en ymmärrä miksi masentunut ei ITSE tee mitään hyvinvointinsa eteen - useimmiten

Jos sinä olet tässä ketjussa se jonka tuttu on masentunut ja sinä ihmettelet kun et voi auttaa ja mietit että käpertyneenä itseensä on ehkä helpompaa: oletko itse masentunut? Oletko miettinyt asiaa? Syyllistät itseäsi kovasti ja pyytelet anteeksi olemassaoloasi.

itse olen kokenut monia tässä ketjussa masentuneiden kertomia asioita, (eli olen se jonka omainen on masentunut) kuten rankkaa koulukiusaamista jne. Minun on kuitenkin huolehdittava itsestäni (mm.ap:n mainitsemin keinoin).



Olen ehkä masentunut, mutta koska on elämäniloa ja jaksan tehdä asioiota ja huolehtia kaikkein lähimmistäni, niistä jotka eniten tarvitsevat minua. Tuskin lähden tästä lääkäriin. Syyttely ei auta ketään ei masentunutta eikä heidän omaisiaan. Vanhemmat tekevät virheitä, me jokainen erehdymme ja sanomme pahasti kun meillä on ongelmia ja ehdottomasti annan kaiken pahan anteeksi tälle lähimmäisellenikin, koska hän on sairas. Onko kenelläkään kuitenkaan oikeutta loputtomiin syyttää toisia siitä, että hänellä ei mene hyvin? Tietysti jos on joutunut jonkin väkivallan uhriksi, mutta tässä tapauksessa sellaisesta ei ole kyse.



Onko kyse edes masennuksesta, ennenhän puhuttiin mielisairauksista jotka taidetaan nykyään yleistää sanalla masennus. Kuinkahan monta diabeetikko ja muutoin kroonisesti sairasta laitetaan saman lapun alle myös? Esim. diabetes aiheuttaa masennusta.

Ehkä olet lievästi masentunut, kun kuitenkin sanot että sinulla on elämäniloa ja jaksat tehdä asioita. En tässä mitenkään manaa sinulle masennusta, mutta jotenkin tuntuu että sinulla on taustalla asioita jotka kuitenkin paistaa rivien välistä, ja vaikuttaa sinusta välittyvään kuvaan. Sanot yrittäväsi auttaa, mutta tekstistäsi tulee tunne, että autettavasi ei ymmärrä olla kiitollinen avustasi, ja katkeroidut ja muutut marttyyriksi. Kirjoittamasi perusteella suhtaudut hieman aggressiivisesti tähän masentuneeseen, vaikka verhoat sen auttamisen kaapuun. Et ole pyyteetön auttamisessasi.

erilaiset menetykset ja myös niihin liittyvä surematon suru on artikkelissa kyllä mainittu masennuksen syiksi. Samoin kyvyttömyys käsitellä ahdistavia tai muuten hankalia tunteita.



http://www.terveyskirjasto.fi/terveyskirjasto/tk.koti?p_artikkeli=dlk00…

Eikä tämä oikeastaan liity aloitukseen, mutta mistä masentuneen läheiset voisivat saada apua ja tukea? Onko heidän vain ymmärrettävä ymmärtämiseen asti ja ehkä pahimmassa tapauksessa kestettävä lähimmäisen itsemurhasta aiheuttuva loppuelämän kestävä suru, kun he eivät kyenneet auttamaan?

Itse masentuneen sukulaisena koen todella arvottomuuden tunnetta siitä, että mikään hänelle antama apu ei ole mitään ja loppujen lopuksi ehkä olen yksi syyllinen hänen masennukseensa, koska en voi enkä jaksa enää ymmärtää häntä, kun itselläkään ei mikään supernaisen itsetunto ole. Onko minunkin kohtaloni vain masentua?

Voisiko joku masennuksesta selvinnyt tai omainen kertoa?

mutta haluan vielä lisätä tämän.

Olen itse ollut aikanaan todella vaikeasti masentunut. Yrittänyt itsemurhaakin kaksi kertaa. Onneksi en onnistunut...

Masentunut ihminen joka tekee itsemurhan on täydellisessä umpikujassa itsensä kanssa. Siinä tilanteessa ei ajattele muita ihmisiä tai jos ajattelee vakuuttaa itselleen että niiden muiden ihmisten elämä helpottuu siitä että minä tapan itseni.

Jos ihminen aidosti oikeasti haluaa tappaa itsensä hän ei siitä kenellekkään mitään vihjaa tai kerro. Sellaiset jotka asiaan vihjaavat, siitä paljon puhuvat yms. kokevat yleensä itseurhan yrittämisen tavaksi saada huomiota ja tekevät sen avunhuuton että muut ymmärtäisivät kuinka paha olo heillä on.

Itse en puhunut asiasta mitään etukäteen. Olin paljon positiivisemmalla ja pirteämmllä mielellä päätöksen tehtyäni. Tapasin ystäviäni ja perhettäni enemmän, jaksoin tehdä asioita joita muuten en ollut jaksanut. Hymyilin jopa joskus mitä en ollut pitkiin aikoihin tehnyt.

Läheiseni siis uskoivat että minulla meni paljon paremmin. He olivat helpottuneita että terapia alkoi muka vihdoin auttaa ja lääkityskin oli imeisesti kohdallaan. Kukaan ei osannut aavistaa mitään.

Kukaan ei olisi voinut minua mitenkään estää tekemästä itsemurhaa. Olin päättänyt sen tehdä ja halusin kuolla koska oloni oli hirveä ja kokeiltuani kaikkea mahdollista apua en enää nähnyt mitään ulospääsyä tilanteestani.

Ainakin kokemusteni perusteella ja toisten masentunietten kanssa puhuttuani päätelmäni on se. Jos joku itsensä haluaa tappaa ei kukaan häntä voi estää, eli syyllisyys sinänsä siitä näkökulmasta on ihan turhaa.

Ymmärrän kyllä että läheisen itsemurha jättää elinikäiset arvet ja varmasti epäonnistumisen tunteen. Masentunutta ei kutienkaan voi auttaa kuin oman jaksamisen verran. Eikä itsemurhaa yleensä voi estää...

jos teet itse oman hyvinvointisi eteen asioita niin silloinhan et olekaan masentuntu vaan terve, etkä apua tarvitse.



*vääntää rautalangasta*

Tapasin puolisoni - joka on nainen, itse olen mies - juuri kun olin luisumassa vakavaan masennukseen. Nainen oli ja on luonteeltaan äärimmäisen negatiivinen ja kriittinen kaikkea ja kaikkia kohtaan.

Tämä tietysti resonoi aivan täydellisesti omien fiiliksieni kanssa. En tuntenut olevani minkään arvoinen, ja uskoin siis, kun se minulle myös sanottiin.

Olin niin sokea, että en edes kuunnellut ystäviäni, jotka aluksi vihjailivat, ja lopulta sanoivat minulle aivan suoraan naisen puhetavasta ja negatiivisuudesta. He kysyivät minulta miksi siedän sitä jatkuvaa haukkumista. Suuressa rakkaudessani katkaisin tietysti välini ystäviini.

Olen sitä mieltä, että tämä suhde ei suinkaan laukaissut masennustani, mutta kylläkin syvensi ja pidensi sitä huomattavasti.

Sinänsä tämä ketju on herkullinen, sillä tunnistan tämän naisen asenteita myös APn ja "kultaidiootin" kirjoituksista. Näin minullekin kerrottiin: "Ei normaali ihminen masennu", "nyt ylös sieltä sängystä, vätys", "kyllä normaali ihminen käy töissä", "etkö sinä edes yritä tehdä itsellesi mitään", "millainen mies sinä oikein olet, vai oletko mies ollenkaan?" jne.

Lopulta tilanteen katkaisi se, että terapeuttini (kognitiivinen, suosittelen) sanoi minulle eräällä kerralla kaikki alansa säädökset sivuuttaen, että minä en parane koskaan täysin, ellen lopeta tuota suhdetta.

Hän pyyteli tietysti heti anteeksi, että oli antanut epäeettisen ohjeen, mutta oli oikeassa. Olin tiennyt sen jo itsekin kauan. Näin myös kävi.

Erosin, ja olen nykyisin täysin iskussa. En ole enää masentunut.

Palkkioksi jäi syvä primääriviha AP:n kaltaisia ihmisiä kohtaan, ja inho negatiivisiin ihmisiin - ja ihminen joka kulkee tänäkin päivänä ympäri kaupunkia puhuen minusta kaikkea mahdollista paskaa mitä mieleen tulee. Näin ovat läheiseni minulle kertoneet.

Sen pituinen se.

Mietin vaan että onko itsensä alunperinkin arvottomaksi tuntenut ihminen valinnut rinnalleen puolison joka kohtelee häntä huonosti ja siis edesauttaa masennusta

Kyllä minä ainakin tunnistan tästä meidän parisuhteen jossain määrin. Nyt kun esimerkiksi olen laihduttanut ja harrastanut liikuntaa niin että olen ikäisekseni melkoisen timmissä kunnossa, mieheni ei ole kertaakaan, siis kertaakaan sanonut siitä asiasta oma aloitteisesti mitään positiivista. Eikä kyse ole mistään mustasukkaisuusjutusta, miehelle vaan on mahdotonta antaa mistään positiivista palautetta. Jos aikaisemmin kehuin itseäni (koska mies ei ikinä kehunut), mies näytti heti kaapin paikan toteamalla että kyllä minäkin tuon osaan. Esim. olin harjoitellut vuosia yhtä tanssilaji ja näytin vaikean oppimani asian. Siihen mies että ai kyllähän toi onnistuu minultakin ja vetäisi jotain sinnepäin. Nyt jälkeenpäin mietin että miten tollasen kanssa voi edes olla masentumatta. En vaan tunnistanut ikinä niitä keinoja joilla mies lyttäsi minua, paranemisen myötä vasta rupeain tunnistamaan huonoa kohtelua.

Outo kysymys. Masentuneethan käyvät terapiassa, useimmat syövät jotain lääkettä, moni yrittää ulkoilla edes vähän, sairaalassa kaikilla masentuneilla on terapiaa ja säännöllinen päivärytmi.



Se on aika paljon vaikeassa elämäntilanteesa elävälle. Terapia on melkoista työskentelyä jo itsessään.



Suosittelisin sitä sinullekin, ap, mikäli olet noin negatiivinen asenteeltasi kanssaihmisiäsi kohtaan. Hieman suvaitsevaisuutta. Ehkä opit sitten kun kasvat ihmisenä aikuiseksi.

Ihan kuin tuossa toisessa ketjussa todettiin, paras lääke masennukseen on kun lähtee ulos syysluontoon reippailemaan!

aloittaja ei ole ollut masentunut, siksi hän ajattelee noin

että vaikka niin moni kärsii masennuksesta tänä päivänä niin ap ei. Ei ole koskaan kärsinyt ja kun asenne on noin reipas ja räväkkä niin ei varmasti tule koskaan kärsimäänkään.

ole sairastanut masennusta. Jotenkin soisin hänen kärsivän edes hetken aikaa vakavasta masennuksesta. Katsotaan sitten, muuttuuko ääni kellossa...

ollut masentunut.



Sinulle en kyllä aio selitellä yhtään mitään.



Toivottavasti teillä ihmiset, jotka koko ajan kritisoitte masentuneita on oikein hyvä mieli kun saitte "purkaa" itseänne.

Te ette taida tietää mitä tällainen suhtautuminen voi tehdä vakavasti masentuneelle ihmiselle.



T. Melkein parantunut masennuksesta.

ennen elämä oli paljon yhteisöllisempää, ihmiset tukivat toisiaan. Masennuksesta ei ehkä ennen tiedetty ja osattu puhuakaan, mutta toisia tuettiin käytännön tekojen kautta. Tuotiin vaikka sairaalle ja perheelleensä ruokaa kotiin, ja varmistettiin edes lasten hyvinvointia. Nykyisin ei apuun tule kuin korkeintaa perhetyö, sekin huostaanottamaan lapset. Muut kääntävät selkänsä. Tsemppaa siinä sitten.

Olen selättänyt vuosikausien masennuskierteen opettelemalla tunnistamaan ja hyväksymään tunteitani. Aikaisemmin en esim. pystynyt nauttimaan liikunnasta juuri lainkaan, koska yksin omien ajatusten kanssa oleminen teki liikunnasta sietämätöntä. Ei päässyt omia ajatuksiaan pakoon. Toki lenkin loppupuolella rupesi endorfiinit tuntutumaan, mikä sai minut ylipäänsä pakottamaan itseni liikkumaan. Muuten ei kyllä millään olisi tullut lähdettyä, koska se ahdistus oli lenkin alkupuolella niin kamala.



Nykyään kun olen 90% vähemmän ahdistunut, liikunta on ihanaa! Liikun 5-6 kertaa viikkossa ja kroppakin on ihan eri kuosissa. Mutta mulla tuli paraneminen ensin ja liikunnan ilo sitten, ei toisinpäin. Kannustan kuitenkin kaikkia masentuneita liikkumaan, kyllä se tietyissä rajoissa auttaa. Asiaahan on tutkittukin, ja lievästi masentuneella liikunnan vaikutus voi olla suurikin, vakavasti masentuneella pienempi. Voin tämän itse allekirjoittaa.

psykiatristen sairaalapaikkojen määrä on romahtanut murto-osaan siitä, mitä se oli esim. 30 vuotta sitten. Silloin potilas sattoi levätä sairaalassa ja olla "tekemättä mitään" hyvinvointinsa eteen, nyt lepääminen on usein mahdotonta, koska hoitoonkaan ei aina pääse.

etta silla itse tekemisella on suuri vaikutus masennuksen hoitoon. Ja onhan monet pilleritkin todettu placeboiksi... Vaikea on ymmartaa, miten siita masennuksesta voisi parantua, jos ei tee yhtaan mitaan, eika kukaan muukaan saa tehda tai ottaa kantaa mitenkaan. Asian taytyy vain antaa olla.

Mista johtuu, etta lansimaissa on nykyaan niin paljon masentuneita? Elama liian helppoa?

rumban tällä täysin idioottimaisella aloituksellaan.

Elama liian helppoa?

Turvaverkot heikot. Siinäpä ne. Ihmiset puurtavat työpaikoilla yt-neuvottelujen pelko persieessä ja siihen kaikki muut paineet.

vaivaudun kommentoimaan, mikä tää "useimmiten" on? Tasan montako masentunutta tunnet niin läheisesti, että tiedät, mitä he puuhaavat 24 tuntia vuorokaudessa? Jos tunnet yhden tai kaksi, niin tilastollisesti et voi todeta heidän perusteellaan yhtään mitään. Mäkin voisin sanoa, että useimmiten yksinasuvat naiset ovat lesboja, koska tunnen yhden sellaisen.