Lue keskustelun säännöt.
Aikuinen lapsi ei halua tavata isän uutta kumppania, mitä tehdä?
13.07.2016 |
Tilanne siis tämä, että erään perheen isukki lähti noin vuosi sitten uuden naisen matkaan 25 vuoden liiton jälkeen. Vaihtoi nuorempaan ja sitä rataa, tuttu tarina. Miehellä on exänsä kanssa 3 lasta, jotka jo aikuisia /nuoria aikuisia. Nuorimmainen (tyttö) oli eron aikaan 19 v. ja asui vielä kotona, nyt muuttanut jo omilleen. Ero oli ns. ruma ja perheen jätetty äiti oli luonnollisesti aika hajalla sen jälkeen, vaikka yrittikin varjella lapsiaan liialta kuormitukselta. Nyt äiti alkaa kai pikkuhiljaa jo toipumaan erosta.
Perheen 2 muuta lasta on jo tavannut isän uuden kumppanin (ja tämän 5 v. lapsen) ja ovat ilmeisesti ihan fine asian kanssa, mutta nuorimmainen ei suostu tapaamaan häntä. Isäänsä näkee joskus, mutta välit ovat melko etäiset. Mitä keinoja isällä olisi saada tytär tapaamaan ja hyväksymään naisen, jota hän rakastaa? Aikuista lasta kun ei voi oikein pakottaa. Tilanne on aika traaginen.
Isän ex eli tämän tytön äiti on käsittääkseni surustaan huolimatta ns. järki-ihminen, eli ei ole missään tapauksessa "vaatinut", että tytär ei saisi olla tekemisissä iskän uuden naisen kanssa. Isä oli eroon asti osallistuva ja hyvä isä, ei mikään etäinen tyyppi. Hän kärsii suunnattomasti huonoista väleistä tyttäreensä.
-Sivusta seuraaja
Kommentit (330)
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minä aikuisena ihmisenä päätän keitä tapaan ja keitä en, oli ne vanhempiani tai ei. Siinä on vanhempien turha kovistella tai voivat yrittää, en ole heistä mitenkään riippuvainen. Tosin omat vanhempani ovat eronneet ja uudet puolisot ja olemme kaikki hyvässä yhteishengessä ja tekemisissä toistemme kanssa.
Ymmärrän silti, miksi jotkut eivät halua tavata ja aikuisina ihmisinä heillä on oikeutensa.
Tottakai saa, ja ilman muuta on se oikeus, mutta pidemmän päälle en ole varma, että se on hyödyllistä, ellei kyseessä ole todella tuhoava häiriintynyt persoona (se vanhempi tai uusi puoliso siis). Mutta totta, ei siihen kukaan ulkopuolinen tietenkään pakottaa voi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt kannattaa muistaa, että tilastollisesti puolet teistä jotka huudatte avioliiton kestävyydestä, tulee eroamaan. Oisi kiva kuulla siinä vaiheessa miten se teidän eronne on oikeutetumpi ja miten lapset kärsii vähemmän teidän erosta
Avaus ei koskenut eroa tai sen syitä vaan sitä ettei tytär halua tavata isänsä uutta naista.miten kummassa siitä isästä on saatu väännettyä julma paska, joka on pilannut lasten elämän ihan pienestä asti?
Isä vaikuttaisi vähemmän julmalta paskalta, jos olisi aloittajallekin päin huolissaan tyttärensä voinnista, eikä omastaan, kun meni eroamaan.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä voi aivan hyvin tavata lastaan ilman, että uusi kumppani on siinä hänkläämässä.
Aikuisella lapsella on se vapaus, että hän voi isälleen sekä ilmaista ja sanoa mielipiteensä.
Sekä minä, mies, että miehen lapsi odottaa hetkeä, kun lapsi saa päättää (äitinsä mielestä) että hänen ei tarvitse enää meille tulla. Ei siitä mitään tule, jos minä joka kerta joutuisin lähtemään kotoani. Eikä isäkään oikein jaksa lapsen kanssa olla, joka muistuttaa liikaa äitiään niin olen paikalla jakamassa sitä kuormaa.
Miksi hitossa se lapsi pitää pakottaa tapaamaan toista vanhempaansa, jos sillä lapselle ei sitä tahtoa ole?
Aika itsekäs olet, jos et ymmärrä, että voisit mennä muualle siksi aikaa. Ei nyt tietysti viikoittain, mutta kuinka usein olet mennyt? Edes 3-4 kertaa vuodessa? Sekin olisi jo paljon. Ja jos se ei käy päinsä, niin isä ja tytär voisivat käydä yhdessä lomalla hotellissa joskus, mennä kahvilaan, lokuviin, huvipuistoon, autoajeluille, aikuisen tyttären kotiin...
Enemmän minä olen mennyt kuin ollut läsnä ja jäänyt kotiin ku isä ja tyttö lähtenyt mökille, leffaan jne...
Vastausta vaille jäi miksi lapsia pakottetaan vastoin tahtoaan tapaamaan? Miksi ei esim riitä leffat, huvipuistot yms pienet arkiset asiat?
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Molemmille tuli pian kuvioon uudet puolisot. Se oli vaivaannuttavaa, koska yhtäkkiä elämääni tuli täysin ventovieraita aikuisia, joiden kanssa oli jaettava arki. Etävanhempaa ei pystynyt tapaamaan ilman uutta puolisoa, lopulta en enää vieraillut käytännössä lainkaan.
Olen nyt aikuinen. Uusia vanhempipuolia on tullut ja mennyt. En ymmärrä, miksei omaa lastaan voisi tavata myösilman uutta heilaa.
Kun kaksi aikuista menee yhteen niin siitä muodostuu heidän arki ja heidän elämänsä, johon ne lapset pitää myös sijoittaa. Vanhemmuus on silkkaa itsekyyttä ja siinä tyydyteetään niitä omia itsekäitä tarpeita ja lapset joutuu sopeutumaan siihen aikuisten elämää. Ei kukaa tee lapsia vain ollakseen elämän antaja ja eläkseen vain lasten kautta.
Mutta silloin kun ne lapset on jo tehtynä, heidät on otettava huomioon.
Totta kai pitää. Kaikkien pitää joustaa ja sopeutua. Sen lapsenkin, koska pahasti näyttää siltä ette emme voi saada kaikkea vaan joudumme niiden pettymystenkin kanssa elämään.
Niinhän hän soputuukin. Elämään ilman isää. Vai, millälailla tarkoitit, että pitää sopeutua? Kenen pilliin? Sen isänkö?
Niin kuka sopeutuu? Kaikki vastaukset ei liity itse aloitukseen vaan näihin lainauksen kommennteihin, kuten esim. nyt.
Meillä isä petti ja jätti. Vanhemmat lapset suuttuivat isälleen, nuorin jäi käytännössä isättömäksi. Mies alkoi isäksi uuden naisensa lapsille ja unohti omansa. Tai ei täysin. Syyllistää lapsiaan siitä, että he eivät ole ottaneet uutta naista äitipuolekseen, lapset eivät kyläile tarpeeksi ja ovat kääntäneet selän omalle isälleen. Ainoa tapa, jolla isä pitää lapsiinsa yhteyttä on nämä satunnaisesti (iltaisin muutaman viinilasin jälkeen veikkaanpa) laitetut viestit, jossa lapset haukutaan milloin mistäkin. Mies haaveili big happy familysta eikä ymmärrä, miksi muut eivät innostu...
Tällä hetkellä lasten isä ei tunne lapsenlapsiaan nimeltä, toisesta ei tiedä edes asuinpaikkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mielenkiintoinen keskustelu siinäänsä, että monet pitää eroa tavoiteltavana tapahtumana, joka lopulta koettaan myönteisenä asiana, ei katastrofina. Monille miehille perheen koossa pysyminen on keskeinen arvo epäonnenkin hinnalla, mutta naiset ovat aktiivisempia eroissa ja heille henkilökohtainen onnellisuus merkitsee paljon ennemmän kuin miehille Voimme paeta epäonnellisista suhteista helposti ja häpeättä, mutta nyt käydään kärkkäästikin keskustelua kuinka lasten vanhemmat eivät saisi erota ja ero ei olekaa oma juttu vaikka yksilöllistyneet arvot ovat johtaneet yksilön onnen tavoitteluun lastenkin kustannuksella.
Mies, kun saa säännöllisesti niin hän paljon mieti onnellisuutta ja muita kliseisiä tunteita. Mutta kun lakkaa saamasta, niin lähdetään hakeamaan muualta ja liitto olikin sitten siinä ja mies se sika, joka samalla laimilyö myös lapsiaan.
Nainen lähtee, kun elämä ei olekaan romanttista elokuvaa, jossa tulee kukkia ja muita lahjoja ja tämä on itsenäisen naisen rohkea ratkaisua ja lastenkin kannalta oikea ratkaisu.
Kaksinaismoralisminen naisten valtakunta.
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä voi aivan hyvin tavata lastaan ilman, että uusi kumppani on siinä hänkläämässä.
Aikuisella lapsella on se vapaus, että hän voi isälleen sekä ilmaista ja sanoa mielipiteensä.
Sekä minä, mies, että miehen lapsi odottaa hetkeä, kun lapsi saa päättää (äitinsä mielestä) että hänen ei tarvitse enää meille tulla. Ei siitä mitään tule, jos minä joka kerta joutuisin lähtemään kotoani. Eikä isäkään oikein jaksa lapsen kanssa olla, joka muistuttaa liikaa äitiään niin olen paikalla jakamassa sitä kuormaa.
Miksi hitossa se lapsi pitää pakottaa tapaamaan toista vanhempaansa, jos sillä lapselle ei sitä tahtoa ole?
Aika itsekäs olet, jos et ymmärrä, että voisit mennä muualle siksi aikaa. Ei nyt tietysti viikoittain, mutta kuinka usein olet mennyt? Edes 3-4 kertaa vuodessa? Sekin olisi jo paljon. Ja jos se ei käy päinsä, niin isä ja tytär voisivat käydä yhdessä lomalla hotellissa joskus, mennä kahvilaan, lokuviin, huvipuistoon, autoajeluille, aikuisen tyttären kotiin...
Enemmän minä olen mennyt kuin ollut läsnä ja jäänyt kotiin ku isä ja tyttö lähtenyt mökille, leffaan jne...
Vastausta vaille jäi miksi lapsia pakottetaan vastoin tahtoaan tapaamaan? Miksi ei esim riitä leffat, huvipuistot yms pienet arkiset asiat?
Koska muutenhan näyttäisi, että isä on tehnyt virhevalinnan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi tarvitsisi tavata uutta naista? Ei nainen 19-vuotiaan elämään kuulu millään lailla. Nainen on tehnyt pahaa, tuhoa ja rikkonut perheen. En itsekään tapaisi jos olisin tuo tyttö.
Meillä mies toi väkisin kodinrikkojan lasten elämään vaikka minä ja lapset inhoamme häntä. Lahjontaa käytettiin (rahaa) jotta teini suostui viettämään aikaa isän ja kodinrikkojan kanssa.
"Isä ja kodinrikkoja"? Siis isä on täysin syytön kodin rikkoutumiseen, toinen nainen vaan tuli ja vei? Isähän tuossa on kotinsa rikkonut.
Niin on isä rikkonut, mutta hän on kuitenkin lapsille läheinen koska on isä. Nainen ei ole mitään vaan pelkkä kodinrikkoja.
Ei se verisukulaisuus tee kenestäkään läheistä, eikä ota vastuuta pois. Isä on yhtä lailla se kodinrikkoja, joka omasta tahdostaan laittoi toisen naisen perheensä yli.
Yritä nyt vainuskotella itsellesi tällaista, mutta aikuisellekin lapselle saattaa se uusi nainen olla kodinrikkoja, eikä oma isä, vaikka se sinusta olisikin asetelmana väärä ja epäreilu. Aivan kuin (lapsen) siltä naiselta tarttisi jotenkin kysyä, että rikoitko perheeni yksin vai oliko isänikin halukas rikkomaan sen? Lapsi harvemmin ajattelee noin. Voit toki parantaa suhteitasi niihin uuden miehesi lapsiin selittämällä, että isänne halusi rikkoa perheenne kanssani.
Minulle puhut?
1. Olen kihloissa ja meillä ei ole lapsia, eikä miehellä ole ex-vaimoa tai minulla ex-miestä.
2.Olen kyllä ihan aikuinen nainen ja silti olen sitä mieltä, että mies/ nainen on se pääpahis, joka perheensä hylkää. Varatut ukot muuten käyttävät surutta hyväkseen tätä, että jätetty perhe on sen toisen naisen kimpussa ja pääsevät helpolla. Olen nähnyt lähipiirissä ja joutunut kokemaan tällaisilta urpoilta kyllä iskuyrityksiä.
3. Isäni jätti äidin toisen naisen takia ja juu ajattelin ehkä teini-iässäni noin, että paha äitipuoli tuli elämääni ja nyt pidänkin isälle elämänmittaisen mykkäkoulun.
Ollaan kuitenkin kaikki päästy siitä yli, äitikin ja hänelläkin uusi onni, ollut jo pitkään. Lisäksi äiti- ja isäpuoleeni molempiin on hyvän asialliset välit.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nyt kannattaa muistaa, että tilastollisesti puolet teistä jotka huudatte avioliiton kestävyydestä, tulee eroamaan. Oisi kiva kuulla siinä vaiheessa miten se teidän eronne on oikeutetumpi ja miten lapset kärsii vähemmän teidän erosta
Avaus ei koskenut eroa tai sen syitä vaan sitä ettei tytär halua tavata isänsä uutta naista.miten kummassa siitä isästä on saatu väännettyä julma paska, joka on pilannut lasten elämän ihan pienestä asti?
Isä vaikuttaisi vähemmän julmalta paskalta, jos olisi aloittajallekin päin huolissaan tyttärensä voinnista, eikä omastaan, kun meni eroamaan.
Ap sanoo olevansa "läheinen mutta ei osallinen". Mikä velvollisuus isällä tai tyttärellä on ap:lle selvittää tunteitaan tai huoliaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
No eikö se ole sinusta kaikkien oman elämän elämistä, jos aikuinen tytär ei vaadi saada tavata isäänsä esimerkiksi kahden kesken, vaan hyväksyy sen, että isä hylkäsi hänet?
Miksei tytterelle edelleen saisi olla tärkeää pitää suhde isäänsä ilman isän uutta vaimoa? Mihin sitä vaimoa isän ja tyttären suhteessa tarvitaan?Ei toki välttämättä mihinkään, mutta itse näen tarpeettoman joustamattomana että kategorisesti kieltäytyy kokonaan tapaamasta uutta puolisoa. kuten sanottu, pintapuolisesti voi olla tekemisissä ilman suurempaa tunnesidettä. Ei tarvitse suostua yhteisiin lomiin tai mökkiviikonloppuihin, mutta se ettei suostu edes kättelemään ja lyhyesti kahvittelemaan on mielestäni lapsellista, eikä ainakaan edesauta omaakaan toipumista.
Ei kai täysi-ikäisten lasten äidistä eroaminen mitään hylkäämistä ole? Itse en ainakaan näe asiaa niin.
Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?
Vierailija kirjoitti:
Minulla on samanlainen kokemus kuin tuolla 16-vuotiaalla, jonka isä oli kivan viikonlopun jälkeen lähtenyt lätkimään.
Meilläkin oli kaikenlaisia mukavia yhteisiä suunnitelmia, mietittiin mahdollista ulkomaanmatkaa. Yhtenä päivänä isä sanoikin yhtäkkiä, että hän muuttaa tänään pois. Oli elänyt suhteessa toisen naisen kanssa jo kuukausia, ja ei ole enää onnellinen, joten muuttaa uuden naisystävän luokse.
Se oli ihan valtava shokki ja järkytys. Noin vaan isä oli kadonnut. Vielä vuosien jälkeenkin tuntuu todella epätodelliselta, onko tämä tottakaan. Kotona oli näin lapsen silmin aina ihan mukavaa, ei mitään repiviä riitoja, vaan hauskaa yhdessäoloa.
En ole isäni kanssa tekemisissä. Olen varmaankin katkera ja huono ihminen, mutta en halua kohdata isäni naisystävää. Isä ei suostu tapaamaan minua ilman häntä.
Ehkä pahimman järkytyksen laannuttua olisin siihen pystynytkin, jos isä olisi koskaan keskustellut lähdöstään, kertonut jonkin syyn käytökselleen, tai vaikka pyytänyt anteeksi. Hän vain toisteli, että olen edelleen tärkeä, mutta kotonamme oleminen on sietämätöntä hänelle. Varmaan olikin, jos eli uudessa jännittävässä parisuhteessa jonkun muun kuin äitini kanssa.
Äitinikin tietysti koki elämänsä järkytyksen, mitä oli karmeaa seurata. Hulluinta oli, että monesti olin soittamassa isää apuun, kunnes muistin, että se oli hän, joka tämän tuskan oli meille aiheuttanut. Olisin tarvinnut isää kovasti, sitä että hän olisi jotenkin keventänyt suruani. Mutta hän vaati, että minun pitäisi "vahvistaa" hänen uusi suhteensa, eli tutustua hänen naisystäväänsä, ennen kuin hän olisi kanssani tekemisissä. Luonnollisesti, jo solidaarisuudesta äitiäni kohtaan, tämä oli mahdoton vaatimus, ja lisäsi inhon tunnetta isääni kohtaan, ja samalla myös hänen "rikoskumppaniaan", joka tavallaan mahdollisti tämän käytöksen. Mutta he elävät nykyään ilmeisen tyytyväisinä yhdessä lapsineen. Ehkä itsekin pääsen tästä vielä joskus kunnolla yli.
Olen nykyään siis aikuinen, ja olen isäsuhteen katkeamisesta siten tietysti päässyt yli, etten ajattele enää isää kovinkaan usein, ja kipuilu on laimentunut.
Enemmän työtä on vaatinut perusturvallisuuden tunteen jälleenrakentaminen. Takaraivossa nakuttaa usein pelko oman parisuhteeni päättymisestä jollakin erityisen nöyryyttävällä tavalla.
Toisaalta olen hyväksynyt sen, etten ikinä voi odottaa minkään parisuhteen olevan kestävä, sillä mitä tahansa voi tapahtua. Toisaalta se ahdistaa ajoittain kovastikin. Mutta uskon, että näitä pelkoja on lähes kaikilla, vaikka kotoaan olisikin saanut onnellisen ja kestävän parisuhteen mallin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isä voisi vahvistaa suhdetta tyttäreensä tapaamalla häntä useammin ihan kaksin ja ilman minkäänlaista painostamista tavata uutta naista. Ehkä tyttökin siitä ajan myötä leppyy kun huomaa ettei kukaan ole viemässä hänen paikkaansa isän sydämestä.
Kivikissaäiti kirjoitti:
Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?
Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä voi aivan hyvin tavata lastaan ilman, että uusi kumppani on siinä hänkläämässä.
Aikuisella lapsella on se vapaus, että hän voi isälleen sekä ilmaista ja sanoa mielipiteensä.
Sekä minä, mies, että miehen lapsi odottaa hetkeä, kun lapsi saa päättää (äitinsä mielestä) että hänen ei tarvitse enää meille tulla. Ei siitä mitään tule, jos minä joka kerta joutuisin lähtemään kotoani. Eikä isäkään oikein jaksa lapsen kanssa olla, joka muistuttaa liikaa äitiään niin olen paikalla jakamassa sitä kuormaa.
Miksi hitossa se lapsi pitää pakottaa tapaamaan toista vanhempaansa, jos sillä lapselle ei sitä tahtoa ole?
Aika itsekäs olet, jos et ymmärrä, että voisit mennä muualle siksi aikaa. Ei nyt tietysti viikoittain, mutta kuinka usein olet mennyt? Edes 3-4 kertaa vuodessa? Sekin olisi jo paljon. Ja jos se ei käy päinsä, niin isä ja tytär voisivat käydä yhdessä lomalla hotellissa joskus, mennä kahvilaan, lokuviin, huvipuistoon, autoajeluille, aikuisen tyttären kotiin...
Enemmän minä olen mennyt kuin ollut läsnä ja jäänyt kotiin ku isä ja tyttö lähtenyt mökille, leffaan jne...
Vastausta vaille jäi miksi lapsia pakottetaan vastoin tahtoaan tapaamaan? Miksi ei esim riitä leffat, huvipuistot yms pienet arkiset asiat?
No hyvä jos teillä näin. Eihän kukaan ollut pakottamassa tätä tyttöä tapaamaan isäänsä. Vaan mietitään ennemminkin, että ehkä isän pitäisi ajatella, että johtuukohan se hänestä, kun ei halua tavata?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä lapsen tulisi ymmärtää ja olla lojaali isälleen, vaikka isä (mahd. myös äiti) ihan oma-aloitteisesti särki tuhansiksi sirpaleiksi lapsen perhe-elämän, eikä mikään voi enää tulla ennalleen isä-tytärsuhteessa.
Joskus aikuiset odottavat mahdottomia ja kuvittelevat, ettei lapsen sydän säry ja kuvittelevat kaiken jatkuvan ennallaan, vaikka siihen eivät edes aikuiset pysty. Myös lapsi on haavoittuvainen.
Elämä harvoin on täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttaa haavoja. Mikään ei tähtää vain hyvien asioiden opettamiseen, vaan niitä sydämiä särkyy. Ei ole muuta tapaa selvitä, kuin hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Ihanne maailmaa ei ole, eikä sellaista kuvaa voi antaa lapsellekaan.
Mutta millaisen isäkuvan ja miehen mallin tuo isä on antanut aikuistuvalle tyttärellään? Tietysti jos tytär olisi ollut pieni, niin ehkä hän oli vain pakotettu nielemään isänsä aiheuttamat törkyydet ja julmuudet, mutta aikuistuva lapsi ymmärtää oikean ja väärän eron, elämän arvot, moraalin, jotka ovat aivan muita arvoja, kuin erossa särkynyt sydän tai mielipaha.
Yhdessä yössäkö kaikki lapsuuden kokemukset mitätöityy? Kerrotaanko tässä, että isä ei ole luonut lapselleen turvallista lapsuutta? Onko hän jo lapsuudessa kokenut turvattomuutta? Lapsuuden mallit ikään kuin nauhoittuvat ihmisen mieleen ja hän toistaa niitä tietämättään myöhemmin. Lapsi on nyt pettynyt isäänsä, mutta jos kiintimyssuhde on ollut hyvä niin lapsi palaa siihen kohtuullisen hyvään yhdessäoloon.
Ei tässä nyt kuitenkaan mitään kohtuuttoman julmaa ja törkeää ole tapahtunut.
Kyllä, ihan samalla tavalla kuin aikuisten rakkaussuhteessa, pettäjä rikkoo tuhanneksi sirpaleeksi kaiken sen hyvän ja se mitä on ollut, ei enää ole olemassakaan, vaan kaikki luottamus, arvostus ja kunnioitus on luotava uudestaan. Ja lapsi on vielä haavoittuneempi, koska on ensimmäinen suhde, johon on alusta asti luottanut.
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Molemmille tuli pian kuvioon uudet puolisot. Se oli vaivaannuttavaa, koska yhtäkkiä elämääni tuli täysin ventovieraita aikuisia, joiden kanssa oli jaettava arki. Etävanhempaa ei pystynyt tapaamaan ilman uutta puolisoa, lopulta en enää vieraillut käytännössä lainkaan.
Olen nyt aikuinen. Uusia vanhempipuolia on tullut ja mennyt. En ymmärrä, miksei omaa lastaan voisi tavata myösilman uutta heilaa.
Kun kaksi aikuista menee yhteen niin siitä muodostuu heidän arki ja heidän elämänsä, johon ne lapset pitää myös sijoittaa. Vanhemmuus on silkkaa itsekyyttä ja siinä tyydyteetään niitä omia itsekäitä tarpeita ja lapset joutuu sopeutumaan siihen aikuisten elämää. Ei kukaa tee lapsia vain ollakseen elämän antaja ja eläkseen vain lasten kautta.
Mutta silloin kun ne lapset on jo tehtynä, heidät on otettava huomioon.
Totta kai pitää. Kaikkien pitää joustaa ja sopeutua. Sen lapsenkin, koska pahasti näyttää siltä ette emme voi saada kaikkea vaan joudumme niiden pettymystenkin kanssa elämään.
Niinhän hän soputuukin. Elämään ilman isää. Vai, millälailla tarkoitit, että pitää sopeutua? Kenen pilliin? Sen isänkö?
Niin kuka sopeutuu? Kaikki vastaukset ei liity itse aloitukseen vaan näihin lainauksen kommennteihin, kuten esim. nyt.
No on varmaan itsestäänselvyys, että kaikkien pitää sopeutua aina jossain määrin asioihin, entä sitten? Tulit sellaista itsestäänselvyyttä vain huvikseen tähän ketjuun kertomaan, vai mitä oikein halusit kommentillasi sanoa?
Se kun ei liity tähän aloitukseen, mutta halusit sen briljantin ajatuksen silti juuri tähän ketjuun tuoda, en ymmärrä miksi, ellet ajattele niin, että tyttären pitäis sopeutua tapaamaan isää, ettei isälle tule paha mieli, viis tyttären mielestä, josta aloittaja ei avannut mitään, koska ei tiedä ilmeisesti mitään omia kuvitelmiaan enempiä.
Minun äitini eli pitkään kaksoiselämää ja muutti lopulta tämän uuden miehen luokse. Tämä pitkään jatkunut vehtaaminen oli todella törkeää katseltavaa ja loukkasi myös isääni kovasti. Tämä mies oli kaiken lisäksi isäni entinen työkaveri. Varsinainen auervaara.
Vanhemmilla on toki oikeus onneen, mutta mikä pakko on pettää ja pahottaa niin monen mieli? Eikö voi erota ensin jos on niin paska olla liitossa? Ikinä en tule äitini ratkaisua hyväksymään ja osa minusta ei pysty häntä enää koskaan kunnioittamaan samalla tavalla. Ikinä hän ei ole tekoaan pahotellut. Salaa olen ollut vain tyytyväinen kun äiti itse tuli petetyksi ja jätetyksi tämän "täyden kympin miehen" toimesta. Sitä saa mitä tilaa!
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?
Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.
Ai, onko 19-vuotias sinusta elänyt jo täyden elämän? Aika jännä. Mitä sä oikein tulet tänne horisemaan asioita, jotka eivät liity ketjun tapaukseen mitenkään, monesti on paljon terveempää rakentaa ensin se minuus ja katsoa josko siihen vanhempikin sopii, kuin käskystä tehdä niin kuin muut sanoo ja katkeroitua sitten, kun kukaan ei välittänyt siitä miltä itsestä tuntui, ei edes oma itse, sen jälkeen kun sinä sanoit sille nuorelle ymmärtämättömyyttäsi häntä joustamattomaksi, huonokäytöksiseksi ja itsekkäääksi.
Vierailija kirjoitti:
Kivikissaäiti kirjoitti:
Näet sen tarpeettoman joustamattomana vain koska et käsitä asian tunnepuolta. Tajuatko milliaisia haavoja tuollainen pakottaminen omista tunteista luopumiseen voi aiheuttaa? Mitä ihmeen arvoa tuollaisella merkityksettömällä kahvittelulla kellekään on, voisitko kertoa? Onko ainoa arvo se, ettei sen isän tarvitse kohdata elämän epämieluisia puolia, eli omien tekojen vaikutuksia muiden mielentilaan?
Tottakai siinä on tunnepuolikin, mutta ihmisten tunteilla on tapana tasaantua. Vuosien tai loppuelämän pituinen mykkäkoulu ei kuulosta hedelmälliseltä. Ihmisten ei pidä tuhlata energiaansa siihen, että haluaa ensisijaisesti rangaista muita, sillä tavalla ylläpitää vain omaa pahaa oloaan. Lähes aina kuitenkin on parempi edes jonkunlainen suhde vanhempiinsa (lukuunottamatta mainitsemiani todella tuhoavia ihmisiä), kuin se että katkaisee suhteen kokonaan ja elättää päässään omiin tunteisiinsa perustuvia mielikuvia heidän pahuudestaan ja sen rankaisemisesta.
Ja kukahan se täällä keskustelee päässään olevien kunmallisten mielikuvien pohjalta?
Minulla on samanlainen kokemus kuin tuolla 16-vuotiaalla, jonka isä oli kivan viikonlopun jälkeen lähtenyt lätkimään.
Meilläkin oli kaikenlaisia mukavia yhteisiä suunnitelmia, mietittiin mahdollista ulkomaanmatkaa. Yhtenä päivänä isä sanoikin yhtäkkiä, että hän muuttaa tänään pois. Oli elänyt suhteessa toisen naisen kanssa jo kuukausia, ja ei ole enää onnellinen, joten muuttaa uuden naisystävän luokse.
Se oli ihan valtava shokki ja järkytys. Noin vaan isä oli kadonnut. Vielä vuosien jälkeenkin tuntuu todella epätodelliselta, onko tämä tottakaan. Kotona oli näin lapsen silmin aina ihan mukavaa, ei mitään repiviä riitoja, vaan hauskaa yhdessäoloa.
En ole isäni kanssa tekemisissä. Olen varmaankin katkera ja huono ihminen, mutta en halua kohdata isäni naisystävää. Isä ei suostu tapaamaan minua ilman häntä.
Ehkä pahimman järkytyksen laannuttua olisin siihen pystynytkin, jos isä olisi koskaan keskustellut lähdöstään, kertonut jonkin syyn käytökselleen, tai vaikka pyytänyt anteeksi. Hän vain toisteli, että olen edelleen tärkeä, mutta kotonamme oleminen on sietämätöntä hänelle. Varmaan olikin, jos eli uudessa jännittävässä parisuhteessa jonkun muun kuin äitini kanssa.
Äitinikin tietysti koki elämänsä järkytyksen, mitä oli karmeaa seurata. Hulluinta oli, että monesti olin soittamassa isää apuun, kunnes muistin, että se oli hän, joka tämän tuskan oli meille aiheuttanut. Olisin tarvinnut isää kovasti, sitä että hän olisi jotenkin keventänyt suruani. Mutta hän vaati, että minun pitäisi "vahvistaa" hänen uusi suhteensa, eli tutustua hänen naisystäväänsä, ennen kuin hän olisi kanssani tekemisissä. Luonnollisesti, jo solidaarisuudesta äitiäni kohtaan, tämä oli mahdoton vaatimus, ja lisäsi inhon tunnetta isääni kohtaan, ja samalla myös hänen "rikoskumppaniaan", joka tavallaan mahdollisti tämän käytöksen. Mutta he elävät nykyään ilmeisen tyytyväisinä yhdessä lapsineen. Ehkä itsekin pääsen tästä vielä joskus kunnolla yli.