Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Oli tutun oloista. Jäin miettimään, miten olen äitinä toiminut pojalleni. Itse olen 40-luvulla syntynyt, äidiksi 80-luvulla.
Tiettyä työn ja säästämisen tärkeyttä on. No poika painaa kahta työtä. Onneksi osaa taloutensa pitää kunnossa. On huolehtiva isä, vaikka työt vie paljon aikaa. Olen muistuttanut levon tärkeydestä ja hengellisistäkin asioista.
Tunteiden näyttämistä ei ole paljon. Olen kyllä kertonut meidän rakastavan häntä. Hän on tärkeä lahjalapsi. Avioliiton alku oli lapseton.
Oma lapsuuteni meni ilman äitiä 5 vuotiaasta lähtien. Isä rakensi talon ja raha oli tiukassa. En olisi ikinä pyytänyt huvitteluun rahaa. Talvella kenkinä kumisaappaat. Ostin pakkaskengät kesän palkasta.
Maksoin bussiliput siihen asti, kun raha loppui. Vaatteita ostin kesätyöstä saamalla palkalla ja koulut jäi vähiin. Aikuisena kyllä kouluttauduin hoitoalalle. Lopulta olin palvelutalon esimiehenä. Sitkeys tuli siitä puutteesta.
Yksi palaute on tullut, kun emme antaneet pojalle rahaa joggikseen. Oli asuntovelkaa silloin. No nyt käy itse ostamallaan rämällä kisaamassa😂.
Sisarusten kanssa soitellaan usein. Tuemme toisiamme vieläkin.
Isääni kiitin siitä, ettei antanut minua adoptioon. Hän näki vierailusta, etten viihtynyt siellä.
Nykyään tuntuu, kuin nuoret ei kestäisi vastoinkäymisiä. Heihin pitäisi luottaa ja antaa vastuuta. Koulun vaatimustasoa voisi laskea. Elämisen taitoihin opastaa ja päästää irti, kun aika on. Ei helppoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Juu ja villahuivi oli talvipäähineenä. Hattuun sain rahaa isältä ja ostin karvahatun. Ei enää pää kylmettynyt😊. Salaa sekin äitipuolelta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.
Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.
Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.
Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.
Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.
Tällä mennään.No lopeta se vanhenpien auttaminen! Eihän tuossa ole mitään järkeä. Älä edes käy heidän luonaan. Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava. Miksi passaat sellaista ihmistä? Jos äitisi olisi joku muu ihminen ja tämä käyttäytyisi sinua kohtaan kuten äitiso niin menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi? Niin et menisi. Sinä et ole mitåän velkaa vanhemmillesi, vanhempasi ovat sinulle. Heidän velvollisuutensa on kohdella sinua hyvin mutta siihen äitisi ei ole kykenevä.
No jopas nappas jollain hermoon.
Taisit kirjoittaa itsestäsi ja omasta kokemuksestasi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.
Eihän alkuperäisessä tekstissä mainittu mitään tämän suuntaistakaan, jota sinä kirjoitit :
"Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava."
" menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi?"
--> Nämä olivat sinun omia mielikuvia asiasta.
Ja pliis. Älä kulta tule neuvomaan meitä keski-ikäisiä ihmisiä meidän ihmissuhteissa, me emme tarvitse muiden ohjeita siihen mitä voimme tehdä, mitä emme!
Me tiedämme kyllä mitä teemme ja otamme vastuun itsestämme ja tunteistamme. Teemme ihan kuten parhaaksi näemme.
Mun mutsi, 70v leski itkee aina kun nähdään että rahat ei riitä. Ja että pitää miettiä mitä voi ostaa! Voi että! Ihminen on ollut työkseen maatalon emäntä, onneksi maksaneet sillekin tarpeeksi eläkettä, mutta ei näköjään tarpeeksi. Mun isä kun kuoli yllättäen niin mutsi ei pystykään pitämään sitä elintasoa mihin tottunut kahden eläkeläisen omakotitalossa ja kun kaikki pitää saada heti.
Me taas kahden työntekijän ja kahden lapsen perheessä ollaan vuosia "mietitty mitä voi ostaa".
Ja osataan olla heti kaipaamatta jotain uusia tapetteja ja keittiöremppaa 8v välein.
Vierailija kirjoitti:
Olen näennäisissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta mitään suurempaa yhteenkuuluvuutta ei ole koskaan ollut johtuen erityisesti äitin kylmästä ja etäisestä olemuksesya ja siitä että hän piiskasi ja löi minua joitakin kertoja.
Olen petrannut kovasti kaikesta huolimatta ja koittanut luoda itselleni hiukan rennomman ja avarakatseisemman elämäntyylin.
MUTTA
kyllä ne sukurasitteet, lapsuudenajan opitut käytös- ja toimintamallit, pessimistinen asenne ja negaatioon taipuvainen mieli vaan vähän puskee sieltä ja täältä edelleen, vaikka kuinka koitan nykytietämyksen opein itseäni terapoida ja muokata.Olen edelleen katkera siitä, että olen saanut tällaisen kasvatuksen ja geenit.
Olisi saanut niin paljon paremmat lähtökohdat, jos olisi kasvanut iloisessa, positiivisessa ja rennossa / turvallisessa ympäristössä, missä olisi kannustettu ja rakastettu.
Meillä kanssa systeemi oli, että isä hakkasi äidin ja äiti hakkasi lapset. Isä ei koskaan sormenpäälläkään koskenut lapsiin mutta oli kova komentamaan ja kerran pisti pesemään suun saippualla, kun puhuttiin rumia.
Näitä äidin suorittamia lasten hakkaamisia ei ollut vain joitakin kertoja vaan ihan säännöllisesti vuosien ajan. Viimeisimmäksi yritti murrosikäisenä, kun asuttiin kerrostalossa ja rupesinkin huutamaan kovaan ääneen apua, sen jälkeen ei ainakaan minuun koskenut.
Vanhemmat asuvat 80 km päässä meistä, ja ovat sen kuntoisia, ettei nyt vielä ulkopuolisia apuja tarvitse, vaikka sairauksia onkin. Muistan kyllä ne lapsuuden hakkaamiset, ja välillä venytän soittamista äidille, ihan sen takia, että muistan hänen väkivaltaisuutensa. Käymme kuitenkin heillä parin kuukauden välein parin tunnin vierailun.
Viimeksi kävimme elokuun alussa, emmekä olleet mitenkään suunnitelleet seuraavaa menoa, meillä on miehen kanssa omakin elämä, työ ja harrastukset. Sitten viime viikonloppuna äiti oli ostanut kakun, ja odotti meitä käymään. Alkuviikosta sitten soitti, että miksi ette tulleet käymään, kun hän kakunkin oli ostanut. Ei siis soittanut viikonloppuna, että tulkaapa käymään, ostin kakunkin. Mitään ei ollut vierailusta puhuttu. Mutta meidänhän syy se oli, kun kakku jäi syömättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun näitä kommentteja lukee edes murto-osan, en voi välttyä siltä että kysymykseltä, että miksi äidit ovat aikoinaan miltei poikkeuksellisesti purkaneet vihansa, katkeruutensa ja kurinpidolliset toimet pääsääntöisesti tyttölapsiin?
Tytöt ovat varmasti joskus saaneet niskaansa senkin vihan mikä olisi kuulunut puolisolle.Tiedämme, että 60-80 luvuilla ei ymmärretty psykologiaa, traumoja saati niiden hoitamista vielä juuri ollenkaan ainakaan tavis perheissä. Ei ollut mitään kanavaa mistä tietoa olisi voinut lisätä. Ei kukaan puhunut silloin tämmöisistä asioista.
Naiset oli niin alisteisissa asemissa vielä että eivät kyenneet nousemaan heitä kaltoinkohtelevia miehiään vastaan ja purkivat kiukkunsa tyttölapsiinsa. Olen kuullut hurjiakin tarinoita siitä miten ilkeä äiti voi olla omalle tyttärelleen, pojalleen kuitenkin ihan normaali.Mutta miksi tyttöihin jos perheessä oli poikiakin.
Kuulostaako tutulta?
Kuulostaa! Muutamaan vuotta nuorempaa pikkuveljeä ei pahoinpidelty, mutta meitä vuoden välein syntyneitä tyttöjä sitten senkin edestä. Ja isä pahoinpiteli äitiä.
Laita välit poikki hakkaajavanhempiisi! Tehtiinkö teistä lapsista lastensuojeluilmoituksia? Ilmoitettiinko lapsuudenkotisi perheväkivallasta poliisille? Jos ei, niin miksi ei?
Aikuisten lasten ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa, jos ei halua. Kukaan ei pakota aikuista ihmistä kyläilemään vanhempien tai appivanhempien luona, jos nämä kyläilyt aiheuttavat huonoa oloa, katkeruutta ja pahaa mieltä.
Nämä huonot äidit ja isät ja lastenhakkaajat ovat ansainneet kurjan, yksinäisen ja raihnaisen vanhuuden. Laiminlyödyillä, kaltoinkohdelluilla ja pahoinpidellyillä lapsilla ei ole mitään velvollisuutta auttaa vanhoja ja sairaita vanhempiaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen näennäisissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta mitään suurempaa yhteenkuuluvuutta ei ole koskaan ollut johtuen erityisesti äitin kylmästä ja etäisestä olemuksesya ja siitä että hän piiskasi ja löi minua joitakin kertoja.
Olen petrannut kovasti kaikesta huolimatta ja koittanut luoda itselleni hiukan rennomman ja avarakatseisemman elämäntyylin.
MUTTA
kyllä ne sukurasitteet, lapsuudenajan opitut käytös- ja toimintamallit, pessimistinen asenne ja negaatioon taipuvainen mieli vaan vähän puskee sieltä ja täältä edelleen, vaikka kuinka koitan nykytietämyksen opein itseäni terapoida ja muokata.Olen edelleen katkera siitä, että olen saanut tällaisen kasvatuksen ja geenit.
Olisi saanut niin paljon paremmat lähtökohdat, jos olisi kasvanut iloisessa, positiivisessa ja rennossa / turvallisessa ympäristössä, missä olisi kannustettu ja rakastettu.Meillä kanssa systeemi oli, että isä hakkasi äidin ja äiti hakkasi lapset. Isä ei koskaan sormenpäälläkään koskenut lapsiin mutta oli kova komentamaan ja kerran pisti pesemään suun saippualla, kun puhuttiin rumia.
Näitä äidin suorittamia lasten hakkaamisia ei ollut vain joitakin kertoja vaan ihan säännöllisesti vuosien ajan. Viimeisimmäksi yritti murrosikäisenä, kun asuttiin kerrostalossa ja rupesinkin huutamaan kovaan ääneen apua, sen jälkeen ei ainakaan minuun koskenut.
Vanhemmat asuvat 80 km päässä meistä, ja ovat sen kuntoisia, ettei nyt vielä ulkopuolisia apuja tarvitse, vaikka sairauksia onkin. Muistan kyllä ne lapsuuden hakkaamiset, ja välillä venytän soittamista äidille, ihan sen takia, että muistan hänen väkivaltaisuutensa. Käymme kuitenkin heillä parin kuukauden välein parin tunnin vierailun.
Viimeksi kävimme elokuun alussa, emmekä olleet mitenkään suunnitelleet seuraavaa menoa, meillä on miehen kanssa omakin elämä, työ ja harrastukset. Sitten viime viikonloppuna äiti oli ostanut kakun, ja odotti meitä käymään. Alkuviikosta sitten soitti, että miksi ette tulleet käymään, kun hän kakunkin oli ostanut. Ei siis soittanut viikonloppuna, että tulkaapa käymään, ostin kakunkin. Mitään ei ollut vierailusta puhuttu. Mutta meidänhän syy se oli, kun kakku jäi syömättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Laita välit poikki hakkaajavanhempiisi! Tehtiinkö teistä lapsista lastensuojeluilmoituksia? Ilmoitettiinko lapsuudenkotisi perheväkivallasta poliisille? Jos ei, niin miksi ei?
Aikuisten lasten ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa, jos ei halua. Kukaan ei pakota aikuista ihmistä kyläilemään vanhempien tai appivanhempien luona, jos nämä kyläilyt aiheuttavat huonoa oloa, katkeruutta ja pahaa mieltä.
Nämä huonot äidit ja isät ja lastenhakkaajat ovat ansainneet kurjan, yksinäisen ja raihnaisen vanhuuden. Laiminlyödyillä, kaltoinkohdelluilla ja pahoinpidellyillä lapsilla ei ole mitään velvollisuutta auttaa vanhoja ja sairaita vanhempiaan.
Taidat olla hyvinkin paljon nuorempaa sukupolvea, jos et tiedä, että 70-luvulla (ja vielä paljon myöhemminkin) oli tavallista, että vanhemmat pahoinpitelivät lapsiaan. Johan Raamatussakin sanotaan, että se joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa. Ei 70-luvulla tehty mitään lastensuojeluilmoituksia tai vaivattu poliisisa. Silloin ei lapsiin kohdistunut väkivalta ollut edes laissa kiellettyä, se laki tuli vasta vuonna 1984. Eli ihan laillista tällainen toiminta oli. Surullista on se, että vielä lain voimaantulon jälkeenkin vanhemmat pahoinpitelivät lapsiaan.
Kerran kyläpaikassa laitoin purkan pöydällä olevaan tuhkakuppiin, ja perheen äiti siitä hirmustui ja alkasi kyselemättä piiskata omia lapsiaan sen purkan jättämisestä tuhkakuppiin.
Ei ne kyläilyt omilla vanhemmilla mitenkään huonoa mieltä aiheuta. Tylsäähän siellä vain on kahden vanhuksen pienessä kerrostaloasunnossa, se on pääasiallisin syy, miksi emme vieraile useammin.
Itse haluaisin oikeasti katkaista kokonaan välit perheeseeni. Tätä terapeuttinikin ehdotti.
En vaan pysty jotenkin, kun en osaa täysin hyvin perustella miksi en halua olla heidän kanssaan.
No minulla on paha olla heidän kanssaan ja kärsin heidän seurastaan.
Kukaan ei koskaan ole minun puolellani. Jos yritän puhua tunteistani, niin minulle sanotaan että valitan turhaa, ja olen turhasta pahoittanut mieleni. Kaikki perheestäni ovat aina minua vastaan ja sen puolella joka on satuttanut minua tai tehnyt minulle pahaa. Ihan joku tuntematon ukkeli on heille rakkaampi ja parempi kuin minä, vaikka se olisi tehnyt minulle mitä.
Olen jo liian vanha tähän. Täytän 40. Kärsin siitä perheestä johon synnyin ja haluaisin muuttaa tuhannen kilometrin päähän. Olen kyllä rökitetty koulussa, töissä ja parisuhteissani myös ihan lyttyyn, joten voimia ei ole taistella. Kaikkein pahinta on se, kun olen tähän ikään kerennyt käydä kymmenillä eri "terapeuteilla" "avun antajilla" ja heistä osa on ollut luokattoman epäammattimaisia. Vain muutama on ollut hyvä ja empaattinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan ja sen jälkeinen sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa maailmassa kuin 70 luvun lapset ja sitä nuoremmat. Oli sodan jälkeinen pelko, nälkä, puute ym.
Itse olen sitä sukupolvea, että vanhempia puhuteltiin kunnioittavasti, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että vastaan olisi sanottu. Vanhempien kunnioitusta ei loukattu.
Meistä jokainen on oman aikakautensa kulkija, kannamme mukana oman menneisyyden taakkaa ja traumoja. Nuorempi sukupolvi ei ymmärtä tätä, koska aika kulkee eteenpäin, eikä katso taakseen.Syyttelyllä ja katkeroitumisella ei voita elämässä mitään.
Jotkut edellisistä teksteistä olisi voineet olla omien 70 luvun jälkeläisten kirjoittamia.
Ei tämä ole mikään hyväksyttävä selitys sille, että omia lapsia et nähtävästi sinäkään ole sylitellyt, kehunut, rakastanut ja ymmärtänyt. Minun isäni kans aina räyhähti jos jostain uskalsi valittaa, että sinä et tiedä millaista oli kun piti syödä samaa ruokaa joka päivä, eikä ikinä saanut edes vatsaansa täyteen. Äiti puolestaan aina perusteli, että en minäkään saanut lapsena sitä tai tätä, tai ei päästetty tansseihin. Niin mitä sitten? Senkö vuoksi et osannut kehua, kannustaa, ottaa syliin, tukea omia lapsiasi? Miten tuo sinun ja muiden boomereiden köyhyys ja kurjuus korreloi sen kanssa, että omille lapsille pitää kostaa, kun he pääsevät helpommalla?
En minä ainakaan omalle 2000-luvun alussa syntyneelle lapselleni kaada pas kaa niskaan sen takia, että itse en saanut hellyyttä ja kannustusta. Päinvastoin, olen kasvattanut lapsestani itsevarman, älykkään ja elämässä pärjäävän nuoren aikuisen olemalla aina läsnä, kuuntelemalla ja kannustamalla. Niin kuin varmaan suurin osa muistakin 70-luvulla syntyneistä äideistä.
Deletenappi viuhuu ketjussa, edelleenkään ei näköjään saa arvostella suuria ikäluokkia, he määräävät täällä maailman tappiin saakka ja muut olkoot hiljaa...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
MInä olen terapian jälkeen tajunnut, että äitini on narsisti. etsikääs oman paikkakunnan narsistien lapsien tukiryhmän tai kuunnelkaas vaikka youtubesta narsistieäitien käytösvideoita. Kuulemma kova lapsuus voi laukaista narsismin, naisten narsismi käyttäytyy juuri teidän (ja minun) kuvailemalla tavalla, erilainen kuin miehillä. Kvasti aukaisi silmät kohteluun ja kuinka heidän kanssaan selvitään ja laitetaan rajat.
Vanhempani ovat syntyneet 1946 ja minä 1973. He ja kaikki heidän ystävänsä olivat seitkytlukuisen valistushenkisiä ja kasvattajina tietoisesti edistyksellisiä. Lapsia kannustettiin ja kuukautisista ja murrosiästä puhuttiin avoimesti, koska niin uusissa psykologian teoksissa kehotettiin tekemään. He nimenomaan halusivat tehdä asiat toisin kuin edeltävät sukupolvet, ja tämä julistuksellisuus sai myös koomisia piirteitä. Siteetkin osti yleensä isä samalla kun kävi ruokakaupassa.
Huomasin kyllä lapsena, että kavereiden kodeissa oli erilaista. Monet äidit olivat tosi pelottavia, ivallisia, vihaisia ja umpimielisiä ja ylipäätään juuri sellaisia kuin tässä ketjussa kuvataan. Muistan hyvin miten koulukaverit eivät saaneet rahaa siteiden ostoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itse haluaisin oikeasti katkaista kokonaan välit perheeseeni. Tätä terapeuttinikin ehdotti.
En vaan pysty jotenkin, kun en osaa täysin hyvin perustella miksi en halua olla heidän kanssaan.
No minulla on paha olla heidän kanssaan ja kärsin heidän seurastaan.
Kukaan ei koskaan ole minun puolellani. Jos yritän puhua tunteistani, niin minulle sanotaan että valitan turhaa, ja olen turhasta pahoittanut mieleni. Kaikki perheestäni ovat aina minua vastaan ja sen puolella joka on satuttanut minua tai tehnyt minulle pahaa. Ihan joku tuntematon ukkeli on heille rakkaampi ja parempi kuin minä, vaikka se olisi tehnyt minulle mitä.
Olen jo liian vanha tähän. Täytän 40. Kärsin siitä perheestä johon synnyin ja haluaisin muuttaa tuhannen kilometrin päähän. Olen kyllä rökitetty koulussa, töissä ja parisuhteissani myös ihan lyttyyn, joten voimia ei ole taistella. Kaikkein pahinta on se, kun olen tähän ikään kerennyt käydä kymmenillä eri "terapeuteilla" "avun antajilla" ja heistä osa on ollut luokattoman epäammattimaisia. Vain muutama on ollut hyvä ja empaattinen.
Et tarvitse kenenkään hyväksyntää päätöksillesi, ei sun tarvitse esittää niille perusteita. Ainoa peruste jonka tarvitset on se, että tuntuu siltä. Ei helppoa pitää tästä periaatteesta kiinni kun on tottunut siihen että muut saa päättää onko sun tunteet oikein vai väärin, tiedän! Mut totta se on silti. Voimia!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.
Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.
Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.
Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.
Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.
Tällä mennään.No lopeta se vanhenpien auttaminen! Eihän tuossa ole mitään järkeä. Älä edes käy heidän luonaan. Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava. Miksi passaat sellaista ihmistä? Jos äitisi olisi joku muu ihminen ja tämä käyttäytyisi sinua kohtaan kuten äitiso niin menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi? Niin et menisi. Sinä et ole mitåän velkaa vanhemmillesi, vanhempasi ovat sinulle. Heidän velvollisuutensa on kohdella sinua hyvin mutta siihen äitisi ei ole kykenevä.
No jopas nappas jollain hermoon.
Taisit kirjoittaa itsestäsi ja omasta kokemuksestasi. Se koira älähtää johon kalikka kalahtaa.Eihän alkuperäisessä tekstissä mainittu mitään tämän suuntaistakaan, jota sinä kirjoitit :
"Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava."
" menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi?"--> Nämä olivat sinun omia mielikuvia asiasta.
Ja pliis. Älä kulta tule neuvomaan meitä keski-ikäisiä ihmisiä meidän ihmissuhteissa, me emme tarvitse muiden ohjeita siihen mitä voimme tehdä, mitä emme!
Me tiedämme kyllä mitä teemme ja otamme vastuun itsestämme ja tunteistamme. Teemme ihan kuten parhaaksi näemme.
Kuules sinä kultaseni keski-ikäinen, kyllä sinua ja meitä keski-ikäisiä saa ja pitääkin neuvoa. Vaikka oletkin provo. Kalikka kyllä kalahtaa juuri vanhempaan, jos lasta ei ole kohdeltu hyvin, tasa-arvoisesti, rakastaen ja tukien.
Vierailija kirjoitti:
Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.
Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.
Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.
Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.
Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.
Tällä mennään.
En halua vähätellä kurjia kokemuksiasi, mutta oletko keskustellut siskosi kanssa millainen hänen lapsuutensa oli ja miksei pidä yhteyttä äitiin? Aina sen "kultalapsenkaan" osa ei ole helppo, lapsi voi olla näyttelyesine, jonka tunteet eivät vanhempaa oikeasti kiinnosta. Tai se kiinnostus pitää nimenomaan ansaita olemalla lukutoukka tms. Olen itse varmaan päässyt elämässäni monen mielestä helpolla ja ollut lellikki, mutta joskus on niin, että se perheen lellikki on se höpsö nätti tyttö, jolta ei nyt lopulta paljon odotetakaan. Jos olisin lapsena kertonut haluavani vaikka tutkijaksi tms. "vakavamielistä ja kunnianhimoista" minulle olisi varmaan naurettu. Olin se perheen ilostuttaja iltatähti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun näitä kommentteja lukee edes murto-osan, en voi välttyä siltä että kysymykseltä, että miksi äidit ovat aikoinaan miltei poikkeuksellisesti purkaneet vihansa, katkeruutensa ja kurinpidolliset toimet pääsääntöisesti tyttölapsiin?
Tytöt ovat varmasti joskus saaneet niskaansa senkin vihan mikä olisi kuulunut puolisolle.Tiedämme, että 60-80 luvuilla ei ymmärretty psykologiaa, traumoja saati niiden hoitamista vielä juuri ollenkaan ainakaan tavis perheissä. Ei ollut mitään kanavaa mistä tietoa olisi voinut lisätä. Ei kukaan puhunut silloin tämmöisistä asioista.
Naiset oli niin alisteisissa asemissa vielä että eivät kyenneet nousemaan heitä kaltoinkohtelevia miehiään vastaan ja purkivat kiukkunsa tyttölapsiinsa. Olen kuullut hurjiakin tarinoita siitä miten ilkeä äiti voi olla omalle tyttärelleen, pojalleen kuitenkin ihan normaali.Mutta miksi tyttöihin jos perheessä oli poikiakin.
Kuulostaako tutulta?Suurten ikäluokkien naisille pojat on Jumalasta seuraavia, jos ei ihan jumalia sentään. Ensimmäinen avopuolisoni kasvoi täysin kieroon tämän seurauksena. Nuorena en sitä tajunnut niinkään, nyt vanhana kääkkänä näen todella hyvin miten on saatu aikaan oikeen oppikirjanarsisti.
Hän syntyi tiiviiseen Pohjalaissukuun ensimmäisenä lapsenlapsena, ja oli vielä poika. Voi sitä ilon päivää! Jos äiti ei ehtinytkään kaikilta töiltään tätä ihmelasta palvoa, niin tädit kyllä ehti sitä enemmän. Yksi tädeistä jäi vielä itse lapsettomaksi, joten jumalointia riitti sieltä oikein ropisemalla. Kyseinen ihminen olisi vielä tarvinnut kasvatuksen jossa opetetaan vastuuta ja empatiaa, sen sijaan tuli umpinarsisti mul-kero joka kaiken lisäksi vihasi naisia.
Isänsä teki paljon reissutyötä mikä ei varmaan auttanut asiaa paljonkaan. Lisäksi vielä kaksi nuorempaa siskoa. Siinä oli passaajaa kerrassaan. Esimerkki: Mies oli jo melkein kolmenkymmenen kun äiti ja sisko tuli siivoamaan hänen asunnon. Ei ollut kyseessä mikään muutto tms. Häneltä nyt ei vaan voinut odottaa että siivoaa itse pskansa. Siksi aikaa hän itse meni kaverin luo ja kertoi minulle naureskelleensa siellä miten tyhmiä naiset on. En olis kattelu tuota tyyppiä päivääkään jos en olis itse ollu läheisriippuvainen. Ei liene ihme että hän oli äitini lempivävy, luonteet sopi hyvin yhteen. Äiti ei ole varmaan tänäpäivänäkään antanut anteeksi että kehtasin jättää niin hyvän miehen.
Kuinka paljon tätä onkaan, pojan suosimista ja kuinka monessa suvussa, ehkä jokaisessa tässä maassa. Silti sitä ei tuoda esiin yhteiskunnallisesti, se on piilotettua raakuutta. Puhutaan suurissa määrin lisääntyneistä nuorten mielenterveysongelmista, vaan en ei mistä ne kumpuavat, eli perheistä, opitusta asenteista ja tavoista. Miksi niihin ei vieläkään kosketa, miksi vain ns. lääkitään ja hoidetaan seurauksia, vouhkataan niistä. Johtuuko se siitä, että sitä ei vaadita? Vai että tarvitaan niin hurjasti veroeuroja, että kannattavammat tulot ovat sosiaali- ja terveyspuolen hoidoista, oireiden ja seurausten myötä. Eikä niinkään yhteiskunnallisesta hyvinvoinnista, perheiden hyvinvoinnista kera alkeellistenkin perhearvojen, siellä juuritasolla. Suomi on kymmeniä vuosia ollut tasa-arvoinen, sitä määritelmää on mediassa ainakin kohdistettu työelämään, naisten tasa-arvoon, seksuaalisuuteen. Oletko nähnyt uutisen, jossa aiheena olisi suomalaisten perheiden tyttö-poika asetelmissa olisi todettu suurta epätasa-arvoisuutta, ongelmana suuret sukupolvien edustajat vanhempina? Yksittäisiä haastatteluja on tullut todella harvoin joissain ohjelmissa ja silloinkin koko aihealue tuntuu, että se jotenkin hukutetaan yksittäisen ihmisen kohtaloon tai säälimiseen. Tunnen myötäelämisen tuskaa ketjun kertojia kohtaan. Tytöt, naiset, äidit kärsivät, asialle pitäisi tehdä jotain. Mitä? Ehkä enemmän massoina mediaan, olettaisin että tämänkin ketjun perusteella tukijoita on.
Aika ihmeellistä olen syntynyt -60 luvulla,kaksi jo aikuista tytärtä..enkä kyllä saa kiinni esitetyistä väitteistä ja kyllä käyn matkoillakin tytärten kaa. Ei edes edesmennyr äitini ollut tuollainen,terveyssiteet ja rintaliivit hankittiin.Kesätöitä tehtiin osa kesää,mutta paljon muutakin.
Vierailija kirjoitti:
Aika ihmeellistä olen syntynyt -60 luvulla,kaksi jo aikuista tytärtä..enkä kyllä saa kiinni esitetyistä väitteistä ja kyllä käyn matkoillakin tytärten kaa. Ei edes edesmennyr äitini ollut tuollainen,terveyssiteet ja rintaliivit hankittiin.Kesätöitä tehtiin osa kesää,mutta paljon muutakin.
Eikö olekin ihmeellistä. Että osuit tähän ketjuun, jota et ymmärtänyt. Ketjun lukeneena, olen onnellinen puolestasi. Mikä on sinun elämässäsi raastavinta, josta olet avautunut jonnekin. Voisin tulla kertomaan, että minulla ei ole sellaista pahaa tapahtunut mitä sinulle on, että on kyllä aika ihmeellistä kun olen ollut myös tyttö tms. Kyllä tässä ketjussa kaikki tiedostavat, mikä olisi ollut hyvä tytär-äiti suhde. Se ei ole ihme, vaan ihan normaalin ihmislapsen tuntemus. Jos miettisit uudelleen, haluaisitko kokea edes ymmärtämystä, kaltoinkohdelluille tyttärille? Kun olet hyvinkohdeltu lapsi, en keksi mitä pyytäisin sinua sanomaan sanomasi lisäksi kaltoinkohdelluille, tiedetään jo että olet hyvinkohdeltu. Nautitko vähän selkäänpuukotuksesta, vai mikä viestisi idea on tähän ketjuun?
Alue: Aihe vapaa
Minusta nämä poikien palvojat olivat suurten ikäluokkien poikien palvojia, ainakin meillä.
Poikien ei tarvinnut tehdä mitään, vain tyttöjen. Omassa perheessäni ei tullut mieleenkään, ettei poikaa ja tyttöä kohdeltu tasavertaisesti. Enkä tällaista huomannut muissakaan perheissä, missä vanhemmat olivat suurta ikäuokkaa.