolasin äidin. "Millainen helvetin kakara muka vahingossa palelluttaa jalkansa?" Niinpå vaihdoin lenkkarit kumisaappaisiin ja kaksiin villasukkiin. Onneksi talvi loppui jossakin vaiheessa ja sain taas kävellä paljain jaloin häpeämättä rumia kenkiä.

Ymmärsin textistä, että aika moisia sontiaisia ja ihmispeppuja sinulla on ollut "vanhempina", mutta en saanut ihan selville miten muka selvisit?

Miten niin eivät tehneet sitä sinulle? Tekiväthän. Ja olivat itsekkäitä hirviöitä.

En ole tuo, kenelle kommentoit, mutta ajattelen samoin. Vanhempani toimivat kyvyttömyyttään ja sairauttaan, eivät pahuuttaan juuri minua kohtaan. Se on helpompi niellä ja päästää irti ja antaa anteeksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko muut dissosioinut muistonsa? Siis että tuntuu, kuin lapsuuden asiat olisivat tapahtuneet jollekin muulle tai että lapsuus ei liity ihan eheästi omaan elämään. Minusta lapsuus tuntuu vähän irralliselta. Työskentelen koko ajan mm terapiassa saadakseni elämäni tuntumaan kokonaiselta kaarelta.

Minun selviutumiskeinoni on se,että muistan vain hyviä asioita. Pahoja vain kaivamalla enkä saa niistä läheskään kaikkea esiin edes kaivamalla.

Minullakin on päässäni onnellisen lapsuuden malli ja kaikki pahat teot tuntuvat olevan siitä irrallaan, niin kuin ne eivät oikein kuuluisi tuohon onnelliseen lapsuuteeni.  Dissosiaatiota.

En pysty vieläkään todella myöntämään, että minulla on ollut huono lapsuus.

Minä olen alkanut vasta hiljattain muistaa lapsuuteni pahoja asioita. Kärsin siis dissosiatiivisesta amnesiasta. Vähän pelottaa, että mitä kaikkea olen oikein unohtanut... Veli on vahvistanut nuo mieleen palanneet muistot tosiksi, koska hän koki aivan samanlaista kohtelua.