Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8042)
[quote author="Vierailija" time="05.07.2014 klo 21:54"]
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
[/quote]
Minä ajattelen niin, että äitisi on oman aikakautensa kasvatuksen tulos. Eli äitisi on sota-ajan lapsi ja silloin lapset kasvatettiin hieman eri tavoin, kuin nykyään. Hän on toiminut niin, kuin on oppinut toimimaan.
Meidän lapsemme kirjoittavat aaveella, että äitini on syntynyt (kuten minä) 60-luvulla ja hän oli sellainan ja tällainen ja ei ymmärtänyt sitä ja tätä. Silti minä olen yrittänyt tehdä parhaani sillä pohjalla, mikä minulla on ollut. Esikoisen aikaan varsinkin äitiys oli opettelua ja tuli tehtyä monia mokia.
Sellaista se elämä on. Oma äitini on syntynyt 30-luvulla ja kun hän on kertonut lapsuudestaan, ihmettelen, miten hän on niinkin täysjärkinen ihminen. Työnteko on todellakin ollut kunniassa, koska töitä oli pakko tehdä lapsesta saakka. Hän on parhaansa tehnyt ja niin teen minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 12:02"]
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 08:50"]
Ongelmien määrä on aina se sama. Vaikka kaikki olisi ollut lapsuudessa todella hyvin, pyritään etsimällä etsimään traumatisoivia asioita. Näin meidänkin lapset tulevat tekemään. Miksi äiti oli aina tietokoneella ja räpläsi puhelimella? Mun muistaakseni hän ei nostattanut ikinä katsetta pois niitten ruuduilta. Meniköhän edes öisin nukkumaan vai olikohan niitten kimpussa ympäri vuorokauden? Arvelen vähän et varmasti oli. Kukakohan meille ruuan toi? Äiti ei varmasti ikinä ruokaa tehnyt eikä pessyt vaatteita kunhan vaan tuijotti ruutuu.
[/quote]
Puhu vaan itsestäsi.
[/quote]
Oikeesti, tietyssä iässä ihminen analysoi lapsuutta kovastikin ja silloin eteenkin löytyy kaikki syyt onnettomaan lapsuuteen vaikka sen ei olisi aikaisemmin huomannutkaan. Jotkut jenkki psykologit oikeesti väittävät näin. Tämä nyt vaan oli esimerkki joka sai poruukan harmistuksiin. Tulevaisuudessa kuitenkin saatetaan antaa psykoterapiaa tietotekniikan uhreille.
Vaan eikös 40-50 luvuilla syntyneiden pitänyt olla juuri se vapaan seksin ja huumeiden hippisukupolvi? Vai onko toi vaan joku myytti?
Olen syntynyt vuonna 1975, ja ap:n viestit voisivat olla minun kirjoittamiani.
Mielestäni tähän keskusteluun on turha tulla vähättelemään ja pilkkaamaan niiden, jotka eivät ap:n kuvausta tunnista. Etenkin kun hän kuvaa juuri vähättelyä ja pilkkaa. En käsitä, miksi ulkopuoliset tulevat tällaiseen ketjuun puolustamaan noita heille tuiki tuntemattomia äitejä - MEIDÄN äitejämme, ei heidän.
Kun miehet puhuvat isiensä laiminlyönneistä, ei siihen tule heti joku sivustaseuraaja pätemään ja tuntemattomien ihmisten henkilökohtaisia kokemuksia mitätöimään. Miksi helvetissä tämä tapahtuu aina naisten kesken?
Viestien samankaltaisuus kertoo vain siitä, että kirjoittajat ovat todella samaa sukupolvea. Selvästi eri ihmisiä, joilla samanlainen, viellä kasarilla kouluissa vaalittu kirjoitustyyli. Sama puhetapa, sama muistelutapa, selvästi saman äidinkielenopetuksen satoa. Juuri tuo kielen samankaltaisuus kertoo siitä, että viestit ovat aitoja aikalaismuistoja.
Niitä on minullakin. Veljeni ovat kertoneet, että äiti yhä saattaa käydä heidän taskuillaan ja että heidän ja heidän tuttaviensa sivuilla vieraillaan säännöllisesti äitini IP-osoitteesta. Joskus vieläkin kuulemma äiti saattaa heittää jonkin piikin, joka perustuu hänen "vakoilemiinsa" tietoihin. Surullistahan se vähän on.
Huomiot koskettamisesta ovat mielenkiintoisia. Meillä äiti esimerkiksi halaa vain veljiäni, miestäni ja lapsiani. Pyysin häntä joskus hieromaan jumittavaa hartialihastani, kun tuntui, että jännityspäänsärkykohtaus tekee tuloaan. Hän hieroi kohtuuttoman kovaa noin viisi sekuntia ja haki sitten särkylääkepaketin.
Anna-Leena Härkösen romaanissa Avoimien ovien päivä on kuvattu hyvin samanlainen äiti kuin meillä täällä. Erityisen hyvin on käsitelty tuota kosketusta. Päähenkilön äiti yllättäen lyö tytärtään selkään. Se on hänen versionsa äidillisestä olalle taputtamisesta. Hän ei osaa hellää, huolehtivaa kosketusta, ei uskalla antaa sellaista, häpeää tunteita eikä halua tyttären ylpistyvän huomiosta - näin tulkitsen. Lopputuloksena outo äkillinen läimäys ja hermostunutta naureskelua.
Ap, kiitos kun aloitit tämän keskustelun!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 01:18"]Tuntui niin uskomattomalta lukea tekstiäsi. Ihan kuin äitini, joka on syntynyt -50 luvun alussa. Minä 30 vuotta myöhemmin. Olen myös edelleen ihmeissäni äitini käytöksestä ja olen oikeastaan luovuttanut sen suhteen, että ymmärtäisin. Keskustella olen yrittänyt, mutta se ei onnistu. Lähinnä säästä ja lasten asioista toki puhumme.
Olen niin kaivannut äitiä, johon turvata ja jonka kanssa jakaa asioita. Ja ollut niin surullinen, kun sellaista suhdetta meillä ei ole. En tiedä mistä nuo asiat kumpuaa, äitini äiti kuitenkin keskusteli syvällisistäkin asioista kun olin lapsi. Ja minäkin käytin paperia siteinä tai jouduin varastamaan kavereiden kaapeista, ihan kamalaa. Ja kuljin välillä liian pienissä vaatteissa ja rikkinäisissä kengissä. Vanhemmat kyllä ostelivat sijoitusasuntoja eli rahasta ei puutetta ollut.
[/quote]Jatkan vielä. Lapsena olisi ollut ihana jakaa asioita sellaisen kanssa, jolla on elämä samanlaista kuin itselläni. Sitä ajatteli, että on ainoa vaikka näistäkin viesteistä päätellen monilla muilla on ollut samanlaista. Onneksi pääsin isovanhemmilleni usein näkemään tavallisen onnellisen parisuhteen mallia sekä myös ystävieni luokse päivittäin kun kotona en pystynyt olemaan. Äitini ongelma oli/on aiemmin mainittujen lisäksi myös pahat neuroosit ja kontrolloiminen jopa niinkin pitkälle, saako wc:ssä käydä ja milloin sekä milloin missäkin huoneessa sai olla. Jos jonkun huoneen lattiaa ei oltu pesty kuin pari kertaa päivän aikana, sinne ei saanut mennä jos itse oli suihkussa käynyt eli jalat puhtaat.
Miten suhtautua omaan äitiin, joka ei tunnista tehneensä mitään väärää? Ja isään joka oli/on niin alistettu ettei koskaan suojellut meitä lapsia äidin käytökseltä? Kuitenkin lasteni takia haluan että heillä on isovanhemmat. Ja pieninä annoksina ovatkin suht normaaleja lasten seurassa kun leikkivät ja lukevat kirjoja. Oma viha vain meinaa puskea pinnalle :(
Uskomaton määrä niin tutun kuuloisia tarinoita...
Mun äiti on akateemisesti koulutettu ikänsä nuorten kanssa työskennellyt arvossa pidetty ammattilainen. kukaan hänet tunteva ei ikinä uskoisi, että sama ihminen kohteli lapsiaan kuin alhaisinta saastaa.
Ivallisuus, halventaminen, kannustamattomuus, henkinen alistaminen..."kasvatuksen"kulmakivinä ja hän sai minut kokemaan traumatisoivaa syyllisyyttä siitä , etten osannut "ees omaa äitiään kunnioittaa!!" olin 30 v kun mulle vasta kirkastu, että kunnioitushan pitäisi teoillaan ansaita..! siihen asti itsekin pidin itseäni ihan paholaisen epäsikiönä kun en ees äitiäni osannu kunnioittaa.
Ekoja "seurustelusuhteita" teininä kuvailtiin tietty huoraamiseksi ja likaiseksi. Arveli kerran perheen kuullen, että mulla taitaa "sormi eksyä vittuun vai eksyykö se perseeseen" no enpä ollut ikinä itteeni kosketellut saati pojan antanu koskea...ja menikin yli 20-v:ksi ennekuin neitsyyteni menetin. nyk.miehelleni ja ainoalleni ;-)
Pakotti mut harrastamaan kaikkea mitä vihasin ja mihin mulla ei luontaisia taipumuksia ollut. mutta kun pianonsoitto ja baletti oli hienoja harrastuksia. olen pirun epämusikaalinen ja vihaan pianon ääntäkin. itkin aina ennen pianotunteja ja kun opettaja ihmetteli punaisia silmiä joskus,äiti selitti pilkallisesti mun nukkuneen tunnin alkuun. ja mä myöntelin näin olevan etten raivostuttaisi äitiä.
vittu miten sairasta. oikein oksettaa lukea tätä...
Itse pitää itseään oikein hyvänä virheettömänä äitinä eikä voi käsittää miksen koskaan soita tai kyläile perheeni kanssa. (kirjaimellisesti jouluna ja juhannuksena käydään. tuloksena monen päivän päänsärky.) sen täytyy johtua siitä että olen kiittämätön kakara, jolla on tää elämä ollut alusta alkaen aivan liian helppoa. Eikö.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
75, hyvä kun jaoit kokemuksesi, saatiin miesnäkökulmaa. Jotain tuollaista olin jo meidänkin perheen miesväestä ounastellut.
Meillä isä luki kirjeet ja päiväkirjat siteeraten niitä ivallisesti kylässä käyville ystävilleni, vanhempien vieraille, sukulaisille ja opettajilleni. Hän myös arvosteli kroppaani. Äiti maireana kuunteli vieressä. Joskus isän tylytyksen jälkeen, kun menin huoneeseeni itkemään, äiti tuli oven taa ilmoittamaan, että mun pitää mennä pyytämään isältä anteeksi "ylpeää" käytöstäni. Isä haukkui myös äitiä ja naisia ylipäätään. Äiti sai siitä jotain outoa tyydytystä. Ei ole mitään logiikkaa näissä vanhempieni asenteissa.
On kiintoisaa kuunnella, kun vanhempani arvostelevat ihmisiä. Usein toistuva moite on, että joku oli "ylpeä" tai että joku "porasi" (itki, murtui)...
Julkisuuden henkilöistä puhuessaan he viittaavat miehiin nimellä ja naisiin pilkkanimellä. He ihailevat pelkästään miehiä, ja kaikkia naiset ovat "länkisääriä", "sössöttäjiä", "kullin lutkuttajia" (esim. mieskansanedustajien naisavustajiin viitataan tällä fellaationimityksellä), "ämmiä". On todella vaikea seurata keskustelua, kun en edes tajua, ketä naista he kulloinkin arvostelevat. Sen tajuan, että keskustelun tarkoitus on viestiä, että minäkin olen nainen ja siten tyhmä ruma huora.
Vanhemmillani ei ole päihde- tai muutakaan elämänhallinnan ongelmaa. Ainoa ongelmansa lienee, että sattuivat tekemään lapsia, joista haukkumisesta huolimatta tuli heitä menestyneempiä. Voi voi.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 15:41"]
75, hyvä kun jaoit kokemuksesi, saatiin miesnäkökulmaa. Jotain tuollaista olin jo meidänkin perheen miesväestä ounastellut.
Meillä isä luki kirjeet ja päiväkirjat siteeraten niitä ivallisesti kylässä käyville ystävilleni, vanhempien vieraille, sukulaisille ja opettajilleni. Hän myös arvosteli kroppaani. Äiti maireana kuunteli vieressä. Joskus isän tylytyksen jälkeen, kun menin huoneeseeni itkemään, äiti tuli oven taa ilmoittamaan, että mun pitää mennä pyytämään isältä anteeksi "ylpeää" käytöstäni. Isä haukkui myös äitiä ja naisia ylipäätään. Äiti sai siitä jotain outoa tyydytystä. Ei ole mitään logiikkaa näissä vanhempieni asenteissa.
On kiintoisaa kuunnella, kun vanhempani arvostelevat ihmisiä. Usein toistuva moite on, että joku oli "ylpeä" tai että joku "porasi" (itki, murtui)...
Julkisuuden henkilöistä puhuessaan he viittaavat miehiin nimellä ja naisiin pilkkanimellä. He ihailevat pelkästään miehiä, ja kaikkia naiset ovat "länkisääriä", "sössöttäjiä", "kullin lutkuttajia" (esim. mieskansanedustajien naisavustajiin viitataan tällä fellaationimityksellä), "ämmiä". On todella vaikea seurata keskustelua, kun en edes tajua, ketä naista he kulloinkin arvostelevat. Sen tajuan, että keskustelun tarkoitus on viestiä, että minäkin olen nainen ja siten tyhmä ruma huora.
Vanhemmillani ei ole päihde- tai muutakaan elämänhallinnan ongelmaa. Ainoa ongelmansa lienee, että sattuivat tekemään lapsia, joista haukkumisesta huolimatta tuli heitä menestyneempiä. Voi voi.
[/quote]
Niin paljon samaa kuin minun perheessäni. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt kuinka sovinistisessa ilmapiirissä kasvoin. Äidille tuli naistenlehtiä, ja esim. Me Naiset -lehti tunnettiin meillä nimellä Me Käpyhaukat. Kaikki julkisuuden naiset lytättiin, sama oliko poliitikko, urheilija, missi vai astronautti. Minunkin koulumenestykseni aineissa joissa olin hyvä (kielet), oli pelkkää hyvää tuuria ja "kielipäätä" joka teki ahkerointini tyhjäksi. Sitten taas pärjäämättömyys "miehisissä aineissa" kuten matematiikka ja fysiikka, oli silkkaa omaa tyhmyyttäni.
En ikäväkseni voi unohtaa kotona soitettua musiikkia. Samalla kun minun hinkuni päästä 10-12-vuotiaana nuorisotalon mehudiskoon teki minusta pikkuhuoran, soi meillä kotona Seitsemän seinähullua tms. "Mä Ullan kanssa leikin vuodet lapsuuden, ja koulutiekin meillä oli yhteinen, mut kaikki sitten muuttui aivan yllättäin, mä seisoin monttu auki kun mä Ullan näin. Mikä puserossa pullottaa, en tiedä mutta arvatkaa, kuin kaksi suurta kurpitsaa, mikä puserossa pullottaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä luulen, että jokainen ihminen yrittää aikuisena puida lapsuuden traumaansa jollakin tavalla. Minä esimerkiksi halaan lastani päivittäin ja sanon hänelle, että rakastan häntä ihan hirveästi. Se johtuu siitä, että minä en tuntenut lainkaan olevani tärkeä omille vanhemmilleni enkä ole eläissäni kuullut heidän sanovan minulle, että he rakastavat minua. Mieheni taas ostaa aika paljon kalliita vaatteita, koska lapsena heillä ei ollut varaa kuin yhteen ainoaan päällivaatekertaan. Kun vaatteet pestiin, oltiin se päivä kalsareillaan. Ap:n äiti on synyt sodan jaloissa taikka pian sen jälkeen. Se varmaan vaikuttaa siihen, millainen äiti hänestä sitten aikanaan tuli.
Aivan mahdotonta miten samankaltaista voi olla...
Olen monesti miettinyt onko äidin ijällä merkitystä?, vaikuttiko sota? Mikä helvetti oikein oli??
Miksi tehtiin lapsia, kun ne "hyljättiin" heti kun vähääkään pysty ittestään huolehtimaan, ei ollu kunnon vaatteita, talvikengissä oli pohjassa reikä, en mä osannut ees pyytää uusia kenkiä. Vaatteita ei juurikaan osteltu, ei uusina ainakaan ja jos niin niin ei ainakaan mitään muuta kuin halpahalli kamaa.
Ruokaa ei äitini tehnyt säännöllisesti sen jälkeen kun olin kolmasluokkalainen, maanantaina keitti kattilallisen riisi/keittojuures/jauhelihamössöä ja sitä kakara sai syödä viikon..
Rahaa ei mihinkään, elokuvissa kävin teinivuosina kerran, johon sain rahan, en huvipuistoissa, ei grillillä, eihän nyt
Tuollaisiin turhuuksiin, konserteista puhumattakaan!!!
Oli toisaalta lohdullista lukea että on muita.
Äitini -48 ja minä -81
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 16:07"]
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 15:41"]
75, hyvä kun jaoit kokemuksesi, saatiin miesnäkökulmaa. Jotain tuollaista olin jo meidänkin perheen miesväestä ounastellut.
Meillä isä luki kirjeet ja päiväkirjat siteeraten niitä ivallisesti kylässä käyville ystävilleni, vanhempien vieraille, sukulaisille ja opettajilleni. Hän myös arvosteli kroppaani. Äiti maireana kuunteli vieressä. Joskus isän tylytyksen jälkeen, kun menin huoneeseeni itkemään, äiti tuli oven taa ilmoittamaan, että mun pitää mennä pyytämään isältä anteeksi "ylpeää" käytöstäni. Isä haukkui myös äitiä ja naisia ylipäätään. Äiti sai siitä jotain outoa tyydytystä. Ei ole mitään logiikkaa näissä vanhempieni asenteissa.
On kiintoisaa kuunnella, kun vanhempani arvostelevat ihmisiä. Usein toistuva moite on, että joku oli "ylpeä" tai että joku "porasi" (itki, murtui)...
Julkisuuden henkilöistä puhuessaan he viittaavat miehiin nimellä ja naisiin pilkkanimellä. He ihailevat pelkästään miehiä, ja kaikkia naiset ovat "länkisääriä", "sössöttäjiä", "kullin lutkuttajia" (esim. mieskansanedustajien naisavustajiin viitataan tällä fellaationimityksellä), "ämmiä". On todella vaikea seurata keskustelua, kun en edes tajua, ketä naista he kulloinkin arvostelevat. Sen tajuan, että keskustelun tarkoitus on viestiä, että minäkin olen nainen ja siten tyhmä ruma huora.
Vanhemmillani ei ole päihde- tai muutakaan elämänhallinnan ongelmaa. Ainoa ongelmansa lienee, että sattuivat tekemään lapsia, joista haukkumisesta huolimatta tuli heitä menestyneempiä. Voi voi.
[/quote]
Niin paljon samaa kuin minun perheessäni. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt kuinka sovinistisessa ilmapiirissä kasvoin. Äidille tuli naistenlehtiä, ja esim. Me Naiset -lehti tunnettiin meillä nimellä Me Käpyhaukat. Kaikki julkisuuden naiset lytättiin, sama oliko poliitikko, urheilija, missi vai astronautti. Minunkin koulumenestykseni aineissa joissa olin hyvä (kielet), oli pelkkää hyvää tuuria ja "kielipäätä" joka teki ahkerointini tyhjäksi. Sitten taas pärjäämättömyys "miehisissä aineissa" kuten matematiikka ja fysiikka, oli silkkaa omaa tyhmyyttäni.
En ikäväkseni voi unohtaa kotona soitettua musiikkia. Samalla kun minun hinkuni päästä 10-12-vuotiaana nuorisotalon mehudiskoon teki minusta pikkuhuoran, soi meillä kotona Seitsemän seinähullua tms. "Mä Ullan kanssa leikin vuodet lapsuuden, ja koulutiekin meillä oli yhteinen, mut kaikki sitten muuttui aivan yllättäin, mä seisoin monttu auki kun mä Ullan näin. Mikä puserossa pullottaa, en tiedä mutta arvatkaa, kuin kaksi suurta kurpitsaa, mikä puserossa pullottaa".
[/quote]
Olin 4-5-v kun lauloin kerrostalopihan keinussa kotona kuulemaani, se meni näin: "Jestas sentään, mitkä rinnat. Täytyy antaa, täydet pinnat. Jestas sentään, sun kanssas vasta hauskaa ois". En enää muista kuka laulustani vanhemmilleni kertoi, mutta sen muistan, että sain selkääni. Ryömin eteisen lattialla ja isä hakkasi paksulla nahkavyöllä minua, äiti seisoi kädet puuskassa vieressä katsomassa. Kun pissasin alleni, äitini sanoi "No niin, riittää".
Haluaisin olla muistamatta näitä juttuja, mutta en voi.
91
Oli mielenkiintoinen aloitus ja ketju! Aivan kuin oma lapsuuteni (isoäiti -10, äiti -53, minä -80). Vaatteet ja välttämättömät tavarat ruinasin tai varastin. Harrastuksia kyllä oli ennen lamaa (aika ristiriitaista...). Häpeä helpotti aikuistumisen myötä ja asetettuani rajat äitini tiuskimiselle. Nykyään välini äitini kanssa ovat "hyvät" mutta eivät millään muotoa läheiset. Olisi itsemurhaa kertoa omista ajatuksistaan, tunteistaan tai toiveistaan. Ap:lle ei se äitisi siitä mihinkään muutu. Hyväksy hänet äläkä ota itseesi. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
94, minulla sama kokemus. Isä huudatti autossa mm. Mari Rantasilan Auringossa-kappaletta, jossa päähenkilö, nuori tyttö, masturboi, "avaa pienet reidet, vie pientä sormea ylös ja alas". En ymmärtänyt, mistä laulussa on kyse. Kerroin tästä laulusta pihan lapsille. Kotona isä hakkasi mut.
Joku kummasteli ovatko tarinat samalta kirjoittajalta. Minusta näyttää siltä, että me näiden äitien kasvattamat tytöt osaamme ainakin kieliopin ja hiotun kirjoitustyylin.
Tarinat ovat kuin omasta elämästäni. Tosin sairastamiseen äitini suhtautuu eri tavalla: sydänkohtaus on aina ollut viimeinen vipuvarsi, johon turvaudutaan jos ei meinaa muuten sujua. Sairauksilla mässäillään, kerrotaan tutuille ja tuntemattomille. Äitiä ei voi kukaan voittaa, kun sairauksista on kyse.
Mun äiti on syntynyt -43, ja moni asia kuulostaa oikein tutulta teidän kirjoituksissanne. Äidinisällä oli sodan jälkeen alkoholiongelmaa useamman vuoden, mikä varmasti vaikutti paljonkin äitiini, sittemmin ukki raitistui.
Seksistä ei puhuttu. Ymmärsin, että seksuaalisuus oli jotakin likaista. Muistan meillä olleen joskus hoidossa ikäiseni pojan, ja kerran sitten olimme vähän tutkineet toisiamme, siis ehkä noin 3-v, ihan pieniä oltiin. Muistan kuinka äitini suuttui kun huomasi meidät katselemassa toistemme alapäätä, eikä se poika saanut enää tulla meille.
Kuri oli aika kova, piti olla kiltti ja reipas, ei olisi saanut kiukutella, äiti uhkasi lyödä. Muistaakseni joskus löikin, alle kouluikäisenä.
Poikien kanssa ei saanut olla, eka seurustelusuhde 17-vuotiaana oli sekin hyvin epäilyttävää... etten vaan nyt tuhoa elämääni (=tule raskaaksi).
Kuukautisista minulle kertoi mummoni, jolle omat kuukautiset olivat tulleet yllätyksenä. Äiti kyllä osti aina siteitä kaappiin. Niitä paksuja, jotka näkyivät housujen läpi. Terkkarikin kyllä silloin neuvoi, että kuukautisten aikaan pitäisi käyttää hametta.
Vaatteet käytiin ostamassa äidin kanssa. Teinimuoti oli "hirvittävää", eikä sellaista turhuutta ostettu. Äidin mielestä se oli massamuotia ja typerää. Rintsikat otin ensin äidin vanhat, liian isot, ja olisin tarvinnut jo aiemmin, äiti ei vaan huomannut. Kävi sitten mun kanssa ostamassa muutamat. Kaupassa puhui, että kai tämä jo tarvii, sellaiset ihan pienet.
Kulttuuritapahtumissa kyllä kuljettiin, ja matkustettiinkin oikeastaan poikkeuksellisen paljon.
Koulussa piti olla hyvä. Äiti huusi minulle, jos sain huonomman kuin kiitettävän.
Äiti luki päiväkirjat, kirjeet, tutki laatikot, taskutkin varmaan. Hän on ollut yhden kerran meillä hoitamassa lapsia viikonloppumatkan ajan, ja oli silloinkin tutkinut laatikot ja lukenut mm. miehelleni kirjoittamani kirjeen. Ei kertonut sitä tehneensä, mutta kertoi kirjeen sisällöstä.
Pelkäsin pienenä aina, että pahoitan äitini mielen. Silloin hän meni hiljaiseksi, meni pitkälleen, kun "alkoi ottaa sydämestä". Pelkäsin, että hän kuolee. Sydämestä alkoi ottaa aika pienistäkin asioista, jos en "ollut kunnolla". Jotenkin äitini on myös aika tuomitseva, pitkään tuntui,ettei mikään riitä, etten ole koskaan tarpeeksi hyvä. Tai osaa kasvattaa ja hoitaa lapsiani hyvin. Toisaalta äidinäiti oli minusta jotenkin suvaitsevampi ja hänellä oli paljon aika nykyaikaisia ajatuksia, meillä oli hyvät ja läheiset välit.
Kiitos ap, että otit tämän aiheen esille, herätti paljon ajatuksia ja mietityttää edelleen.
[quote author="Vierailija" time="06.07.2014 klo 16:33"]
Joku kummasteli ovatko tarinat samalta kirjoittajalta. Minusta näyttää siltä, että me näiden äitien kasvattamat tytöt osaamme ainakin kieliopin ja hiotun kirjoitustyylin.
[/quote]
Tämä lienee... kehu?
Nykynuoret nauttivat 1970-luvun ja 1980-luvun pukeutumistyyleistä. Mitä he eivät onneksi saa omakohtaisesti kokea, on ajan tunkkainen sovinismi ja naisviha Suomessa, etenkin maaseudulla. Aikauslehtien vitsipalstat, joissa pikkurouva levittää lääkärille. Lehtien pilapiirrokset, joissa johtajan pöydän alta tulevat sihteerin sääret. Uuno-tapa puhua vaimolle. Speden ja muiden huumori, jota kukaan ei ole vieläkään kyseenalaistanut. Eiväthän nykynuoret tajua, että vaikka se oli junttia, se otettiin arjessa ihan tosissaan, "naisen logiikka", jolle miehen kuuluu öhötellä. Peppuja hierovat ihraiset missikeisarit, valtava määrä veijarimaisia iskelmiä naisten huoruudesta. "Viattomista" laulunsanoista tuli sitten hokemia. Nuori tyttö harjoittelurintsikoissaan häpesi, kun miesporukka hoilotti pilkaten kaksimielistä "avaa rakas, avaa hakas". Nykynuorta toi lyriikka vain naurattaa, onpa hölmöä ja viatonta!
Jos ei ole elänyt tuota aikaa, ei voi ymmärtää tätä ilmiötä. Nykyään koko populaarikulttuuri on avointa seksin mankumista ja saa ollakin. Kenenkään ei tarvitse hävetä. Asioille nauretaan. Tyttö voi muuttaa kaupunkiin. Silloin aikoinaan oli kuitenkin niin, että kun isä kuuli radiosta isotissistä naista käsittelevän laulun, joka kiihotti häntä, lataus purkautui oman tyttären kyyläämisenä ja huoritteluna. Se oli niin uskomattoman tunkkaista!
Moneilla tapaa tuttua. Henkinen etäisyys ja tiuskiminen jne. Tosin perusjutut olen saanut eikä siteitä tarvinnur ostaa itse; vaikka esim kuukautisiin suhtauduttiin häpeillen. Äidin lapsuus ei tainnut olla helppo, isä kuoli ja hänen piti pienestä asti paiskia töitä ja huolehtia pikkusisaruksista.
Olen aivan ihmeissäni, miten voi olla niin paljon samanlaisia kokemuksia muilla 70-luvulla syntyneillä! Meillä ei koskaan puhuttu oikeista asioista. Jos oli ongelmia koulussa tai näissä naiseksi kasvamiseen liityvissä asioissa, piti vain yrittää jotenkin selviytyä yksin. Heikkous katsottiin meidän lasten häpeäksi ja turhaksi rasitteeksi vanhemmille. Piti olla kiltti, ahkera ja tottelevainen. Joku mainitsi siitä, että sairastuminen oli heikkoutta ja tuntui, että epäillään teeskentelystä. Minulla on sama kokemus.
Kun minulle ei ostettu rintsikoita, käytin yksiä jostakin löytämiäni väärän kokoisia hyvin vanhanaikaisia liivejä, joita sitten salaa pesin. Kuukautisista ei oltu etukäteen mitään kotona puhuttu. Toki tiesin periaatteessa niistä, olihan koulussa kerrottu ja olin Suosikista lukenut. Silti niiden alkaminen tuntui todella häpeälliseltä. Herätä aamulla sänky veressä. Silloin äiti pari sanaa asiasta mainitsi, ihan ystävälliseen sävyyn kylläkin. Sellaisia paksuja siteitä löysin jostakin kaapista, mutta niitä ei aina ollut riittävästi.
Meillä ei hyväksytty mitään diskoja, liian meneväisiä kavereita eikä myöhemmin todellakaan seurustelua tms. Ihan kuin poikiin tutustuva tyttö olisi vanhempien mielestä ollut lähes huora...
Elämä oli lähinnä kotona olemista, työntekoa ja läksyjen lukua. Kouluvaatteita taisi olla parhaimmillaan 2 paitaa ja kahdet housut. Omaa rahaa tai vaatekauppoja ei paikkakunnalla ollut, joten ei oikein itsekään voinut asiaa auttaa.
En ole edelleenkään yhtään läheinen vanhempieni kanssa, mutta en jaksa enää useinkaan olla katkera. Syntymäkodissa käyminen tuntuu velvollisuudelta. Toimeen tullaan, mutta en todellakaan ole siellä oma itseni. Kokemuksista on seurannut se, etten koskaan missään tapauksessa suostu elämään esimerkiksi parisuhteessa niin, ettei kaikista asioista voi puhua suoraan. Nyt yli 30-vuotiaana elämä alkaa tuntua oikein hyvältä. Teen siitä sellaista kuin itse haluan :). Teki minulle hyvää muuttaa kauas kotipaikkakunnalta. Harvempiin vierailuihin on siis ihan hyväksyttävä syy.