Aikuinen lapsi ei halua tavata isän uutta kumppania, mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?

Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.

Olen ehjästä perheestä, mutta jos jompi kumpi vanhemmista olisi eron jälkeen laittanut vanhempi-lapsi suhteen jatkumisen ehdoksi uuteen puolisoon tutustumisen kuten joillekin täällä on käynyt, olisi suhde voinut katketa, koska tuollaiset ehdot ovat kammottavia. Isääni/äitiäni voisin tavata, mutta itse valitsen muutoin uudet (vapaa-ajan) ihmiset elämääni ja jos en haluaisi isäni/äitini puolisoa elämääni, ei minua voisi kiristää häntä tapaamaan.

Itse en voisi ikinä sekaantua varattuun ja jos tietäisin vanhempani uuden puolison niin tehneen ni se kertoisi tarpeeksi tästä puolisosta, jotta tietäisin, etten halua sen tasoisia ihmisiä tuttavapiiriini. Vanhempaani minulla olisi tunneside, joten tapaisin varmaan häntä, vaikka tekonsa toki tuomitsisin. Uutta puolisoa en haluaisi tavata, koska meillä ei ole ennestään tunnesidettä, eikä tarkoitukseni yleisesti ottaen ole haalia sellaisia ihmisiä elämääni, jotka noin toimivat. En minä häntä mollaisikaan, ei kuulu minulle, mutta en varmasti tutustuisi tietoisesti vapaa-ajalla ihmiseen, jonka lähtökohtaisesti tiedän halveksuttavaksi moukaksi. Miksi tutustuisin?

Vierailija kirjoitti:

Ottaa aikansa nuorella hyväksyä. Ikä vaikuttaa kanssa ja lapset on jotenkin aina niin lapsellisia vanhempiensa suhteen. Onhan se isän toiminta ollut tylyä äitiä kohtaan, mutta meillä on vain yksi elämä ja eikö isällä ole myös oikeus tavoitella onnea. Kun tulee ikää, niin alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, ettei nämä asiat ole niin musta-valkoisia.

Isä kuitenkin hoiti leiviskänsä loppuun asti ja kasvatti lapset isoiksi.

Meillä tuttavapiirissä 30-vuotiaat perheelliset lapset murjotti isälleen vuosia, kun isä halusi erota äidistä eläkeiän kynnyksellä. Ero oli kyllä kaikille yllätys. Mies on semmoinen nynny ja naisesta ajattelin, ettei koskaan suostuisi eroon. Juttelin asiasta isäni kanssa, joka on siis tuon miehen nuoruuden kaveri. Isä sanoi, ettei tää Matti koskaan siitä Maijasta välittänyt kovin paljoa. Se suuri rakkaus nuorena jätti ja tää Maija oli siinä riippakivenä tyrkyllä, niin laitti sitten hynttyyt yhteen Maijan kanssa, kun ei muutakaan keksinyt. Lisäksi eron jälkeen tuo Matti oli isälleni sanonut suoraan, että ei hän koskaan ajatellut, että avioliitto kestäisi ikuisesti vaan odotti, että lapset aikuistuu ja rakentaa oman elämänsä, jonka jälkeen hän lähtee. Sanoi, ettei ikinä oikein jaksanut erästä Maijan hallitsevaa piirrettä. Tavallaan surullinenkin tarina, kun ihmiset on yli 30 vuotta naimisissa ja mies tietää koko ajan, että haluaa erota sitten aikanaan.  Tarinaan ei liittynyt yllättykseksi kolmatta osapuolta. Erikoista oli vain se, että olisiko näiden aikuisten lasten mielestä isän pitänyt kököttää väkisin äidin kanssa elämän loppuun, vaikka oli heidän lapsuuden perheen eteen uhrannut jo yli puolet elämästään. Että väkisin vaan siinä, ettei aikuiset lapset saa itku-potkuraivaria? Miehellä ei vieläkään ole uutta naista ja erosta on vuosia jo.

Voi h#lvetti mikä luuseri äijä.

Ottaa vain jonkun kun ei yksin pysty olemaan / malta odottaa että löytyy hyvä ja sitten kehtaa laittaa liiton huonous vaimonsa syyksi.

Vaikka itse oli ihan munaton.

Vei Maijaltakin mahdollisuuden kumppaniin joka olisi oikeasti välittänyt.

Maijahan on saattanut olla vaikka kuinka rakastunut.

Omista valinnoista pitää ottaa vastuu.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?

Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.

Jos isä jättää perheensä, niin miksi ihmeesssä lapsi ei saa tehdä samaa isälle? On parasta sulkea isä kokonaan elämästään ja elää niin kuin tätä ei olisi. Käytännössä sitä samaa isää ei todellakaan ole, joten parasta unohtaa ja jatkaa elämäänsä eteenpäin.

Tiedän muutaman yli 50v henkilön, joiden isä on aikoinaan jättänyt perheensä. Sitten noin 80 v iässä alkaa kamala kitinä, että halutaan korjata kaikki ja halutaan lapset apuun. Miksi ihmeessä? Kun isä on aikoinaan lähtenyt, niin kantakoon vastuunsa.

Isä teki valintansa laittamalla itseänsä lasten edelle ja saa nyt nauttia päätöksensä hedelmistä, ihan itse hän sen riskin otti ja huonomminkin olisi voinut mennä. Kyllähän lapsi silti suostuu tapaamaan isäänsä eikä katkaissut välejä kokonaan, musta se olisi jo plussa. Mitään tarvetta tai velvollisuutta ei ole sitä uutta naista tavata, kaikki lapset kun ovat AIKUISIA eikä tarvetta toiselle äiskälle ole.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?

Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.

Henkinen väkivalta, kuten pettäminen ja muu kieroilu, on juuri sitä tuhoavaa käytöstä. Perhesuhteet ovat niin monisyisiä ja yhteenlinkittyneitä, että lapsi ei voi olla kärsimättä, jos toinen vanhempi on tuhoava. Lapsi elää siinä parisuhteessa, ja tuntee pettämisen aiheuttaman nöyryytyksen ja häpeän. Minä en esimerkiksi pidä isääni pahana, mutta hänen pettämisensä ja sitä seurannut käytöksensä aiheutti syvän epäluottamuksen tunteen, joka ei ole koskaan päässyt paranemaan, koska sen olisi pitänyt edetä hänen ehdoillaan, silloin kun olin itse shokissa ja rikki siitä, kuinka epäkunnioittavasti ja äitiäni nöyryyttävästi hän "naisen vaihtonsa" toimitti.

T. Se, jonka isä lähti yllättäen eikä suostunut tapaamaan ellen tutustu uuteen naiseen välittömästi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen keskustelu siinäänsä, että  monet pitää eroa tavoiteltavana tapahtumana, joka lopulta koettaan myönteisenä asiana, ei katastrofina. Monille miehille perheen koossa pysyminen on keskeinen arvo epäonnenkin hinnalla, mutta naiset ovat aktiivisempia eroissa ja  heille henkilökohtainen onnellisuus merkitsee paljon ennemmän kuin miehille Voimme paeta epäonnellisista suhteista helposti ja häpeättä, mutta nyt käydään kärkkäästikin keskustelua kuinka lasten vanhemmat eivät saisi erota ja ero ei olekaa oma juttu vaikka yksilöllistyneet arvot ovat johtaneet yksilön onnen tavoitteluun lastenkin kustannuksella.

Mies, kun saa säännöllisesti niin hän paljon mieti onnellisuutta ja muita kliseisiä tunteita. Mutta kun lakkaa saamasta, niin lähdetään hakeamaan muualta ja liitto olikin sitten siinä ja mies se sika, joka samalla laimilyö myös lapsiaan.

Nainen lähtee, kun elämä ei olekaan romanttista elokuvaa, jossa tulee kukkia ja muita lahjoja ja tämä on itsenäisen naisen rohkea ratkaisua ja lastenkin kannalta oikea ratkaisu.

Kaksinaismoralisminen naisten valtakunta.

Naiset ei halua kukkia ja lahjoja vaan tasapainoisen suhteen ja perheen aikuisen miehen kanss. Sellaisia ei juuri löydy. Suurin osa miehistä on lapsen tasolle jääneitä p...un perään itkijöitä jotka mököttää ja polkee jalkaa kun akka ei anna ja eikä mies huomaa omaa osaansa oman perheen elämässä.

Pitkä ketju ja tuntuu monella käyvän tunteisiin.

Yksi asia mikä minua mietityttää on että miksi isälle on niin tärkeää että aikuinen lapsi tapaa hänen uuden puolison ja hyväksyy hänet?

Ymmärrän että isälle nainen on elämän suuri rakkaus ja ehdottomasti hän saa elää suuren rakkautensa kanssa. Mutta miksi se ei riitä? Miksi uuden puolison ja tyttären pitäisi tapailla? Minkä lisäarvon isä siitä saa?

Tytär on valmis tapaamaan isäänsä. Miksi se ei riitä isälle? Mikä siinä isä-tytär suhteessa ei toimi jos uusi rakkaus ei ole osa tapaamisia? Onhan ne osannut olla isä ja tytär 19-vuotta, miksi tytär ei itsessään enää riitä isälle?

Minusta isän käytös ja vaatimukset kuulostavat näin ulkopuoliselle oudommilta kuin aikuisen lapsen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen keskustelu siinäänsä, että  monet pitää eroa tavoiteltavana tapahtumana, joka lopulta koettaan myönteisenä asiana, ei katastrofina. Monille miehille perheen koossa pysyminen on keskeinen arvo epäonnenkin hinnalla, mutta naiset ovat aktiivisempia eroissa ja  heille henkilökohtainen onnellisuus merkitsee paljon ennemmän kuin miehille Voimme paeta epäonnellisista suhteista helposti ja häpeättä, mutta nyt käydään kärkkäästikin keskustelua kuinka lasten vanhemmat eivät saisi erota ja ero ei olekaa oma juttu vaikka yksilöllistyneet arvot ovat johtaneet yksilön onnen tavoitteluun lastenkin kustannuksella.

Mies, kun saa säännöllisesti niin hän paljon mieti onnellisuutta ja muita kliseisiä tunteita. Mutta kun lakkaa saamasta, niin lähdetään hakeamaan muualta ja liitto olikin sitten siinä ja mies se sika, joka samalla laimilyö myös lapsiaan.

Nainen lähtee, kun elämä ei olekaan romanttista elokuvaa, jossa tulee kukkia ja muita lahjoja ja tämä on itsenäisen naisen rohkea ratkaisua ja lastenkin kannalta oikea ratkaisu.

Kaksinaismoralisminen naisten valtakunta.

Naiset ei halua kukkia ja lahjoja vaan tasapainoisen suhteen ja perheen aikuisen miehen kanss. Sellaisia ei juuri löydy. Suurin osa miehistä on lapsen tasolle jääneitä p...un perään itkijöitä jotka mököttää ja polkee jalkaa kun akka ei anna ja eikä mies huomaa omaa osaansa oman perheen elämässä.

Ja tämä tasapainoinen suhde tarkoittaa sitä, että kaiken pitäisi mennää niin kuin nainen haluaan ja jos ei mene niin naisesta tulee vihainen kuin pikkulapselta, jolta viety kaikki karkit. Eikö mene kuintenkin niin , että ihmiset on taantunut suhteessa toisiinsa? Ei tämä lapsellisuus ole mitenkään sukupuolisidonnainen asia ja se näkyy itsekyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ketju ja tuntuu monella käyvän tunteisiin.

Yksi asia mikä minua mietityttää on että miksi isälle on niin tärkeää että aikuinen lapsi tapaa hänen uuden puolison ja hyväksyy hänet?

Ymmärrän että isälle nainen on elämän suuri rakkaus ja ehdottomasti hän saa elää suuren rakkautensa kanssa. Mutta miksi se ei riitä? Miksi uuden puolison ja tyttären pitäisi tapailla? Minkä lisäarvon isä siitä saa?

Tytär on valmis tapaamaan isäänsä. Miksi se ei riitä isälle? Mikä siinä isä-tytär suhteessa ei toimi jos uusi rakkaus ei ole osa tapaamisia? Onhan ne osannut olla isä ja tytär 19-vuotta, miksi tytär ei itsessään enää riitä isälle?

Minusta isän käytös ja vaatimukset kuulostavat näin ulkopuoliselle oudommilta kuin aikuisen lapsen.

Isäkö tässä nyt vaatii vai joku ulkopuolinen, jota harmittaa isän puolesta? Korjaa toki jos ymmärsin aloituksen jotenkin väärin.

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on aika oksettavia kommentteja siitä miten "isä on tiensä valinnut ja nyt saa kärsiä siitä". Hmm. Ihan niinkuin vika olisi aina ja vain ainoastaan miehessä. Ihan sama miten vaikea avioliitto naisen kanssa olisi? Ja eron jälkeen pitäisi lasten vuoksi elää eunukkina loppuelämänsä, ettei muut ota nokkiinsa? Melko sairas ajatusmaailma minusta.

Ei tässä ketjussa minusta sitä olla paheksuttu, että mies erosi vaimostaan. Paheksuntaa aiheuttaa se, että hän ensin petti vaimoaan ja sitten jätti tämän toisen naisen takia. Ja nyt haluaisi että aikuiset lapsensa ottaisivat uuden naikkosen ilolla vastaan.

Kyllä se isä nyt vaan tiensä valitsi. Hän olisi voinut valita erota ensin ja alkaa vasta sitten uutta naista itselleen. Mutta hän itse päätti hakea nuorempaa pillua avioliitossa ollessaan ja jättää vaimonsa nuoren pillun takia. Ihan itse valintansa tekivät molemmat, sekä petturimies että varattuja vikittelevä naikkonen. Kai nyt saakeli teini-ikäinen tyttö saa edes vuoden rauhassa toipua ennen kuin aletaan vaatimaan jotain perhetapaamisia? Miksi sitä uutta naista pitäisi tavata ollenkaan??

Miksi sen pitäisikään haluta tavata? Eihän se asia sille mitenkään kuulu. Jos kerran vanhemmat ovat eronneet, niin sittenpähän nämä tahollaan hankkivat uusia kumppaneita miten lystäävät. Ei aikuisen lapsen enää tarvitse välittää vanhempiensa kumppaneista. Eikö se riitä, että tapaa vanhempansa pelkästään silloin jos kun haluaa?

Vierailija kirjoitti:

Pitkä ketju ja tuntuu monella käyvän tunteisiin.

Yksi asia mikä minua mietityttää on että miksi isälle on niin tärkeää että aikuinen lapsi tapaa hänen uuden puolison ja hyväksyy hänet?

Ymmärrän että isälle nainen on elämän suuri rakkaus ja ehdottomasti hän saa elää suuren rakkautensa kanssa. Mutta miksi se ei riitä? Miksi uuden puolison ja tyttären pitäisi tapailla? Minkä lisäarvon isä siitä saa?

Tytär on valmis tapaamaan isäänsä. Miksi se ei riitä isälle? Mikä siinä isä-tytär suhteessa ei toimi jos uusi rakkaus ei ole osa tapaamisia? Onhan ne osannut olla isä ja tytär 19-vuotta, miksi tytär ei itsessään enää riitä isälle?

Minusta isän käytös ja vaatimukset kuulostavat näin ulkopuoliselle oudommilta kuin aikuisen lapsen.

Isä ei ole täällä kertomassa omaa mielipidettään vaan joku puhuu hänen suullaan.

Ehkä tämä menee tunteisiin tai sitten tämä on silkkaa provokaatiota. Ehkä joukossa on niitäkin jotka pelkää oman suhteesna puolesta. Lapset on itsenäisyyden ja aikuisuuden kynnyksellä ja jossain alitajunnassa tajutaan, että lapset on pitänyt liiton kasassa tähän asti. Eikä se suhde on niin hyvä kuin näissä tapauksissa usein väitetään, eikä se toinen niin yllätyksenä tule.

Ja on tarina niin kliseisen että niin on voinut jo käydä jollekin.

Itse olen se paha toinen nainen, joka sattuu olemaan 10v nuorempi. Tulin kuvioon siinä vaiheessa kun molemmilla oli omat elämät vaikka liitossa vielä olivatkin. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes äiti erosi omasta sivusuhteestaan ja alkoi laittamaan kapuloita rattaisiin ja yritti kääntää lapsiaan isää vastaan. Lapset onneksi oli jo sen verran isoja, että osasivat ajan kannsa nähdä asiat muutekin kuin äidin silmin. Helppoa ei se tietenkään ollut. Eroissahan ei koskaan ole mitään ihanne ratkaisuja vaan jokainen kärsii omalla tavallaan. Kyllä minäkin ne kaikki lasten tunteet ansaitsin, mutta niistä on selvitty.

Omalla kohdalla aika paransi haavat. Vanhempieni ero oli ikävä ja tapahtui minulle yllättäen, kun olin muuttanut pois kotoa muutama vuosi ennen. Olin raivoissani isälleni ja en voinut kuvitellakaan, että olisin nähnyt isäni uutta. Useampi vuosi kului, että aloimme olla yhteyksissä ja nyt n. 10 vuotta myöhemmin olen onnellinen isäni puolesta ja uusi avopuolisokin on mukava tyyppi ja he sopivat hyvin toisilleen. Ehkä asiaa helpotti myös se, että isällä ja nykyisellä ei ole paljon ikäeroa tai lapsia.

Olen kiitollinen siitä, että isäni ei koskaan painostanut mihinkään, eipä siitä mitään olisi tullutkaan. Kovin läheisiä emme ole vieläkään, mutta en koe myöskään vaikeaksi ottaa isääni yhteyttä, jos siltä tuntuu. Juuri nyt on hyvä näin.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen se paha toinen nainen, joka sattuu olemaan 10v nuorempi. Tulin kuvioon siinä vaiheessa kun molemmilla oli omat elämät vaikka liitossa vielä olivatkin. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes äiti erosi omasta sivusuhteestaan ja alkoi laittamaan kapuloita rattaisiin ja yritti kääntää lapsiaan isää vastaan. Lapset onneksi oli jo sen verran isoja, että osasivat ajan kannsa nähdä asiat muutekin kuin äidin silmin. Helppoa ei se tietenkään ollut. Eroissahan ei koskaan ole mitään ihanne ratkaisuja vaan jokainen kärsii omalla tavallaan. Kyllä minäkin ne kaikki lasten tunteet ansaitsin, mutta niistä on selvitty.

Eli siitä huolimatta, että heillä oli satunnaisia suhteita, he halusivat ja valitsivat pysyä avioliitossa. No se on heidän asia. Itse siis en toimisi noin, että oisi sivusuhteita mut kukin tavallaan.

Yksi kysymys sulle: miksi et sanonut miehelle, että "en halua sekaantua sinuun ennen kuin olet vapaa, joten mikäli joskus eroat ja olen silloin vielä vapaa niin ota yhteyttä mutta en lupaa mitään koska en halua että lupaukseni olisi syys eroosi?" Minä tekisin noin. No, olen naimisissa, mut olen ennen mieheni tapaamista ollut valtavan ihastunut varattuun. Tiedätkö mitä tein? En mitään, en silloinkaan kun tää mies sanoi, haluavansa olla mun kanssa (oltiin opiskelukavereita, mut hän avoliitossa). Sanoin, että keskustelu ei nyt jatku tästä, koska en pidä sitä sopivana. Otin etäisyyttä ja tapasin pian myös mieheni, joka on elämäni rakkaus. Opiskelukaveri erosi ja tuli uudelleen kertomaan tunteistaan, mutta totesin, että olen varattu. Hän ei tänä päivänäkään tiedä minun ihastuksesta. Miksi? Koska ihastuessani hän oli varattu. Nämä asiat on mulle todella selviä: vaikka kävis niin, että saisin varatun miehen niin ei voi miehen kautta elää vaan ensisijaisesti itseään arvostan itsenäisenä ihmisenä. Halveksin ihmisiä, jotka sekaantuisivat varattuihin, joten koska en halua elää elämääni halveksien itseäni, en sekaannu varattuihin.

minulle kävi niin, että aikuisena lapsena jouduin katselemaan isäni törkeyttä hänen jäädessään pitkästä sivusuhteesta kiinni.. silloisen avovaimonsa teini-ikäinen lapsi kärsi tilanteesta paljon, sillä isäni oli hänelle esikuva ja erittäin läheinen. Kaikki osoittautui kuitenkin valheeksi ja koska isäni toiminta oli täysin omien arvojeni vastaista, oli pakko tehdä päätös, etten halua moista ihmistä elämääni.. eri toten, kun hän ei nähnyt mitään väärää toiminnassaan.

Kymmeneen vuoteen emme ole olleet tekemisissä, minun lapseni ovat hänelle tuntemattomia. Ainoita kontakteja ovat olleet isäni nykyisen naisystävän minuun kohdistuvat haukkumissessiot pakollisissa tapaamisissa (isäni ja naisystävä ovat hyvissä väleissä sisareni kanssa, olemme ajautuneet esim ravintolaan syömään yhdessä naisystävän kanssa). 

Isäni ei ole eron jälkeen ollut minuun eikä lapsiini yhteydessä, kertaakaan. 

Mä en ole tavannut isäni uutta puolisoa kertaakaan sen viiden vuoden aikana, jona he ovat olleet yhdessä. Isääni pidän yhteyttä viikoittain, mutta en halua kuulla mitään tästä naisesta. Olen tehnyt selväksi, että mikäli toivettani ei kunnioiteta, niin yhteydenpito osaltani lakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen se paha toinen nainen, joka sattuu olemaan 10v nuorempi. Tulin kuvioon siinä vaiheessa kun molemmilla oli omat elämät vaikka liitossa vielä olivatkin. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes äiti erosi omasta sivusuhteestaan ja alkoi laittamaan kapuloita rattaisiin ja yritti kääntää lapsiaan isää vastaan. Lapset onneksi oli jo sen verran isoja, että osasivat ajan kannsa nähdä asiat muutekin kuin äidin silmin. Helppoa ei se tietenkään ollut. Eroissahan ei koskaan ole mitään ihanne ratkaisuja vaan jokainen kärsii omalla tavallaan. Kyllä minäkin ne kaikki lasten tunteet ansaitsin, mutta niistä on selvitty.

Eli siitä huolimatta, että heillä oli satunnaisia suhteita, he halusivat ja valitsivat pysyä avioliitossa. No se on heidän asia. Itse siis en toimisi noin, että oisi sivusuhteita mut kukin tavallaan.

Yksi kysymys sulle: miksi et sanonut miehelle, että "en halua sekaantua sinuun ennen kuin olet vapaa, joten mikäli joskus eroat ja olen silloin vielä vapaa niin ota yhteyttä mutta en lupaa mitään koska en halua että lupaukseni olisi syys eroosi?" Minä tekisin noin. No, olen naimisissa, mut olen ennen mieheni tapaamista ollut valtavan ihastunut varattuun. Tiedätkö mitä tein? En mitään, en silloinkaan kun tää mies sanoi, haluavansa olla mun kanssa (oltiin opiskelukavereita, mut hän avoliitossa). Sanoin, että keskustelu ei nyt jatku tästä, koska en pidä sitä sopivana. Otin etäisyyttä ja tapasin pian myös mieheni, joka on elämäni rakkaus. Opiskelukaveri erosi ja tuli uudelleen kertomaan tunteistaan, mutta totesin, että olen varattu. Hän ei tänä päivänäkään tiedä minun ihastuksesta. Miksi? Koska ihastuessani hän oli varattu. Nämä asiat on mulle todella selviä: vaikka kävis niin, että saisin varatun miehen niin ei voi miehen kautta elää vaan ensisijaisesti itseään arvostan itsenäisenä ihmisenä. Halveksin ihmisiä, jotka sekaantuisivat varattuihin, joten koska en halua elää elämääni halveksien itseäni, en sekaannu varattuihin.

Minä en ole sinä. Minulla ei ole mitään tarvetta omia heikkouksiani puolustella. Enää ei eletä raamatunmallin mukaan vaan suhteet on mitä monimuotoisempia ja näitä asioita yleensä paheksuu ne jotka pelkää oman suhteensa puolesta. Kahden väliset suljetut parisuhteet ei ole enään mikään ihanne ja normi, jos pari on päättänyt että saa olla ulkopuolisia suhteita niin miksi minun olisi siinä tilanteesa tekopyhästi heristellä etusormeani? Se on heidän välinen asia eikä olen minun tehtäväni moralisoida.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ole tavannut isäni uutta puolisoa kertaakaan sen viiden vuoden aikana, jona he ovat olleet yhdessä. Isääni pidän yhteyttä viikoittain, mutta en halua kuulla mitään tästä naisesta. Olen tehnyt selväksi, että mikäli toivettani ei kunnioiteta, niin yhteydenpito osaltani lakkaa.

Mahtavaa. Olisinpa minäkin osannut. Mutta isän äiti olisi repinyt pelihousunsa eikä kukaan aikuinen tukenut minua sitten lainkaan tuohon ja luulin, etten ole sen arvoinen. Ja menetin aika ison osan itseäni, jota etsin nyt.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Ai, onko 19-vuotias sinusta elänyt jo täyden elämän? Aika jännä. Mitä sä oikein tulet tänne horisemaan asioita, jotka eivät liity ketjun tapaukseen mitenkään, monesti on paljon terveempää rakentaa ensin se minuus ja katsoa josko siihen vanhempikin sopii, kuin käskystä tehdä niin kuin muut sanoo ja katkeroitua sitten, kun kukaan ei välittänyt siitä miltä itsestä tuntui, ei edes oma itse, sen jälkeen kun sinä sanoit sille nuorelle ymmärtämättömyyttäsi häntä joustamattomaksi, huonokäytöksiseksi ja itsekkäääksi.

Eihän tuosta alkuperäisestä jutusta ollut paljonkaan tietoa, eikä siinä kai yritetty ketään pakottaa edes mihinkään. Kommenteissa vaan monet tuntuu ajattelevan, että on ok ikuisesti kantaa kaunaa muka rationaalisesti isää rankaistakseen. Ja en todellakaan ajattele nyt asiaa isän tai uuden kumppanin kannalta, vaan henkilön itsensä. Joskus on pidemmän päälle helpompi kohdata ne asiat, jotka eniten kammottavat. Alkuperäisen jutun 19-vuotias on tietysti aika nuori, ja on todennäköistäkin, että asiat vielä muuttuvat.

Eipä silti, ei tässä mitään uutta ole, tuota vanhemmatkin, keski-ikää lähestyvät ihmiset ovat raivonneet vanhempiensa avioerosta ja ottaneet puolia, vaikka mistään hylkäämisestä tuossa vaiheessa ei todellakaan voi puhua. Joo, ei tarvitse teeskennellä kivaa ja ymmärtäväistä kaikille heti, mutta uskokaa vaan, jonkunlaisen keskusteluyhteyden säilyttäminen vanhempiin kuitenkin on järkevämpää (ja tottakai tässä on vastuu molemmilla osapuolilla). Maailma on pullollaan enemmän tai vähemmän itsekkäitä ja selkärangattomia ihmisiä (ja niitä tulee taatusti vastaan muuallakin kuin omissa vanhemmissa), mutta ei niiden takia kannata mielialaansa pilata. Ja joskus se omakaan sädekehä ei ole pidemmän päälle niin kirkas kuin mitä luulee.