Aikuinen lapsi ei halua tavata isän uutta kumppania, mitä tehdä?

Kivikissa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Ilman muuta näin voi tehdä, ja ainakin pian eron jälkeen voi olla järkevää, oli uusi kumppani mukana eron aikaan tai ei. Mutta ymmärrättehän, että teidän vanhemmillanne on sama oikeus valita haluavatko tutustua teidän uusiin kumppaneihin jos itse eroatte - vai meneekö se myös näin päin?

Aika lapsellinen ajatus, mutta näinkin se toki on.

Ja tosi elämässä tapahtuukin.

Eräs mies teki juuri tuon tempun että petti vaimoaan, oli pienet lapset.

Toinen nainen ilmoitti vaimolle että nyt sun mies alkaa olla mun kanssani.

Mies jäi toisen naisen luo siltä puhelinsoitolta eikä juuri lapsiaan enää tavannut.

Voi sitä isän ikävöinnin määrää.

Tilanne tuli vaimolle täysin puskista.

Edes jälkikäteen pohdittuna hän ei keksinyt mikä liitossa oli vikana.

Miehen vanhemmat asettuivat vaimon ja lasten tueksi eivätkä suostuneet tapaamaan uutta naista ja poikaansakin välit ovat tietysti etääntyneet.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tuommoisessa tilanteessa, jossa isä oikuttelee lapsilleen siitä, että jos uusi kumppani ei tule hyväksytyksi, sitten menee välit, on perheen roolit monella tavalla kääntyneet päälaelleen. Isä käyttäytyy kuin kakara, epäkypsästi ja lapsellisesti (toisaalta mitä voi odottaa, jos pettää ja jättää), suhtautuu lapsiinsa niin kuin nuoren miehen tulisi suhtautua vanhempiinsa, jos vanhemmat eivät hyväksyisi poikansa elämän rakkautta. Silloin on paikallaan asenne "ottakaa tai jättäkää, minä rakastan tätä naista".

Mutta uhkailla lapsiaan tällaisella? Ei mikään ihme, jos lapset ajautuvat yhä kauemmas ja inhoa tuntien. Eihän sellainen mies ole isä ollenkaan. Roolien pitäisi olla niinpäin, että isä välittää lastensa tunteista. Pyrkisi ehkä selittämään eroa ilman että käy puolustuskannalle tai syyttelee lasten äitiä tai muuta vastaavaa. Pyytäisi anteeksi lasten mielen pahoittamista. Osoittaisi, että välittää. Ja että on valmis menemään lasten tahtiin. Viettäisi aikaa lasten kanssa kahdestaan.

Kun ei se mene niin, että mies vain vaihtaa "kamalan ja kulahtaneen naisen" "uuteen ja terhakkaampaan" ja perhe-elämän hyvät puolet jatkuvat ennallaan. Uusi puoliso noin vain olisi "äitinä" ja puuhailisi kodin hengettärenä ja kokkailisi "koko perheelle". Ei se entinen vaimo ole mikään esine, jonka uuteen vaihtamalla mies "korjaa perheensä". - Joku tuollainen ajattelutapa joillain miehillä tuntuu olevan. Ei ihme, jos lapset sisimmässään huutaa inhoa sitä kohtaan, että etkö tajua, mitä teit meidän äidille.

No nyt on lennokasta pohdintaa.

Mutta täyttä asiaa.

Itse ihmettelin juuri tuota että miten jotkut miehet aivan kuin kuvittelisivat että lapsetkin pitävät äitiään vanhana variksena ja ovat tyytyväisiä kun isä hommaa uuden ja ehomman .

Kun sitten lapset eivät kiiittämättöminä otuksina innostukaan niin kuin vaikkapa uudesta autosta, niin sitten isä saa olla loukkaantunut ja alkaa laittaa ehtoja ja kiukutella.

Ja huom! sanoin JOTKUT miehet.

Joidenkin miesten itsetunto ei ole kovin kummoinen ja uusi ehompi nainen pönkittää sitä mutta ei lasten silmissä mikä näköjään tulee joillekin miehille yllätyksenä.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Ilman muuta näin voi tehdä, ja ainakin pian eron jälkeen voi olla järkevää, oli uusi kumppani mukana eron aikaan tai ei. Mutta ymmärrättehän, että teidän vanhemmillanne on sama oikeus valita haluavatko tutustua teidän uusiin kumppaneihin jos itse eroatte - vai meneekö se myös näin päin?

Aika lapsellinen ajatus, mutta näinkin se toki on.

Ja tosi elämässä tapahtuukin.

Eräs mies teki juuri tuon tempun että petti vaimoaan, oli pienet lapset.

Toinen nainen ilmoitti vaimolle että nyt sun mies alkaa olla mun kanssani.

Mies jäi toisen naisen luo siltä puhelinsoitolta eikä juuri lapsiaan enää tavannut.

Voi sitä isän ikävöinnin määrää.

Tilanne tuli vaimolle täysin puskista.

Edes jälkikäteen pohdittuna hän ei keksinyt mikä liitossa oli vikana.

Miehen vanhemmat asettuivat vaimon ja lasten tueksi eivätkä suostuneet tapaamaan uutta naista ja poikaansakin välit ovat tietysti etääntyneet.

Missään nimessä en pidä hyvänä tuota. Mutta halusin tuolla "vastavuoroisuudella" esittää kuinka kompleksista on jos aikuiset ihmiset puuttuvat liikaa toistensa tekemisiin. Jos ette halua nähdä vanhemmillanne uusia puolisoja, entä jos vanhempanne laittaisivat saman ehdon teisän elämälle? Koska vanhemmat saavat itse päättää elämästään vai pitääkö se elää hautaan asti niiden aikuisten lasten ehdoilla ettei heille tule paha mieli? Kun aikuiset lapset taas vaihtavat kumppania jo kun heidän omat lapsensa ovat olleet päiväkoti-ikäisiä. Tämä ikäisteni sukupolvi näyttää olevan tiukassa paikassa: lähes paprikymppiseksi piti tehdä niin kuin vanhemmat sanoo, sitten hoitaa ne lapset vaikka kehnossakin liitossa ja nyt pitäisi elää niinkuin ne aikuiset lapset tahtoo? Tämä kärjistyksenä siitä mit täällä 20-40 vuotiaat kirjoittavat

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissa kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Ilman muuta näin voi tehdä, ja ainakin pian eron jälkeen voi olla järkevää, oli uusi kumppani mukana eron aikaan tai ei. Mutta ymmärrättehän, että teidän vanhemmillanne on sama oikeus valita haluavatko tutustua teidän uusiin kumppaneihin jos itse eroatte - vai meneekö se myös näin päin?

Aika lapsellinen ajatus, mutta näinkin se toki on.

Ja tosi elämässä tapahtuukin.

Eräs mies teki juuri tuon tempun että petti vaimoaan, oli pienet lapset.

Toinen nainen ilmoitti vaimolle että nyt sun mies alkaa olla mun kanssani.

Mies jäi toisen naisen luo siltä puhelinsoitolta eikä juuri lapsiaan enää tavannut.

Voi sitä isän ikävöinnin määrää.

Tilanne tuli vaimolle täysin puskista.

Edes jälkikäteen pohdittuna hän ei keksinyt mikä liitossa oli vikana.

Miehen vanhemmat asettuivat vaimon ja lasten tueksi eivätkä suostuneet tapaamaan uutta naista ja poikaansakin välit ovat tietysti etääntyneet.

Missään nimessä en pidä hyvänä tuota. Mutta halusin tuolla "vastavuoroisuudella" esittää kuinka kompleksista on jos aikuiset ihmiset puuttuvat liikaa toistensa tekemisiin. Jos ette halua nähdä vanhemmillanne uusia puolisoja, entä jos vanhempanne laittaisivat saman ehdon teisän elämälle? Koska vanhemmat saavat itse päättää elämästään vai pitääkö se elää hautaan asti niiden aikuisten lasten ehdoilla ettei heille tule paha mieli? Kun aikuiset lapset taas vaihtavat kumppania jo kun heidän omat lapsensa ovat olleet päiväkoti-ikäisiä. Tämä ikäisteni sukupolvi näyttää olevan tiukassa paikassa: lähes paprikymppiseksi piti tehdä niin kuin vanhemmat sanoo, sitten hoitaa ne lapset vaikka kehnossakin liitossa ja nyt pitäisi elää niinkuin ne aikuiset lapset tahtoo? Tämä kärjistyksenä siitä mit täällä 20-40 vuotiaat kirjoittavat

Vanhempani elää uuden kumppaninsa kanssa, jota en ole koskaan tavannut enkä tule tapaamaan. Tämän olen selvästi kertonut ja vanhempani sen hyväksyy. Miten tämä rajoittaa hänen elämäänsä? Hän tulee halutessaan kylään luoksemme, käykin silloin tällöin sekä viettää mm. joulut luonamme omasta vapaasta tahdostaan. Olen nelikymppinen, ensimmäisessä ja viimeisessä avioliitossani, ollut jo yli 20 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Molemmille tuli pian kuvioon uudet puolisot. Se oli vaivaannuttavaa, koska yhtäkkiä elämääni tuli täysin ventovieraita aikuisia, joiden kanssa oli jaettava arki. Etävanhempaa ei pystynyt tapaamaan ilman uutta puolisoa, lopulta en enää vieraillut käytännössä lainkaan.

Olen nyt aikuinen. Uusia vanhempipuolia on tullut ja mennyt. En ymmärrä, miksei omaa lastaan voisi tavata myösilman uutta heilaa.

Kun kaksi aikuista menee yhteen niin siitä muodostuu heidän arki ja heidän elämänsä, johon ne lapset pitää myös sijoittaa. Vanhemmuus on silkkaa itsekyyttä ja siinä tyydyteetään niitä omia itsekäitä tarpeita ja lapset joutuu sopeutumaan siihen aikuisten elämää. Ei kukaa tee lapsia vain ollakseen elämän antaja ja eläkseen vain lasten kautta. 

Olen tuo lainaamasi henkilö, nykyään äiti itsekin, mahdollinen erokin tulossa. Ymmärrän hyvin, että elämä jatkuu myös lasten ja eron jälkeen, että arki muuttuu. Siinä olen kuitenkin eri mieltä, että lapset vain sijoitetaan siihen uuteen arkeen. Ei. Se uusi kumppani sijoitetaan siihen arkeen, jossa lapset jo ovat. Hiuksenhieno ero, mutta lapsen kannalta merkittävä. Suhde lapseen ja lapsen kaipaus vanhempaan on "ikuinen", mutta romanttinen suhde on tilastollisestikin (avioerotilastot) suurella todennäköisyydellä hetkittäinen. Miksi siis rakentaa kaikki jälkimmäisen ympärille?

Tässä oli kyse etävanhemmasta, joka tapaa lapsiaan vain ennaltamäärättyinä aikoina. Lapsi varmasti ikävöi vanhempaansa ja kaipaa hänen seuraansa. Seura ei ole sama, jos tapaamisehtona on uuden puolison seura. Miksei arkea voi järjestää niin, että tapaamiskerroilla etävanhempi voisi olla myös kahden kesken lapsensa kanssa? Ainakin alkuun, kunnes shokki tasoittuu. Kyllä ydinperheissäkin lapset kaipaavat kahdenkeskistä aikaa vanhempansa kanssa. Mihin se muuttuisi eron jälkeen? Päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Nämä ajoittain esille tulevat keskustelut siitä, että aikuiset lapset eivät tapaa eron jälkeen vanhempaa tai uusia kumppaneita ovat varsin hämmentäviä. Onko tämäkin jotain uutta trendiä, että lapsilla ylipäänsä on sanottavaa tällaiseen?

Minunkin vanhempani erosivat täysikäisyyteni kynnyksellä rumasti, ja koskaan minulta ei ole kyselty haluanko olla tekemisissä uusien puolisoiden kanssa (avioliitto kaatui pettämiseen mutta tuosta henkilöstä ei tullut sitä uutta pysyvää suhdetta, sen sijaan molemmat vanhemmat hankkivat aivan sopimattoman nopeasti ketjun uusia puolisoita). Se on oletettu, ja jos olisin alkanut kintturoimaan minua olisi luultavasti kovisteltu itsekkyydestä ja siitä, etten osaa käyttäytyä. Koska ihmisten kanssa voi olla pintapuolisesti tekemisissä muodon vuoksi, vaikkei olisikaan kiintynyt.

Tilanne ei ehkä ollut optimaalinen eikä vanhempani fiksuja, mutta toisaalta hyvin nopeasti tyydyin ajattelemaan, että vanhemmilla on oma elämänsä ja minulla omani, enkä ole vaivannut päätäni heidän ihmissuhdesotkuillaan sittemmin. Jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, että minulla on mitään oikeutta vaatia heitä elämään MINUN haluamallani tavalla. He ovat hyvin epätäydellisiä ihmisiä, mutta niihän me kaikki. Onko täydellinen onnellinen perhe-elämä sitten alunperinkin ollut jotain kuvitelmaa? Joskus on tervettä luopua kuvitelmistaan ja oppia elämään konfliktien ja särmien kanssa ja lakata odottamasta muilta ihmisiltä liikoja. Terapiassakin tämä opetetaan.

Ketjun ensimmäinen fiksu kommentti! Olen samaa mieltä; jos vanhemmat ovat sinnitelleet yhdessä niin kauan kunnes lapset ovat muuttaneet kotoa, niin mitä ihmettä se lapsille kuuluu mitä sen jälkeen tapahtuu? Vanhemmat ovat vanhemmuutensa suorittaneet. Eläköön omaa elämäänsä, määräilemättä vanhempiaan.

Ainoa vinkki minkä isälle voi antaa:

Pidä ovi auki ja tee tiedetyksi että on aina tervetullut, mutta älä pakota/vaadi/uhkaile/syyllistä,

äläkä laita ketään muuta asialle tekemään niin

Isähän voi toki tavata nuorinta lastaan ilman uutta vaimoa ja tämän lasta - ja olla mainitsemattakaan heitä, keskittyä lapsensa ja itsensä kuulumisiin - viettää aikaa yhdessä vaikka ihan syömällä ravintolassa ja täten rakentaa jonkinlaista isä-lapsi sidettä.

Vuoren huipulle ei voi päästä jos ei ota ensimmäistä askelta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nämä ajoittain esille tulevat keskustelut siitä, että aikuiset lapset eivät tapaa eron jälkeen vanhempaa tai uusia kumppaneita ovat varsin hämmentäviä. Onko tämäkin jotain uutta trendiä, että lapsilla ylipäänsä on sanottavaa tällaiseen?

Minunkin vanhempani erosivat täysikäisyyteni kynnyksellä rumasti, ja koskaan minulta ei ole kyselty haluanko olla tekemisissä uusien puolisoiden kanssa (avioliitto kaatui pettämiseen mutta tuosta henkilöstä ei tullut sitä uutta pysyvää suhdetta, sen sijaan molemmat vanhemmat hankkivat aivan sopimattoman nopeasti ketjun uusia puolisoita). Se on oletettu, ja jos olisin alkanut kintturoimaan minua olisi luultavasti kovisteltu itsekkyydestä ja siitä, etten osaa käyttäytyä. Koska ihmisten kanssa voi olla pintapuolisesti tekemisissä muodon vuoksi, vaikkei olisikaan kiintynyt.

Tilanne ei ehkä ollut optimaalinen eikä vanhempani fiksuja, mutta toisaalta hyvin nopeasti tyydyin ajattelemaan, että vanhemmilla on oma elämänsä ja minulla omani, enkä ole vaivannut päätäni heidän ihmissuhdesotkuillaan sittemmin. Jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, että minulla on mitään oikeutta vaatia heitä elämään MINUN haluamallani tavalla. He ovat hyvin epätäydellisiä ihmisiä, mutta niihän me kaikki. Onko täydellinen onnellinen perhe-elämä sitten alunperinkin ollut jotain kuvitelmaa? Joskus on tervettä luopua kuvitelmistaan ja oppia elämään konfliktien ja särmien kanssa ja lakata odottamasta muilta ihmisiltä liikoja. Terapiassakin tämä opetetaan.

Ketjun ensimmäinen fiksu kommentti! Olen samaa mieltä; jos vanhemmat ovat sinnitelleet yhdessä niin kauan kunnes lapset ovat muuttaneet kotoa, niin mitä ihmettä se lapsille kuuluu mitä sen jälkeen tapahtuu? Vanhemmat ovat vanhemmuutensa suorittaneet. Eläköön omaa elämäänsä, määräilemättä vanhempiaan.

Ei kuulukaan, vanhempi tekee mistä lystää ja aikuinen lapsi päättää omasta seurastaan. Missä ongelma?

En oo koskaan tajunnut näitä miehiä, joilla on omat kersat jo aikuisia ja sitten lähtevät pikkulapsi rumbaan uudestaan jonkun uuden naisen kanssa. Hullut.

Vierailija kirjoitti:

En oo koskaan tajunnut näitä miehiä, joilla on omat kersat jo aikuisia ja sitten lähtevät pikkulapsi rumbaan uudestaan jonkun uuden naisen kanssa. Hullut.

Ikäkriisi. Nuoruus takaisin hinnalla millä hyvänsä.   Surullista on se, että se "hinta" on monesti tulehtuneet välit vanhempiin lapsiin.

Miksi hänet pitäisi pakottaa uusi nainen tapaamaan? Yhtä lailla sekin on valinta, kuin se, että isä otti uuden nuoren tytsykän kainaloon.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketjun ensimmäinen fiksu kommentti! Olen samaa mieltä; jos vanhemmat ovat sinnitelleet yhdessä niin kauan kunnes lapset ovat muuttaneet kotoa, niin mitä ihmettä se lapsille kuuluu mitä sen jälkeen tapahtuu? Vanhemmat ovat vanhemmuutensa suorittaneet. Eläköön omaa elämäänsä, määräilemättä vanhempiaan.

Ei kuulukaan, vanhempi tekee mistä lystää ja aikuinen lapsi päättää omasta seurastaan. Missä ongelma?

No kun täällähän näitä kaikenlaisia tapaamisiin liittyviä sääntöjä eronneelle vanhemmalle on motivoitu rangaistusmentaliteetilla, että oppisi kestämään tekojensa seuraukset jne. Mitä muuta se on kuin muiden elämiin sekaantumista, vaikkakin epäsuoralla manipuloinnilla (naisille tyypillistä)? Pakostahan tuo vaikuttaa lapsen ja vanhemmankin väleihin, jos sanellaan sääntöjä. Ihan yhtä naurettavaa, kuin jos vanhempi sanelisi aikuiselle lapselleen, ettei suostu tapaamaan puolisoa josta ei pidä tai ei tue taloudellisesti jos lapsi opiskelee epätoivottua ammattialaa tms. Tietysti jos uusi puoliso on kerrassaan ilkeä niin ei sellaista tietenkään kannata tavata, mutta olen edelleen sitä mieltä että pitkällä aikavälillä on parempi vaikka pinnallisetkin mutta jotakuinkin tasapainoiset välit vanhempiin, ilman mitään omituisia ihmissuhdepelejä, sääntöjä ja kiristystä kummankaan taholta. Siis tietenkään myöskään vanhemman taholta.

Menee ehkä keittiöpsykologisoinnin puolelle, mutta kieltämättä jos joku ei vuosikymmeniin suostu edes näkemään vanhempansa uutta puolisoa niin yrittää siinä epätoivoisesti säilyttää illuusionsa vanhempien täydellisestä parisuhteesta tai ylipäänsä täydellisten rikkumattomien ja ongelmattomien parisuhteiden olemassaolosta. Itse sanoisin kuitenkin Paasikiveä lainaten että kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen. Ja elämä ON helpompaa kun opettelee elämään niiden tosiasioiden kanssa.

Tulee mieleen kirjailija Laura Honkasalo jokseenkin tasapainottoman tuntuisesti avautui omasta avioerostaan mediassa, koska oli vanhempiensa rumahkon avioeron takia päättänyt ettei epäonnistu itse. Mutta se ei ole aina itsestä kiinni. Jotenkin tuli myös mieleen että tämä joustamaton ja ehdoton ajattelu on jopa saattanut altistaa hänet sille avioerolle, eikä päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on aika oksettavia kommentteja siitä miten "isä on tiensä valinnut ja nyt saa kärsiä siitä". Hmm. Ihan niinkuin vika olisi aina ja vain ainoastaan miehessä. Ihan sama miten vaikea avioliitto naisen kanssa olisi? Ja eron jälkeen pitäisi lasten vuoksi elää eunukkina loppuelämänsä, ettei muut ota nokkiinsa? Melko sairas ajatusmaailma minusta.

Ei tässä ketjussa minusta sitä olla paheksuttu, että mies erosi vaimostaan. Paheksuntaa aiheuttaa se, että hän ensin petti vaimoaan ja sitten jätti tämän toisen naisen takia. Ja nyt haluaisi että aikuiset lapsensa ottaisivat uuden naikkosen ilolla vastaan.

Kyllä se isä nyt vaan tiensä valitsi. Hän olisi voinut valita erota ensin ja alkaa vasta sitten uutta naista itselleen. Mutta hän itse päätti hakea nuorempaa pillua avioliitossa ollessaan ja jättää vaimonsa nuoren pillun takia. Ihan itse valintansa tekivät molemmat, sekä petturimies että varattuja vikittelevä naikkonen. Kai nyt saakeli teini-ikäinen tyttö saa edes vuoden rauhassa toipua ennen kuin aletaan vaatimaan jotain perhetapaamisia? Miksi sitä uutta naista pitäisi tavata ollenkaan??

Pillupillupillu. Mies hakee uutta suhdetta samoista syistä kuin nainen. Se värkki on siinä loppujen lopuksi aika pienessä osassa.

Hakee uutta suhdetta mistä syystä hyvänsä, niin entisestä suhteesta erotaan ensin. Jos aikuinen ihminen ei näin alkeellisella tavalla kykene perhettään kunnioittamaan, ei pidä valittaa, jos uusi suhde ei heti lasten mieleen ole. On äärimmäisen itsekästä edes vaatia lapseltaan uuden kumppanin tapaamista vasta vuosi erosta, varsinkin kun on eron hoitanut noin rumasti ja asiattomasti, tahallaan perhettään satuttaen.

Hmm, 19-vuotias on jo aikuinen ja tulisi myös käyttäytyä kuten aikuinen. Vaikka ero olisi ollut ruma ja ikävä, siihen on varmasti syynsä. Tuskin se äitikään ihan syytön uhri on. Uutta naista on turha kenenkään nimitellä naikkoseksi tms, hän on 19-vuotiaan tuskaan oletettavasti syytön.

Eli, mielestäni aikuisen kuuluu edes kohteliaisuudesta tavata isänsä uusi kumppani, jos ylipäätään mitään välejä tahtoo isäänsä pitää. Ihan sama kun vanhempienkin kuuluu lastensa kumppanivalintoja kunnioittaa, vaikkei niistä pitäisikään. Niin aikuiset nyt vaan toimivat.

Vierailija kirjoitti:

Hmm, 19-vuotias on jo aikuinen ja tulisi myös käyttäytyä kuten aikuinen. Vaikka ero olisi ollut ruma ja ikävä, siihen on varmasti syynsä. Tuskin se äitikään ihan syytön uhri on. Uutta naista on turha kenenkään nimitellä naikkoseksi tms, hän on 19-vuotiaan tuskaan oletettavasti syytön.

Eli, mielestäni aikuisen kuuluu edes kohteliaisuudesta tavata isänsä uusi kumppani, jos ylipäätään mitään välejä tahtoo isäänsä pitää. Ihan sama kun vanhempienkin kuuluu lastensa kumppanivalintoja kunnioittaa, vaikkei niistä pitäisikään. Niin aikuiset nyt vaan toimivat.

Sä olet kyllä ihmeellinen lammas!

Aikuisuuteen juuri kuulu se, että ei enää tarvitse olla kaikkien kanssa samalla tavalla kuin lapsena oli pakko. Ei enää tarvitse sietää ja niellä loukkauksia vaan voi vapaasti valita seuransa. 

Ihan oikeasti kun joillain teoilla on seurauksia. Todella mulkku temppu isältä, ymmärrän lasta täysin. Koittaa isä vaan hyväksyä asian?

Minäkään en ihan ymmärrä, mikä oikeus aikuisella lapsella on tuomita vanhempiensa mies/naisystävävalintoja. Toki jonkinlainen toipumisaika varmasti menee, ennenkuin voidaan edes teoriassa toivoa välien lämpenemistä, mutta ei se silti oikeuta kiukuttelemaan kuin pahainen teini. Nyt missasin onko ketjussa puhuttu millainen aika erosta on kulunut, mutta oletan kuitenkin jos muut lapset ovat kyenneet siirtymään eteenpäin, ettei nyt ihan viikoista puhuta.

Omat vanhempani aikanaan kun erosin eivät suostuneet tapaamaan uutta miesystävääni vuosiin ja muistan miten pahalta se tuntui. Viis siitä, että erosin oikeasti huonosta suhteesta, jossa olin onneton. Välit menivät lopullisesti, vaikka nykyään satunnaisesti tavataan, suhteesta vanhempiin puuttuu se lämpö ja mutkattomuus, mikä oli ennen eroa. Mielestäni tämä on vähän verrattavissa siihen ja on ihan typerää olla antamatta mahdollisuutta uusille kumppaneille. Voihan se olla, ettei heistä sitten pidä ja se on ihan okei, mutta aikuinen kyllä pystyy tapaamaan uuden ihmisen ja kykenee edes yrittämään tutustumista.

Tiedän pariskunnan, jossa mies jätti vaimonsa, nainen miehensä ja he päätyivät yhteen. 

Kummallakin heistä on lapsia.

Miehen keskimmäinen tytär ei puhu vieläkään isälleen, vaikka erosta on mennyt yli 40 vuotta. 

Kaikki ihmiset eivät ole suvaitsevaisia ja/tai hyväksy pettämistä. Koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hmm, 19-vuotias on jo aikuinen ja tulisi myös käyttäytyä kuten aikuinen. Vaikka ero olisi ollut ruma ja ikävä, siihen on varmasti syynsä. Tuskin se äitikään ihan syytön uhri on. Uutta naista on turha kenenkään nimitellä naikkoseksi tms, hän on 19-vuotiaan tuskaan oletettavasti syytön.

Eli, mielestäni aikuisen kuuluu edes kohteliaisuudesta tavata isänsä uusi kumppani, jos ylipäätään mitään välejä tahtoo isäänsä pitää. Ihan sama kun vanhempienkin kuuluu lastensa kumppanivalintoja kunnioittaa, vaikkei niistä pitäisikään. Niin aikuiset nyt vaan toimivat.

Sä olet kyllä ihmeellinen lammas!

Aikuisuuteen juuri kuulu se, että ei enää tarvitse olla kaikkien kanssa samalla tavalla kuin lapsena oli pakko. Ei enää tarvitse sietää ja niellä loukkauksia vaan voi vapaasti valita seuransa. 

Aikuisuuteen kuuluu myös vastuu ja velvollisuudet ja toisten ihmisten valintojen kunnioittaminen. Seuransa voi valita, mutta en näen yhtään syytä miksei voisi tavata isänsä mieliksi tämän uutta puolisoa. Ihan kuten isäkin uskoakseni tapaa lapsensa kumppanin, jos lapsi niin toivoo. Peruskäytöstapoja.

Omat vanhempani erosivat kun olin parikymppinen. Eipä kyllä tullut mieleenkään, etten olisi tavannut heidän uusia nais- ja miesystäviään, vaikka erosta surullinen olinkin. Heidän eroonsa nyt ei liittynyt mitään suurempaa draamaa, tai ainakaan ulospäin sellaista ei näkynyt, mutta en usko, että tilannetta olisi olennaisesti muuttanut vaikka olisikin. Korkeintaan ehkä hidastanut omaa toipumista. Vanhemmillakin on oikeus tehdä omat ratkaisunsa, etenkin siinä vaiheessa kun lapset ovat jo aikuisia.