Perheen, työn ja itsestä huolehtimisen (liikuntaharrastus) yhteensovittaminen ei tunnu onnistuvan ja koko ajan stressaa!

Itse ajan fillarilla töihin 45 min suuntaansa. Siinä tulee liikuntaa kylliksi, eikä ole kenenkään ajasta pois.

Huhhhuh. Aikamoinen paskavyöry on täällä tullut sun niskaan ap. Itse olen harrastanut liikuntaa ahkerasti teini-iästä lähtien. Olen 33v. lapsia ei ole (eikä tule), mutta ymmärrän tuon stressin tunteen mikä tulee, kun aika on tiukilla ja haluaa saada treenit mukaan. Itsellä työ ja koulu samaan aikaan, välillä viikkoja jolloin joutuu sitten tikistämään yöunista tms. En siis valita, mulla on varmasti helpompaa kuin lapsellisilla ihmisillä. En silti ymmärrä, miksi sinulla ei saisi olla liikunnallisia tavoitteita, vaikka onkin lapsi. Mun mielestä on päinvastoin hienoa, että pidät kiinni halustasi pitää kiinni harrastukseesi, joka on sinulle rakas. Se on sinulle henkireikä, joka antaa sinulle energiaa ja iloa, sen lisäksi että se aika kun treenaat on VAIN ja ainoastaan sinun. en ymmärrä miksi muiden erilaisia valintoja tuomitaan täällä. Se, että on lapsi, ei tarkoita automaattisesti sitä, että et voisi jostain saada aikaa esim. 3x viikossa salitreeneihin. En vain ymmärrä näiden mammojen ajattelutapaa, jos kyse olisi jostain muusta kuin treenaamisesta (vaikkapa opiskelu tai mikä tahansa muu), niin sille kyllä mietittäisiin kilpaa tapoja saada se sisällytettyä päivärutiineihin. Kyllä musta vaan tuntuu, että tässä on kyse siitä vanhasta ja kuluneesta KATEUDESTA, kyllähän se vituttaa kun itse ei jaksa edes kävelyllä käydä, kun toinen mamma haluaa treenata ja pitää itsensä kunnossa. Elämä, se on valintoja. Ja niitä hyviä valintoja voi tehdä myös lapsen kanssa! 

Vierailija kirjoitti:

Itse ajan fillarilla töihin 45 min suuntaansa. Siinä tulee liikuntaa kylliksi, eikä ole kenenkään ajasta pois.

Eipä tule mitään sellaista liikuntaa, joka vahvistaisi ylävartalon lihaksia. Ap

Vierailija kirjoitti:

Huhhhuh. Aikamoinen paskavyöry on täällä tullut sun niskaan ap. Itse olen harrastanut liikuntaa ahkerasti teini-iästä lähtien. Olen 33v. lapsia ei ole (eikä tule), mutta ymmärrän tuon stressin tunteen mikä tulee, kun aika on tiukilla ja haluaa saada treenit mukaan. Itsellä työ ja koulu samaan aikaan, välillä viikkoja jolloin joutuu sitten tikistämään yöunista tms. En siis valita, mulla on varmasti helpompaa kuin lapsellisilla ihmisillä. En silti ymmärrä, miksi sinulla ei saisi olla liikunnallisia tavoitteita, vaikka onkin lapsi. Mun mielestä on päinvastoin hienoa, että pidät kiinni halustasi pitää kiinni harrastukseesi, joka on sinulle rakas. Se on sinulle henkireikä, joka antaa sinulle energiaa ja iloa, sen lisäksi että se aika kun treenaat on VAIN ja ainoastaan sinun. en ymmärrä miksi muiden erilaisia valintoja tuomitaan täällä. Se, että on lapsi, ei tarkoita automaattisesti sitä, että et voisi jostain saada aikaa esim. 3x viikossa salitreeneihin. En vain ymmärrä näiden mammojen ajattelutapaa, jos kyse olisi jostain muusta kuin treenaamisesta (vaikkapa opiskelu tai mikä tahansa muu), niin sille kyllä mietittäisiin kilpaa tapoja saada se sisällytettyä päivärutiineihin. Kyllä musta vaan tuntuu, että tässä on kyse siitä vanhasta ja kuluneesta KATEUDESTA, kyllähän se vituttaa kun itse ei jaksa edes kävelyllä käydä, kun toinen mamma haluaa treenata ja pitää itsensä kunnossa. Elämä, se on valintoja. Ja niitä hyviä valintoja voi tehdä myös lapsen kanssa! 

Kiitos tästä! Kaksikin lasta on, isompi on koululainen jo. Ap

Vierailija kirjoitti:

214, olemme kyllä neuvotelleet liikuntavuorot. Mutta kun nyt oikeasti viimeiset noin 5 kk joku on ollut lähes koko ajan kipeä, niin suunnitelmat menevät paskaksi. Ja jos tämä vielä jatkuu, kuntoni on pian aivan paska sekin. Nyt jo salitulokset ovat romahtaneet siitä kun olin vielä hoitovapaalla. Ap

Aargh, kyseessä on 5 kk! Ei viisi vuotta tai 15 vuotta. Vaikutat todella lyhytpinnaiselta. Varmasti treenitulokset kärsivät jos et pääsekään ihan koko aikaa treenaamaan niin kuin haluaisit - mutta camoon, 5 kk vähemmän treeniä. Oikeasti, pienet on sullakin murheet! Ja noiden 5 kk aikanakin olet ehtinyt treenaamaan edes jotain joka viikko. Ei se kunto siitä kokonaan romahda, varsinkin jos pääset edes silloin tällöin tekemään ylläpitävää treeniä.

Yritä nyt hetkeksi asettua jonkin toisen asemaan, esimerkiksi sen totaaliyh:n tai vakavasti sairaan lapsen vanhemman, tai kiireisen yrittäjän puolison asemaan ja olla onnellinen siitä, mitä saat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

214, olemme kyllä neuvotelleet liikuntavuorot. Mutta kun nyt oikeasti viimeiset noin 5 kk joku on ollut lähes koko ajan kipeä, niin suunnitelmat menevät paskaksi. Ja jos tämä vielä jatkuu, kuntoni on pian aivan paska sekin. Nyt jo salitulokset ovat romahtaneet siitä kun olin vielä hoitovapaalla. Ap

Aargh, kyseessä on 5 kk! Ei viisi vuotta tai 15 vuotta. Vaikutat todella lyhytpinnaiselta. Varmasti treenitulokset kärsivät jos et pääsekään ihan koko aikaa treenaamaan niin kuin haluaisit - mutta camoon, 5 kk vähemmän treeniä. Oikeasti, pienet on sullakin murheet! Ja noiden 5 kk aikanakin olet ehtinyt treenaamaan edes jotain joka viikko. Ei se kunto siitä kokonaan romahda, varsinkin jos pääset edes silloin tällöin tekemään ylläpitävää treeniä.

Yritä nyt hetkeksi asettua jonkin toisen asemaan, esimerkiksi sen totaaliyh:n tai vakavasti sairaan lapsen vanhemman, tai kiireisen yrittäjän puolison asemaan ja olla onnellinen siitä, mitä saat.

Tuolla periaatteella juuri kukaan ei saisi valittaa ja olla ahdistunut mistään, aina löytyy joku jolla menee vielä huonommin. Ja on tässä ollut useamman viikon taukoja treenistä tänä aikana. Ap

Mulla oli aina (1-3 x vkossa) migreeni, kun söin liian vähän ja olin liian laiha. 

Ap ei nyt tunnu ymmärtävän, että ilman muuta niitä tavoitteita treenien suhteen saa olla - myös pienen lapsen äidillä. Mutta pienten lasten äidin ja isän pitäisi myöskin ymmärtää ja hyväksyä, että aina kaikki tavoitteet eivät täyty, aikataulut kusee, deadlineja esim opiskelun suhteen joudutaan siirtämään. Se on elämää! Jos perheeseesi kuuluu muita itsesi lisäksi, saatat joskus joutua joustamaan ja valitettavasti äitinä ja isänä se joustaminen hyvin usein tapahtuu jostain teille tärkestä asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Jokin tässä ap:n vuodatuksessa ihmetyttää mutta en saa siitä otetta enkä osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Ihmettelen ensinnäkin sitä, miten omaa aikaa muka ole tarpeeksi, jos mies hoitaa osan kotiin ja lapsiin liittyvistä toimista (siivoaa ja laittaa sen lapsen nukkumaan, joka vaatii nukuttamista). Toisekseen, arjen aikataulutus on mielestäni juuri se, joka tuo sitä ahdistusta ja suorittamista elämään. Ethän sinä äitinä voi ajatella, että joka tiistai teette lenkin lapsen kanssa tai että joka torstai on tunnin ulkoilu, josta sinä saat tarvittavan liikunnan. Lapset ovat välillä kipeitä, sinä olet välillä kipeä, lapsia ei aina huvita pk-päivän jälkeen lähteä tunniksi pihalle että sinä saat tarvittavan "treenin" sille päivälle. Jos tuijotat sokeana sitä, mitä kuvittelet tarvitsevasi etkä pysty siitä joustamaan, saat varmasti mielipahaa itsellesi aikaiseksi. Ja siinä samalla myös lapsillesi ja ehkä puolisollesi, kenties huomaamattasi, koska sinua ahdistaa kun sille päivälle sovittu treeni ei onnistunutkaan.

Sinuna miettisin elämääsi ja treenejä ennemminkin esim kuukausittain - jos jonain viikkona kaikki treenit mitä kuvittetelet tarvitsevasi, eivät onnistukaan, yrität seuraavalla viikolla tai kahden viikon päästä treenata vähän enemmän. Jos jotain olen lasten äitinä oppinut on se, että tiukat aikataulut ja suunnitelmat kusee aina. Itsekin kävisin mieluiten ainakin kaksi-kolme kertaa viikoss treeneissä mutta siihen vaikuttaa niin moni muukin tekijä, että tavoite harvoin toteutuu. Kärsin siitä, luultavasti olisin onnellisempi jos pääsisin liikkumaan enemmän mutta yritän pitää arjen kokonaisuuden toimivana ja uskon, että tavoittein treenien suhteen täyttyy vielä joskus.

Ihanaa, järjen ja etenkin lämpimän sydämen ääni. Ottaisin sut mielummin äidikseni kuin ap:n. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jokin tässä ap:n vuodatuksessa ihmetyttää mutta en saa siitä otetta enkä osaa pukea ajatuksia sanoiksi. Ihmettelen ensinnäkin sitä, miten omaa aikaa muka ole tarpeeksi, jos mies hoitaa osan kotiin ja lapsiin liittyvistä toimista (siivoaa ja laittaa sen lapsen nukkumaan, joka vaatii nukuttamista). Toisekseen, arjen aikataulutus on mielestäni juuri se, joka tuo sitä ahdistusta ja suorittamista elämään. Ethän sinä äitinä voi ajatella, että joka tiistai teette lenkin lapsen kanssa tai että joka torstai on tunnin ulkoilu, josta sinä saat tarvittavan liikunnan. Lapset ovat välillä kipeitä, sinä olet välillä kipeä, lapsia ei aina huvita pk-päivän jälkeen lähteä tunniksi pihalle että sinä saat tarvittavan "treenin" sille päivälle. Jos tuijotat sokeana sitä, mitä kuvittelet tarvitsevasi etkä pysty siitä joustamaan, saat varmasti mielipahaa itsellesi aikaiseksi. Ja siinä samalla myös lapsillesi ja ehkä puolisollesi, kenties huomaamattasi, koska sinua ahdistaa kun sille päivälle sovittu treeni ei onnistunutkaan.

Sinuna miettisin elämääsi ja treenejä ennemminkin esim kuukausittain - jos jonain viikkona kaikki treenit mitä kuvittetelet tarvitsevasi, eivät onnistukaan, yrität seuraavalla viikolla tai kahden viikon päästä treenata vähän enemmän. Jos jotain olen lasten äitinä oppinut on se, että tiukat aikataulut ja suunnitelmat kusee aina. Itsekin kävisin mieluiten ainakin kaksi-kolme kertaa viikoss treeneissä mutta siihen vaikuttaa niin moni muukin tekijä, että tavoite harvoin toteutuu. Kärsin siitä, luultavasti olisin onnellisempi jos pääsisin liikkumaan enemmän mutta yritän pitää arjen kokonaisuuden toimivana ja uskon, että tavoittein treenien suhteen täyttyy vielä joskus.

Ihanaa, järjen ja etenkin lämpimän sydämen ääni. Ottaisin sut mielummin äidikseni kuin ap:n. 

Ihana kuulla, kiitos

No enpä ole väittänytkään olevani mikään mallikelpoinen äiti. Asenteeni on varmaan itsekeskeisempi kuin monella. Se johtuu osittain irrationaalisestakin pelosta, että jos treenisuunnitelmani menevät pilalle, en "koskaan" enää saa keskittyä treenini ja sekä kuntoni että ulkonäköni menee täysin pilalle. Psyykkinen ongelma, kyllä. Ap

Itseasiassa otsikkosi on tosi harhaanjohtava. Sulla ei ole ongelmia asioiden yhteen sovittamisessa ollenkaan! Aikataulusi oli järkevä ja täysin toteutettava. Asiat on pielessä, koska sairastat. 5 kk sairauskierre ei ole normaalia. Et kuitenkaan ole tehnyt asian eteen yhtään sen kummempaa, ainakaan täällä kertomasi mukaan. Miksi ihmeessä?

Ap:n tilanteessa on paljon sellaista, mihin samaistun. Meilläkin on kaksi lasta, joskin molemmat päiväkoti-ikäisiä, aloitimme noin 5 kk sitten päivähoitorumban, ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä sairastelua. Ihan tauotta. Minä ja mies teemme kumpikin vaativaa työtä, apua emme juuri saa, ja välillä on takki todella tyhjä. Liikunta on nyt tauolla ja kalenteri töiden ulkopuolella mahdollisimman tyhjä, välillä joogaan. Luen ja neulon lasten kanssa oleilun lomassa. Omaa aikaa ja haasteita saan asiantuntijatyössä.

Huolenaiheita tällä hetkellä: Lasten fyysiset ja henkiset tarpeet. Ovatko hoitopäivät liian pitkiä? Kärsivätkö he melusta ja stressistä? Vaikuttavatko jatkuvat sairastelut heihin pitkällä tähtäimellä? Homealtistus päiväkodissa? Liimakorva? Astma?

Onnenaiheita tällä hetkellä: Kukaan ei ole vakavasti sairas. Parisuhde on kestänyt tänne saakka ja tuntuu kestävän edelleen. Olen ihan yhtä seksikäs vaikken kuntoilisi yhtään.

Varmaan mulle tekisi hyvää ripaus ap:n asennetta niin että saisin pyllyni lenkille kerran viikkoon. Mutta väitän että ei ap:llekaan tekisi pahaa mun asenteeni.

Vierailija kirjoitti:

No enpä ole väittänytkään olevani mikään mallikelpoinen äiti. Asenteeni on varmaan itsekeskeisempi kuin monella. Se johtuu osittain irrationaalisestakin pelosta, että jos treenisuunnitelmani menevät pilalle, en "koskaan" enää saa keskittyä treenini ja sekä kuntoni että ulkonäköni menee täysin pilalle. Psyykkinen ongelma, kyllä. Ap

Sun pitäisi keskittyä sun psyykkisen ongelman selättämiseen eikä sen ruokkimiseen. Ihan siksi, että sun lapset ansaitsevat äidin, joka pitää itsestään huolta ja myös heistä ja luo heille parhaan mahdollisen ponnahduslaudan elämään. 

Vierailija kirjoitti:

Itseasiassa otsikkosi on tosi harhaanjohtava. Sulla ei ole ongelmia asioiden yhteen sovittamisessa ollenkaan! Aikataulusi oli järkevä ja täysin toteutettava. Asiat on pielessä, koska sairastat. 5 kk sairauskierre ei ole normaalia. Et kuitenkaan ole tehnyt asian eteen yhtään sen kummempaa, ainakaan täällä kertomasi mukaan. Miksi ihmeessä?

Ihan samanlaista se oli kun esikoinen aloitti päiväkodin - yli puoli vuotta tautia taudin perään. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap:n tilanteessa on paljon sellaista, mihin samaistun. Meilläkin on kaksi lasta, joskin molemmat päiväkoti-ikäisiä, aloitimme noin 5 kk sitten päivähoitorumban, ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä sairastelua. Ihan tauotta. Minä ja mies teemme kumpikin vaativaa työtä, apua emme juuri saa, ja välillä on takki todella tyhjä. Liikunta on nyt tauolla ja kalenteri töiden ulkopuolella mahdollisimman tyhjä, välillä joogaan. Luen ja neulon lasten kanssa oleilun lomassa. Omaa aikaa ja haasteita saan asiantuntijatyössä.

Huolenaiheita tällä hetkellä: Lasten fyysiset ja henkiset tarpeet. Ovatko hoitopäivät liian pitkiä? Kärsivätkö he melusta ja stressistä? Vaikuttavatko jatkuvat sairastelut heihin pitkällä tähtäimellä? Homealtistus päiväkodissa? Liimakorva? Astma?

Onnenaiheita tällä hetkellä: Kukaan ei ole vakavasti sairas. Parisuhde on kestänyt tänne saakka ja tuntuu kestävän edelleen. Olen ihan yhtä seksikäs vaikken kuntoilisi yhtään.

Varmaan mulle tekisi hyvää ripaus ap:n asennetta niin että saisin pyllyni lenkille kerran viikkoon. Mutta väitän että ei ap:llekaan tekisi pahaa mun asenteeni.

Joo, tunnut olevan osittain samassa tilanteessa.

Minä en vain todellakaan koe olevani yhtä seksikäs treenaamattomana, jolloin maha pömpöttää ja perse roikkuu. Ei voi mitään näillä geeneillä. Ap

Ap saanut aika paljon kuraa niskaansa. Sairastelu on sairastelua, se menee sit ohi jossain välissä. Siinä ei auta ku ottaa iisisti ja tehdä se minkä kykenee. Muutenhan sun viikko-ohjelma kuulosti hyvältä. Mä kyllä ymmärrän sua täysin ton urheilun suhteen. Olen sairastanut aikoinani vakavan masennuksen ja sain kamalia ahdistuskohtauksia, nykyään jos liikunta jää väliin tai on paljon sairaana niin huomaan ahdistuksen nostavan päätään. Mulle juokseminen on ennaltaehkäisevää toimintaa, toki nautinkin siit älyttömästi. Mut yritä uskoa,et se sairastelu menee ohi ja sillä välin teet mitä pystyt.

Tuli mieleen sellainen ratkaisu, että kun liikunnasta et voi etkä halua luopua, ja tiskin lapsista/perheestäkään, niin mitä jos nipistäisit työstäsi. Kuulostaa radikaalilta, mutta elämässä on tehtävä kompromisseja.

Olisiko mahdollista tehdä 70-80 %työaikaa? Jäisi pari tuntua päivässä salitreenille?

Tai kokonaan alanvaihto, oletko miettinyt että vaihtaisit alaa sellaiseen, jossa saisit liikkua enemmän/työajat lyhyemmät? Esim liikunnanohjaaja, personal trainer tms?

Kolmas vaihtoehto, jatka hoitovapaata. Saat varmasti lapset kerhoon sen 4-6 h /vko, ja sen ajan vietät salilla.

Kuulostaa siltä, että tuo nykyinen työsi ei ehkä ole sinulle sopiva/et ole miettinyt loppuun asti kun palasit töihin hoitovapaalta?

Näissä tietenkin tulot pienenevät, mutta et joutuisi luopumaan liikunnasta. Varmasti liikunta, sen tuoma terveys ja hyvä ulkonäkö kompensoivat alemman elintason?

Downshiftatkaa, muuttakaa edullisempaan kämppään tms jos se vaatii sen. Uskon, että olisit onnellisempi kuin nykyisessä tilanteessasi, jossa et vain voi saada tuota tarvittavaa treeniä.

No mikä käy?Yoogaiassa on kahvakuulaa,reisi-vatsa-pakarat yms.tunteja.Niin ja joogaa.Jos ajattelit,että joogalla ei kasva lihakset,niin olet ihan hakoteillä.Se on hirveän rankkaa lihastreenkä,esim.astanga.Ja sanon tämän kiipeilijänä (tiedän siis jotain kovista lajeista),jooga on rankin lihastreeni mitä tiedän.

Juoksu (pyöräily) hoitaa kuntopuolen nopeasti.Kaikkea ei voi saada,pitää valita tilanteeseen sopivat?

238, en halua downshiftata, en todellakaan muuttaa (eikä perhekään!) enkä jaksa ainakaan nyt vaihtaa alaa eikä hoitovapaan jatkamiseen ole varaa. Ja kuten todettua, jos-vain-olisin-terve enkä jatkuvasti sairas tai toipilas, saisin liikuttua riittävästi tässäkin elämäntilanteessa. Alkaa vain usko mennä siihen, että joskus olisin edes kuukauden kunnossa. Tai lapset/mies. Ap