en ymmärrä miksi masentunut ei ITSE tee mitään hyvinvointinsa eteen - useimmiten

Jeesus! Kyllä huomaa, että ap:lla ja häntä komppaavilla ei oikeasti ole mitään hajua siitä, millaista on olla OIKEASTI masentunut.



ITse olen pikkuhiljaa parantumassa synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka on kestänyt lähes 2 vuotta. Kun masennuksen oireet alkoivat, yritin entistä kovemmin pitää kiinni päivän rutiineista, ulkoilla jne. Minulle ei vaikeinta ollutkaan sängystä ylönousu tai kaupassa käynti, vaan yksinkertaisesti oleminen ja päivästä iltaan selviytyminen, ilman että koko ajan itkit vauva sylissä. JA voin kertoa, ettei mikään lannista sinua enemmän, kuin masentuneelle ihmiselle lauottu kommentti "otat vaan itseäsi niskasta kiinni" tai "ylös, ulos ja lenkille"! Jos ei vaan kertakaikkiaan pysty edellämainittuihin asioihin tai jos pystyt, niin loppupäivä onkin entistä vaikeampi, niin kyllä tuossa tilanteessa tekisi mitä vain, jos saisi itsensä pakotettua tekemään.



Tuntuu, että erityisesti monilapsiset äidit, yh:t mukaanlukien, yrittävät kehitellä "sankaritarinoita" omasta selviytymisestään ja rinnastavat sen masennukseen. Voin kertoa, että ne ovat kaksi täysin eri asiaa. Nostan hattua jokaisen äidin ja isän jaksamiselle ja sinnittelylle vaikeissakin tilanteissa, mutta huomaa, ettei ihminen tiedä toisen vaikeuksista mitään, jos pitää tuollaisia aloituksia tehdä.

olin niin masentunut, etten kyennyt käymään suihkussa, pukeutumaan, syömään jne. Vauvan jaksoin jotenkuten hoitaa, mutta en siitä iloa tuntenut. Nyt parannuttuani yritän sen kaiken hänelle hyvittää, eikä mikää raasta sydäntä niin paljon kuin ap:n kaltaiset kommentit=(

Masentunut jaksaa ostaa viinaa.

on silti vain PAKKO jaksaa eteenpäin, muutenhan riski on olemassa että lapsetkin viedään. Näin on. Siihen kukaan ei (toivottavasti) halua päätyä.

mutta jaksaneensa silti jaksaa kun oli pakko.



Vaikka eihän asia niin ole!



Ap on ollut vaikeassa ja rankassa elämäntilanteessa ja selvinneensä koska oli pakko.



Sairaus nimeltä masennus on ihan eri asia, ei se riipu elämäntilanteesta, vaikka masennuksen riski on suurempi silloin kun on muutenkin vaikeaa.

Miksi tekisi mitään hyvinvointinsa eteen, jos ei halua voida hyvin.

"ota itteään niskasta kiinni"?



Huoh.



Ap hyvä, masennukseen ei tarvita sitä, että elämä potkii päähän. Masennus voi tulla, vaikka kaikki olisi paremmin kuin hyvin.

Kroonista masennusta sairastavana vastaan samaan tyyliin.



Minulla on äiti, joka omien sanojensa mukaan ei ole koskaan ollut masentunut eikä ymmärrä masennusta ilmiönä muutenkaan.



Sen sijaan hänen äitinsä, mummoni siis, sairasti masennusta. Arvelen, että myös isälläni on krooninen masennus, jota hän hoitaa alkoholilla. Ja minulla, äidin ainoalla lapsella, on myös krooninen masennus.



Mitä enemmän olen asiaa ajatellut, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, että me masentuneet sairastumme niiden puolesta, jotka eivät sairastu. Vahvat ihmiset, jotka elävät, miten itseä huvittaa, eivätkä välitä huomioida muiden ihmisten tunteita ja mielipiteitä, aiheuttavat muille masennusta.



Mietipä sitä, ap.

En jaksanu edes lukea kaikki vastauksia. No masentumisessa ehkä onkin se ongelma että on saamaton, ei ole voimia tehdä mitään. Onko jotenkin vaikea ymmärtää että sillon ei se avun hakeminenkaan ole helppoa? Se on se sairaus. Jos on hirvee tsemppi päällä että nyt minä alan reippailla ja lähden kuule hakemaan kaikki lääkkeet yms, niin ei ole edes juurikaan masentunut.



Ärsyttää kun täällä on ihan typeriä avauksia aiheista joista kirjottajalla ei ole mitään käsitystä.

silti masennuin. Syynä varmaankin pitkäaikainen stressi (itse hankittu) ja huono itsetunto.



Kesti pitkään ennen kuin itse tajusin, mistä on kysymys. Loppujen lopuksi kehtasin mennä asiani vuoksi lääkäriin ja sain ssri-lääkityksen, jonak myötä pikkuhiljaa palaudun normaaliksi.

etta silla itse tekemisella on suuri vaikutus masennuksen hoitoon. Ja onhan monet pilleritkin todettu placeboiksi... Vaikea on ymmartaa, miten siita masennuksesta voisi parantua, jos ei tee yhtaan mitaan, eika kukaan muukaan saa tehda tai ottaa kantaa mitenkaan. Asian taytyy vain antaa olla.

Mista johtuu, etta lansimaissa on nykyaan niin paljon masentuneita? Elama liian helppoa?

Vittu mikä urpo sä oot!!!! Toivon todella että joudut vielä kokemaan vakavan masennuksen, katsotaan sitten millaisia mielipiteitä susta irtoaa.

Olen ollut lapsesta ja nuoresta saakka ujo, herkkä ja taiteellinen...ja masentunut. Koskaan en ole hakenut hoitoa vaan olen sinnitellyt ongelmieni kanssa itse. Todennäköisesti diagnoosini olisi myös kaksisuuntainen mielialahäiriö.



Pahimillaan masennukseni on ollut 4 seinän sisään sulkeutumista, puheen tuottaminen on ollut vaikeaa ja jopa liikkeet hidastuneet. Opinnot jäivät tuossa vaiheessa. Väitän siis tietäväni mitä ainakin lievä masennus on.



Silti komppaan AP:ta siinä, että ovin avuin voi päästä suosta ylös. Asenteella, asenteella ja asenteella. Tulen jatkuvasti taistelemaan masennusta vastaan mutta toisaalta tunnen itseni ja varoitusmerkit ja alan toimia varhaisessa vaiheessa.

ole edes toimintakyvytön, vaan päinvastoin, saattaa tehdä maanisesti asioita. Muista se näyttää ehkä hieman jopa koheltamiselta tai hullun ylivarovaiselta. Joten ihan turhaa siinä kritisoit. Masennus on sairaus, jossa aivokemia ei pelaa ihan entiseen malliin.





Kyllä ennen muinoinkin ihmiset oli masentuneita, jotkut ajoivat naisiaan takaa kirveiden kanssa, toiset roikkuivat ennemmin tai myöhemmin narun jatkeena, jotkut vaan kärvistelivät aikansa. Kyllä varmasti ennen oli pakko tosiaan masentuneenakin jaksaa enemmän. Elettiin siis hullua elämää jonkin aikaa.



Nykypäivänä yksilöön kohdistuvat odotukset ovat niin korkealla, että ihminen lamaantuu helposti aivan täysin. Minimiselviytyminen vaatii jo melkoista byrokratian kestämistä. Saadakseen ruuan suuhun, pitää tehdä melkoinen selvitys siitä, miten saadaan elanto, jos ei kykene monimutkaiseen ajattelutyöhön. Aikaisemmin tällainen ihminen olisi saattanut selvitä ja suorittaa välttämättömimmät elämiseen tarvittavat rutiinit. Pellolla tehtiin työpäivä, vaikka henkisesti olisi ollut poissa.

Olen ollut lapsesta ja nuoresta saakka ujo, herkkä ja taiteellinen...ja masentunut. Koskaan en ole hakenut hoitoa vaan olen sinnitellyt ongelmieni kanssa itse. Todennäköisesti diagnoosini olisi myös kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Pahimillaan masennukseni on ollut 4 seinän sisään sulkeutumista, puheen tuottaminen on ollut vaikeaa ja jopa liikkeet hidastuneet. Opinnot jäivät tuossa vaiheessa. Väitän siis tietäväni mitä ainakin lievä masennus on.

Silti komppaan AP:ta siinä, että ovin avuin voi päästä suosta ylös. Asenteella, asenteella ja asenteella. Tulen jatkuvasti taistelemaan masennusta vastaan mutta toisaalta tunnen itseni ja varoitusmerkit ja alan toimia varhaisessa vaiheessa.

lievälle masennukselle onkin eri diagnoosinumero kuin keskivaikealle ja vakavalle, ja sulla ei taatusti ole kaksisuuntaista mielialahäiriötä, sen voin luvata. Sen kyllä huomaisi muutkin etkä tulisi sen kanssa toimeen ilman apua. Olet kärsinyt ehkä lievästä alakulosta, josta tosiaan voi päästä eroon erilaisilla omien ajatusten muuttamisella, mutta se on aivan eri asia kuin vakava masennus. Yhtä älytöntä olisi mennä syöpäsairaille pätemään, että mulla on ollut jotain patteja kehossa, ne on mun mielestä ollut syöpää, vaan en ole niihin kuollut, kun olen mennyt lenkille ja ajatellut positiivisesti.

toimintakyvyttömyys=lievää alakuloa

ääneen saa sanoa... masentuneita pitää silittää päähän, sillä kaikki muu on turhaa; ei saa patistaa, ei saa pakottaa, ei saa anella (koska se on turhaa), ei saa houkutella (koska se on turhaa) tekemään tilanteelleen yhtikäs mitään.



Edesmennyt mummoni tämän kiteytti oivallisesti: "Olisin minäkin masentunut silloin 50-luvun alussa kun kaikki kotityötä ja kolme pientä lasta piti hoitaa aivan yksin. Mutta kukas mun lapset ja kodin olis silloin hoitanut? En minä voinut antaa itselleni lupaa masentua!"

nyt, että miten tämä mystinen asenne auttaa siihen, jos menee lenkille, ja huomaa, ettei tämä toiminta tunnu miltään jälkeenpäinkään, tai kun tapaa ystävän, niin hänelle ei jaksa puhua mitään, koska ei edes jaksa ajatella vaan pää on aina aivan tyhjä? Eli ettei mistään tule mielihyvää, miten tämä asenne sitten tähän auttaa? Jos tila on jatkunut vuosia, ei kahta päivää.

Saattoi ehkä olla hieman vittuuntunut. Masennus ei nimittäin kysele lupia.

ääneen saa sanoa... masentuneita pitää silittää päähän, sillä kaikki muu on turhaa; ei saa patistaa, ei saa pakottaa, ei saa anella (koska se on turhaa), ei saa houkutella (koska se on turhaa) tekemään tilanteelleen yhtikäs mitään.

Edesmennyt mummoni tämän kiteytti oivallisesti: "Olisin minäkin masentunut silloin 50-luvun alussa kun kaikki kotityötä ja kolme pientä lasta piti hoitaa aivan yksin. Mutta kukas mun lapset ja kodin olis silloin hoitanut? En minä voinut antaa itselleni lupaa masentua!"

olikin tietämätön tai idiootti, sinä varmaankin molempia. Ei mulla ollut mitään syytä masentua, johon olisi pitänyt antaa itselleen lupa, vaan masennuinpa silti. Aluksi se oli psykoottista ja luulin vain olevani uudelleesyntynyt profeetta, vaan enpä ollut.

Jos tuossa elämäntilanteessa EI reagoisi mitenkään olisi sekin jo pikemminkin sairasta. Toivottavasti olet jo päässyt pahimman yli, voimia!

en todellakaan tarkoittanut haukkua masentuneita. Nyt luulette että olen ilkeä ihminen. Kyllä ymmärrän että jos on masentunut kaikki on raskasta, että pelkkä ylösnouseminen aamulla voi olla ylipääsemätön asia. Silti uskon että on parempi jos ITSE myös pinnistelee ja yrittää tehdä jotain asiaan eikä vaan odota tukea muualta. Ihan pienistä asioista siis puhun, esim käy kaupassa hakemassa maitopurkin tai kävelee korttelin ympäri. Pikkuhiljaa. Totta, ei ennen ollut niin paljon masentuneita kuin nyt mut voihan se olla niinkin että niitä oli mutta ei vaan ollut vaihtoehtoja silloin. Oli pakko jatkaa ja jaksaa. Ja kyllä elämä on potkinut muakin päähän jos uskotte että olen vain lentänyt roosanvärisillä pilvillä. Erosin ja jäin yksin kolmen pienten lasten kanssa, x kävi vieraissa, opiskelin samalla, rahatilanne oli päin honkia jne. Enhän mä voinut mitenkään vain jäädä makaamaan - eihän?? Kuka olisi sit huolehtinut lapsista??? niinpä...oli pakko nousta...

Juu, kaikilla muillakin se menee juuri niinkuin ap:lla. Jos vaan päättää niin kyllä sitä jaksaa, jos ei jaksa ei ole yrittänyt tarpeeksi.

Todella loukkaa asenteesi. Itse olen 3 lapsen yh. Erosin miehestäni odottaessani viimeistä lastani. Ero otti todella koville, mies oli pettänyt minua pari vuotta toisen naisen kanssa, raskaus oli kivulias ja hankala yms.

Kolmannen lapsen syntymään asti jaksoin hyvin. Etsin asunnon meille, sovin miehen kanssa tapaamisista, kävin neuvolassa, hoidin lasten hoito ja koulupaikan muuttumiset, äitiysloma asiat yms. Sitten romahti. En vain jaksanut enää.

Kun vanhimmat lapset olivat eskarissa ja koulussa itkimme vauvan kanssa kilpaa. Jaksoin kyllä huolehtia lasteni perustarpeista (ruoka, suunnilleen puhtaat vaatteet, riitävä uni yms.) mutta en ollut heille läsnä. Toimin kuin robotti, ilman muita tunteita kun turtumus, mikään ei tuntunut miltään ja kun jotain tunteita oli ne olivat negatiivisia.

Häpesin suunnttomasti sitä etten jaksanut, hoin itselleni että minun pitäisi lasten takia jaksaa, että olen huono äiti yms. Koetin ruoskia itseäni eteenpäin. Ajattelin että kyllä tämä tästä vähitellen, kun vain sinnikkästi pidän kiinni rutiinista joka päivä, käyn välillä ihmisten ilmoilla enkä jää vain kotiin makaamaan.

Eipä auttanut, tilanne vain paheni. Tein vain sen mitä oli ihan pakko tehdä, muuten makasin kotona sohvalla vauva vieressäni enkä tosiaankaan ollut läsnä lapsille. Onneksi äitini huomasi puolen vuoden jälkeen ettei kaikki ollut kunnossa, vaikka hänellekkin yritin esittää ettei minua mikään vaivaa.

Itse en todellakaan olisi jaksanut hakea apua. Suomessa on ainakin minun kokemukseni mukaan todella vaikea saada apua. Kaikesta avusta saa taistella kynsin ja hampain. Enkä todellakaan olisi itse jakanut taistella saadakseni apua. Tarvitsin siihen äitini apua. Hän taisteli minun ja lasteni puolesta väsymmättömästi ja auttoi otamalla lapseni ja minut luokseen kunnes tilanne alkoi parantua ja jaksoin pyörittää arkea itse.

Sain todella paljon kuraa nistkaan ystäviltäni. Heidän mielestään olin huono äiti, epäonnistunut ja minun olisi vain pitänyt jaksaa. Eihän ero nyt ole mikään kaamea asia... Heidän asenteensa loukkasi suunnattomasti. Teki sellaisen olon vielä enemmän että olin täysin kykenemätön äitinä ja turha ihmisenä. Ei ainakan mitenkään helpottanut paranemista.

Tähän loppuun haluaisin vielä sanoa että kai ap tietää että monesti masnnus johtuu aivoissa olevista välittäjäaineista? Eli kaikilla ihmisillä nuo välittäjä aineet eivät toimi niinkuin pitäisi tai ollenkaan. Tämä aiheuttaa masennusta.

Myös ihmisen perusluonteella on tässä merkitystä. Kyllä toiset meistä ovat luonteeltaan paljon herkempiä, eikä sillekkään voi mitään...