Aamuni add-tytön ,joka "ei tarvitse tutkimuksia eikä lääkitystä" kanssa" Olen täysin poikki

Vierailija kirjoitti:

Minä olen se, joka tuolla ketjun alkupuolella puhui lepsusta vanhemmuudesta ja rajojen ja rutiinien tärkeydestä. Olen sitä mieltä ehdottomasti edelleen. Mutta tiedän, että on erityislapsia, jotka oikeasti hyötyvät lääkityksestä ja tarvitsevatkin sitä. Tuon kerrotun perusteella ei vain näytä siltä, että tässä olisi kyse sellaisesta lapsesta.

Minusta tässä on vain kyse siitä, että lapselle ei ole näytetty kunnolla rajoja. Vanhemman ei kuulu tarjota eri sukkia ja toivoa, että joku niistä kelpaisi lapselle. Vanhempi antaa sukat ja odottaa, että ne laitetaan jalkaan. Lapsi on jo niin iso, että hänen temppuilunsa on vanhemmalle vaikeampaa, tähän olisi tosiaan pitänyt puuttua jo monta vuotta sitten.

Lapsi taitaa olla ainoa tai ainakin nuorin, ja äiti työtön. Tämän vuoksi on niin, että lapselle helposti annetaan liikaa siimaa. Jos olisi kiire töihin ja lapsia useampi kuin yksi, jotka kaikki pitäisi saada päiväkotiin ajoissa, tällaiseen pelleilyyn ei olisi oikeasti aikaa. Siitä olisi tehty loppu jo ajat sitten. Suoraan sanottuna lapsi kuulostaa aika hemmotellulta. Hän protestoi vahvasti, kun hänen tahtoaan ei noudatetakaan. Koulussa homma toimii, kun hän näkee, että opettaja on jämäkkä ja muut lapset toteelevat. Muita hän koettelee.

Sukulaisperheessäni on itse asiassa hyvin samanlainen lapsi. Koulussa kiltti, oli jo päiväkodissa, minua tottelee, kun on meillä hoidossa, samoin äitiäni. Mutta kodissaan ja vanhemmilleen hirviö. Etenkin äidilleen, joka suorastaan pelkää lapsensa raivoa. Isä pakenee. Sisaruksia ei ole.

Minusta te tarvitsette perheenä enemmän ohjausta siitä, miten pärjätä. Lapsi on jo niin iso, että hän osaa paljon vahvemmin protestoida, joten tarvitsette toimintamalleja. Lääkkeitä ei todellakaan, ne on varattu aika eri tason lapsille.

Voihan se joillakin olla noinkin. Mutta en kyllä menisi suoralta kädeltä sanomaan että ap:n tapauksessa olisi näin. Muutamat asiat mitä kirjoitat, osoittavat kyllä sellaista asiantuntemattomuutta, että tarkoituksesi (minkä haluan uskoa olevan hyvä) vesittyy. Ensinnäkin tuo sukka kommentti. Mikäli lapsella on aistiyliherkkyyttä, liian kiristävät sukat voivat oikeasti tuntua lapselta niin pahalta, ettei mihinkään muuhun keskittyminen onnistu. Se ei ole mikään lapsen keksimä juttu tai tekosyy kiukutteluun. Toki lapset saattavat kiukutella pukemisesta, se kuulunee ikään, mutta jos on aistiyliherkkyyttä, niin silloin ei ole kyse turhasta kiukuttelusta. Tuolla muutama sivu sitten joku kirjoitti, miten pahalta hänestä oli koko lapsuuden ajan tuntuneet kiristävät vaatteet, mitkä kotona oli pakotettu pukemaan päälle, ja miten hänen olonsa oli helpottunut, kun oli isompana saanut itse ruveta päättämään mitä puki ylleen.  Kommentti on todella tyyppiesimerkki sensorisen integraation häiriöstä, kannattaa lukea ajatuksen kanssa. Toinen juttu on tuo, mitä kerrot sukulaislapsestasi, miten tämä kiukuttelee äidilleen, mutta miten lapsi tottelee sinua ja äitiäsi. (Anna kun arvaan, kyse on veljesi lapsesta ;D) Varmasti kaikille lapsille, mutta erityislapsille erityisesti, se lähin ihmissuhde on turvallisin. Siinä uskalletaan purkaa kaikki se pahaolo, mikä kertyy päivän aikana siitä tsemppaamisesta ja "tottelemisesta", mitä ympäristö häneltä odottaa. Rajat, rutiinit ja säännöt ovat todella tärkeitä erityislapsen elämässä. Ilman niitä elämä on lähes mahdotonta. Joten jo oman arkensa sujumiseksi erityislasten vanhemmat useimmiten pakostikin pitävät näistä kiinni. Tietysti lapsen tarpeiden mukaan. Tästä huolimatta elämä on välillä todella haastavaa. Erityislapsi kuitenkin reagoi asioihin eri tavalla kuin normilapsi, se ei mihinkään muutu. Mutta kunkin lapsen tarpeisiin sopivilla apukeinoilla voidaan kuitenkin auttaa lasta oppimaan oman käytöksensä säätelyä. Jotenkin toivoisi ihmisiltä toisenlaista suhtautumista erityislapsiin, varsinkin lähipiirinsä lapsiin. Kyse ei ole lapsen ilkeydestä tai pahuudesta, hemmottelevasta kasvatuksesta tai hukassa olevasta vanhemmuudesta. Kyse on neurologisesta häiriöstä. Hermoston toiminnasta. Ja lapsi täytyy tutkia, ennen kuin voidaan tietää millaisesta häiriöstä on kyse, ja mitkä toimintamallit siihen auttaa, oli se sitten toimintaterapia, lääkkeet tai joku muu. Siihen ei auta se, että sanotaan "ole jämäkämpi vanhempi" (=kuten opettaja koulussa). Luulen että ap purskahtaa itkuun, jos lukee tuon sinun ohjeesi, niin ymmärtämätön se on.     

Vierailija kirjoitti:

Minä sain 5-10 -vuotiaana kotona tuollaisia "raivareita". Koulussa olin rauhallinen ja kiltti, sain hyviä numeroita ja kai pitivät minua älykkäänä. Kotona raivarit tuli tilanteissa, missä minulle väkisin yritettiin pukea kutittavia karkeita villapaitoja paljasta ihoa vasten, liian isoja sukkia jotka meni mokkulalle kengissä sinne varpaiden eteen sattuen varpaisiin, vääränkokoisia vaatteita jotka ahdistivat ja kinnasivat päällä ja joiden saumat painoivat pahasti. Yritettiin harjata hiuksiani siten että takut tukisti. Ihoni tai kehoni ei jotenkin sietänyt villan aiheuttamaan kutitusta, siitä tuli fyysisesti todella sietämätön ja tuskainen olo. Taistelin sitä oloa vastaan, siksi ne raivarit. Ja yritin sanoa että en voi käyttää tuota paitaa tai noita sukkia, mutta minua pidettiin vain kiukuttelevana lapsena joka tahalleen väittää vanhemmilleen vastaan. Kun sanoin että paita kutittaa, vastattiin että ei kutita. Koulussa minua ei koskaan pakotettu mihinkään tuskalliseen, siksi olin siellä hyväntuulinen. Kun kasvoin yli 10-vuotiaaksi, sain valita omat vaatteeni kaupassa, ja ongelma ratkesi, sillä valitsin vaatteita jotka ei tuottaneet tuskaa. Kai tuo on joku aistiyliherkkyys.  

Nostan vielä tämän kommentin tähän, ja toivon että nuo hemmottelusta ja tottelemattomuudesta puhuvat lukevat tämän ajatuksen kanssa.

Ihmettelen suuresti kirjoituksen aloittajan kirjoitusta. Hänellä ei ole aavistustakaan mistä puhuu. Miksi olet ottanut ihan väärän diagnoosin ja väität sen olevan tyttärelläsi. Ei kuvaamillasi oireilla ole mitään tekemistä ADD:n kanssa.

Tiedän, koska olen lukenut jonkin verran aiheeseen liittyviä kirjoituksia ja minulla itselläni on ADD:n piirteitä. Olen itse diagnosoinut itseni. 

Tyttäresi oireistolla ei ole mitään tekemistä ADD:n kanssa. 

Jos olet yhtään oikeasti lukenut aiheeseen liittyvää materiaalia niin voit itsekin todeta olevasi ihan hakoteillä. Mitä ihmeen järkeä sinun on väittää väen vängällä, että tyttärelläsi on piirteitä hänelle selvästi kuulumattoasta diagnoosista????

Ota kirja käteen niin huomaat, että ADD:n piirteisiin kuuluu aikaansaamattomuus, unelmointi, tehtävien alulle saattamisen vaikeus ja ylläpitäminen. Kesittymisvaikeus ajoittain. Keskittymiskyvyn herpaantuminen. Ei siihen mitkään raivokohtaukset ja kontrollinmenettäminen kuulu. Ne ovat omassa päässäsi. 

ADD:n piirteisiin eivät kuulu mitkään lasten raivokohtaukset. Ääliöt. 

Kirjoittajalla on ilmiselvästi joku ongelma. ei ole mitään järkeä väittää lapsensa kärsivän väärästä diagnoosista. Mitä sillä voitat?

up

"Toinen juttu on tuo, mitä kerrot sukulaislapsestasi, miten tämä kiukuttelee äidilleen, mutta miten lapsi tottelee sinua ja äitiäsi. (Anna kun arvaan, kyse on veljesi lapsesta ;D) Varmasti kaikille lapsille, mutta erityislapsille erityisesti, se lähin ihmissuhde on turvallisin. Siinä uskalletaan purkaa kaikki se pahaolo, mikä kertyy päivän aikana siitä tsemppaamisesta ja "tottelemisesta", mitä ympäristö häneltä odottaa. "

Ei ole veljeni lapsi itse asiassa. Ja hän ei siis ole erityislapsi. Hän jaksaa oikeastaan paljon paremmin, kun ei ole kotona. Kotona käy juuri näitä raivohuutojuttuja, jotka ovat lapsellekin tosi raskaita. Minusta hän kaipaa niissä ohjausta, jota ei vanhemmiltaan saa. Ei lapsi itse halua raivota sillä tavalla, mutta vanhemmat eivät osaa tai jaksa näihin puuttua. Minusta tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa on paljon samaa. Näihin ei ole ratkaisuna lääkitys, vaan opastus vanhemmille. 

Voi olla, että kirjoitin ikävään sävyyn. Mutta minua oikeasti suututtaa vanhemmat, jotka ovat tuuppaamassa lapsilleen lääkitystä ja diagnoosia, vaikka asiantuntijoita on tässä jo kuultu. Psyykelääkitys ei ole mikään pikkujuttu. 

Vierailija kirjoitti:

"Toinen juttu on tuo, mitä kerrot sukulaislapsestasi, miten tämä kiukuttelee äidilleen, mutta miten lapsi tottelee sinua ja äitiäsi. (Anna kun arvaan, kyse on veljesi lapsesta ;D) Varmasti kaikille lapsille, mutta erityislapsille erityisesti, se lähin ihmissuhde on turvallisin. Siinä uskalletaan purkaa kaikki se pahaolo, mikä kertyy päivän aikana siitä tsemppaamisesta ja "tottelemisesta", mitä ympäristö häneltä odottaa. "

Ei ole veljeni lapsi itse asiassa. Ja hän ei siis ole erityislapsi. Hän jaksaa oikeastaan paljon paremmin, kun ei ole kotona. Kotona käy juuri näitä raivohuutojuttuja, jotka ovat lapsellekin tosi raskaita. Minusta hän kaipaa niissä ohjausta, jota ei vanhemmiltaan saa. Ei lapsi itse halua raivota sillä tavalla, mutta vanhemmat eivät osaa tai jaksa näihin puuttua. Minusta tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa on paljon samaa. Näihin ei ole ratkaisuna lääkitys, vaan opastus vanhemmille. 

Voi olla, että kirjoitin ikävään sävyyn. Mutta minua oikeasti suututtaa vanhemmat, jotka ovat tuuppaamassa lapsilleen lääkitystä ja diagnoosia, vaikka asiantuntijoita on tässä jo kuultu. Psyykelääkitys ei ole mikään pikkujuttu. 

Olen samaa mieltä kanssasi, että psyykelääkitys ei ole mikään pikkujuttu. Eri mieltä olen siitä, että ap:n lapsi olisi normaali. Ainakaan jos kaikki mitä ap kertoo, pitää paikkansa. Ap:n lapsen käyttäytymisessä on useita sellaisia piirteitä, jotka kertovat aistiyliherkkyydestä, jumittumisesta, ylikuormittumisesta ja muista eri häiriöihin viittaavasta käytöksestä. Lisäksi lapsi on koulussa pienryhmässä. Missään tapauksessa nykyisin ei pääse pienryhmään, jollei ole jostain häiriöstä kysymys. Mutta se, mistä häiriöstä on kysymys, sitä ei ap:n mukaan ole kunnolla tutkittu. Itse hän puhuu ADD:sta, mutta lapsen käyttäytymisessä on myös sellaisia piirteitä, mitkä ei tähän sovi. Selvyys asiaan pitäisi saada niin pian kuin mahdollista, jotta lasta voitaisiin auttaa oikealla tavalla. Lääkkeillä hoidetaan tiettyjä häiriöitä, ja niistä on todistetusti hyötyä joissain tapauksissa, kun taas toisissa niistä ei ole muuta kuin haittaa. Ja aina kun keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä aloitetaan, varsinkin vielä kasvavalle ja aivojenkin osalta vielä kehittyvälle lapselle, tulisi käyttää erityisen huolellista harkintaa ja varovaisuutta. Ja sairaalajaksojahan lääkityksen aloittaminen yleensä vaatiikin. Ymmärrän ap:n hädän ja väsymisen. On helppo ajatella, että jostain pilleristä saataisiin kuin taikaiskusta apu vaikeaan tilanteeseen. Eikä kaikilla ole kykyä hankkia tietoa ja lukea eri häiriöistä ja niiden eroista. Lisäksi yhdellä lapsella voi olla yhtä aikaa useampia eri häiriöitä, eli ongelma voi olla monimuotoinen ja siksikin vaikea diagnosoida ja tunnistaa. Ihan selvästi ap:n lapsen tapauksessa ongelma täytyisi kartoittaa tarkemmin, jotta riittävät toimenpiteet voidaan aloittaa lapsen auttamiseksi. Ennen kuin tilanne pahenee. (Nythän oli raivari tullut jo koulumatkallakin.) Tutkimuksiin on vain todella vaikea päästä. Kunnissa säästetään ja säästetään, tutkimuksiin on pitkät, monen kuukauden jonot. Ja itse olen törmännyt liian usein tähän "odotellaan ja katsellaan" -asenteeseen. Eli toivotaan että ongelmat ratkeavat itsekseen, ilman että kunnolla tutkitaan ja mietitään, miten lasta voitaisiin auttaa. Sitten ollaankin todellisissa ongelmissa, kun lähestytään murrosikää, eikä tarvittavia tukitoimia ole aloitettu. Syrjäytynyt ihmiselämä tulee yhteiskunnalle moninkertaisesti kalliimmaksi kuin ajoissa aloitettu hoito.   

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Toinen juttu on tuo, mitä kerrot sukulaislapsestasi, miten tämä kiukuttelee äidilleen, mutta miten lapsi tottelee sinua ja äitiäsi. (Anna kun arvaan, kyse on veljesi lapsesta ;D) Varmasti kaikille lapsille, mutta erityislapsille erityisesti, se lähin ihmissuhde on turvallisin. Siinä uskalletaan purkaa kaikki se pahaolo, mikä kertyy päivän aikana siitä tsemppaamisesta ja "tottelemisesta", mitä ympäristö häneltä odottaa. "

Ei ole veljeni lapsi itse asiassa. Ja hän ei siis ole erityislapsi. Hän jaksaa oikeastaan paljon paremmin, kun ei ole kotona. Kotona käy juuri näitä raivohuutojuttuja, jotka ovat lapsellekin tosi raskaita. Minusta hän kaipaa niissä ohjausta, jota ei vanhemmiltaan saa. Ei lapsi itse halua raivota sillä tavalla, mutta vanhemmat eivät osaa tai jaksa näihin puuttua. Minusta tuossa alkuperäisessä kirjoituksessa on paljon samaa. Näihin ei ole ratkaisuna lääkitys, vaan opastus vanhemmille. 

Voi olla, että kirjoitin ikävään sävyyn. Mutta minua oikeasti suututtaa vanhemmat, jotka ovat tuuppaamassa lapsilleen lääkitystä ja diagnoosia, vaikka asiantuntijoita on tässä jo kuultu. Psyykelääkitys ei ole mikään pikkujuttu. 

Olen samaa mieltä kanssasi, että psyykelääkitys ei ole mikään pikkujuttu. Eri mieltä olen siitä, että ap:n lapsi olisi normaali. Ainakaan jos kaikki mitä ap kertoo, pitää paikkansa. Ap:n lapsen käyttäytymisessä on useita sellaisia piirteitä, jotka kertovat aistiyliherkkyydestä, jumittumisesta, ylikuormittumisesta ja muista eri häiriöihin viittaavasta käytöksestä. Lisäksi lapsi on koulussa pienryhmässä. Missään tapauksessa nykyisin ei pääse pienryhmään, jollei ole jostain häiriöstä kysymys. Mutta se, mistä häiriöstä on kysymys, sitä ei ap:n mukaan ole kunnolla tutkittu. Itse hän puhuu ADD:sta, mutta lapsen käyttäytymisessä on myös sellaisia piirteitä, mitkä ei tähän sovi. Selvyys asiaan pitäisi saada niin pian kuin mahdollista, jotta lasta voitaisiin auttaa oikealla tavalla. Lääkkeillä hoidetaan tiettyjä häiriöitä, ja niistä on todistetusti hyötyä joissain tapauksissa, kun taas toisissa niistä ei ole muuta kuin haittaa. Ja aina kun keskushermostoon vaikuttavia lääkkeitä aloitetaan, varsinkin vielä kasvavalle ja aivojenkin osalta vielä kehittyvälle lapselle, tulisi käyttää erityisen huolellista harkintaa ja varovaisuutta. Ja sairaalajaksojahan lääkityksen aloittaminen yleensä vaatiikin. Ymmärrän ap:n hädän ja väsymisen. On helppo ajatella, että jostain pilleristä saataisiin kuin taikaiskusta apu vaikeaan tilanteeseen. Eikä kaikilla ole kykyä hankkia tietoa ja lukea eri häiriöistä ja niiden eroista. Lisäksi yhdellä lapsella voi olla yhtä aikaa useampia eri häiriöitä, eli ongelma voi olla monimuotoinen ja siksikin vaikea diagnosoida ja tunnistaa. Ihan selvästi ap:n lapsen tapauksessa ongelma täytyisi kartoittaa tarkemmin, jotta riittävät toimenpiteet voidaan aloittaa lapsen auttamiseksi. Ennen kuin tilanne pahenee. (Nythän oli raivari tullut jo koulumatkallakin.) Tutkimuksiin on vain todella vaikea päästä. Kunnissa säästetään ja säästetään, tutkimuksiin on pitkät, monen kuukauden jonot. Ja itse olen törmännyt liian usein tähän "odotellaan ja katsellaan" -asenteeseen. Eli toivotaan että ongelmat ratkeavat itsekseen, ilman että kunnolla tutkitaan ja mietitään, miten lasta voitaisiin auttaa. Sitten ollaankin todellisissa ongelmissa, kun lähestytään murrosikää, eikä tarvittavia tukitoimia ole aloitettu. Syrjäytynyt ihmiselämä tulee yhteiskunnalle moninkertaisesti kalliimmaksi kuin ajoissa aloitettu hoito.   

Joo, tästä on kokemusta, että tutkimuksiin mennään myöhään. Asperger-poikani on tietysti aina ollut erikoinen, mutta hän oli kotihoidossa, joten ei ollut päiväkotia ottamaan kantaa. Neuvolatädin mielestä kaikki oli aina normaalia ja srk:n kerhossa lapsiin suhtaudutaan yksilöinä, suvaitsevaisesti (jotain tällaista luki paperissakin) ja kun siellä ohjaajalta vähän koetin kysellä hän vain mumisi, että nämä ovat niin pieniä lapsia vielä ja katseli taivaalle. Eskarin alku oli tuskaisa, mutta yllättäen siellä hyvässä ryhmässä alkoi sujua ja koulunalkukin oli helppo. Vähän oli erikoinen lapsi ja sos. taidot katsottiin tokaluokalla jossain analyyseissa aika kehittymättömiksi, mutta ei mitään apua tarjottu tai edes kehotusta tutkimuksiin tms. Kun poika oli 11-v. hän alkoi saada väkivaltaisiakin raivareita, jumittui ym. Luokanopettaja oli mukava ja ymmärtäväinen - ehkä liiankin. Yläkoulussa kyyti on kylmää, kun eivät opettajat edes pysty taipumaan joka oppilaan vaatimalle mutkalle. Onneksi vein lapsen 11-vuotiaana psykologille ja kun koululääkärikin huolestui, psykologi vähän pitkin hampain teki testejä myös Aspergeristä. Hänen mukaansa niissä ei ollut mitään ihmeellistä, neurologi sanoi samojen tutkimusten perusteella, että AS on! No, se oikeastaan jäi siihen, ei mitään tukea, ei edes siirtopalaveria yläkouluun jne. Meillä on mennyt vaihtelevasti. Nyt on jokunen sellainen raivari ollut, että pääsemme nuortenpsykiatriaan ja syksyllä toivottavasti ryhmätoimintaterapiaan. Poika on suuren osan ajasta ihana ja kiltti, mutta kommunikaatio on vaikeaa ja ylipäänsä kaikki epämukavuusalueelle meneminen. Ja kun tuota tulee elämässä vain enemmän, kun ikää tulee, niin kyllä taitoja pitäisi saada kasaan mielellään jo ennen teini-ikää ja ainakin nyt ennen aikuistumista! Pienemmän sisaruksen kanssa en paljon uskalla jättää kahdestaan, jos sattuu tulemaan tuollainen raivari, jota ei osaa itse hillitä. Ei noita usein ole ja ennakoinnilla pärjää, mutta ei nyt pikkusisaruksen tarvitse mikään terapeutti olla vaan pitäisi voida olla ihan tavallinen lapsi vaan. Eikä kyllä itsellänikään kivaa ole, kun poika on aika pian miehen pituinen ja häntä sitten koetan hillitä :( Eli apua ajoissa ja siinä iässä, kun lapsi on vielä jotenkin motivoitunut, eikä ole itsetunto palasina.