Lue keskustelun säännöt.
Miltä tuntuu jäädä leskeksi, kun aviopuoliso kuolee?
09.09.2020 |
Kerro tunteesi puolisosi kuoleman jälkeen ja miten olet selvinnyt yksin ilman rakasta puolisoasi elämässäsi, onko ollut vaikeaa vai ihan helppoa jäädä yksin?
Puhutko yksinäsi ns. seinille ääneen? Soitteletko paljon ystävillesi tai läheisillesi?
Entä lapseton leski: Miltä tuntuu jäädä leskeksi, jos ja kun ei ole edes omia lapsiakaan, olkootpa lapset minkä ikäisiä tahansa tai jos ei ole edes enää lähisukulaisia esim. omia sisaruksiakaan tai omat vanhemmatkin ovat jo edesmenneet?
Kommentit (13)
Olen 40v nainen ja menetin mieheni syövälle puoli vuotta sitten. Olimme naimisissa 18 vuotta ja lapsemme on nyt 8v. Hoidin mieheni loppuun asti kotona kotisairaanhoidon turvin. Hän kuoli syliini. Suru ja tyhjyys on jotain sellaista mille ei ole sanoja. Olen ollut tämän vuoksi kauan poissa työelämästä. Arjesta kiinni saaminen on vaikeaa ja tuntuu etten osaa ja jaksa huolehtia talostamme. En vain haluaisi viedä lastamme kaiken tämän jälkeen pois tutusta ja turvallisesta. Perhe ja ystävät ovat olleet korvaamattomia. Ilman heitä en jaksaisi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mieheni kuoli äkillisesti ja yllättäen. Sydänperäinen äkkikuolema yöllä omassa sängyssä nukkuessaan. Minä heräsin aamuun yksin ja huomasin tapahtuneen. Olimme 15 vuotta yhdessä, sitten ei ollut enää mitään. Lapsia meillä ei ollut. Meni pitkään kasaten omaa identitettiiä ja minäkuvaa. Ikävä oli valtava, koko ajan vaan odotti, että se mies tuleekin ovesta sisään ja koko juttu on kuin Pamelan uni Dallasissa. Nyt mennyt jo toistakymmentä vuotta, ei se koskaan tullut enää ovesta sisään. Vähitellen elämä alkoi kantaa.
Mä olin helpottunut kun mun mieheni kuoli. Oli suhteen alussa väkivaltainen ja kun sitten sairaudet eteni, eikä pystynyt enää väkivaltaan, niin teki muuta kiusaa. Ei jäänyt ikävä.
Ihan hillitön ikävä. Mies kuoli äkilliseen sydänpysähdyksen 14-vuoden jälkeen. Kaksi aika pientä lasta jäi. Olisin mielummin kuollut itse.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni kuoli äkillisesti ja yllättäen. Sydänperäinen äkkikuolema yöllä omassa sängyssä nukkuessaan. Minä heräsin aamuun yksin ja huomasin tapahtuneen. Olimme 15 vuotta yhdessä, sitten ei ollut enää mitään. Lapsia meillä ei ollut. Meni pitkään kasaten omaa identitettiiä ja minäkuvaa. Ikävä oli valtava, koko ajan vaan odotti, että se mies tuleekin ovesta sisään ja koko juttu on kuin Pamelan uni Dallasissa. Nyt mennyt jo toistakymmentä vuotta, ei se koskaan tullut enää ovesta sisään. Vähitellen elämä alkoi kantaa.
:(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini ainakin uhriutui ja rupesi marttyyriksi kun isäni kuoli. Samalla hän kanonisoi isäni, vaikka oli vihannut tätä vuosikymmenet ja tehnyt meille lapsille selväksi että paska jätkä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.
Ei suru ole yksiselitteistä, jokaisen ihmissuhteen ja elämäntilanteen menettäminen on pysäyttävä, jokaisella on omat voimavaransa selvitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.
Suru ja ikävä kulkevat käsi kädessä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi täällä puhutaan surun sijaan ikävästä? Ne ovat kaksi eri asiaa.
Niin? Itse tänä vuonna läheisen menetettyäni tunnen molempia. Suren, että en voi olla enää ihmisen kanssa. Tunnen sanoinkuvaamatonta ikävää sitä ihmistä kohtaan. Kai tajuat, että voi ja saa tuntea molempia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Pitkään me olimme kaksi.
Nyt olemme vain yksi."
Riippuu siitä miten aviopuoliso kuolee (tapaturma vai vanhuuden sairaudet) ja millainen itse avioliitto on ollut (hakkaava puoliso niin nyt on rauha ja vapaus kun ukko ei pahoinpitele).