Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Aikuinen lapsi ei halua tavata isän uutta kumppania, mitä tehdä?
13.07.2016 |
Tilanne siis tämä, että erään perheen isukki lähti noin vuosi sitten uuden naisen matkaan 25 vuoden liiton jälkeen. Vaihtoi nuorempaan ja sitä rataa, tuttu tarina. Miehellä on exänsä kanssa 3 lasta, jotka jo aikuisia /nuoria aikuisia. Nuorimmainen (tyttö) oli eron aikaan 19 v. ja asui vielä kotona, nyt muuttanut jo omilleen. Ero oli ns. ruma ja perheen jätetty äiti oli luonnollisesti aika hajalla sen jälkeen, vaikka yrittikin varjella lapsiaan liialta kuormitukselta. Nyt äiti alkaa kai pikkuhiljaa jo toipumaan erosta.
Perheen 2 muuta lasta on jo tavannut isän uuden kumppanin (ja tämän 5 v. lapsen) ja ovat ilmeisesti ihan fine asian kanssa, mutta nuorimmainen ei suostu tapaamaan häntä. Isäänsä näkee joskus, mutta välit ovat melko etäiset. Mitä keinoja isällä olisi saada tytär tapaamaan ja hyväksymään naisen, jota hän rakastaa? Aikuista lasta kun ei voi oikein pakottaa. Tilanne on aika traaginen.
Isän ex eli tämän tytön äiti on käsittääkseni surustaan huolimatta ns. järki-ihminen, eli ei ole missään tapauksessa "vaatinut", että tytär ei saisi olla tekemisissä iskän uuden naisen kanssa. Isä oli eroon asti osallistuva ja hyvä isä, ei mikään etäinen tyyppi. Hän kärsii suunnattomasti huonoista väleistä tyttäreensä.
-Sivusta seuraaja
Kommentit (330)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kyllä minua harmittaa isän puolesta ja mielelläni kuulisin, jos on jotain vinkkejä isälle, miten hän voisi asiassa edetä.
-Ap (sivullinen, mutta kuitenkin läheinen)
Miksi sua ei harmita tytön ja tytön äidin puolesta?
Ehkäpä hän on isän äiti tai sisko
No typerys hän on joka tapauksessa, puusilmäinen putkeenvahtaaja ja pahimmanlaatuinen jeesustelija, kuten joku tuollain aikaisemmin sanoi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan tavannut mieheni aikuisia lapsia, suoraan sanottuna ei edes kiinnosta. Niin paskamaisesti kohtelivat isäänsä eron jälkeen. Rahat ja kesämökit kyllä kelpaa, mutta eivät muuten pidä mitään yhteyttä. Minun lapsiini miehellä on hyvät ja lämpimät välit. Molempien lapset ovat jo aikuisia, osalla jo omaakin perhettä.
Rahat ja kesämökit kiinnostaa, voisitko kertoa tarkemmin? Veikkaan, ettet voi, koska silloin paljastuisi vika miehestäsi kuitenkin. En tiedä ketään lasta joka ottaisi materiaa mieluummin, kuin kaltoinkohtelevan vanhemman sijaan rakastavan vanhemman.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan tavannut mieheni aikuisia lapsia, suoraan sanottuna ei edes kiinnosta. Niin paskamaisesti kohtelivat isäänsä eron jälkeen. Rahat ja kesämökit kyllä kelpaa, mutta eivät muuten pidä mitään yhteyttä. Minun lapsiini miehellä on hyvät ja lämpimät välit. Molempien lapset ovat jo aikuisia, osalla jo omaakin perhettä.
No justiinsa. Miehesi siis erosi koska hänen lapsensa kohtelivat häntä niin huonosti?
Eiku miten se menikään?
Mistä sinä muuten tiedät tämän?
Uskot mitä miehesi kertoo vai olitko ihan asianosainen?
Näitähän sattuu , mies vaihtaa naista ja perhettä ja sitten itkee kun se vanha huono poisvaihdettu perhe ei ihan olekaan innoissaan ja samoilla linjoilla.
Yksinkö ne miehet erooa ja naiset on lapsen tasolle typistettyjä viattomia uhreja? Liitot ei koskaan pääty naisen pettämiseen?
Miettisin sinuna ennemmin ap sen tytön tunteita? Miksi sinua aikuisen miehen tunteet tilanteessa mietityttävät? Oletko miehen äiti?
Minä mietin vastaavassa tilanteessa isäni tunteita ja olen saanut kärsiä siitä erittäin paljon. Yksi manipulaattori ajattelemaan isää oli juurikin isoäiti. Tajuan sen vasta nyt isoäidin kuoltua, kun isä edelleen koittaa aiheuttaa minulle hankaluuksia uuden vaimonsa kanssa, eikä isoäiti olekaan enää elossa voihkimassa, että miten isäni nyt käy.
Koska en voi enää loukata isoäidin tunteita minun on helpompi ajatella itseäni. Isää olen ajatellut ja olisi korkea aika, että hän ajattelisi vihdoinkin myös minua, mutta ei sitä itse ymmärrä. Ei varmaan, kun äitinsä oli tuollainen, että miten Xxxxx:n nyt käy, voi nääs nääs ja nyyh nyyh sentään, koittakaa kaikki olla Xxxxx:lle kivoja niin minä korvaan sen teille. Ja korvasikin. Mutta isän ei tarvinnut kantaa vastuuta siitä, miten kohteli minua.
Isä on vielä elossa, mutta ei varmaan kauaa. Hänen uusi puolisonsa on eristänyt minut isäni elämästä kun isä oli voimissaan eli kaikkien tapaamisten piti noudattaa vaimon mieltymyksiä, eikä isäni "voinut" tavata minua kahdenkesken myöskään, koska siitä tuli vaimon kanssa riitaa. Joten minä sain jäädä sivuun ja silti minut haluttiin heidän elämäänsä auttamaan heitä.
Nyt kun isä on jo hoitokodissa on vaimolle tullut hätä ettei isää käykään tapaamassa enää muut kuin hän ja on alkanut levitellä puheita, että minä en välitä isästäni, koska en käy siellä nyt, kun vaimo "sallisi". Hänelle ei koskaan valjennut, että minä pidin isääni aivan oman suhteen, johon hän ei millään lailla kuulunut, eikä se tilanne tule milloinkaan muuttumaan. Jos isä aikoo luumuilla sen naisen selän takana, eikä osaa/halua/kykene pitämään omaa itsenäistä suhdettaan minuun, aikuiseen tyttäreensä, niin hän on hylännyt minut, eikä päinvastoin. Että hei vain, isoäiti, mutta tällainen poika se sinulla. Ihan kiva niin kauan kuin sitä kesti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmeessä lapsen tulisi ymmärtää ja olla lojaali isälleen, vaikka isä (mahd. myös äiti) ihan oma-aloitteisesti särki tuhansiksi sirpaleiksi lapsen perhe-elämän, eikä mikään voi enää tulla ennalleen isä-tytärsuhteessa.
Joskus aikuiset odottavat mahdottomia ja kuvittelevat, ettei lapsen sydän säry ja kuvittelevat kaiken jatkuvan ennallaan, vaikka siihen eivät edes aikuiset pysty. Myös lapsi on haavoittuvainen.
Elämä harvoin on täydellistä, aina on asioita, jotka aiheuttaa haavoja. Mikään ei tähtää vain hyvien asioiden opettamiseen, vaan niitä sydämiä särkyy. Ei ole muuta tapaa selvitä, kuin hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa. Ihanne maailmaa ei ole, eikä sellaista kuvaa voi antaa lapsellekaan.
Mutta millaisen isäkuvan ja miehen mallin tuo isä on antanut aikuistuvalle tyttärellään? Tietysti jos tytär olisi ollut pieni, niin ehkä hän oli vain pakotettu nielemään isänsä aiheuttamat törkyydet ja julmuudet, mutta aikuistuva lapsi ymmärtää oikean ja väärän eron, elämän arvot, moraalin, jotka ovat aivan muita arvoja, kuin erossa särkynyt sydän tai mielipaha.
Yhdessä yössäkö kaikki lapsuuden kokemukset mitätöityy? Kerrotaanko tässä, että isä ei ole luonut lapselleen turvallista lapsuutta? Onko hän jo lapsuudessa kokenut turvattomuutta? Lapsuuden mallit ikään kuin nauhoittuvat ihmisen mieleen ja hän toistaa niitä tietämättään myöhemmin. Lapsi on nyt pettynyt isäänsä, mutta jos kiintimyssuhde on ollut hyvä niin lapsi palaa siihen kohtuullisen hyvään yhdessäoloon.
Ei tässä nyt kuitenkaan mitään kohtuuttoman julmaa ja törkeää ole tapahtunut.
Kyllä, ihan samalla tavalla kuin aikuisten rakkaussuhteessa, pettäjä rikkoo tuhanneksi sirpaleeksi kaiken sen hyvän ja se mitä on ollut, ei enää ole olemassakaan, vaan kaikki luottamus, arvostus ja kunnioitus on luotava uudestaan. Ja lapsi on vielä haavoittuneempi, koska on ensimmäinen suhde, johon on alusta asti luottanut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma mieheni oli eronnut jo yli 10 vuotta aikaisemmin lapsensa äidistä ennen kuin tutustui minuun. Silti olen aina ollut vastenmielinen hänen aikuisen lapsensa mielestä, ja vierailut olleet aina tuskaa.
Yhteenvetona sanoisin, että parempi olla ap:n tapauksessa mahd. vähän tekemisissä tytön kanssa. Parempi jos isä vain tapaa häntä. Säälihän se on, mutta jos tytöllä on tietty asenne jo alkumetreillä, on turha hakata päätä seinään. Jospa muiden lasten kanssa sujuisi paremmin.
Ketju tiivistettynä:
-mies eroaa: paska pillun perässä juokseva itsekäs petturi
-nainen eroaa: vahva, rohkea ja itsenäinen nainen tavoittelee omaa onnea jonka ansaitsee. Se mieskin oli ihan tyhmä.
Ei näin. Ei todellakaan näin. Sääliksi käy miehiä kun maa on pullollaan tuollaisia naislapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ottaa aikansa nuorella hyväksyä. Ikä vaikuttaa kanssa ja lapset on jotenkin aina niin lapsellisia vanhempiensa suhteen. Onhan se isän toiminta ollut tylyä äitiä kohtaan, mutta meillä on vain yksi elämä ja eikö isällä ole myös oikeus tavoitella onnea. Kun tulee ikää, niin alkaa pikkuhiljaa ymmärtämään, ettei nämä asiat ole niin musta-valkoisia.
Isä kuitenkin hoiti leiviskänsä loppuun asti ja kasvatti lapset isoiksi.
Meillä tuttavapiirissä 30-vuotiaat perheelliset lapset murjotti isälleen vuosia, kun isä halusi erota äidistä eläkeiän kynnyksellä. Ero oli kyllä kaikille yllätys. Mies on semmoinen nynny ja naisesta ajattelin, ettei koskaan suostuisi eroon. Juttelin asiasta isäni kanssa, joka on siis tuon miehen nuoruuden kaveri. Isä sanoi, ettei tää Matti koskaan siitä Maijasta välittänyt kovin paljoa. Se suuri rakkaus nuorena jätti ja tää Maija oli siinä riippakivenä tyrkyllä, niin laitti sitten hynttyyt yhteen Maijan kanssa, kun ei muutakaan keksinyt. Lisäksi eron jälkeen tuo Matti oli isälleni sanonut suoraan, että ei hän koskaan ajatellut, että avioliitto kestäisi ikuisesti vaan odotti, että lapset aikuistuu ja rakentaa oman elämänsä, jonka jälkeen hän lähtee. Sanoi, ettei ikinä oikein jaksanut erästä Maijan hallitsevaa piirrettä. Tavallaan surullinenkin tarina, kun ihmiset on yli 30 vuotta naimisissa ja mies tietää koko ajan, että haluaa erota sitten aikanaan. Tarinaan ei liittynyt yllättykseksi kolmatta osapuolta. Erikoista oli vain se, että olisiko näiden aikuisten lasten mielestä isän pitänyt kököttää väkisin äidin kanssa elämän loppuun, vaikka oli heidän lapsuuden perheen eteen uhrannut jo yli puolet elämästään. Että väkisin vaan siinä, ettei aikuiset lapset saa itku-potkuraivaria? Miehellä ei vieläkään ole uutta naista ja erosta on vuosia jo.
Minkähänlainen suhde isällä oli näihin lapsiinsa, oletko koskaan pystynyt miettimään sitä? Koko ensimmäinen kappaleesi puhuu vain siitä, että mitä ero äidille merkitsee. Mutta entäs lapsille? En usko hetkeäkään, että lapset noin katkeria äitinsä puolesta ovat, vaan heillä on katkeruuteen aivan omia, henkilökohtaisempiakin syitään. Että millainen mies isä on rakastamaan heitä, jos säälistä rakasti heidän äitiäänkin vain?
Nyt kannattaa muistaa, että tilastollisesti puolet teistä jotka huudatte avioliiton kestävyydestä, tulee eroamaan. Oisi kiva kuulla siinä vaiheessa miten se teidän eronne on oikeutetumpi ja miten lapset kärsii vähemmän teidän erosta
Avaus ei koskenut eroa tai sen syitä vaan sitä ettei tytär halua tavata isänsä uutta naista.miten kummassa siitä isästä on saatu väännettyä julma paska, joka on pilannut lasten elämän ihan pienestä asti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nämä ajoittain esille tulevat keskustelut siitä, että aikuiset lapset eivät tapaa eron jälkeen vanhempaa tai uusia kumppaneita ovat varsin hämmentäviä. Onko tämäkin jotain uutta trendiä, että lapsilla ylipäänsä on sanottavaa tällaiseen?
Minunkin vanhempani erosivat täysikäisyyteni kynnyksellä rumasti, ja koskaan minulta ei ole kyselty haluanko olla tekemisissä uusien puolisoiden kanssa (avioliitto kaatui pettämiseen mutta tuosta henkilöstä ei tullut sitä uutta pysyvää suhdetta, sen sijaan molemmat vanhemmat hankkivat aivan sopimattoman nopeasti ketjun uusia puolisoita). Se on oletettu, ja jos olisin alkanut kintturoimaan minua olisi luultavasti kovisteltu itsekkyydestä ja siitä, etten osaa käyttäytyä. Koska ihmisten kanssa voi olla pintapuolisesti tekemisissä muodon vuoksi, vaikkei olisikaan kiintynyt.
Tilanne ei ehkä ollut optimaalinen eikä vanhempani fiksuja, mutta toisaalta hyvin nopeasti tyydyin ajattelemaan, että vanhemmilla on oma elämänsä ja minulla omani, enkä ole vaivannut päätäni heidän ihmissuhdesotkuillaan sittemmin. Jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, että minulla on mitään oikeutta vaatia heitä elämään MINUN haluamallani tavalla. He ovat hyvin epätäydellisiä ihmisiä, mutta niihän me kaikki. Onko täydellinen onnellinen perhe-elämä sitten alunperinkin ollut jotain kuvitelmaa? Joskus on tervettä luopua kuvitelmistaan ja oppia elämään konfliktien ja särmien kanssa ja lakata odottamasta muilta ihmisiltä liikoja. Terapiassakin tämä opetetaan.
Vierailija kirjoitti:
Ällöttävä ketju. Täysin pelkillä tunteilla ajattelevia ihmisiä, joiden riittämätön kapasiteetti ei vain riitä miettimään asiaa yhtään laajemmin, kuin vain sen oman minun kannalta. Ikävän suuri osa naisista tuollaisia laumakanoja jotka ovat jääneet lapsen tasolle tunne-elämässään.
Kerro toki oma kypsä ja kaikkia osapuolia ajatteleva ratkaisusi tilanteeseen, miten isä voi auttaa tytärtä hyväksymään uuden kumppaninsa?
t.ketjuun kirjoitellut aikuinen lapsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nämä ajoittain esille tulevat keskustelut siitä, että aikuiset lapset eivät tapaa eron jälkeen vanhempaa tai uusia kumppaneita ovat varsin hämmentäviä. Onko tämäkin jotain uutta trendiä, että lapsilla ylipäänsä on sanottavaa tällaiseen?
Minunkin vanhempani erosivat täysikäisyyteni kynnyksellä rumasti, ja koskaan minulta ei ole kyselty haluanko olla tekemisissä uusien puolisoiden kanssa (avioliitto kaatui pettämiseen mutta tuosta henkilöstä ei tullut sitä uutta pysyvää suhdetta, sen sijaan molemmat vanhemmat hankkivat aivan sopimattoman nopeasti ketjun uusia puolisoita). Se on oletettu, ja jos olisin alkanut kintturoimaan minua olisi luultavasti kovisteltu itsekkyydestä ja siitä, etten osaa käyttäytyä. Koska ihmisten kanssa voi olla pintapuolisesti tekemisissä muodon vuoksi, vaikkei olisikaan kiintynyt.
Tilanne ei ehkä ollut optimaalinen eikä vanhempani fiksuja, mutta toisaalta hyvin nopeasti tyydyin ajattelemaan, että vanhemmilla on oma elämänsä ja minulla omani, enkä ole vaivannut päätäni heidän ihmissuhdesotkuillaan sittemmin. Jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, että minulla on mitään oikeutta vaatia heitä elämään MINUN haluamallani tavalla. He ovat hyvin epätäydellisiä ihmisiä, mutta niihän me kaikki. Onko täydellinen onnellinen perhe-elämä sitten alunperinkin ollut jotain kuvitelmaa? Joskus on tervettä luopua kuvitelmistaan ja oppia elämään konfliktien ja särmien kanssa ja lakata odottamasta muilta ihmisiltä liikoja. Terapiassakin tämä opetetaan.
No eikö se ole sinusta kaikkien oman elämän elämistä, jos aikuinen tytär ei vaadi saada tavata isäänsä esimerkiksi kahden kesken, vaan hyväksyy sen, että isä hylkäsi hänet?
Miksei tytterelle edelleen saisi olla tärkeää pitää suhde isäänsä ilman isän uutta vaimoa? Mihin sitä vaimoa isän ja tyttären suhteessa tarvitaan?
Vierailija kirjoitti:
Ketju tiivistettynä:
-mies eroaa: paska pillun perässä juokseva itsekäs petturi
-nainen eroaa: vahva, rohkea ja itsenäinen nainen tavoittelee omaa onnea jonka ansaitsee. Se mieskin oli ihan tyhmä.
Ei näin. Ei todellakaan näin. Sääliksi käy miehiä kun maa on pullollaan tuollaisia naislapsia.
No minä en ainakaan otattanut kantaa noin, totesin, että kiirus sen uuden perään on kova, oli sitten kysymys miehestä tai naisesta.
Toisekseen, ehkä moni ottaa kantaa juuri tähän tapaukseen, josta ap kysyi. Ja tässähän lähtijänä oli isä, ja käsittääkseni yksi lapsi on kokenut voimakkaan hylkäämiskokemuksen ja nyt mies (vaiko miehen tämän hetkinen (( huomaa)) vaimo) kokee, että tilanne on vaikea ja että tytön tulisi jollakin konstilla taipua.
Paskamainen tyyppi on aina se, joka pettää. Erota voi ja naimisissa ollessa rakastua ulkopuoliseen, mutta vanhat asiat selvitetään toista osapuolta kunnioittaen ja sitten on uuden vuoro, tämä koskee kumpaakin sukupuolta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole koskaan tavannut mieheni aikuisia lapsia, suoraan sanottuna ei edes kiinnosta. Niin paskamaisesti kohtelivat isäänsä eron jälkeen. Rahat ja kesämökit kyllä kelpaa, mutta eivät muuten pidä mitään yhteyttä. Minun lapsiini miehellä on hyvät ja lämpimät välit. Molempien lapset ovat jo aikuisia, osalla jo omaakin perhettä.
No justiinsa. Miehesi siis erosi koska hänen lapsensa kohtelivat häntä niin huonosti?
Eiku miten se menikään?
Mistä sinä muuten tiedät tämän?
Uskot mitä miehesi kertoo vai olitko ihan asianosainen?
Näitähän sattuu , mies vaihtaa naista ja perhettä ja sitten itkee kun se vanha huono poisvaihdettu perhe ei ihan olekaan innoissaan ja samoilla linjoilla.Yksinkö ne miehet erooa ja naiset on lapsen tasolle typistettyjä viattomia uhreja? Liitot ei koskaan pääty naisen pettämiseen?
Erokirjoja ja erotutkimuksia lukeneena tuo tyhjästä tuleva ero ei taida olla ihan totta. Noissa liitoissa on tutkimusten mukaan ollut paljonkin vikaa, pitkistä liitoista ei lähdetä helposti. Joku aiemmin väitti, että nuo olisivat vain miesten omia keski-iän kriisejä, kaikki olisi ollut hyvin ilman miehen hairahdusta. Näinköhän? Avllakin on paljon naisia, jotka täällä tunnustavat tyytymättömyytensä suhteeseen, mutta pelkäävät ajatusta erosta, mm. niiden saavutettujen etujen: omakotitalojen, mökkien jne menettämisen vuoksi. Naisilla kun on keskimäärin selkeästi huonompi palkka nyt 30+ aviossa olleiden sukupolvessa. Samoin myönnetään, ettei esim. haluta lainkaan seksiä aviomiehen kanssa. Itse kun olen useiden ikäisteni kanssa jutellut ei ole yhtään tapausta jossa ero olisi tullut miehen ihastuksen vuoksi suhteessa joka olisi ollut onnellinen. Monilla on pitkään jatkuneita ongelmia, jatkuvaa riitelyä tai mykkäkouluja, useilla vuosia ilman seksiä. Joissakin tapauksissa eron aikaan/heti jälkeen on ollut suhteita muihin, mutta monesti näyttävät olevat laastareita tai tapoja riuhtaista itsensä irti pitkästä liitosta. Erotutkimusten mukaan molemmat yleensä ovat voineet huonosti mutta päätös erosta kypsyy eri aikaan, mutta kun eron jälkeen on tutkittu, hyvin harva katuu eroa. Ehkä useassakin tapauksessa nuo termit "jättäjä" ja "hylätty" voisi unohtaa ja miettiä vain, että toisella oli enemmän uskallusta tehdä ratkaisu jonka toinenkin on jo pitkään nähnyt tulevan. Sitä paitsi kannattaa muistaa myös se fakta, että naiset taitavat olla aloitteentekijöitä useammin eroissa.
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Molemmille tuli pian kuvioon uudet puolisot. Se oli vaivaannuttavaa, koska yhtäkkiä elämääni tuli täysin ventovieraita aikuisia, joiden kanssa oli jaettava arki. Etävanhempaa ei pystynyt tapaamaan ilman uutta puolisoa, lopulta en enää vieraillut käytännössä lainkaan.
Olen nyt aikuinen. Uusia vanhempipuolia on tullut ja mennyt. En ymmärrä, miksei omaa lastaan voisi tavata myösilman uutta heilaa.
Tämä
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Isä voi aivan hyvin tavata lastaan ilman, että uusi kumppani on siinä hänkläämässä.
Aikuisella lapsella on se vapaus, että hän voi isälleen sekä ilmaista ja sanoa mielipiteensä.
Sekä minä, mies, että miehen lapsi odottaa hetkeä, kun lapsi saa päättää (äitinsä mielestä) että hänen ei tarvitse enää meille tulla. Ei siitä mitään tule, jos minä joka kerta joutuisin lähtemään kotoani. Eikä isäkään oikein jaksa lapsen kanssa olla, joka muistuttaa liikaa äitiään niin olen paikalla jakamassa sitä kuormaa.
Miksi hitossa se lapsi pitää pakottaa tapaamaan toista vanhempaansa, jos sillä lapselle ei sitä tahtoa ole?
Aika itsekäs olet, jos et ymmärrä, että voisit mennä muualle siksi aikaa. Ei nyt tietysti viikoittain, mutta kuinka usein olet mennyt? Edes 3-4 kertaa vuodessa? Sekin olisi jo paljon. Ja jos se ei käy päinsä, niin isä ja tytär voisivat käydä yhdessä lomalla hotellissa joskus, mennä kahvilaan, lokuviin, huvipuistoon, autoajeluille, aikuisen tyttären kotiin...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani erosivat ollessani teini-ikäinen. Molemmille tuli pian kuvioon uudet puolisot. Se oli vaivaannuttavaa, koska yhtäkkiä elämääni tuli täysin ventovieraita aikuisia, joiden kanssa oli jaettava arki. Etävanhempaa ei pystynyt tapaamaan ilman uutta puolisoa, lopulta en enää vieraillut käytännössä lainkaan.
Olen nyt aikuinen. Uusia vanhempipuolia on tullut ja mennyt. En ymmärrä, miksei omaa lastaan voisi tavata myösilman uutta heilaa.
Kun kaksi aikuista menee yhteen niin siitä muodostuu heidän arki ja heidän elämänsä, johon ne lapset pitää myös sijoittaa. Vanhemmuus on silkkaa itsekyyttä ja siinä tyydyteetään niitä omia itsekäitä tarpeita ja lapset joutuu sopeutumaan siihen aikuisten elämää. Ei kukaa tee lapsia vain ollakseen elämän antaja ja eläkseen vain lasten kautta.
Mutta silloin kun ne lapset on jo tehtynä, heidät on otettava huomioon.
Totta kai pitää. Kaikkien pitää joustaa ja sopeutua. Sen lapsenkin, koska pahasti näyttää siltä ette emme voi saada kaikkea vaan joudumme niiden pettymystenkin kanssa elämään.
Niinhän hän soputuukin. Elämään ilman isää. Vai, millälailla tarkoitit, että pitää sopeutua? Kenen pilliin? Sen isänkö?
Vierailija kirjoitti:
Nämä ajoittain esille tulevat keskustelut siitä, että aikuiset lapset eivät tapaa eron jälkeen vanhempaa tai uusia kumppaneita ovat varsin hämmentäviä. Onko tämäkin jotain uutta trendiä, että lapsilla ylipäänsä on sanottavaa tällaiseen?
Minunkin vanhempani erosivat täysikäisyyteni kynnyksellä rumasti, ja koskaan minulta ei ole kyselty haluanko olla tekemisissä uusien puolisoiden kanssa (avioliitto kaatui pettämiseen mutta tuosta henkilöstä ei tullut sitä uutta pysyvää suhdetta, sen sijaan molemmat vanhemmat hankkivat aivan sopimattoman nopeasti ketjun uusia puolisoita). Se on oletettu, ja jos olisin alkanut kintturoimaan minua olisi luultavasti kovisteltu itsekkyydestä ja siitä, etten osaa käyttäytyä. Koska ihmisten kanssa voi olla pintapuolisesti tekemisissä muodon vuoksi, vaikkei olisikaan kiintynyt.
Tilanne ei ehkä ollut optimaalinen eikä vanhempani fiksuja, mutta toisaalta hyvin nopeasti tyydyin ajattelemaan, että vanhemmilla on oma elämänsä ja minulla omani, enkä ole vaivannut päätäni heidän ihmissuhdesotkuillaan sittemmin. Jotenkin tuntuisi oudolta ajatella, että minulla on mitään oikeutta vaatia heitä elämään MINUN haluamallani tavalla. He ovat hyvin epätäydellisiä ihmisiä, mutta niihän me kaikki. Onko täydellinen onnellinen perhe-elämä sitten alunperinkin ollut jotain kuvitelmaa? Joskus on tervettä luopua kuvitelmistaan ja oppia elämään konfliktien ja särmien kanssa ja lakata odottamasta muilta ihmisiltä liikoja. Terapiassakin tämä opetetaan.
Kyllä minä aikuisena ihmisenä päätän keitä tapaan ja keitä en, oli ne vanhempiani tai ei. Siinä on vanhempien turha kovistella tai voivat yrittää, en ole heistä mitenkään riippuvainen. Tosin omat vanhempani ovat eronneet ja uudet puolisot ja olemme kaikki hyvässä yhteishengessä ja tekemisissä toistemme kanssa.
Ymmärrän silti, miksi jotkut eivät halua tavata ja aikuisina ihmisinä heillä on oikeutensa.
Kivikissaäiti kirjoitti:
No eikö se ole sinusta kaikkien oman elämän elämistä, jos aikuinen tytär ei vaadi saada tavata isäänsä esimerkiksi kahden kesken, vaan hyväksyy sen, että isä hylkäsi hänet?
Miksei tytterelle edelleen saisi olla tärkeää pitää suhde isäänsä ilman isän uutta vaimoa? Mihin sitä vaimoa isän ja tyttären suhteessa tarvitaan?
Ei toki välttämättä mihinkään, mutta itse näen tarpeettoman joustamattomana että kategorisesti kieltäytyy kokonaan tapaamasta uutta puolisoa. kuten sanottu, pintapuolisesti voi olla tekemisissä ilman suurempaa tunnesidettä. Ei tarvitse suostua yhteisiin lomiin tai mökkiviikonloppuihin, mutta se ettei suostu edes kättelemään ja lyhyesti kahvittelemaan on mielestäni lapsellista, eikä ainakaan edesauta omaakaan toipumista.
Ei kai täysi-ikäisten lasten äidistä eroaminen mitään hylkäämistä ole? Itse en ainakaan näe asiaa niin.
Alue: Aihe vapaa
Yritä nyt vainuskotella itsellesi tällaista, mutta aikuisellekin lapselle saattaa se uusi nainen olla kodinrikkoja, eikä oma isä, vaikka se sinusta olisikin asetelmana väärä ja epäreilu. Aivan kuin (lapsen) siltä naiselta tarttisi jotenkin kysyä, että rikoitko perheeni yksin vai oliko isänikin halukas rikkomaan sen? Lapsi harvemmin ajattelee noin. Voit toki parantaa suhteitasi niihin uuden miehesi lapsiin selittämällä, että isänne halusi rikkoa perheenne kanssani.