Rankasta lapsuudesta selvinneet, miten sen teitte?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!

Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.

Vau. Sä olet harvinaisen ilkeä tapaus.

Olen katkonut välini vanhoillislestadiolaiseen sukuuni, koska koin, että en saanut olla oma itseni.

Toipumisessa kävin läpi kokemiani sekä henkistä että hengellistä väkivaltaa, luin kirjoja, palstailin, ajattelin ite.

Jossain vaiheessa tuli tunne, että asia on nyt käsitelty. En edes ajattele asiaa kovin paljon enää, ja onneksi olen luonteeltani pikemminkin eteenpäin suuntautuva kuin vanhoihin tarrautuva.

Eli: omasta kokemuksesta ajattelisin, että menneet on hyvä käydä läpi ja tunnistaa kokemansa kaltoinkohtelu, mutta sitten on hyvä päästää irti ja antaa uudelle elämälle tilaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!

Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.

Vau. Sä olet harvinaisen ilkeä tapaus.

Ehkä sitten niin, mutta tunnen ihan todella empatiaa tätä ihmistä kohtaan. Olen itsekin nimittäin nuorena ollut hänen kaltaisensa. Siksi toivon ihan oikeasti ja todella, että hän saisi elää onnellisen elämän, ihan niin kuin toivon sitä samaa jokaiselle, joka on joutunut elämään pahan ja kammottavan lapsuuden. Se on vähän niin kuin hyvitys vaikeasta lapsuudesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.

Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.

Olen kanssasi samaa mieltä. Itse olen päihdeperheestä, jossa oli myös mielisairauksia. Asia on ollut raskas taakka aikuisuuteen saakka, eikä tietysti lähde mielestä koskaan pois, mutta en ole asiasta kellekään puhunut. Sillä se ei auta paskaakaan. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta siinä määrin toisten traumat, että niistä kannattaisi alkaa valittamaan tai kuvitella lapsellisesti saavansa mitään apua. Olet yksin kokemustesi kanssa, hyväksy se. Voit aina mennä psykoterapiaan, mutta on hyvä muistaa, ettei se terapeutti kuuntelisi sinua, ellei saisi istunnoista maksua. Vertaistukea ei sitäkään kannata etsiä, koska suurin osa kovan lapsuuden kokeneista ei pelaa täydellä pakalla ja on täysin toivottomia ongelmatapauksia läheis- ja päihderiippuvuuksineen sekä mielenterveysongelmineen. Sellainen porukka vetää alas, kun pitää olla kova ja ponnistaa ylös. Siksi tulee hakeutu normaaleiden ihmisten seuraan, mutta pitää suu supussa, koska hekään eivät ymmärrä eikä heitä kiinnosta.

Jossain määrin ymmärrän mitä tarkoitat, mutta tässä kyllä näkee hyvin mitä tarkoittaa, kun ihmisellä on käsittelemätön trauma. Ei luota kehenkään. Ei usko, että kukaan ihminen haluaisi tehdä hyvää aidosti. Pakko pärjätä ja olla vahva. Siinähän se lapsuuden heijastuma on, ihmiset ovat epäluotettavia ja pahantahtoisia ja yksin on pakko selvitä. Itse olen onnellinen, että olen käsitellyt menneisyyteni ja maailma näyttää silmissäni nykyään paljon paremmalta paikalta. Toki kamalia asioita tapahtuu ja on epäoikeudenmukaisuutta, mutta valtaosa ihmisistä on kuitenkin ihan hyviä ja reiluja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!

Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.

Vau. Sä olet harvinaisen ilkeä tapaus.

Ehkä sitten niin, mutta tunnen ihan todella empatiaa tätä ihmistä kohtaan. Olen itsekin nimittäin nuorena ollut hänen kaltaisensa. Siksi toivon ihan oikeasti ja todella, että hän saisi elää onnellisen elämän, ihan niin kuin toivon sitä samaa jokaiselle, joka on joutunut elämään pahan ja kammottavan lapsuuden. Se on vähän niin kuin hyvitys vaikeasta lapsuudesta.

Jotenkin mua hyytää vielä enemmän.

Tiedoksi, että kyseessä on kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa, paljon ystäviä, mukava työ eikä terveys-, mielenterveys-, tai elämänhallintaongelmia. Mutta sääli rauhassa :D

Enkä ole kirjoittanut näitä viestejä mitä ilmeisesti luulet. T.6

Onhan se todella helppo huudella täällä epäempaattista paskaa.

Niille joita oikeasti kiinnostaa miten trauma syntyy ja miten sitä hoidetaan, suosittelen kirjaa Trauma and Recovery - Judith Herman. On todella tarkasti dokumentoitu ja arvostettu "trauman raamattu".

Voi myös googlata esim. "complex posttraumatic stress disorder" jos epäilee omakohtaisesti. Hyvin monet saavat väärän diagnoosin ennen kuin aihetta käsitellään.

On tyypillistä että henkilö ei itse ajattele olevansa oikeutettu olemaan traumatisoitunut. Vähättely on hyvin yleistä, ja usein myös systemaattinen osa traumaa. Google ns. 'Gaslighting'

Traumatisoitunut henkilö ei ole heikko. Heidän sietokykynsä on ylitetty, ja sen raja on täysin henkilökohtaista, ihan kuin fyysinen kipukynnys.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

 Jo lapsena muistan nähneeni itseni tavallaan ulkopuolisena perheessäni. Ajattelin, että minun elämäni tulee aikuisena olemaan aivan erilaista kuin perheeni elämä, ja määrätietoisesti ponnistelin tätä kohti. En ole koskaan murehtinut menneitä. Joskus kun joku tuttava vaikka valittaa kymmenen vuoden takaista eroaan katkerana, en osaa yhtään samaistua tuntemuksiin. En tunne menneisyydessä minua huonosti kohdelleita henkilöitä kohtaan oikein mitään.

Mielenkiintoista, koska itsekin selvisin samanlaisesta lapsuudesta, sisarukseni eivät selvinneet.

Muistan ihan selvästi ensimmäisen rajun pahoinpitelyn vanhemmiltani, olin silloin ehkä noin 4-vuotias, en sen jälkeen enää luottanut vanhempiini, en tuntenut enää mitään niitä kohtaan ja tunsin oloni täysin ulkopuoliseksi.

Muistan, että tuon jälkeen en antanut esim. vapaaehtoisesti edes koskea itseeni, jotenkin vain kaikki kuoli vanhempiani kohtaan, pahoinpitelyt tietysti muuttuivat rajummiksi ja mukaan tuli esim. nälkiinnyttäminen, mutta jotenkin en odottanutkaan niiltä mitään muuta.

Siis mitä helkkaria mä juuri luin.

Eikö KUKAAN huomannut mitä on kotonasi meneillään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt meni tunteisiin :D Ei se multa ole pois, jos haluatte velloa lapsuudessanne. Ihan vapaasti!

Voi lapsirakas sinua... Tunnen jostain syystä voimakasta sääliä sinua kohtaan ja olen todella pahoillani puolestasi. En tiedä mitä hirveyksiä olet kohdannut lapsena, mutta pahaa ne ainakin ovat tehneet. Toivon, että voit elää elämäsi onnellisena.

Vau. Sä olet harvinaisen ilkeä tapaus.

Ehkä sitten niin, mutta tunnen ihan todella empatiaa tätä ihmistä kohtaan. Olen itsekin nimittäin nuorena ollut hänen kaltaisensa. Siksi toivon ihan oikeasti ja todella, että hän saisi elää onnellisen elämän, ihan niin kuin toivon sitä samaa jokaiselle, joka on joutunut elämään pahan ja kammottavan lapsuuden. Se on vähän niin kuin hyvitys vaikeasta lapsuudesta.

Jotenkin mua hyytää vielä enemmän.

Tiedoksi, että kyseessä on kolmekymppinen, onnellisesti naimisissa, paljon ystäviä, mukava työ eikä terveys-, mielenterveys-, tai elämänhallintaongelmia. Mutta sääli rauhassa :D

Enkä ole kirjoittanut näitä viestejä mitä ilmeisesti luulet. T.6

Asia selvä, kaikkea hyvää sinulle elämääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjun uhrit ovat nyt pahoittaneet mielensä. Tässä ei kukaan ole syyllistänyt tai lytännyt ketään.

Huomatkaa ero: toipuneet vs uhrin aseman omaksuneet. Täysin erilainen tapa lähestyä.

Olen kanssasi samaa mieltä. Itse olen päihdeperheestä, jossa oli myös mielisairauksia. Asia on ollut raskas taakka aikuisuuteen saakka, eikä tietysti lähde mielestä koskaan pois, mutta en ole asiasta kellekään puhunut. Sillä se ei auta paskaakaan. Loppujen lopuksi ketään ei kiinnosta siinä määrin toisten traumat, että niistä kannattaisi alkaa valittamaan tai kuvitella lapsellisesti saavansa mitään apua. Olet yksin kokemustesi kanssa, hyväksy se. Voit aina mennä psykoterapiaan, mutta on hyvä muistaa, ettei se terapeutti kuuntelisi sinua, ellei saisi istunnoista maksua. Vertaistukea ei sitäkään kannata etsiä, koska suurin osa kovan lapsuuden kokeneista ei pelaa täydellä pakalla ja on täysin toivottomia ongelmatapauksia läheis- ja päihderiippuvuuksineen sekä mielenterveysongelmineen. Sellainen porukka vetää alas, kun pitää olla kova ja ponnistaa ylös. Siksi tulee hakeutu normaaleiden ihmisten seuraan, mutta pitää suu supussa, koska hekään eivät ymmärrä eikä heitä kiinnosta.

Jossain määrin ymmärrän mitä tarkoitat, mutta tässä kyllä näkee hyvin mitä tarkoittaa, kun ihmisellä on käsittelemätön trauma. Ei luota kehenkään. Ei usko, että kukaan ihminen haluaisi tehdä hyvää aidosti. Pakko pärjätä ja olla vahva. Siinähän se lapsuuden heijastuma on, ihmiset ovat epäluotettavia ja pahantahtoisia ja yksin on pakko selvitä. Itse olen onnellinen, että olen käsitellyt menneisyyteni ja maailma näyttää silmissäni nykyään paljon paremmalta paikalta. Toki kamalia asioita tapahtuu ja on epäoikeudenmukaisuutta, mutta valtaosa ihmisistä on kuitenkin ihan hyviä ja reiluja.

Kokeilin luottamusta nuorempana ja halusin uskoa, että olisin samalla viivalla muiden kanssa ja että vittumaisesta lapsuudestani huolimatta minulla olisi samat oikeudet sekä mahdollisuudet kuin muillakin. Että kaikesta huolimatta minut hyväksyttäisiin, minulla olisi jotakin yhteistä muiden kanssa ja ihmiset - ne normaalit - olisivat empaattisia minua kohtaan. Olin pahasti väärässä. Kun hyväksyin tosiasiat ja tajusin, että olen aina ulkopuolinen, tein mitä tahansa, elämä helpottui kummasti.  Ei pidä olla naiivi, mutta ei pidä katkeroituakaan. Sellaista on elämä.

Vierailija kirjoitti:

Jännä muuten tuo uhrijuttu. Mulla hyvin samankaltaisia kokemuksia. Omaa äitiäni pahoinpideltiin lapsena ja hän hoki aina meille, että hän ei ole uhri, hän ei suostu uhriksi. Äiti sitten kyllä mm hakkasi minua lapsena tiilellä, mursi käteni, löi remmillä niin että veri lensi, heitti kiehuvaa vettä päälle jne.

Tämähän on aika yleistä. Ihmiset, jotka eivät käsittele traumojaan tai vähättelevät vaikka lapsuuden kokemuksia, saattavat usein siirtää se opitun ja alitajuntaan automaattisena siirtyneen toimintamallin eteen päin lapsilleen.

Täällä on kirjoittanut aika monta esimerkkiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä asioiden käsittelylle, mutta joilla kuulostaa olevan aikamoisia hankaluuksia ihmissuhteissaan. Rankasti hylätään toisia ihmisiä, vältellään tai pelätään läheisyyttä. Elämä ja ihmissuhteet voivat olla oikeasti hyviä ja turvallisia. Ei kokemusten tai tunteiden hautaaminen kuulostaa kovin hyvältä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onko joku terapiasta saanut apua? Entä muista keinoista?

Kognitiivinen terapia on tosi hyvä.

Muut terapiat yleensä pahentaa asiaa ja niistä on monilla huonoja kokemuksia. 

Tuo nyt on aika puusilmäistä puhetta. Terapeutin ja potilaan yhteistyöllä on tutkitusti suurempi merkitys kuin millään suuntautumisella.

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kirjoittanut aika monta esimerkkiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä asioiden käsittelylle, mutta joilla kuulostaa olevan aikamoisia hankaluuksia ihmissuhteissaan. Rankasti hylätään toisia ihmisiä, vältellään tai pelätään läheisyyttä. Elämä ja ihmissuhteet voivat olla oikeasti hyviä ja turvallisia. Ei kokemusten tai tunteiden hautaaminen kuulostaa kovin hyvältä.

Ihan vain tiedoksi muillekin, että tällaiset jutut on hyvin tyypillisiä parillekin persoonallisuushäiriölle, tiedätte varmaan mitkä.

Juuri nuo jutut siitä miten itseä ei saisi suojella, miten ihmiset ovat oikeasti hyviä ja turvallisia, muut vain hautaa tunteita, eikä missään tapauksessa saa "hylätä" itselleen vaarallisia ihmisiä jne.

Noiden pers.häiriöiden edustajat ilmestyy aina esim. foorumeille, joissa on vertaistukea traumoista toipumiseen, varsinkin vertaistukifoorumeille lapsille, joiden vanhemmilla on nuo häiriöt. Noilla foorumeilla nuo tunnistetaan ja poistetaan nopeasti, mutta tähänkin on ilmestynyt näköjään tuo yksi ja ajattelin varoittaa muitakin siitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä muuten tuo uhrijuttu. Mulla hyvin samankaltaisia kokemuksia. Omaa äitiäni pahoinpideltiin lapsena ja hän hoki aina meille, että hän ei ole uhri, hän ei suostu uhriksi. Äiti sitten kyllä mm hakkasi minua lapsena tiilellä, mursi käteni, löi remmillä niin että veri lensi, heitti kiehuvaa vettä päälle jne.

Tämähän on aika yleistä. Ihmiset, jotka eivät käsittele traumojaan tai vähättelevät vaikka lapsuuden kokemuksia, saattavat usein siirtää se opitun ja alitajuntaan automaattisena siirtyneen toimintamallin eteen päin lapsilleen.

Täällä on kirjoittanut aika monta esimerkkiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä asioiden käsittelylle, mutta joilla kuulostaa olevan aikamoisia hankaluuksia ihmissuhteissaan. Rankasti hylätään toisia ihmisiä, vältellään tai pelätään läheisyyttä. Elämä ja ihmissuhteet voivat olla oikeasti hyviä ja turvallisia. Ei kokemusten tai tunteiden hautaaminen kuulostaa kovin hyvältä.

Sanon vaan, että et ole tavannut todella pahoja ihmisiä, jos paheksut "toisten ihmisten hylkäämistä". Joskus välien katkaiseminen on vaan ainoa vaihtoehto, jos haluaa elää normaalia elämää.

Äiti ja hänen puoleinen suku ovat opettaneet, että on tärkeää keskittyä hyviin asioihin elämässä ja maailmassa.

Kristinusko myös antaa luottamusta, että hyvä voittaa pahan. Lisäksi olen perusluonteeltani aika anteeksiantavainen.

Ei selviytyminen silti helppoa ole ollut, mutta noista on paljon apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä on kirjoittanut aika monta esimerkkiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä asioiden käsittelylle, mutta joilla kuulostaa olevan aikamoisia hankaluuksia ihmissuhteissaan. Rankasti hylätään toisia ihmisiä, vältellään tai pelätään läheisyyttä. Elämä ja ihmissuhteet voivat olla oikeasti hyviä ja turvallisia. Ei kokemusten tai tunteiden hautaaminen kuulostaa kovin hyvältä.

Ihan vain tiedoksi muillekin, että tällaiset jutut on hyvin tyypillisiä parillekin persoonallisuushäiriölle, tiedätte varmaan mitkä.

Juuri nuo jutut siitä miten itseä ei saisi suojella, miten ihmiset ovat oikeasti hyviä ja turvallisia, muut vain hautaa tunteita, eikä missään tapauksessa saa "hylätä" itselleen vaarallisia ihmisiä jne.

Noiden pers.häiriöiden edustajat ilmestyy aina esim. foorumeille, joissa on vertaistukea traumoista toipumiseen, varsinkin vertaistukifoorumeille lapsille, joiden vanhemmilla on nuo häiriöt. Noilla foorumeilla nuo tunnistetaan ja poistetaan nopeasti, mutta tähänkin on ilmestynyt näköjään tuo yksi ja ajattelin varoittaa muitakin siitä.

Hetkinen, siis mikä kuuluu personaallisuushäiriöön? Se että uskoo, että ihmisiin voi oikeasti luottaa? Ei kai kukaan nyt ole täällä käskenyt pitämään kiinni niistä, jotka satuttavat? Enemmänkin se, että katkaistaan välit muihin, joilla on ollut vaikea lapsuus tai että tuntuu, ettei kehenkään ihmiseen maailmassa voi luottaa. Ei anteeksiauto mitään auta tai se että pitäisi jotenkin pitää väkisin yhteyttä vaikka kamaliin vanhempiin,

Aaltoillen, nyt vasta 40v tuntui että lopulta uskalsin päästää irti.  Selvisin varmaan hyvän mielikuvitukseni johdosta, pystyin "elämään eri maailmassa" osittain. Vanhempana on mielenkiintoista kun joskus ammatti ihmiset toteaa että toivottavasti sulla oli joku turvallinen aikuinen, ja aina korostetaan että lapsi selviää jos hänellä on joku turvallinen aikuinen jossain. No, mulla ei ole ollut, eikä sisarruksia. Olen käynyt läpi masennusjaksoja, en ole koskaan ollut hoidossa tai käynyt lääkärissä, teidä sitten olisiko ne ajat lyhentyneet hoidon vuoksi. Pahimmat kaudet oli jotain kuukausia ( jatkuvaa itkua, unihäiriöt, ei pystynyt nousemaan sängystä , meni työpaikat ja tuli karenssit ), oli aikoja että näin valveunia ja koin eläväni itsarin tehneet isäni viimeisiä päiviä, se oli aika rankkaa sekin, kai se joku mt-häiriö on ollut. Suurin jälki on varmaan siinä etten luota kenenhään, juuri sekin että kukaan olisi voinut auttaa noissa huonoissa kausissa.  Minulla on perhe, ja se on parantanut paljon. Lapseni saavat olla lapsia. Töissä vaihdan työpaikkaa usein, varmaan korostunut se että kun nyt vihdoin pääsee lähtemään huonosta kohtelusta niin mä lähden, heti. 

Oletteko muuten koskaan miettineet mitä jos me vanhuksina palataan lapsuuteen ja alkaa samat painajaiset tulemana muistoina vaan esiin ? 

Aivan kipeä ketju.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jännä muuten tuo uhrijuttu. Mulla hyvin samankaltaisia kokemuksia. Omaa äitiäni pahoinpideltiin lapsena ja hän hoki aina meille, että hän ei ole uhri, hän ei suostu uhriksi. Äiti sitten kyllä mm hakkasi minua lapsena tiilellä, mursi käteni, löi remmillä niin että veri lensi, heitti kiehuvaa vettä päälle jne.

Tämähän on aika yleistä. Ihmiset, jotka eivät käsittele traumojaan tai vähättelevät vaikka lapsuuden kokemuksia, saattavat usein siirtää se opitun ja alitajuntaan automaattisena siirtyneen toimintamallin eteen päin lapsilleen.

Täällä on kirjoittanut aika monta esimerkkiä, jotka ovat kääntäneet selkänsä asioiden käsittelylle, mutta joilla kuulostaa olevan aikamoisia hankaluuksia ihmissuhteissaan. Rankasti hylätään toisia ihmisiä, vältellään tai pelätään läheisyyttä. Elämä ja ihmissuhteet voivat olla oikeasti hyviä ja turvallisia. Ei kokemusten tai tunteiden hautaaminen kuulostaa kovin hyvältä.

Sanon vaan, että et ole tavannut todella pahoja ihmisiä, jos paheksut "toisten ihmisten hylkäämistä". Joskus välien katkaiseminen on vaan ainoa vaihtoehto, jos haluaa elää normaalia elämää.

Olen tuon kommentin kirjoittaja, enkä todellakaan tarkoittanut, että pahoihin ihmisiin tulisi pitää yhteyttä. Viittasin enemmänkin tuohon edellisellä sivulla olevaan kommenttiin, että välit katkaistaan niihin muihin, joilla on vaikeaa.

Vierailija kirjoitti:

Oletteko muuten koskaan miettineet mitä jos me vanhuksina palataan lapsuuteen ja alkaa samat painajaiset tulemana muistoina vaan esiin ? 

Oma suurin pelkoni on tarinat siitä miten kuollessa sukulaiset/vanhemmat tulevat hakemaan toiselle puolelle.

En missään tapauksessa ikinä halua enää nähdä vanhempiani ja tuo olisi ihan kammottavaa.

Tuon takia pelkään kuolemaa, että joutuisin vielä näkemään vanhempani, enkä voisi asialle mitään.

Vierailija kirjoitti:

Viittasin enemmänkin tuohon edellisellä sivulla olevaan kommenttiin, että välit katkaistaan niihin muihin, joilla on vaikeaa.

Niin se kuuluukin tehdä, jos itsellä ei ole voimavaroja.

Tuo kuuluu normaaliin psyykkeeseen, että osaa asettaa rajat omalle jaksamiselle. Tuo on yksi niistä asioista, jonka monet traumatisoineet joutuvat opettelemaan terapiassa.

Itse olet ihan sekaisin, jos et tiedä tuota ja kuvittelet, että kaikkia pitää auttaa ad nauseam ja se olisi joku velvollisuus. Normaalin lapsuuden kokeneet tekee tuon automaattisesti, vain sairaan lapsuuden eläneet, ne jotka on opetettu alistumaan ja toimimaan jäteämpäreinä, joutuvat opettelemaan sen aikuisena.