Aikuinen lapsi ei halua tavata isän uutta kumppania, mitä tehdä?

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Ai, onko 19-vuotias sinusta elänyt jo täyden elämän? Aika jännä. Mitä sä oikein tulet tänne horisemaan asioita, jotka eivät liity ketjun tapaukseen mitenkään, monesti on paljon terveempää rakentaa ensin se minuus ja katsoa josko siihen vanhempikin sopii, kuin käskystä tehdä niin kuin muut sanoo ja katkeroitua sitten, kun kukaan ei välittänyt siitä miltä itsestä tuntui, ei edes oma itse, sen jälkeen kun sinä sanoit sille nuorelle ymmärtämättömyyttäsi häntä joustamattomaksi, huonokäytöksiseksi ja itsekkäääksi.

Eihän tuosta alkuperäisestä jutusta ollut paljonkaan tietoa, eikä siinä kai yritetty ketään pakottaa edes mihinkään. Kommenteissa vaan monet tuntuu ajattelevan, että on ok ikuisesti kantaa kaunaa muka rationaalisesti isää rankaistakseen. Ja en todellakaan ajattele nyt asiaa isän tai uuden kumppanin kannalta, vaan henkilön itsensä. Joskus on pidemmän päälle helpompi kohdata ne asiat, jotka eniten kammottavat. Alkuperäisen jutun 19-vuotias on tietysti aika nuori, ja on todennäköistäkin, että asiat vielä muuttuvat.

Eipä silti, ei tässä mitään uutta ole, tuota vanhemmatkin, keski-ikää lähestyvät ihmiset ovat raivonneet vanhempiensa avioerosta ja ottaneet puolia, vaikka mistään hylkäämisestä tuossa vaiheessa ei todellakaan voi puhua. Joo, ei tarvitse teeskennellä kivaa ja ymmärtäväistä kaikille heti, mutta uskokaa vaan, jonkunlaisen keskusteluyhteyden säilyttäminen vanhempiin kuitenkin on järkevämpää (ja tottakai tässä on vastuu molemmilla osapuolilla). Maailma on pullollaan enemmän tai vähemmän itsekkäitä ja selkärangattomia ihmisiä (ja niitä tulee taatusti vastaan muuallakin kuin omissa vanhemmissa), mutta ei niiden takia kannata mielialaansa pilata. Ja joskus se omakaan sädekehä ei ole pidemmän päälle niin kirkas kuin mitä luulee.

Minusta mielipiteesi on jotenkin kummallinen. "Ei niillä kannata mielialaansa pilata". Luuletko sinä, että se mielen pahoittuminen on pelkkä valinta? Ettei siihenkin tarvitse oppia, tukea, apua yms? Mikä sinä olet vain pommin lailla pudottelemaan ihmisten päälle tuollaisia "kestä tämä" -vaatimuksia? Miten sä opettaisit tuota 19-vuotiasta olemaan pilaamasta mielialaansa hänen tärkeän ihmisen menetyksestä? Aivan kuin et käsittäisi miltä menettäminen tuntuu, tai jotain.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ällöttävä ketju. Täysin pelkillä tunteilla ajattelevia ihmisiä, joiden riittämätön kapasiteetti ei vain riitä miettimään asiaa yhtään laajemmin, kuin vain sen oman minun kannalta. Ikävän suuri osa naisista tuollaisia laumakanoja jotka ovat jääneet lapsen tasolle tunne-elämässään.

Kerro toki oma kypsä ja kaikkia osapuolia ajatteleva ratkaisusi tilanteeseen, miten isä voi auttaa tytärtä hyväksymään uuden kumppaninsa?

t.ketjuun kirjoitellut aikuinen lapsi

Jos et tajua asiaa noin selvästä viestistä, niin en sitä kyllä ala avaamaan. Ketjussa on melko rutkasti muutakin, kuin ap:n asiaa.

Aivan, oma napa paras napa, vai mitä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen se paha toinen nainen, joka sattuu olemaan 10v nuorempi. Tulin kuvioon siinä vaiheessa kun molemmilla oli omat elämät vaikka liitossa vielä olivatkin. Kaikki meni hyvin siihen asti kunnes äiti erosi omasta sivusuhteestaan ja alkoi laittamaan kapuloita rattaisiin ja yritti kääntää lapsiaan isää vastaan. Lapset onneksi oli jo sen verran isoja, että osasivat ajan kannsa nähdä asiat muutekin kuin äidin silmin. Helppoa ei se tietenkään ollut. Eroissahan ei koskaan ole mitään ihanne ratkaisuja vaan jokainen kärsii omalla tavallaan. Kyllä minäkin ne kaikki lasten tunteet ansaitsin, mutta niistä on selvitty.

Eli siitä huolimatta, että heillä oli satunnaisia suhteita, he halusivat ja valitsivat pysyä avioliitossa. No se on heidän asia. Itse siis en toimisi noin, että oisi sivusuhteita mut kukin tavallaan.

Yksi kysymys sulle: miksi et sanonut miehelle, että "en halua sekaantua sinuun ennen kuin olet vapaa, joten mikäli joskus eroat ja olen silloin vielä vapaa niin ota yhteyttä mutta en lupaa mitään koska en halua että lupaukseni olisi syys eroosi?" Minä tekisin noin. No, olen naimisissa, mut olen ennen mieheni tapaamista ollut valtavan ihastunut varattuun. Tiedätkö mitä tein? En mitään, en silloinkaan kun tää mies sanoi, haluavansa olla mun kanssa (oltiin opiskelukavereita, mut hän avoliitossa). Sanoin, että keskustelu ei nyt jatku tästä, koska en pidä sitä sopivana. Otin etäisyyttä ja tapasin pian myös mieheni, joka on elämäni rakkaus. Opiskelukaveri erosi ja tuli uudelleen kertomaan tunteistaan, mutta totesin, että olen varattu. Hän ei tänä päivänäkään tiedä minun ihastuksesta. Miksi? Koska ihastuessani hän oli varattu. Nämä asiat on mulle todella selviä: vaikka kävis niin, että saisin varatun miehen niin ei voi miehen kautta elää vaan ensisijaisesti itseään arvostan itsenäisenä ihmisenä. Halveksin ihmisiä, jotka sekaantuisivat varattuihin, joten koska en halua elää elämääni halveksien itseäni, en sekaannu varattuihin.

Minä en ole sinä. Minulla ei ole mitään tarvetta omia heikkouksiani puolustella. Enää ei eletä raamatunmallin mukaan vaan suhteet on mitä monimuotoisempia ja näitä asioita yleensä paheksuu ne jotka pelkää oman suhteensa puolesta. Kahden väliset suljetut parisuhteet ei ole enään mikään ihanne ja normi, jos pari on päättänyt että saa olla ulkopuolisia suhteita niin miksi minun olisi siinä tilanteesa tekopyhästi heristellä etusormeani? Se on heidän välinen asia eikä olen minun tehtäväni moralisoida.

Jostakin syystä monet aikuiset pitävät oikeutenaan tuijotella omaan napaansa ja onneensa, mutta missä on ne aikuiset, jotka suojelisi lapsen hyvinvointia ja oikeutta onnelliseen lapsuuteen ja hyvinvointiin, jos lapsen vanhemmat ovat siihen kykenemättömiä. Meillä jokaisella on mahdollisuus vaikuttaa, millaiseen parisuhteeseen lähdemme ja onko meillä oikeutta lisätä omilla ratkaisuilla puolustuskyvyttömän lapsen tuskaa ja kärsimyksiä, vain saadaksemme onnen, lapsen kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Ai, onko 19-vuotias sinusta elänyt jo täyden elämän? Aika jännä. Mitä sä oikein tulet tänne horisemaan asioita, jotka eivät liity ketjun tapaukseen mitenkään, monesti on paljon terveempää rakentaa ensin se minuus ja katsoa josko siihen vanhempikin sopii, kuin käskystä tehdä niin kuin muut sanoo ja katkeroitua sitten, kun kukaan ei välittänyt siitä miltä itsestä tuntui, ei edes oma itse, sen jälkeen kun sinä sanoit sille nuorelle ymmärtämättömyyttäsi häntä joustamattomaksi, huonokäytöksiseksi ja itsekkäääksi.

Eihän tuosta alkuperäisestä jutusta ollut paljonkaan tietoa, eikä siinä kai yritetty ketään pakottaa edes mihinkään. Kommenteissa vaan monet tuntuu ajattelevan, että on ok ikuisesti kantaa kaunaa muka rationaalisesti isää rankaistakseen. Ja en todellakaan ajattele nyt asiaa isän tai uuden kumppanin kannalta, vaan henkilön itsensä. Joskus on pidemmän päälle helpompi kohdata ne asiat, jotka eniten kammottavat. Alkuperäisen jutun 19-vuotias on tietysti aika nuori, ja on todennäköistäkin, että asiat vielä muuttuvat.

Eipä silti, ei tässä mitään uutta ole, tuota vanhemmatkin, keski-ikää lähestyvät ihmiset ovat raivonneet vanhempiensa avioerosta ja ottaneet puolia, vaikka mistään hylkäämisestä tuossa vaiheessa ei todellakaan voi puhua. Joo, ei tarvitse teeskennellä kivaa ja ymmärtäväistä kaikille heti, mutta uskokaa vaan, jonkunlaisen keskusteluyhteyden säilyttäminen vanhempiin kuitenkin on järkevämpää (ja tottakai tässä on vastuu molemmilla osapuolilla). Maailma on pullollaan enemmän tai vähemmän itsekkäitä ja selkärangattomia ihmisiä (ja niitä tulee taatusti vastaan muuallakin kuin omissa vanhemmissa), mutta ei niiden takia kannata mielialaansa pilata. Ja joskus se omakaan sädekehä ei ole pidemmän päälle niin kirkas kuin mitä luulee.

omassa tapauksessani puolen ottaminen eli oman mielipiteen ilmaiseminen oli isälle riittävä syy siihen, että hän hylkäsi täysin lapsensa eli minut ja lapsenlapsensa. monella vanhemmalla menee tunteisiin, jos/kun lapsi sanookin rohkeasti oman mielipiteensä vanhempansa toiminnasta. itse ainakin petyin isäni moraalisiin arvoihin siinä määrin, etten voinut olla hiljaa, vaikka panoksena oli välien katkeaminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ällöttävä ketju. Täysin pelkillä tunteilla ajattelevia ihmisiä, joiden riittämätön kapasiteetti ei vain riitä miettimään asiaa yhtään laajemmin, kuin vain sen oman minun kannalta. Ikävän suuri osa naisista tuollaisia laumakanoja jotka ovat jääneet lapsen tasolle tunne-elämässään.

Kerro toki oma kypsä ja kaikkia osapuolia ajatteleva ratkaisusi tilanteeseen, miten isä voi auttaa tytärtä hyväksymään uuden kumppaninsa?

t.ketjuun kirjoitellut aikuinen lapsi

Jos et tajua asiaa noin selvästä viestistä, niin en sitä kyllä ala avaamaan. Ketjussa on melko rutkasti muutakin, kuin ap:n asiaa.

Aivan, oma napa paras napa, vai mitä.

Häh? Kysyin aivan asiallisesti mitä osaat sanoa asiaan. Haiskahtaa vähän siltä, ettet tiedä itsekään mitään ratkaisuja, mutta haluat vain pitää isoa mölinää rationaalisuudestasi. Tuskinpa olet ollut tuon 19-vuotiaan tilanteessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Ai, onko 19-vuotias sinusta elänyt jo täyden elämän? Aika jännä. Mitä sä oikein tulet tänne horisemaan asioita, jotka eivät liity ketjun tapaukseen mitenkään, monesti on paljon terveempää rakentaa ensin se minuus ja katsoa josko siihen vanhempikin sopii, kuin käskystä tehdä niin kuin muut sanoo ja katkeroitua sitten, kun kukaan ei välittänyt siitä miltä itsestä tuntui, ei edes oma itse, sen jälkeen kun sinä sanoit sille nuorelle ymmärtämättömyyttäsi häntä joustamattomaksi, huonokäytöksiseksi ja itsekkäääksi.

Eihän tuosta alkuperäisestä jutusta ollut paljonkaan tietoa, eikä siinä kai yritetty ketään pakottaa edes mihinkään. Kommenteissa vaan monet tuntuu ajattelevan, että on ok ikuisesti kantaa kaunaa muka rationaalisesti isää rankaistakseen. Ja en todellakaan ajattele nyt asiaa isän tai uuden kumppanin kannalta, vaan henkilön itsensä. Joskus on pidemmän päälle helpompi kohdata ne asiat, jotka eniten kammottavat. Alkuperäisen jutun 19-vuotias on tietysti aika nuori, ja on todennäköistäkin, että asiat vielä muuttuvat.

Eipä silti, ei tässä mitään uutta ole, tuota vanhemmatkin, keski-ikää lähestyvät ihmiset ovat raivonneet vanhempiensa avioerosta ja ottaneet puolia, vaikka mistään hylkäämisestä tuossa vaiheessa ei todellakaan voi puhua. Joo, ei tarvitse teeskennellä kivaa ja ymmärtäväistä kaikille heti, mutta uskokaa vaan, jonkunlaisen keskusteluyhteyden säilyttäminen vanhempiin kuitenkin on järkevämpää (ja tottakai tässä on vastuu molemmilla osapuolilla). Maailma on pullollaan enemmän tai vähemmän itsekkäitä ja selkärangattomia ihmisiä (ja niitä tulee taatusti vastaan muuallakin kuin omissa vanhemmissa), mutta ei niiden takia kannata mielialaansa pilata. Ja joskus se omakaan sädekehä ei ole pidemmän päälle niin kirkas kuin mitä luulee.

omassa tapauksessani puolen ottaminen eli oman mielipiteen ilmaiseminen oli isälle riittävä syy siihen, että hän hylkäsi täysin lapsensa eli minut ja lapsenlapsensa. monella vanhemmalla menee tunteisiin, jos/kun lapsi sanookin rohkeasti oman mielipiteensä vanhempansa toiminnasta. itse ainakin petyin isäni moraalisiin arvoihin siinä määrin, etten voinut olla hiljaa, vaikka panoksena oli välien katkeaminen.

Juuri näin. Ei huvita edes aikuisena lapsena olla aina se, joka joustaa. No, 19-vuotiaan kohdalla ei ole ehkä siitä kyse, mutta aloittajaa ja tärä isää onkin jo neuvottu täällä antamaan nuorelle aikaa. Jos isälle lapsen tunteet ja tarpeet (niiden olemassaolo) ovat syy hylätä niin hei hei sitten vaan. Ei ole mistään kohtuuttomuudesta ihmissuhteisiin liittyen kyse, jos lapsi tarvitsee aikaa sopeutua tilanteeseen. Ja jossa se jättäjävanhempi vois vaikka auttaa (eikä olla se marttyyri).

Näitä lukiessa, en yhtään ihmettele enää, et kaverin murrosikäinen tyttö ei suostu tapaamaan isän uutta nuorikkoa.

Jos kakskymppinen ei hyväksy, niin ei se murkkukaan varsin hyväksy.

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Kivikissaäiti kirjoitti:

Minusta mielipiteesi on jotenkin kummallinen. "Ei niillä kannata mielialaansa pilata". Luuletko sinä, että se mielen pahoittuminen on pelkkä valinta? Ettei siihenkin tarvitse oppia, tukea, apua yms? Mikä sinä olet vain pommin lailla pudottelemaan ihmisten päälle tuollaisia "kestä tämä" -vaatimuksia? Miten sä opettaisit tuota 19-vuotiasta olemaan pilaamasta mielialaansa hänen tärkeän ihmisen menetyksestä? Aivan kuin et käsittäisi miltä menettäminen tuntuu, tai jotain.

Ei tietenkään ole valinta lyhyellä aikavälillä. Sellaisiahan tunteet ovat.  Mutta pitkällä aikavälillä voi valita takertuuko siihen vai jatkaako elämäänsä. Ja vanhemmiten myös oppii, että se ensireaktio ei aina ole pysyvä eikä siitä pidä sellaista tehdä. Ja sanoin, että 19-vuotias on aika nuori, mutta en näe että häntä pitäisi jotenkin kannustaa pitämään kiinni periaatteestaan maailman tappiin tai pitää sitä normaaliolotilana. Olen melkoisen varma, että mikäli isä tai uusi vaimo ei nyt mikään psykopaatti ole, niin asiat tasaantuvat pidemmän päälle ja hyvä niin. Eihän me tässä sen 19-vuotiaan kanssa keskustella vaan yleisellä tasolla.

Ja tottakai, jos jonkun isä on niin mäntti että katkaisee välit mielipide-erojen vuoksi niin sitten on mäntti. Se on eri asia, tietenkin. Mutta tulee kyllä mieleen, että ongelma on silloin enemmän faijan persoonassa kuin pelkässä avioerossa ja ongelma on silloin ollut olemassa jo aiemmin. Eiköhän suurin osa ihmisistä ole pidemmän päälle kohtuullisia (vaikkakin epätäydellisiä), niin vanhemmat kuin lapset. Ja hyvä niin.

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Nostan hattua sulle, että toimit omien arvojesi mukaisesti, etkä alistu kiristykseen. Luulen, että isäsi on myös ylpeä susta aikanaa, kun tajuaa kasvattaneensa itsenäisen tyttären, joka ajattelee omilla aivoillaan, ei tytärtä, jota voisi kiristää ja pakottaa tapaamaan uutta puolisoa, jos tyttären ja uuden puolison arvomaailmat ja näkemykset ei kohtaa.

Vierailija kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

Minusta mielipiteesi on jotenkin kummallinen. "Ei niillä kannata mielialaansa pilata". Luuletko sinä, että se mielen pahoittuminen on pelkkä valinta? Ettei siihenkin tarvitse oppia, tukea, apua yms? Mikä sinä olet vain pommin lailla pudottelemaan ihmisten päälle tuollaisia "kestä tämä" -vaatimuksia? Miten sä opettaisit tuota 19-vuotiasta olemaan pilaamasta mielialaansa hänen tärkeän ihmisen menetyksestä? Aivan kuin et käsittäisi miltä menettäminen tuntuu, tai jotain.

Ei tietenkään ole valinta lyhyellä aikavälillä. Sellaisiahan tunteet ovat.  Mutta pitkällä aikavälillä voi valita takertuuko siihen vai jatkaako elämäänsä. Ja vanhemmiten myös oppii, että se ensireaktio ei aina ole pysyvä eikä siitä pidä sellaista tehdä. Ja sanoin, että 19-vuotias on aika nuori, mutta en näe että häntä pitäisi jotenkin kannustaa pitämään kiinni periaatteestaan maailman tappiin tai pitää sitä normaaliolotilana. Olen melkoisen varma, että mikäli isä tai uusi vaimo ei nyt mikään psykopaatti ole, niin asiat tasaantuvat pidemmän päälle ja hyvä niin. Eihän me tässä sen 19-vuotiaan kanssa keskustella vaan yleisellä tasolla.

Ja tottakai, jos jonkun isä on niin mäntti että katkaisee välit mielipide-erojen vuoksi niin sitten on mäntti. Se on eri asia, tietenkin. Mutta tulee kyllä mieleen, että ongelma on silloin enemmän faijan persoonassa kuin pelkässä avioerossa ja ongelma on silloin ollut olemassa jo aiemmin. Eiköhän suurin osa ihmisistä ole pidemmän päälle kohtuullisia (vaikkakin epätäydellisiä), niin vanhemmat kuin lapset. Ja hyvä niin.

No sittenhän varmaan voit kannustaa tämän ketjun aloittajaa sanomaan isälle, että tekee jotain kivaa kaksin tytön kanssa, eikä mäntisti jätä tytärtään tällaisen takia.

Vierailija kirjoitti:

Isä voisi vahvistaa suhdetta tyttäreensä tapaamalla häntä useammin ihan kaksin ja ilman minkäänlaista painostamista tavata uutta naista. Ehkä tyttökin siitä ajan myötä leppyy kun huomaa ettei kukaan ole viemässä hänen paikkaansa isän sydämestä.

Tähän lisäisin vielä, että isä tapaisi paitsi tätä tytärtä, myös yhtäaikaa koko sisaruskatrasta. Tyttö kipuilee, perhe on viety. Ei enää perheen yhteisiä hetkiä... Vaikkei äiti niihin enää kuuluisikaan niin voidaan kai edes sisarukset ja isä viettää yhdessä aikaa. Vaikeita asioita, täytyy ymmärtää nuorta. Ap jos olisin sinä olisin enemmän huolissani tytöstä kuin isästään.

Mun mielestä on itsekästä vaatia, että lapsi hyväksyisi vanhemman uuden rakkaan. Jos lapsi edes vaivalla pystyy hyväksymään vanhempiensa eron niin kyllä se riittää. Vaikka olisikin jo aikuinen niin on se aika rankkaa havaita, että joutuu opettelemaan uuden tavan asennoitua isäänsä ja äitiinsä.  Ei siihen enää tarvitse niitä uusia kumppaneita sotkea. Kunhan säilyttää välit vanhempiinsa edes. 

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Ilman muuta näin voi tehdä, ja ainakin pian eron jälkeen voi olla järkevää, oli uusi kumppani mukana eron aikaan tai ei. Mutta ymmärrättehän, että teidän vanhemmillanne on sama oikeus valita haluavatko tutustua teidän uusiin kumppaneihin jos itse eroatte - vai meneekö se myös näin päin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa on aika oksettavia kommentteja siitä miten "isä on tiensä valinnut ja nyt saa kärsiä siitä". Hmm. Ihan niinkuin vika olisi aina ja vain ainoastaan miehessä. Ihan sama miten vaikea avioliitto naisen kanssa olisi? Ja eron jälkeen pitäisi lasten vuoksi elää eunukkina loppuelämänsä, ettei muut ota nokkiinsa? Melko sairas ajatusmaailma minusta.

Ei tässä ketjussa minusta sitä olla paheksuttu, että mies erosi vaimostaan. Paheksuntaa aiheuttaa se, että hän ensin petti vaimoaan ja sitten jätti tämän toisen naisen takia. Ja nyt haluaisi että aikuiset lapsensa ottaisivat uuden naikkosen ilolla vastaan.

Kyllä se isä nyt vaan tiensä valitsi. Hän olisi voinut valita erota ensin ja alkaa vasta sitten uutta naista itselleen. Mutta hän itse päätti hakea nuorempaa pillua avioliitossa ollessaan ja jättää vaimonsa nuoren pillun takia. Ihan itse valintansa tekivät molemmat, sekä petturimies että varattuja vikittelevä naikkonen. Kai nyt saakeli teini-ikäinen tyttö saa edes vuoden rauhassa toipua ennen kuin aletaan vaatimaan jotain perhetapaamisia? Miksi sitä uutta naista pitäisi tavata ollenkaan??

Pillupillupillu. Mies hakee uutta suhdetta samoista syistä kuin nainen. Se värkki on siinä loppujen lopuksi aika pienessä osassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitään ei ole tehtävissä jos tytär ei halua uutta kumppania nähdä. Itse katkaisin välit isän naisystävään muutama vuosi sitten enkä ole kokenut asiaa ongelmana. Asuin jo omillani ja isä sai päättää tapaako minua minun kodissani vai onko tapaamatta. Sillointällöin koittaa kiristää ja esim. kun valmistuin niin uhkasi olla tulematta kakkukahveille jos vaimo ei pääse, tylysti ilmoitin että olkoon tulematta jos tyttärellä ei sen vertaa ole arvoa.

Tuossakin tapauksessa kun tytär asuu omillaan niin isähän voisi hyvin käydä tyttärellään kylässä vaikka kerran pari kuussa jos haluaisi tytärtään nähdä. Itse ainakin odotan innolla isän tuloa ja on aina ihan mahtavaa isän kanssa vaikka en vaimon kanssa tekemisissä olekkaan.

Ilman muuta näin voi tehdä, ja ainakin pian eron jälkeen voi olla järkevää, oli uusi kumppani mukana eron aikaan tai ei. Mutta ymmärrättehän, että teidän vanhemmillanne on sama oikeus valita haluavatko tutustua teidän uusiin kumppaneihin jos itse eroatte - vai meneekö se myös näin päin?

Aika lapsellinen ajatus, mutta näinkin se toki on.

Tuommoisessa tilanteessa, jossa isä oikuttelee lapsilleen siitä, että jos uusi kumppani ei tule hyväksytyksi, sitten menee välit, on perheen roolit monella tavalla kääntyneet päälaelleen. Isä käyttäytyy kuin kakara, epäkypsästi ja lapsellisesti (toisaalta mitä voi odottaa, jos pettää ja jättää), suhtautuu lapsiinsa niin kuin nuoren miehen tulisi suhtautua vanhempiinsa, jos vanhemmat eivät hyväksyisi poikansa elämän rakkautta. Silloin on paikallaan asenne "ottakaa tai jättäkää, minä rakastan tätä naista".

Mutta uhkailla lapsiaan tällaisella? Ei mikään ihme, jos lapset ajautuvat yhä kauemmas ja inhoa tuntien. Eihän sellainen mies ole isä ollenkaan. Roolien pitäisi olla niinpäin, että isä välittää lastensa tunteista. Pyrkisi ehkä selittämään eroa ilman että käy puolustuskannalle tai syyttelee lasten äitiä tai muuta vastaavaa. Pyytäisi anteeksi lasten mielen pahoittamista. Osoittaisi, että välittää. Ja että on valmis menemään lasten tahtiin. Viettäisi aikaa lasten kanssa kahdestaan.

Kun ei se mene niin, että mies vain vaihtaa "kamalan ja kulahtaneen naisen" "uuteen ja terhakkaampaan" ja perhe-elämän hyvät puolet jatkuvat ennallaan. Uusi puoliso noin vain olisi "äitinä" ja puuhailisi kodin hengettärenä ja kokkailisi "koko perheelle". Ei se entinen vaimo ole mikään esine, jonka uuteen vaihtamalla mies "korjaa perheensä". - Joku tuollainen ajattelutapa joillain miehillä tuntuu olevan. Ei ihme, jos lapset sisimmässään huutaa inhoa sitä kohtaan, että etkö tajua, mitä teit meidän äidille.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ällöttävä ketju. Täysin pelkillä tunteilla ajattelevia ihmisiä, joiden riittämätön kapasiteetti ei vain riitä miettimään asiaa yhtään laajemmin, kuin vain sen oman minun kannalta. Ikävän suuri osa naisista tuollaisia laumakanoja jotka ovat jääneet lapsen tasolle tunne-elämässään.

Kerro toki oma kypsä ja kaikkia osapuolia ajatteleva ratkaisusi tilanteeseen, miten isä voi auttaa tytärtä hyväksymään uuden kumppaninsa?

t.ketjuun kirjoitellut aikuinen lapsi

Jos et tajua asiaa noin selvästä viestistä, niin en sitä kyllä ala avaamaan. Ketjussa on melko rutkasti muutakin, kuin ap:n asiaa.

Aivan, oma napa paras napa, vai mitä.

Häh? Kysyin aivan asiallisesti mitä osaat sanoa asiaan. Haiskahtaa vähän siltä, ettet tiedä itsekään mitään ratkaisuja, mutta haluat vain pitää isoa mölinää rationaalisuudestasi. Tuskinpa olet ollut tuon 19-vuotiaan tilanteessa.

"Häh? Mitä? Mää vaan kysyin Hei! " kuten sanoin, ketjussa keskustellaan muustakin kuin ap:n asiasta. Onko tämä jotenkin vaikeaa? Pitääkö tavata?

Vierailija kirjoitti:

Tuommoisessa tilanteessa, jossa isä oikuttelee lapsilleen siitä, että jos uusi kumppani ei tule hyväksytyksi, sitten menee välit, on perheen roolit monella tavalla kääntyneet päälaelleen. Isä käyttäytyy kuin kakara, epäkypsästi ja lapsellisesti (toisaalta mitä voi odottaa, jos pettää ja jättää), suhtautuu lapsiinsa niin kuin nuoren miehen tulisi suhtautua vanhempiinsa, jos vanhemmat eivät hyväksyisi poikansa elämän rakkautta. Silloin on paikallaan asenne "ottakaa tai jättäkää, minä rakastan tätä naista".

Mutta uhkailla lapsiaan tällaisella? Ei mikään ihme, jos lapset ajautuvat yhä kauemmas ja inhoa tuntien. Eihän sellainen mies ole isä ollenkaan. Roolien pitäisi olla niinpäin, että isä välittää lastensa tunteista. Pyrkisi ehkä selittämään eroa ilman että käy puolustuskannalle tai syyttelee lasten äitiä tai muuta vastaavaa. Pyytäisi anteeksi lasten mielen pahoittamista. Osoittaisi, että välittää. Ja että on valmis menemään lasten tahtiin. Viettäisi aikaa lasten kanssa kahdestaan.

Kun ei se mene niin, että mies vain vaihtaa "kamalan ja kulahtaneen naisen" "uuteen ja terhakkaampaan" ja perhe-elämän hyvät puolet jatkuvat ennallaan. Uusi puoliso noin vain olisi "äitinä" ja puuhailisi kodin hengettärenä ja kokkailisi "koko perheelle". Ei se entinen vaimo ole mikään esine, jonka uuteen vaihtamalla mies "korjaa perheensä". - Joku tuollainen ajattelutapa joillain miehillä tuntuu olevan. Ei ihme, jos lapset sisimmässään huutaa inhoa sitä kohtaan, että etkö tajua, mitä teit meidän äidille.

No nyt on lennokasta pohdintaa.

Isä makaa niin kuin petaa ja koska petasi parisänkynsä huonosti, joutuu valitsemaan naisen ja tyttären rakkauden väliltä.