Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8044)
70-luvun kaiut kirjoitti:
Taitaa olla jokin pysyvä linja tosiaankin, vaikka varmaankin usea meistä luuli perheensä olevan poikkeus yleisestä. Äiti 36synt, itse 70-luvun alkupuoli ja olen melkein nuorimmainen. Muistan lapsuudesta asti, että halaukset, positiiviset ilmaisut ja hellyyden osoitukset olivat ikäänkuin kiellettyjä, kun jotain hyvin teki ja onnistui, mitään ei sanottu, vaan annas olla, jos epäonnistuit - sait kuulla olevasi aina sitä sun tätä päälle vielä kylmä halveksuva katse. Onneksi rakastavat isot siskot ottivat huomaansa ja sain tarvittavan kiintymyksen kokemuksen. Kuukautisten alkaminen oli shokki, mitään ei oltu asiasta kerrottu ja vuodon alkaessa pelkäsin kuolevani. Siteitä kysyessä piti kuiskata keskellä isoa tupaa, ettei kukaan miesväestä kuule siitä ja kauppareissun jälkeen vaivihkaa ja häpeillen sujautettiin taskusta taskuun. Rintaliivit taisin löytää siskojen ja äidin kaapista vanhoina ja kun kerran kauppaan sain äitini mukaan, niin voi mikä halveksiva katse näkyi sovituskopin verhon raosta ja mutinasta erottui teinin kehon arvostelu ihan karkeasti. Sen jälkeen häpesin ja peittelin kasvavia rintojani niin paljon kuin pystyin. Äidin puheista heijastui jatkuvasti marttyyriys, omaa vapaa aikaa ei saanut olla, esim kun lapsena ja nuorena kirjaa luki, niin sai kuulla laiskottelevansa, kun muut raatavat. Olin aina laiska ja saamaton, vaikka oikeasti asia ei ollut niin, perheen pojat olivat selkeästi nostettu korokkeelle, eikä heitä saanut kotitöillä rasittaa. Jonkinmoinen kateus tuntui olevan jatkuvasti ilmassa ja sitä kautta vähättely. Kun nuorena aikuisena pääsin amk-opintoihin, niin äidin ainoa kommentti oli epärohkaisevasti, että- " en olisi ikinä uskonut, että pääset tuonne opiskelemaan". Kotoa itsenäistymään lähdin jo 17-vuotiaana ja ensimmäiset kodin tavarat ostin omalla mansikan poiminta tuloillani. Missään vaiheessa en ole kokenut minkäänlaista läheisyyttä äitini kanssa, onneksi isän hyväsydämisyys ja tunteiden osoittamisen pieni taito antoi eväitä tunnekasvuun. Äidin puolelta opin syyllisyyden jatkuvan tunteen, häpeän, kehokielteisyyden, josta pääsin eroon vasta parisuhteessa vanhempana. Äiti menehtyi alle 70 vuotiaana syöpään, joten en päässyt näkemään, että millainen hänestä olisi vanhemmiten tullut.
Se, että pysyt kertomaan kaiken tuon, niinkuin kerroit, tekee sinusta arvokkaan, arvokkamman kuin äidistäsi. Samaistun tuskaasi, se mitä on ollut. Sinua halaan. Olet joutunut kokemaan sen saman kohtalon, kuten moni meistäkin, piilotetun lapsuuden, ja nuoruuden. Positiivista on se, että olet taatusti viisaampi ja välittävämpi kuin äitisi, kun kerrot asioista. Tekisin ihan mieleni jutustella enemmän kanssani näistä asioista.
Aloitan joulukalenterin, 2.12.2022. Käsittele positiivisesti tai rakentavasti jonkun kohtalotoverin ajatukset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luukku 5. pvä: saman kokeneiden ihmisten seurassa tuntee olonsa turvallisemmaksi.
Tänään Iltalehdessä oli hyvä uutinen perheen mustaa lammasta koskien. Kuinka moni teistä tunnistaakaan itsensä kaltoinkohteluna omassa perheessään, itseni lisäksi mustana lampaana? Vähän jäi harmittamaan, ettei artikkelissa käsitelty rahallista väkivaltaa lasta kohtaan. Eli lapsi ei saa yhtään rahaa vanhemmiltaan. Harrastuksiin, joita ei rahan puutteen takia ole muutakuin juokseminen. Deodoranttiin, alusvaatteisiin, vaatteisiin, tytölle kuukautissuojiin ja mitä lapsi kaipaisi sellaisia perusjuttuja, mitä muilla kavereilla on. Ei viikkorahaa, karkkia ei ikinä, mihinkään maksullisiin huvitus- tai harrastustilaisuuksiin ei pääse edes sisään, kun ei ole rahaa sisäänpääsymaksun verran. Ei pääse liikkumaan bussilla tai junalla, tapaamaan edes kavereitaan. Ruokaa ei voi ostaa ulkona ollessa, johan siihen nälkään olikin jo tottunut elämäntapana. Kotona seurasin sivusta, miten rahakkaat ja yltäkylläiset vanhemmat pohtivat uusia sijoituskohteita.
https://www.iltalehti.fi/mielijamasennus/a/cf338a6e-35c0-417e-be2b-c7bf…
Luukku 22. On viisas taito ymmärtää, ettei tee sitä pahaa muille, mitä itselle on tehty. Hyvä vastaa hyvällä, kunhan kohtaa sellaiset kanssaihmiset ja ympäristön, joissa hyvyys, viisaus ja järki hallitsevat. Kaikki vähän töppäävät aina, niistä selviää selvittämällä, puhumalla, kun päämäärä on sama, halutaan tulla toimeen. Yhdessä sitten töppäilään, kunhan sille vähän yhteisesti hymähdetään, naurahdetaan, välillä veetuillaan ja toivotellaan hyvää paluumatkaa kotikuusen alle . Jätetään ne kökkelihommat vähemmälle, ja jos ei ei jätetä, niin sitten keskustellaan vasta hetken päästä. Peruslässytykset ei tosin iske, inhimillisyys ja ihmistuntemus kylläkin. Hyvää joulua ihanaiset ja ihamiehet!
Uskomatonta, että ketään ei tuolloin kiinnostanut (jos kiinnostaa nytkään).
Se huuto kuului naapuriin ja hekin tiesivät että minua huudettiin nimellä saatanan sikiö! ja väkivallan uhka oli olemassa.
En syytä siis vanhempiani pelkästään, vaan myös koko lähitienoota ja naapureissa asuvia.
Ketään ei kiinnostanut,, vaikka olisi pitänyt tehdä lasu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Uskomatonta, että ketään ei tuolloin kiinnostanut (jos kiinnostaa nytkään).
Se huuto kuului naapuriin ja hekin tiesivät että minua huudettiin nimellä saatanan sikiö! ja väkivallan uhka oli olemassa.
En syytä siis vanhempiani pelkästään, vaan myös koko lähitienoota ja naapureissa asuvia.
Ketään ei kiinnostanut,, vaikka olisi pitänyt tehdä lasu.
Nuorena aikuisena en edes tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä muutakuin jatkaa omaa elämäänsä. Ei silloin kerrottu lasuista, ei tiedetty miten olisi oikea tapa puuttuua. Eikä kehdannut, liittyy kotona opetettuun häpeän tunteeseen. Asuin silloin hetken lähiössä, naapurin äiti huusi lapsilleen jatkuvasti, pakotti lapset syömään kiroten ja uhkaillen lapsia. Se oli todella hirveätä. Aamulla varhain alkoi äidin huuto ja lasten itku, illalla yhdeksään mennessä loppui.
Vieläkin olisin yhtä tietämätön, ellei olisi nettiä. Lapsuudenkodissa olin tottunut kaltoinkohdellun asemaan, eikä silloin ollut lapsella, uhrilla mitään tietämystä kaltoinkohtelusta. Eikä tosiaan opettettu minkäänlaista arvomaailmaa lapsia kohtaan, päinvastoin. Sekstaavia ja bilettäviä vanhempia piti kumartaa ja olla hiljaa. On kyllä täysin väärin ulkopuolisilta olla puuttumatta lasten kaltoinkohteluun, silmänsä ja korvansa sulkien. Se joka ei puutu, tukee lasten kaltoinkohtelua. Itse puutun, näen ja kuulen lapsia. Todellakin kiinnostaa, eikä vain kiinnosta vaan haluan auttaa, kommunikoida, välittää nuoremmista kaltoinkohdelluista. Aika monikin täällä palstalla tekee sitä jo omalla tavallaan, kun tuovat jatkuvasti näitä asioita julki. Et todellakaan ole yksin, tukijoukkoa on!
Jouluna jälleen sai ihmetellä äidin toimintaa. Lastenlasten aikanakin haukkui isää ja jäkätti kaikesta. On marttyyri ja itse kaiken arvostelun yläpuolella. Monta kertaa pyysin lopettamaan riitelemisen lasten aikana ja lopulta aloin lasten suusta kuulla samaa jäkätystä. Äiti suuttui minulle, kun asetin rajat ja alkoi heitellä keittiössä tavaroita tiskipöydälle mielenosoituksellisesti. Hän on täysin kykenemätön ottamaan mitään kritiikkiä vastaan tai tarkastelemaan omaa käytöstään millään tavalla kriittisesti. En usko, että hän koskaan miettii, että olisiko omassa toiminnassaan mitään korjattavaa vaan vika ja syy on aina muissa.
Viime aikoina olen miettinyt, että onko kyse jonkinasteisesta haavoittuvasta narsismista. Hän itse kokee olevansa altruisti, uhrannut koko elämänsä muille. Ehkä hän on sitäkin, mutta kukapa ei elämässään joudu myönnytyksiä ja uhrauksia tekemään itsensä toteuttamisen kustannuksella. Äiti on auttanut paljon muita, sukulaisia ja ystäviään. Usein oma perhe on jäänyt tämän auttamisen jalkoihin. Joskus jälkikäteen olen miettinyt, että kyse on ollut myös jostain oman tarpeellisuuden korostamisesta, läheisriippuvuudesta, hyväksynnän hakemisesta yms. Nyt iän hän on myötä hieman myös katkeroitunut ettei ole elänyt omien unelmiensa ehdoilla lainkaan. Se heijastuu tyytymättömyytenä lähes kaikkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on 40-luvun loppupuolella syntynyt ja lapset tehty 70-luvulla. Leimallista käytöstä hänelle on ollut negatiivisuus ja eristyneisyys. Oppi sen ajatusmaailman omalta äidiltään. Maailmanloppu on leijunut hänen päällään koko elämänsä ajan. Näkee kaikessa ainoastaan huonot puolet ja on koko ajan huolissaan ihan kaikesta. On oikea pahan ilman lintu ja marttyyri, jolle elämä on yhtä onnettomuuden ja sairauden pelkoa. Ko. ominaisuudet vain korostuivat isämme kuoltua.
Lapsuudesta muistan, että äiti rajoitti meitä lapsiaan huomattavasti. Halusi suurinpiirtein sulkea meidät kotiin, ettei jouduta pahoille teille tai suurin piirtein kuolla. Kaikki kodin ulkopuolinen oli pahasta paitsi koulu. Tunnen, että olen jäänyt lapsena ja nuorena asioista paitsi sen vuoksi. Sama jatkuu lastenlasten suhteen. On koko ajan huolissaan heistä, eikä osaa puhua heille muusta kuin koulusta.
Luulisi, että äitini olisi jo nykyiseen ikäänsä päästyään ymmärtänyt, että se kaikki panikoiminen ja maailmanlopun manaaminen oli turhaa ja hän on sen vuoksi menettänyt paljon, eikä suinkaan saanut. Päinvastoin. Hän oikein mehustelee sillä ajatuksella, että kaikki se oli tarpeellista tai olisi varmasti joutunut katuojaan ja me lapset myös, jos hän ei olisi ollut sellainen kuin oli. En hirveästi välitä olla tekemisissä hänen kanssaan siitä syystä, että en jaksa enää kuunnella sitä samaa maailmanlopun mantraa, jota on joutunut kuuntelemaan kohta 50 vuotta.
Vierailija kirjoitti:
Jouluna jälleen sai ihmetellä äidin toimintaa. Lastenlasten aikanakin haukkui isää ja jäkätti kaikesta. On marttyyri ja itse kaiken arvostelun yläpuolella. Monta kertaa pyysin lopettamaan riitelemisen lasten aikana ja lopulta aloin lasten suusta kuulla samaa jäkätystä. Äiti suuttui minulle, kun asetin rajat ja alkoi heitellä keittiössä tavaroita tiskipöydälle mielenosoituksellisesti. Hän on täysin kykenemätön ottamaan mitään kritiikkiä vastaan tai tarkastelemaan omaa käytöstään millään tavalla kriittisesti. En usko, että hän koskaan miettii, että olisiko omassa toiminnassaan mitään korjattavaa vaan vika ja syy on aina muissa.
Viime aikoina olen miettinyt, että onko kyse jonkinasteisesta haavoittuvasta narsismista. Hän itse kokee olevansa altruisti, uhrannut koko elämänsä muille. Ehkä hän on sitäkin, mutta kukapa ei elämässään joudu myönnytyksiä ja uhrauksia tekemään itsensä toteuttamisen kustannuksella. Äiti on auttanut paljon muita, sukulaisia ja ystäviään. Usein oma perhe on jäänyt tämän auttamisen jalkoihin. Joskus jälkikäteen olen miettinyt, että kyse on ollut myös jostain oman tarpeellisuuden korostamisesta, läheisriippuvuudesta, hyväksynnän hakemisesta yms. Nyt iän hän on myötä hieman myös katkeroitunut ettei ole elänyt omien unelmiensa ehdoilla lainkaan. Se heijastuu tyytymättömyytenä lähes kaikkeen.
Tuttua marttyyrimaisuutta, mitä äitisi tekee. Mutta kun itse ymmärrät, että hän on kykenemätön ottamaan vastaan kritiikkiä, miksi annat hänen edelleen tulla tuolla tavoin perheesi lähelle? Mikä sinua vaivaa, miksi et estä sitä, oletko liian tottunut siihen, täällä ulkopuolella ei olla enää niin totuttu etteikö ymmärretä vahingoitettavuus. Mieti, erottele tunne, että sinä olet tottunut siihen, lapsesi eivät ole, sinä ja lasten isä haluatte kai kasvattaa lapset johonkin muuhun elämäntapaan, kuin olla totuttu henkiseen väkivaltaan ja aggressiiviseen käytökseen? Eikö? Vai jotain sellaista, mikä olisi lapsille ja teille vanhemmille parhaaksi, mutta jotain uutta, mitä ei vielä yleisesti ymmärretä?
Ainahan sitä toivoo, ettei äiti ainakaan jouluna tekisi sitä samaa, mutta kyllä he tietyt, harvat tekevät. Fyysiset teot, tavaroiden heittelyä, vaikuttaa erittäin paljon pieniin lapsiin, aikuisiin ja vanhuksiin, aggressiivista käytöstä. Alaikäiset lapset ja nuoret aikuisetkin varsinkin ottavat esimerkkiä kovimmista päällepäsmäristä. Hirveätä, miten äitisi puheet vaikuttavat lapsiisi, heräämisen paikka sinulle ja lasten isälle? Järkeenkäyvästi analysoit äitisi, sinä hänet parhaiten hänet tunnet. Kyllä mielestäni on osittain kyse läheisriippuvuudesta, itsekkyydestä ja vallasta sinua ja lapsiasi kohtaan, eli kaikkea sitä mitä ei terveessä perhesuhteissa pitäisi olla. Nuo vahingoittavat perhettä, ihmissuhteita, sinua ja lapsiasi uhreina. Se, että annat vastaavan aina tapahtua, vahingoittaa lapsiasi ja itse asetat itsesi roikkumaan aina alistettuna. Lapsiasi kuitenkin kuin myrkytät, kuin tarjoilisi syöpää aiheuttavaa ruokaa heille. Tai autotallissa vietätte autoiluhetkiä leikiten, aina vaan se moottori jää käyntiin pidemmäksi aikaa, suljetussa tilassa
Pikkuhiljaa totutellen, kohti traumoja tuota rataa liukuvat lapsenne. Ehkä lapsille on tullut jo valmistellut traumat, mitä ovat jo kokeneet lapsuudenperheessä, niitä voitte alkaa korjaamaan, teoin. Ota hetki aikaa sille, että keskityt kehittämään äidillesi mielenkiintoisia kontakteja hänen elämäänsä, laita hänet vaikka tinderiin hänen luvallaan. Kirjoita hänelle linkkivinkkejä, joista hän voisi olla kiinnostunut. Kuljeta vaikka jonnekin, kirkkoon, harrastuksiin, treffeille, kunhan saat irtioton hänestä. Tuntenee itsensä tarpeelliseksi jossain, tai edes jotain vivahdetta elämäänsä. Sen jälkeen itse otat aikaa irtiottoon, mietit miten koukussa itse olet ollut äidin valtaan ja sitä, miten lapsesi ovat täysin puolustuskyvyttömiä ilman aikuisuuden kaikkia tunne-elämän oppineisuutta tuossa tilanteessa. Halaus sinulle, lapsillesi, lasten isälle, perheelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
80 luvun lapsen äiti on tullut mummoksi ja sama meno jatkuu. Neljävuotias voi joskus vähän innostua rajumpaan leikkiin ja tätähän voi sitten rauhoittaa vaikkapa nipistämällä. Kadulla kävellessä haaveilemaan ja maailmaa ihmettelemään jäävää lasta voidaan tietenkin repiä käsivarresta upottamalla kynnet takin läpi ihoon asti.
Että sellainen pullantuoksuinen mummo se.
Vierailija kirjoitti:
Äitini on 40-luvun loppupuolella syntynyt ja lapset tehty 70-luvulla. Leimallista käytöstä hänelle on ollut negatiivisuus ja eristyneisyys. Oppi sen ajatusmaailman omalta äidiltään. Maailmanloppu on leijunut hänen päällään koko elämänsä ajan. Näkee kaikessa ainoastaan huonot puolet ja on koko ajan huolissaan ihan kaikesta. On oikea pahan ilman lintu ja marttyyri, jolle elämä on yhtä onnettomuuden ja sairauden pelkoa. Ko. ominaisuudet vain korostuivat isämme kuoltua.
Lapsuudesta muistan, että äiti rajoitti meitä lapsiaan huomattavasti. Halusi suurinpiirtein sulkea meidät kotiin, ettei jouduta pahoille teille tai suurin piirtein kuolla. Kaikki kodin ulkopuolinen oli pahasta paitsi koulu. Tunnen, että olen jäänyt lapsena ja nuorena asioista paitsi sen vuoksi. Sama jatkuu lastenlasten suhteen. On koko ajan huolissaan heistä, eikä osaa puhua heille muusta kuin koulusta.
Luulisi, että äitini olisi jo nykyiseen ikäänsä päästyään ymmärtänyt, että se kaikki panikoiminen ja maailmanlopun manaaminen oli turhaa ja hän on sen vuoksi menettänyt paljon, eikä suinkaan saanut. Päinvastoin. Hän oikein mehustelee sillä ajatuksella, että kaikki se oli tarpeellista tai olisi varmasti joutunut katuojaan ja me lapset myös, jos hän ei olisi ollut sellainen kuin oli. En hirveästi välitä olla tekemisissä hänen kanssaan siitä syystä, että en jaksa enää kuunnella sitä samaa maailmanlopun mantraa, jota on joutunut kuuntelemaan kohta 50 vuotta.
Varsinkin n. 1910-20 luvulla synteneillä oli vastaavia pelkoja, ymmärrettävästi sen ajan kulttuurin, puutteiden ja sodan läpikäynneillä. Onkohan sitten äidillesi iskostettu omien vanhmpien puolelta kasvatuksessa niin vahvasti tietyn ajanjakson kautta. Ei niitä pitäisi seuraaville sukupolville opettaa elämäntapana, vaan pitäisi sopeutua muuttuvaan maailmaan edes muille sitä suoten ja ymmärtäen, ettei täällä pärjätä mitenkään vanhoillisen opein. Jatkuvat negatiivisten kokemusten ja negan maailman luominen ei kyllä suo mitään vahvuutta seuraavalla sukupolvelle. Nytkään ei ole ruuasta puutetta, ihmissuhteet ovat hyvät, kun ne luodaan hyväksi. Vessaan ja peseytymään pääsee, antibiootit on, hirveästi muitakin lääkkeitä on ja terveydenhuolto, tosin maksullinen. Kaikilla on jollain muotoa olevinaan rahasta puutetta, joten ei ongelmaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
80 luvun lapsen äiti on tullut mummoksi ja sama meno jatkuu. Neljävuotias voi joskus vähän innostua rajumpaan leikkiin ja tätähän voi sitten rauhoittaa vaikkapa nipistämällä. Kadulla kävellessä haaveilemaan ja maailmaa ihmettelemään jäävää lasta voidaan tietenkin repiä käsivarresta upottamalla kynnet takin läpi ihoon asti.
Että sellainen pullantuoksuinen mummo se.
Miksi et ole tehnyt asialle mitään? Tää palsta ei ole Lasu, eikä Poliisi. Tee ihmeessä jotain, sinä joka tiedät tapauksesta. Jos olet lapsen äiti tai sukulainen, tutkaile myös miten omassa vanhemman asemassa on jotain sellaista, että lapsi kokee turvattomuutta. Ilmenee noin. Ehkä lasta aina vain käskytetään, halataan kun aikuinen haluaa, mutta hetki ei ole lapsen/pienen ihmisen kehitykseen ajateltu. Tai rangaistaan vaan jotenkin lapsen tunnemaailmaan tuntematta. Kirjoittamasi kuulostaa pahoinpitelyltä.
Kylläpä suurinosa tarinoista kuulostaa just omalta 70 luvun ja 80 luvu uolenvälin lapsuudelta/nuoruudelta.
Meitä oli yh äidin 2 tytärtä, luonteeltaan täysin vastakohtaiset. Minä muorempana menevä tekevä urheilullinen osallistuva sanavalmis hyvin tempperamenttinen ja omapäinen, en juuri kuvia kumarrellut. Vanhempi sisko täysin päinvastainen hissukka kiltti lukutoukka.
Ja kuten arvata saattaa saatiin myös hyvin erilaista kohtelua. En muista ikinä kuulleeni että kukaan edes torui siskoani, saati sitten että olisi rangaistu. Minä sain kuulla kunniani tuon tuostakin, minua tukistettiin, jouduin varmaan kerta-kaksi viikossa arestiin ja joskus piiskattiinkin jopa aina tuonne yläaste ikään saakka. Kunnes kerran ehkä 13v raivon partaalla äitini tarttui käsivarresta ja upotti kivuliasti kyntensä paljaaseen käsivarteeni ja vaikutti siltä että lyö tai tsrttuu taas hiuksiini, olin jo niin vahva ja tempperamenttisena riuhtaisinkin itseni irti ja sivalsin häntä kämmenellä poskelle. Karjuin hälle päin naama että anna olla "piip" viimenen kerta kun kosket minuun. Siihen loppu.
Mutta ikävä myöntää että olin siis oppinut hänen väkivaltaiset metodit. Ei meille kyllä mitään muuta opetettukaan kun tunteista (eikä mistään arkiasioista kummempaa ) koskaan puhuttukaan.
Välit säilyi näenmäisenä mut häivyin heti sieltä ahdistavasta käpykylästä 10 luokan jälkeen läheiseen isoon kaupunkiin ja muistan vieläkin sen - ah niin sielua huumaavan vapauden tunteen- kukaan ei enää määrää minua, ei huuda ja tiuski, kukaan ei edes tunne minua kun kadulla kävelen. Ihanaa!
Emme tosin vieläkään sitten 40 vuoteen ole halanneet kuin väkinäisesti muutamia kertoja jossain hänen 60 tai 70 v juhlilla. Väleissä ollaan näennäisesti ja tekemisissä kerta-kaks vuoteen.
Olen monesti harmitellut kylmää ja etäistä, jopa inhon ja vihan tunnetta äitiäni kohtaan. Olen ymmärtänyt että hänellä oli vaikeaa hyvin nuorena yh äitinä, se oli häpeä siihen aikaan. Hänellä ei ollut edes normaaleita miessuhteita ennen kun vasta hänen ollessa joku 36 jollon tapasi nykyisen miehensä. Silloin hän muuttui silminnähden rennommaksi ja koska keskittyi enemmän mieheen minä sain olla rauhassa ja kotona ilmapiiri oli kai aika normaali.
Tunsin myös jossain kohtaa kateellisuutta niitä kohtaan joilla oli ehjä normaali hyvä perhe ja rakastavat kiltit (normaalisti käyttäytyvät) vanhemmat. Mietin millainen minä olisin ja mitä olisi elämässä tapahtunut toisin jos olisin saanut lapsena kokea oikeaa äidin rakkautta, kunnioitusta ja arvostusta ja olisi opetettu puhumaan tunteista, tai ei olisi ainakaan lyöty.
Toisaalta minun ei ole tarvinnut ikinä kokea alkoholin läsnäoloa kotona, äitini ei käyttänyt ikinä alkoholia, ei juo vieläkään pisaraakaan. Olen kiitollinen että sitä viinanhuuruista elämää ja ehkä väkivaltadta isää (tai ukkia) minun ei ole koskaan tarvinnut kokea.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämä otsikko on häirinnyt jo vuosia.
Siinä selvästi kysellään jotain äideiltä, joiden lapset ovat syntyneet 70 luvulla,
Vierailija kirjoitti:
Tämä otsikko on häirinnyt jo vuosia.
Siinä selvästi kysellään jotain äideiltä, joiden lapset ovat syntyneet 70 luvulla,
Voi hyvänen aika, älä anna tollasten pikkuasioiden häiritä..... ja vielä vuositolkulla.
Ihan ku omia ja lapsuudenystäviensä kotioloista tarinoita lukisi.
En viitsi toistaa samoja tarinoita.
Puhumattomuuden, negaation ja umpimielisyyden kulttuurissa olen itsekin elänyt.
Jos kaikki meni ok, niin oli rauhallista ja elettiin turvallisessa ympäristössä, ei nähty nälkää aina oli kyllä ruokaa ja vaateita, urheiluvälineitäkin sain, vaikkei rikkaita oltukaan.
Toisaalta jos en totellu saati sitten jos vastustin hyvin dominoivaa ja määräävää äitiä sain kyllä tuntea sen ihan fyysisesti nahoissani.
En nyt just muista että minua olisi koskaan kehuttu tai ainakaan mitenkään erityisesti kannustettu. Olin hyvä urheilussa ja jos voitin joskus jonku kisan ja toin pokaalin kotiin äiti saatto sanoo että "no omapa hyvä, onneks olkoon".
Ei hän kyllä toisaalta vähätellytkään, siitä olen tyytyväinen.
Moitteet ja toruminen sitten tuli kyllä korkojen kanssa.
Jälkeenpäin vanhempana ymmärsin että äitini purki minuun omaa pahoinvointiaan, elämätöntä nuoruuttaan, yksinäisyyttään (oli yh ja olin varmasti vain vahinko, ei kukaan 19v suunnittele yksin lasta).
Mene ja tiedä mutta ehkä taustani takia tiedin jo ihan ala-asteikäisenä etten halua lapsia. Enkä ole niitä hankkinutkaan, en ole missään vaiheessa muuttanut kantaani.
Äitini hoiti työkseen jossain vaiheessa 4-5 lasta kotonamme. Muistan kuinka inhosin niitä pentuja. Tajusin senkin vasta aikuisena, että olin mustasukkainen kun en itse saanut tuntea äidinrakkautta ja sitten hän osoitti huolenpitoa muiden penskoille. Tosin ei hän niitäkään paijannut muutakun ehkä yhyä tai kahta ihan tosi pientä nättiä söpöä vauvaa.
Tällä taustalla olen kuitenkin ihan ok pärjänyt elämässä....
yh selviytyjä äidin selviytyjä-suorittaja-omillaan pärjääjä ihminen olen.....
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan äiti on ollut pieni lapsi sota-ajan jälkeen. Silloin oli Suomessa kovat ajat. Oma äitini kuuli Talvisodassa Tampereelle pudotettujen pommien äänet kymmenien kilometrien päähän maaseudulle. Sukulaismiehiä tuotiin ruumisarkussa haudattaviksi. Me tämänpäivän yltäkylläisyydessä elävät emme ymmärrä kuinka kovilla Suomi oli.
Eikä vain sota-aikana, vaan myös "sotakorvaus ajan" vuoteen -52. Lapsikuolleisuus oli vielä suurta. Ihmisten syömä ruoka oli hyvin yksipuolista. Ei ollut sosiaalitukia, vaan töitä ja koulua myös lauantaisin. Äiteysloma oli 2kk, perhevapaista, talvilomasta, pekkasista jne. Ei osattu edes haaveilla.
Avioliiton ulkopuolinen raskaus ja varsinkin teini-iässä, olisi ollut "maailman loppu", jonka tuolloisia seurauksia ei nykyiset sukupolvet voi edes kuviteĺa.
Kuulostaa kovin tutulle.
Äiti ei aikoinaan halunnut että käyttäisin tamponeita. Itse kyllä käytti. Mun olisi pitänyt käyttää jotain halkoja joissa oli ohut teippi, joka ei meinannutkaan pysyä paikoillaan. Ostin ob:t viikkorahoilla.
Olin pullea lapsi. Vaatteiden osto oli kauheaa, kun äiti tiuski sovituskopissa että kun mikään ei mulle mahdu. Seuraavaksi mentiin pullakahville, ja tuputettiin se suurin nisupossu nenän eteen. Pullaa, jakkua ja keksiä oli aina kotona, ja nälkään piti syödä leipää. Vihanneksena oli porkkanaraastetta ja kurkkua. Niin, miksi mä olin lihava? Hirveesti olisi pitänyt liikkua, mutta koska olin lihava, kävely riitti minulle. Mun veljelle kustannettiin jalkapallo ja jääkiekko, vaikka hän kävi siellä lähinnä velvollisuudesta. Myöhemmin minulla on havaittu kilpirauhasongelma, joka lääkärin mukaan lienee synnynnäinen. Mutta vanhempieni mukaan mä vaan olin liian laiska ja söin liikaa.
Mä oon nyt 45. Koen, että ainoa asia missä olen onnistunut elämässäni vanhempieni silmissä on mun lapset.
Mun miehestä eivät oikein tykkää, olen kouluttautunut väärin (akateeminen työläisperheessä?), kaikki toiveet ja unelmat on aina mitätöity. Luuletko tosiaan että minusta on johonkin? (Isä) Äiti taas toppuutteli, että jos hakee kouluun missä sisään pääsee joku kolmas, niin kannattaa jättää hakematta ettei vaan pety, kun ei onnistu.
Äitini -48 ja minä -77 syntynyt. Meillä on äidin kanssa hyvät välit ja puhumme nykyään ihan kaikesta. Lapsena ja nuorena saimme äidiltä kaiken, mitä tarvitsimme ja edelleenkin voimme turvata häneen, jos kriisi iskee. Vaikeista asioista ei lapsuudessani puhuttu, ei ainakaan meidän lasten kuullen ja vasta aikuisena olen kysellyt. Nykyään äiti kyllä vastailee ja kertoo jopa mielellään vanhoistakin jutuista.
Äitini on ollut aina hyvin työpainotteinen. Pitää käydä koulut ja tehdä töitä. Niin meille opetettiin kotona. Ymmärrän sen, niin vanhempamme on kasvatettu.
Jotenkin minusta tuntuu, että me lapset olemme tavallaan kasvattaneet äitiä ja hän on myötämme omaksunut hieman rennomman ja avaramman kuvan siitä, miten ihmisen tulisi elää. Tosin meillä on ollut jo lapsesta asti hyvin mutkattomat välit äitiimme.
Olen paljon aikuisena miettinyt tätä, kun joitain tyttöjä syrjittiin kauan aikaa. Mielenkiintoni olisi nyt aikuisena tavata näitä syrjittyjä, koska näen heissä enemmän älykkyyttä ja inhimillisyyttä, kuin niissä toisissa, omissa porukoissani koulussa. En ollut kiusaajaporukoissa, mutta seurasin aina vierestä niissä ns. paremmissa porukoissa, kun kiusaajat kiusasivat. Kävivät ne välillä koettelemassa meitäkin, siinä laumatuki auttoi. Vaan ei ollut laumatukea kaikilla. Eikä sitten heillä kaverisynttäreitä koulun ulkopuolellakaan. Näin aikuisena, halua olla kaikin puolin vaikuttamassa, että lasten ja aikuisten kesken ollaan kaikki ihan ison maailman pikkuriikkisiä paskan atomeja, siinä määrin että ymmärrettäisiin että mikä pikkuriikkinen aika on täällä hengailla siten kun hengailee.