Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Aika ihmeellistä olen syntynyt -60 luvulla,kaksi jo aikuista tytärtä..enkä kyllä saa kiinni esitetyistä väitteistä ja kyllä käyn matkoillakin tytärten kaa. Ei edes edesmennyr äitini ollut tuollainen,terveyssiteet ja rintaliivit hankittiin.Kesätöitä tehtiin osa kesää,mutta paljon muutakin.
Itselläni on aivan päinvastainen kokemus äidistä, kuin sinulla. Myös perhetuttavien äidit olivat kylmiä ja kohtelivat lapsiaan kaltoin. Yhdessä lapset varoivat aikuisia. Ulospäin lasten todellinen kaltoinkohtelu ei näkynyt minkään perheen kohdalla, paitsi vanhempien etäisinä väleinä lapsiinsa. Ja lasten vähättelynä. Kesätöissä nämäkin lapset kävivät, rahoittivat itse kulujaan.
Ymmärrän, että sinun on vaikea saada kiinni muiden kokemuksista, koska et ole sitä itse kokenut. Jokaisen aikuisen olisi hyvä oppia tunnetaitoja senverran, että ymmärtävät ettei kaikilla ole samanlaista kuin heillä itsellään. Olen minäkin nähnyt naapurien lapsien ja koulukavereiden kotona normaalia lasten hyvinkohtelua ja lasten arvostusta. Siksi muiden kotona viihdyin hyvin lapsena. Lapsena en kuitenkaan ymmärtänyt kotiväkivaltaa, luulin että se on normaalia kulisseissa. Ei lapsiin kohdistuvasta väkivallasta silloin puhuttu, eikä välitetty. Se sai vaan tapahtua. Silloisella lapsella ei ollut mitään mahdollisuutta tuulla kuulluksi tai pelastetuksi. Lapset ymmärsivät kuulemansa, että jos jotain puhuu kotiasioista ulkopuolisille, joutuu hirveään laitokseen. Näin vanhemmat neuvoivat monologina ylväinä, kaikkitietävinä, fyysisellä, henkisellä ja rahallisella väkivallalla. Ja tekivät selväksi, ettei lapselta kysytä koskaan mitään. Ajattele, miten hirveä on lapsen tilanne ollut tuolloin.
Kaikenkukkuraksi lapsena ja aikuisenakin joutui kuuntelemaan 40-luvulla syntyneiden vanhempien ikuisia kestäviä kertomuksia, miten hienoa heidän lapsuutensa on ollut. Ei heidän vanhempansa kaltoinkohdellet lapsiaan, ryypäten ja bailaten. Kertokaapa näkemyksiä, miksi kaikki kääntyi salatusti nurinpäin 70 -luvulla?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten lasten ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa, jos ei halua. Kukaan ei pakota aikuista ihmistä kyläilemään vanhempien tai appivanhempien luona, jos nämä kyläilyt aiheuttavat huonoa oloa, katkeruutta ja pahaa mieltä.
Oi se syyllistäminen ja lopulta vaivojen keksiminen, kun ei ole näkynyt ettekä ole käyneet ja milloin tulette! Kyllä nyt on niin huono olo ollut etten tiedä mistä johtuu, hoiditko jo x ja x ja x asian, tulkaa, olen niin yksinäinen! Mitään muuta elämää ei ilmeisesti ole kuin omat (välillä skitsofreenisiakin piirteitä saavia) vaivat ja se, että pääsee naukumaan lapsia käymään. Minäminäminäminä. Eläkää vain minulle.
Meillä lapsilla ei ikinä ollut kaverisynttäreitä eikä kotiin saanut tuoda kavereita muutenkaan. Kun tulimme teineiksi, tytöille kerrottiin kuukautisista ja peloteltiin poikien himohormoneista. Veli sai mennä ja tulla miten halusi, ottaa viinaa ja pyöriä kirkonkylällä, mutta tyttöjen piti olla kotona vahtimassa siveyttään. Äiti oli moraalipoliisi ja isä peesasi taustalla. Jos halusi rahaa, piti tehdä töitä sukulaisten maatilalla ryöstöpalkalla. Isä osti joskus jokaiselle pienen lakupötkön, muuten karkkia ei saatu lainkaan. Jokainen meistä lähti kotoa pitkän matkan päähän voidakseen elää omannäköistä elämää. Pahinta oli henkinen väkivalta, joka jatkuu vieläkin jos erehdyn soittamaan äidille.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten lasten ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa, jos ei halua. Kukaan ei pakota aikuista ihmistä kyläilemään vanhempien tai appivanhempien luona, jos nämä kyläilyt aiheuttavat huonoa oloa, katkeruutta ja pahaa mieltä.
Oi se syyllistäminen ja lopulta vaivojen keksiminen, kun ei ole näkynyt ettekä ole käyneet ja milloin tulette! Kyllä nyt on niin huono olo ollut etten tiedä mistä johtuu, hoiditko jo x ja x ja x asian, tulkaa, olen niin yksinäinen! Mitään muuta elämää ei ilmeisesti ole kuin omat (välillä skitsofreenisiakin piirteitä saavia) vaivat ja se, että pääsee naukumaan lapsia käymään. Minäminäminäminä. Eläkää vain minulle.
Sitten kun on kerrannut väkivaltaiselle vanhemmalle miten kohteli lastaan, sitten vasta alkaakin kovalla teholla aikuisen lapsen haukkuminen. Sen jälkeen sairausvaivoista viestittelyt, kun aikuinen lapsi ei enää vastaa. Minäminäminä, juuri näin. Työpaikoille soitellaan ja vaaditaan piiiitkiä kuunteluja aikuiselta lapselta. Pitäisi kuunnella eläkeläisen vaivoja, juoruja, muiden haukkumisia, ihmiseltä jonka työ on ollut oloneuvos. Minkäänlaista normaalia kommunikointia ei koskaan ollut, eikä näköjään tule olemaan. On se kumma, kun muiden ihmisten kanssa kommunikointi sujuu aikuiselta lapselta muiden kanssa, mutta ei ikinä väkivaltaisen vanhempansa kanssa. Ja se väkivalta jatkuu ja jatkuu, edelleen siltä väkivaltaisen jo vanhan vanhemman puolelta. Melkoinen kohtalo, piilossa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Aikuisten lasten ei tarvitse olla missään tekemisissä vanhempiensa tai appivanhempiensa kanssa, jos ei halua. Kukaan ei pakota aikuista ihmistä kyläilemään vanhempien tai appivanhempien luona, jos nämä kyläilyt aiheuttavat huonoa oloa, katkeruutta ja pahaa mieltä.
Oi se syyllistäminen ja lopulta vaivojen keksiminen, kun ei ole näkynyt ettekä ole käyneet ja milloin tulette! Kyllä nyt on niin huono olo ollut etten tiedä mistä johtuu, hoiditko jo x ja x ja x asian, tulkaa, olen niin yksinäinen! Mitään muuta elämää ei ilmeisesti ole kuin omat (välillä skitsofreenisiakin piirteitä saavia) vaivat ja se, että pääsee naukumaan lapsia käymään. Minäminäminäminä. Eläkää vain minulle.
Olisihan se varsin mukavaa tavata omia vanhempiaan. Pidän sitä normaalina. Normaalia on myös, ettei aikuisia ihmisiä aleta ivaamaan kun jalkansa saa porstuasta sisään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat syntyneet 1946 ja minä 1973. He ja kaikki heidän ystävänsä olivat seitkytlukuisen valistushenkisiä ja kasvattajina tietoisesti edistyksellisiä. Lapsia kannustettiin ja kuukautisista ja murrosiästä puhuttiin avoimesti, koska niin uusissa psykologian teoksissa kehotettiin tekemään. He nimenomaan halusivat tehdä asiat toisin kuin edeltävät sukupolvet, ja tämä julistuksellisuus sai myös koomisia piirteitä. Siteetkin osti yleensä isä samalla kun kävi ruokakaupassa.
Huomasin kyllä lapsena, että kavereiden kodeissa oli erilaista. Monet äidit olivat tosi pelottavia, ivallisia, vihaisia ja umpimielisiä ja ylipäätään juuri sellaisia kuin tässä ketjussa kuvataan. Muistan hyvin miten koulukaverit eivät saaneet rahaa siteiden ostoon.
En usko, että äitini tiesi edes mitä psykologia tarkoittaa. Kansakoulun just jaksoi käydä, 17v lyöttäytyi isäni kanssa kumppaan ja jatkoi oman narsistiäitinsä ivallista ja kylmää linjaa. Isälle jäi hiljaisen hyväksyjän rooli, mistä hän ei koskaan noussut kun äiti ja isoäiti pyöritti taloutta henkisellä väkivallalla.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vanhempani ovat syntyneet 1946 ja minä 1973. He ja kaikki heidän ystävänsä olivat seitkytlukuisen valistushenkisiä ja kasvattajina tietoisesti edistyksellisiä. Lapsia kannustettiin ja kuukautisista ja murrosiästä puhuttiin avoimesti, koska niin uusissa psykologian teoksissa kehotettiin tekemään. He nimenomaan halusivat tehdä asiat toisin kuin edeltävät sukupolvet, ja tämä julistuksellisuus sai myös koomisia piirteitä. Siteetkin osti yleensä isä samalla kun kävi ruokakaupassa.
Huomasin kyllä lapsena, että kavereiden kodeissa oli erilaista. Monet äidit olivat tosi pelottavia, ivallisia, vihaisia ja umpimielisiä ja ylipäätään juuri sellaisia kuin tässä ketjussa kuvataan. Muistan hyvin miten koulukaverit eivät saaneet rahaa siteiden ostoon.En usko, että äitini tiesi edes mitä psykologia tarkoittaa. Kansakoulun just jaksoi käydä, 17v lyöttäytyi isäni kanssa kumppaan ja jatkoi oman narsistiäitinsä ivallista ja kylmää linjaa. Isälle jäi hiljaisen hyväksyjän rooli, mistä hän ei koskaan noussut kun äiti ja isoäiti pyöritti taloutta henkisellä väkivallalla.
Jatkan vielä, että varmaan sosiaaliluokkaeroja näissä. Niin kovin kuin -46 s äitini yritti esittää hienompaa, hän oli työväenluokkaisesta taustasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan äiti on ollut pieni lapsi sota-ajan jälkeen. Silloin oli Suomessa kovat ajat. Oma äitini kuuli Talvisodassa Tampereelle pudotettujen pommien äänet kymmenien kilometrien päähän maaseudulle. Sukulaismiehiä tuotiin ruumisarkussa haudattaviksi. Me tämänpäivän yltäkylläisyydessä elävät emme ymmärrä kuinka kovilla Suomi oli.
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo tarinani mutta koska monet lukee vain ensimmäiset ja viimeiset sivut, niin haluan muistuttaa, että aina on olemassa se vaihtoehto, että tekee irtioton omista vanhemmistaan / äidistään. Onko se irtiotto totaalinen, vai onko se vain etäisyyttä pitävä – sen voi jokainen päättää. Olen kohta jo 15 vuotta ollut pitämättä mitään yhteyttä äitiini. Elämäni paras päätös. En ole vielä koskaan katunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
40-luvulla syntyneillä on pakkomielle rahaan. Edellisellä sukupolvella ei niin ollut. Äitini on aina kuvitellut, että tarjoamalla rahaa hän saa mut taivutettua tahtoonsa. Tai sillä että uhkaa tehdä perinnöttömäksi. Se sukupolvi ei tajua, että ei se raha ole meille niin tärkeää. Miten voikaan olla heillä niin pakkomielle rahaan.
Tapahtuipa tässä muutama viikko sitten. Ostin lapselleni jouluverhot ja näistä piti tietenkin ommella päärmeet. Pyysin äidiltä lainaksi hänen ompelukonetta (vuodelta -70 jotakin) ja jolla tosiaan on ommeltu pääsääntöisesti siksakkia ja suoraa tikkiä verhoihin (ja vähäisiin ompelutöihin -90 luvulla).
No äitipä sitten tokaisi että "siihen pitäisi neula vaihtaa kun silloin ollessasi koulussa olikohan se 1993 vai 1994, kun teidän piti ommella niitä muovisia viirejä kanttinauhaan kiinni, niin se neula meni jotenkin pilalle".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan äiti on ollut pieni lapsi sota-ajan jälkeen. Silloin oli Suomessa kovat ajat. Oma äitini kuuli Talvisodassa Tampereelle pudotettujen pommien äänet kymmenien kilometrien päähän maaseudulle. Sukulaismiehiä tuotiin ruumisarkussa haudattaviksi. Me tämänpäivän yltäkylläisyydessä elävät emme ymmärrä kuinka kovilla Suomi oli.
Sinulle on kerrottu, se on arvokasta tietoa ymmärtämykseen liittyen. Isovanhempani myös kertoi sodasta, arvostin ja kunnioitin häntä paljon, hänessä oli niin paljon inhimillisyyttä, hyvyyttä ja arvokkuutta, miten hyvin hän kohteli kaikkia ihmisiä, sotavamman ja sodan jälkeen. Lapsesta asti kyllä ymmärsin, mitä isovanhemmat olivat kokeneet, koska he kertoivat siitä. He eivät koskaan syyllistäneet tai laittaneet mitenkään jälkipolviaan sellaiseen asemaan, että pitäisi jotenkin edes ajatella kuinka kovilla he itse olivat. He vain kertoivat, tosin harvoin, millaista sodan aikana oli, toinen lottana ja toinen johti rintamaa. Heille tärkeintä sodan jälkeen oli välittäminen läheisistään ja elo sellaisena kun oli. Rauhallista, seesteistä, muita ihmisiä kunnioittavaa, aina hyvää tavoittelevia, ei koskaan edes pahaa muista ihmisistä sanottavaa. Miten selität sen, että äidistäni tuli täysin päinvastainen, narsistihirviö, jonka toiminnot on salassa olleet tasoa, että joku vankimielisairaala olisi ollut tiedossa, jos asioita olisi tuotu julki?
Vierailija kirjoitti:
Aika ihmeellistä olen syntynyt -60 luvulla,kaksi jo aikuista tytärtä..enkä kyllä saa kiinni esitetyistä väitteistä ja kyllä käyn matkoillakin tytärten kaa. Ei edes edesmennyr äitini ollut tuollainen,terveyssiteet ja rintaliivit hankittiin.Kesätöitä tehtiin osa kesää,mutta paljon muutakin.
No siinähän ihmettelet sitten. Ehkä nyt viimeistään opit, että on muunkinlaisia elämänkohtaloita kuin omasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
40-luvulla syntyneillä on pakkomielle rahaan. Edellisellä sukupolvella ei niin ollut. Äitini on aina kuvitellut, että tarjoamalla rahaa hän saa mut taivutettua tahtoonsa. Tai sillä että uhkaa tehdä perinnöttömäksi. Se sukupolvi ei tajua, että ei se raha ole meille niin tärkeää. Miten voikaan olla heillä niin pakkomielle rahaan.
Sen juuri noin, pakkomielle rahaan. Ja sitä kautta tehdään rikoksia lapsia hyväksikäyttäen, äiti kahlii laittominkin keinoin rahat itselleen, isältä ja lapsiltaan. On kyse siis ihan 60-luvulla avioiduista vanhemmista, edelleen harrastavat samaa, eli äiti keplottelee rikollisin keinoin itselleen rahat perheenjäseniltään. On tehnyt sitä aina. Odotan vain hetkeä, koska voin tuoda esiin kaikki itselläni olevat todistusmateriaalit esiin, jos ja kun isä kuolee ensin. On tämä hirveätä, kun kumminkin minäkin, olisin halunnut normaalit vanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Meillä lapsilla ei ikinä ollut kaverisynttäreitä eikä kotiin saanut tuoda kavereita muutenkaan. Kun tulimme teineiksi, tytöille kerrottiin kuukautisista ja peloteltiin poikien himohormoneista. Veli sai mennä ja tulla miten halusi, ottaa viinaa ja pyöriä kirkonkylällä, mutta tyttöjen piti olla kotona vahtimassa siveyttään. Äiti oli moraalipoliisi ja isä peesasi taustalla. Jos halusi rahaa, piti tehdä töitä sukulaisten maatilalla ryöstöpalkalla. Isä osti joskus jokaiselle pienen lakupötkön, muuten karkkia ei saatu lainkaan. Jokainen meistä lähti kotoa pitkän matkan päähän voidakseen elää omannäköistä elämää. Pahinta oli henkinen väkivalta, joka jatkuu vieläkin jos erehdyn soittamaan äidille.
Oho, kuin omasta kynästä tämä! Meillä ei käynyt yksikään kaveri naapurista tai koulusta koko sinä 19 vuotena kun asuin kotona. Lehdnjakotyöstä saadut rahat piti panna yläkoululaisena säästöön "opiskeluja varten". Käytännössä käyttörahaa ei siis ollut koskaan. Kesällä tarjottiin työtä markan tuntipalkalla 16 kilometrin päästä kotoa.
Vierailija kirjoitti:
Olen kirjoittanut tähän ketjuun jo tarinani mutta koska monet lukee vain ensimmäiset ja viimeiset sivut, niin haluan muistuttaa, että aina on olemassa se vaihtoehto, että tekee irtioton omista vanhemmistaan / äidistään. Onko se irtiotto totaalinen, vai onko se vain etäisyyttä pitävä – sen voi jokainen päättää. Olen kohta jo 15 vuotta ollut pitämättä mitään yhteyttä äitiini. Elämäni paras päätös. En ole vielä koskaan katunut.
Olen samaa mieltä, että irtiotto on se ratkaisu. Piti harjoitella vuosia, ennenkuin uskoin, mitä täällä sanottiin kokemuksien voimalla. Sanon sen itsekin, että tutustu kaikkeen narsismiin liittyvään järkevämpään kirjallisuuteen.
Koskaan ei kysytty, mitä kuuluu tai mitä mieltä olen jonnekin paikkaan menemisestä, osallistumisesta tai yhtään mistään. Ilmeisesti lapsille ei tarvitsekaan kuulua mitään eikä heillä ole mielipiteita. Ja jos onkin, ei niillä ole väliä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan ja sen jälkeinen sukupolvi on elänyt hyvin erilaisessa maailmassa kuin 70 luvun lapset ja sitä nuoremmat. Oli sodan jälkeinen pelko, nälkä, puute ym.
Itse olen sitä sukupolvea, että vanhempia puhuteltiin kunnioittavasti, eikä olisi tullut kuuloonkaan, että vastaan olisi sanottu. Vanhempien kunnioitusta ei loukattu.
Meistä jokainen on oman aikakautensa kulkija, kannamme mukana oman menneisyyden taakkaa ja traumoja. Nuorempi sukupolvi ei ymmärtä tätä, koska aika kulkee eteenpäin, eikä katso taakseen.Syyttelyllä ja katkeroitumisella ei voita elämässä mitään.
Jotkut edellisistä teksteistä olisi voineet olla omien 70 luvun jälkeläisten kirjoittamia.Tämä taas oli kuin 40-luvulla synteneen äitini kirjoittama. Hänellä oli kova lapsuus ja vanhempia syyttelemällä ja katkeruudella ei mitään voita, kertoi myös hän.
Kun ymmärtää ja myöntää sen, että oma äiti kohteli hyvin huonosti ja ymmärtää, miten se minuun on vaikuttanut, millaisen ihmisen se minusta on muovannut, ymmärtää paljon. Ymmärtää olla jatkamatta ketjua eteenpäin, kohdella omia lapsiaan toisin. Kun ymmärtää mutta ei hyväksy.
Tai minun 50-luvulla syntyneen äitini suusta.
Heillä oli niin kamala lapsuus, oli kova kuri ja pari kertaa sai selkäänkin. Minua on vanhempieni toimesta pahoinpidelty varmaan tuhansia kertoja, mutta se on eri juttu.
Heillä oli niin köyhää. Okei, oli monta lasta mutta oli myös nuukat ja ahkerat duunarivanhemmat, jotka tekivät useaa työtä. Oli keskuslämmitys, kylpyhuone ja lämmin vesi, mutta oli niin kurjaa kun piti asua kerrostalossa. Jokaiselle monesta lapsesta maksettiin taloudellisista ponnisteluista huolimatta oppikoulut kirjoineen ja yhdelle joka ei muuten päässyt oppikouluun, maksettiin vielä erillinen keskikoulu sisäoppilaitoksessa. Minä sain itse ainoana lapsena käydä 16-vuotiaasta töissä ja maksaa itse lukiokirjojani. Äitini sisaruksineen ovat ikiajoiksi traumatisoituneet siitä kun yksi lähetettiin 16-vuotiaana sisäoppilaitokseen, oli se niin kamalaa.
Heillä oli niin rankkaa ja ankeaa. Äitini havahtui ihan viime vuosina siihen, että monilapsisesta perheestä heistä ei yksikään kertaakaan tarjoutunut vaikkapa auttamaan äitiä tiskeissä, siivouksessa, ruuanlaitossa tai missään muussakaan. Äiti teki kaiken itse, tiskasi suurperheen tiskit käsin jne. töiden ohella. Minä olen ainoa lapsi eikä minulle jaksettu laittaa ruokaa ja vaatehuollostanikin olen vastannut 12-vuotiaasta asti.
Tunnetusti ahkerilla vanhemmilla on laiskat lapset ja päinvastoin. Samoin tuntuu säästäväisillä vanhemmilla olevan tuhlaavaiset lapset ja päinvastoin. Isovanhempani onnistuivat keräämään tuloihinsa nähden ihan somasti omaisuutta. Vanhempieni sukupolvi on sen kaiken saanut hassattua kulutukseen kun on tarvittu isompaa Mersua, kauneusleikkausta, hevosta ja etelänmatkoja. Toki he ovat sen ansainneetkin, koska oli niin kova ja kurja lapsuus. Sodan kokeneet isovanhempani taas eivät ikinä valittaneet yhtään mistään.
Jos äiti on ihan itse tiskannut joka päivä vuosien ajan tiskit eikä yksikään lapsi ole koskaan auttanut siinä eikä muissakaan kotitöissä, niin on kyllä ollut kasvatus vaillinnaista. Ei kai sitten ihme, jos laiskoilla lapsilla on ollut aikuisena oma huusholli niin ja näin.
Taitaa olla jokin pysyvä linja tosiaankin, vaikka varmaankin usea meistä luuli perheensä olevan poikkeus yleisestä. Äiti 36synt, itse 70-luvun alkupuoli ja olen melkein nuorimmainen. Muistan lapsuudesta asti, että halaukset, positiiviset ilmaisut ja hellyyden osoitukset olivat ikäänkuin kiellettyjä, kun jotain hyvin teki ja onnistui, mitään ei sanottu, vaan annas olla, jos epäonnistuit - sait kuulla olevasi aina sitä sun tätä päälle vielä kylmä halveksuva katse. Onneksi rakastavat isot siskot ottivat huomaansa ja sain tarvittavan kiintymyksen kokemuksen. Kuukautisten alkaminen oli shokki, mitään ei oltu asiasta kerrottu ja vuodon alkaessa pelkäsin kuolevani. Siteitä kysyessä piti kuiskata keskellä isoa tupaa, ettei kukaan miesväestä kuule siitä ja kauppareissun jälkeen vaivihkaa ja häpeillen sujautettiin taskusta taskuun. Rintaliivit taisin löytää siskojen ja äidin kaapista vanhoina ja kun kerran kauppaan sain äitini mukaan, niin voi mikä halveksiva katse näkyi sovituskopin verhon raosta ja mutinasta erottui teinin kehon arvostelu ihan karkeasti. Sen jälkeen häpesin ja peittelin kasvavia rintojani niin paljon kuin pystyin. Äidin puheista heijastui jatkuvasti marttyyriys, omaa vapaa aikaa ei saanut olla, esim kun lapsena ja nuorena kirjaa luki, niin sai kuulla laiskottelevansa, kun muut raatavat. Olin aina laiska ja saamaton, vaikka oikeasti asia ei ollut niin, perheen pojat olivat selkeästi nostettu korokkeelle, eikä heitä saanut kotitöillä rasittaa. Jonkinmoinen kateus tuntui olevan jatkuvasti ilmassa ja sitä kautta vähättely. Kun nuorena aikuisena pääsin amk-opintoihin, niin äidin ainoa kommentti oli epärohkaisevasti, että- " en olisi ikinä uskonut, että pääset tuonne opiskelemaan". Kotoa itsenäistymään lähdin jo 17-vuotiaana ja ensimmäiset kodin tavarat ostin omalla mansikan poiminta tuloillani. Missään vaiheessa en ole kokenut minkäänlaista läheisyyttä äitini kanssa, onneksi isän hyväsydämisyys ja tunteiden osoittamisen pieni taito antoi eväitä tunnekasvuun. Äidin puolelta opin syyllisyyden jatkuvan tunteen, häpeän, kehokielteisyyden, josta pääsin eroon vasta parisuhteessa vanhempana. Äiti menehtyi alle 70 vuotiaana syöpään, joten en päässyt näkemään, että millainen hänestä olisi vanhemmiten tullut.
Alue: Aihe vapaa
Tässä monivivahteisssa viestissä kaikki jotenkin yksinkertaisuudessaan kulminoituu. Se maaginen tavoite, saada rahaa vanhemmaltaan edes pysyäkseen lämpimänä talvella. Ja salaa.