70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?

Ei AP:n äiti mitenkään kamalalta kuulosta, jokainen tiuskii joskus ja sarkastista huumoria (=piikittelyä) on aika usealla ainakin meillä Itä-Suomessa. Kuulostaa enemmänkin siltä, että AP:n äidillä on ehkäpä uskonnollinen ja aika perisuomalainen tausta.

Itselläni on saman ikäluokan, ihana äiti, mutta erona Sinuun, että meillä kaikesta on aina voitu puhua  ja myös riidellä avoimesti. Tästä on äitini sanonutkin, että ei halunnut samaa kuin itselleen, että ei kerrottu esim. kuukautisista ja sitten tuli kamalana yllätyksenä ELI tuon sukupolven naisilla noista intiimeistä asioista vaikeneminen on opittua - heidän äitinsä vaikenivat vielä enemmän.

Tuollaiset asiat koettiin  häpeällisinä ja Suomessa monin paikoin tällaista ajattelua on korostanut tiukka luterilaisuus, joka sota-traumojen lisäksi on osaltaan vaikuttaa myös työnteon korostamiseen (sitä on tehtävä koko ajan ja pysähtyä ei saa... opin itse vasta yli 3-kymppisenä burn outin jälkeen, että on ihan ok pitää lomaa, ilman että tekee silloin jotain toista työtä tai opiskelee...), tunteista puhumattomuuteen sekä siihen, että hauskanpito on vähän niinkuin askel helvetin suuntaan...

Meilläkin säästettiin kaikessa, koska se oli vaan tapa eli aina piti perustella, tarvitsiko jotain uutta, yleensä lopputulos oli, että ei tarvinnut :) Oli parit alushousut ja yhdet rintsikat, jotka pestiin käsin seuraavaksi päiväksi (äitini tekee näin edelleen :) ). Se on tuon sukupolven tapoja, että pitää säästää sukan varteen, eliväthän he kuitenkin aikamoisessa niukkuudessa omassa nuoruudessaan. Meilläkin korostettiin kovaa työtä ja koulutusta (olin kesätöissä 12-vuotiaasta alkaen, jonka jälkeen tein itse vaate- tai muut 'turhat' hankinnat), ja mielestäni tämä on ollut loppujen lopuksi vain hyvä asia. Olen oppinut rahan arvon ja olemaan tyytyväinen siitä, mitä minulla on ja tekemään itse enemmän töitä, mikäli haluan jotain lisää.

Kun olin nuori, niin riitelimme paljon ja sain äidiltä paljon piikittelyä esim. ulkonäöstäni, pukeutumisestani ja valinnoistani. Nykyään olemme tasaveroisia ystäviä. Luonnollisesti tähän on tarvittu sitä kasvua uudenlaisiin rooleihin; minä olen joutunut sanomaan hänelle, että ei ole enää asiallista puuttua minun valintoihini niin paljon ja minun on pitänyt lakata käyttäytymästä lapsi-roolini mukaisesti. Edelleen välillä ollaan eri mieltä ja piikitellään, mutta se on vain elämää.

Muistathan, että tuon ajan ihmiset kasvoivat  'joka vitsaa säästää, vihaa lastaan', 'joka kuuseen kurkottaa, katajaan kapsahtaa', 'itku pitkästä ilosta, pieru tyhjän nauramisesta' ynnä muiden 'mieltä ylentävien' sanontojen parissa. Olen kuullut jopa sanottavan, että jos joku kehuu lastaan tai on muutoin tähän tyytyväinen, niin syyllistyy itse ylpeyden syntiin (ajattelee olevansa hyvä äiti -> kehuu oikeastaan itseään). Tämän vuoksi tapana on ollut, että lasta ei kehuta, vaan ojennetaan tai jos ei ole ojennettavaa, ollaan hiljaa. Jos siis mitään kommenttia ei tule, olet oikein hyvä.  

Äitisi on siis oman aikansa tuote ja on saattanut tehdä itse asiassa aika paljon itsensä kasvattamista elämänsä aikana. Tarkoitan, että on voinut toimia äitinä hyvin paljon paremminkin kuin mitkä eväät ja esikuvat hän on itse nuoruudessaan saanut. Näin ainakin oma äitini on selkeästi tehnyt.

Lisäksi hyvä muistaa, että aiemmin lapset tehtiin nuorempina, jolloin samalla oli stressi  esim. työelämän aloittamisesta, suht tuoreesta parisuhteesta sekä toimeentulosta; ei ollut siis välttämättä omaa kypsyyttä, aikaa eikä resursseja miettiä, miten olla mahdollisimman hyvä äiti. Nykyisin tuota ehkä mietitään liikaakin ja suojellaan lapsia ihan kaikelta, vaikkei tarvitsisi: elämään kuin kuitenkin oppii vain elämällä. 

Vierailija kirjoitti:

Onkohan tässä myös yksi syy vanhusten alkoholisoitumiselle? Vaikeista asioista ja patoutuneista tunteista ei saa puhua. Asiat ja murheet hukutetaan alkoholiin, ettei tarvitse ajatella ikäviä asioita kun on pönttö sekaisin jatkuvasti. 

Totta kai on! Tätä on ihan tutkittukin ja esim. Suomessa tällä puhumattomuuden kulttuurilla on pitkät, sotiin ulottuvat juuret (juurikin tässä eroamme siis ruotsalaisista, joilla on pitkä rauhan aika). Puhumattomuuden ja negatiivisuuden katkaisemiseen tarvitaan se n. 3-4 sukupolvea.

Olen näennäisissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta mitään suurempaa yhteenkuuluvuutta ei ole koskaan ollut johtuen erityisesti äitin kylmästä ja etäisestä olemuksesya ja siitä että hän piiskasi ja löi minua joitakin kertoja.

Olen petrannut kovasti kaikesta huolimatta ja koittanut luoda itselleni hiukan rennomman ja avarakatseisemman elämäntyylin.

MUTTA

kyllä ne sukurasitteet, lapsuudenajan opitut käytös- ja toimintamallit, pessimistinen asenne ja negaatioon taipuvainen mieli vaan vähän puskee sieltä ja täältä edelleen, vaikka kuinka koitan nykytietämyksen opein itseäni terapoida ja muokata.

Olen edelleen katkera siitä, että olen saanut tällaisen kasvatuksen ja geenit.

Olisi saanut niin paljon paremmat lähtökohdat, jos olisi kasvanut iloisessa, positiivisessa ja rennossa / turvallisessa ympäristössä, missä olisi kannustettu ja rakastettu.

Kun näitä kommentteja lukee edes murto-osan, en voi välttyä siltä että kysymykseltä, että miksi äidit ovat aikoinaan miltei poikkeuksellisesti purkaneet vihansa, katkeruutensa ja kurinpidolliset toimet pääsääntöisesti tyttölapsiin?

Tytöt ovat varmasti joskus saaneet niskaansa senkin vihan mikä olisi kuulunut puolisolle.

Tiedämme, että 60-80 luvuilla ei ymmärretty psykologiaa, traumoja saati niiden hoitamista vielä juuri ollenkaan ainakaan tavis perheissä. Ei ollut mitään kanavaa mistä tietoa olisi voinut lisätä. Ei kukaan puhunut silloin tämmöisistä asioista.

Naiset oli niin alisteisissa asemissa vielä että eivät kyenneet nousemaan heitä kaltoinkohtelevia miehiään vastaan ja purkivat kiukkunsa tyttölapsiinsa. Olen kuullut hurjiakin tarinoita siitä miten ilkeä äiti voi olla omalle tyttärelleen, pojalleen kuitenkin ihan normaali.

Mutta miksi tyttöihin jos perheessä oli poikiakin.

Kuulostaako tutulta?

Ompas ollut terapeuttista lukea näitä tarinoita. Hassua kylläkin ne toistavat hyvin voimakkaasti toinen toistaan.

Minäkin olen harmissani edelleen siitä miten ankaran ja kylmän nuoren, lähes teiniäidin lapsi olen ja kannan niitä sillon opittuja tomintamalleja mukana.

Eritysesti kovissa stressitilanteissa ja väsyneenä pukkaa esille raivoamisen ja huutamisen tarve kuten äitinikin teki. Nuorena ylpeänä kovanaamana ja mitään mistään ymmärtämättömänä menetin rakastamani miehenkin pitkälti noiden lapsena äidiltä opittujen tekniikoiden takia.

Olen yh:n lapsi enkä ole koskaan nähnyt hyvää turvallista ja luontevaa parisuhdetta (ehkä isovanhemmilla mutta eivät hekään näyttäneet lämpimiä tunteitaan toisilleen).

Myös jonkinlainen vaikeus puhua avoimesti seksuaalisuuteen liittyvistä asioista on varmasti perimää siitä umpimielisestä kodista. Muista henk koht asioista puhun ystävilleni kyllä sujuvasti mutta miesystäväni kanssa on erittäin vaikea avautua ja kertoa syvällisiä totuuksia. Tästä syystä suhteeni ovat jääneet melko lyhyiksi enkä ole koskaan hankkinut lapsiakaan. En siis ole edes halunnut, ihmekös tuo.

Äitini ei ole sitten aikuistumiseni ollut minulle ilkeä, hän löysi miehen ja muuttui silmin nähden leppoisammaksi, mutta ei myöskään huolehdi eikä kysele mitään edelleenkään.

No, ihan hyvä niin, hän tietää että pärjään.... olenhan hänen, itsenäisen yh äidin lapsi joka on kai aina pärjännyt yksin.

Meillä oli pohjois karjalassa sama kulttuuri 70 luvulla.

Jos kaikki meni hyvin oltiin hiljaa tai normaalisti mutta rangaistiin tosi helposti ja isommissa jutuissa tuli korvapuustia, selkään koivuniemenherralla, hyppynarulla tai muuten vaan revittiin tukasta.

Meitä ei kuritettu eikä meille huudettu ns aiheetta, mutta tällasena vilkkaana ja muita keskivertoa tempperamenttisempana tyttölapsena sain sitten osani millon mistäkin. Jostain syystä en oppinut kiltimmäksi enkä alkanut pelätä enkä miellyttää äitiäni, päinvastoin kokeilin sitkeästi hänen sietokykyään aina jonnekin rippikouluiälle saakka.

Ehkä viha häntä kohtaan oli se päällimmäinen tunne joka vaan kasvoi sisälläni kunnes olin fyysisesti ja psyykkisesti niin vahva, että tein tälle stopin.

Jossain hirveessä konfliktissa sitten tuli se tilanne, hänen yrittäessä käydä minuun käsiksi, että minä kerroinkin hänelle sitten miten asiat tästä lähtien menee (kerroin sen niin että rappaukset tippu katosta, keittiön pöytä oli haljeta ja tuli varmaan naapureillekin selväksi).

Tähän päättyi hänen minulle huutaminen ja riehuminen.

En pidä hänestä saati rakasta häntä edelleenkään. Historiaamme nähden olemme niin hyvissä väleissä kun nyt kykenee, välit ovat kohteliaan etäiset. Asun kaukana joten tapaan ehkä kerta -kaks vuoteen, se riittää.

Nyttemmin muistisairauden merkit viittaa siihen että haasteellisia vuosia on edessä.

Olen syntynyt -75, meillä iso perhe, 5 lasta ja vanhemmat.

En viitsi toistaa täällä satoja sivuja kirjoitettua tarinaa. Ihan tasan samat kasvatusmetodit ja etäiseksi jääneet vanhemmat ja niistä meille jälkikasvulle jääneet traumat.

Veljet on jostain syystä olleet aina isän suosikkeja joka näkyy edelleen ja saa jopa absurdit mittakaavat nyt kun suodattimet katoaa isäni iän myötä. Äiti etäinen kaikille, keskittyy itseensä ja isään ja hyvä niin.

En kaipaakaan muuta, saan olla rauhassa ja teen omat päätökseni.

Ei kannata katkeroitua tai vihata, vaikka lapsuus olisi ollut kuinka huono. Asiat ovat menneet kuten ovat menneet ja vanhemmilla vaan ei useinkaan ole ollut taitoa olla muunlaisia. Itse olen kokenut hakkaamista ja haukkumista lapsuudenperheessä ja pari-kolmekymppiseksi asti haudoin katkeruutta ja aggressiivisuutta, kunnes tajusin moisen vain syövän omaa energiaa. Tärkeintä on tunnistaa, missä meni pieleen, jotta ei ajattele kaltoinkohtelun johtuneen siitä, että olisi ollut huono lapsi ja että on arvokas ihminen sekä toimia itse eri tavoin omissa ihmissuhteissaan.

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän siihen kätkeytyy ettei äitini pystynyt ikinä kutsumaan omaa äitiään äidiksi tai mummoksi (kuten kaikki muut sisaruksensa ja lastenlapset) vaan ehdottomasti kutsui tätä aina etunimeltä. Meille lapsilleenkin puhutellessa? Isäänsä kyllä arvosti ja kehui joka käänteessä mutta meille omille lapsilleen muisti aina mainita kuinka hunsvontti meidän isämme - ja tämän koko suku - oli ja kuinka huonosti isät yleensäkin kohtelevat aina lapsiaan. Ristiriitaista.

Olen itse syntynyt 70-luvulla vanhempieni iltatähdeksi. Minusta toivottiin poikaa tyttökatraan jatkoksi ja se tehtiin minulle selväksi. Minulla oli lyhyet hiukset aikana, jolloin käytännössä kellään tytöllä ei ollut lyhyitä hiuksia. Äiti väitti, että halusin ne itse, en halunnut. Minut puettiin rumiin vaatteisiin ja äiti väitti, etten halunnut mitään tyttömäistä. Kyllä halusin. Kaikkia poikien juttuja arvostettiin, tyttöjen juttuja ei. Silti en saanut legoja vaikka kerran uskaltauduin niitä pyytämään, koska olin tyttö. Leikin salaa pihassa naapurin poikien autoilla. Äitini oli kylmä ja julma ja sen lisäksi valehteli ja valehtelee jatkuvasti.

Olin jotain 12-vuotias, kun en enää kyennyt sanomaan häntä äidiksi. En vain pystynyt. Tietenkin hän suuttui ja sain tukkapöllyä, kun ekoja kertoja sanoin etunimellä, mutta siinä asiassa en pystynyt menemään hänen halunsa mukaan. Muistan vieläkin sen pyhän vihan, mitä tunsin häntä kohtaan. 

Nyt en ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen. Soittelemme ehkä parin vuoden välein. Surin aikani äidittömyyttä, kun aikuisena pystyin asioita viimein käsittelemään. Enää en tunne mitään häntä kohtaan, mutta en myöskään nimitä häntä äidikseni. Koska hän ei ole minulle äiti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitäköhän siihen kätkeytyy ettei äitini pystynyt ikinä kutsumaan omaa äitiään äidiksi tai mummoksi (kuten kaikki muut sisaruksensa ja lastenlapset) vaan ehdottomasti kutsui tätä aina etunimeltä. Meille lapsilleenkin puhutellessa? Isäänsä kyllä arvosti ja kehui joka käänteessä mutta meille omille lapsilleen muisti aina mainita kuinka hunsvontti meidän isämme - ja tämän koko suku - oli ja kuinka huonosti isät yleensäkin kohtelevat aina lapsiaan. Ristiriitaista.

Olen itse syntynyt 70-luvulla vanhempieni iltatähdeksi. Minusta toivottiin poikaa tyttökatraan jatkoksi ja se tehtiin minulle selväksi. Minulla oli lyhyet hiukset aikana, jolloin käytännössä kellään tytöllä ei ollut lyhyitä hiuksia. Äiti väitti, että halusin ne itse, en halunnut. Minut puettiin rumiin vaatteisiin ja äiti väitti, etten halunnut mitään tyttömäistä. Kyllä halusin. Kaikkia poikien juttuja arvostettiin, tyttöjen juttuja ei. Silti en saanut legoja vaikka kerran uskaltauduin niitä pyytämään, koska olin tyttö. Leikin salaa pihassa naapurin poikien autoilla. Äitini oli kylmä ja julma ja sen lisäksi valehteli ja valehtelee jatkuvasti.

Olin jotain 12-vuotias, kun en enää kyennyt sanomaan häntä äidiksi. En vain pystynyt. Tietenkin hän suuttui ja sain tukkapöllyä, kun ekoja kertoja sanoin etunimellä, mutta siinä asiassa en pystynyt menemään hänen halunsa mukaan. Muistan vieläkin sen pyhän vihan, mitä tunsin häntä kohtaan. 

Nyt en ole nähnyt häntä kymmeneen vuoteen. Soittelemme ehkä parin vuoden välein. Surin aikani äidittömyyttä, kun aikuisena pystyin asioita viimein käsittelemään. Enää en tunne mitään häntä kohtaan, mutta en myöskään nimitä häntä äidikseni. Koska hän ei ole minulle äiti.

Kiitos tarinasta. Kurjaa, että sinulla on traumaattisia muistoja lapsuudestasi. eE olisi ansainnut niitä, ei kukaan ansaitse. Hienoa, että pystyt aikuisena kohtaamaan ne asiat ja käsittelemään pienen/nuoren tytön surua kokemastaan. 

Minullakin on kokemus äidittömyydestä, äitini sairastui todella synnytyksen jälkeiseen masennukseen 70-luvulla ja lopulta vaikeaan skitsofreniaan. Hän oli hoivaava äiti minulle pikkulapsena ja uskon, että sairaudestaan huolimatta yritti kaikkensa ja rakasti minua minkä pystyi ,ja se auttaa käsittelemään hänen kohtaloaan ja sitä ,että kuitenkin menetin hänet niin varhain ja lopullisesti. Aika oli erilainen 70/80-luvuilla ja häpeän stigma näissä asioissa niin syvällä että ne sysätiin maton alle, eikä kukaan koskaan selittänyt minulle pienelle tytölle sitä, että äiti on sairas ja se ei ole minun syytäni, niinhän lapsen logiikka toimii jos äiti on etäinen - olen varmasti tehnyt jotain väärin kun äiti ei pysty pitämään huolta minusta.

Pitkästä tarinasta lyhyt versio, menetin siis äitini hänen sairautensa takia.Kuka tietää millainen hän olisi ollut terveempänä ja jos minulal olisi joitain mukavia muistoja hänestä. Hän oli kuulemma hyvä äiti ennen sairastumistaan mutta en muista itse hänestä niitä aikoija koska olin niin pieni. Ennen kuin tiemme erosivat, hän oli niin sairas että laittoi itse kaikki välit poikki kaikkiin sukulaisiin ja ilmoitti ettei myöskään halua tulevaisuudessa olla minun kanssani missään tekemisissä. Jotenkin voin vain "ymmärtää" että sairaus siinä puhui, ja sille ei joskus voi mitään. olen aina elänyt korkeintaan etä-äiti suhdetta ja tottunut siihen että olen äiditön nainen, mutta toki se on vaikuttanut hurjan paljon koko elämääni. perhe on jäänyt perustamatta jne. käyn edelleen terapiassa. kaikesta huolimatta ajattelen häntä usein ja hän elää sitä kautta myös minussa. en ole enää katkera, ymmärrän että ongelmiensa takia hän ei pystynyt parempaan. olen etsinyt ja löytänyt suvusta ja muualta hyviä äitimalleja ja naisen malleja joita olen katsonut ylöspäin. se on ollut tärkeää. Virallisesti hän ei ole minulle kuin biologinen synnyttäjäni, mutta sydämessäni kaikesta huolimatta hän on minulle kirjaimellisesti "myyttinen äiti" . Hän on se äiti sekä itsessään että minussakin, joka ei koskaan kunnolla kohtalonsa takia saanut olla. Se on valtava menetys, mutta se on myös opettanut elämänarvoista ja nöyryydestä. Yritän arvostaa kaikkia kaikkia elämäni ihmisiä joiden kanssa olen tekemisissä, koska se ei terve elämä ei ole itsestäänselvyys.

Helppo samaistua näihin teksteihin. 50-luvun äiti ja 70-luvun lapsi-rakenne täälläkin.

Keskustelu kävi mahdottomaksi, mitäpä sitä viittäkymppiä lähestyvä "lapsi" maailman menosta ymmärtäisi. Huomasin olevani lähes aina "väärässä", asiassa kuin asiassa, jos mielipiteeni oli ristiriidassa äitini mielipiteen kanssa. Ja kun lapsenlapsetkaan eivät osanneet "käyttäytyä", niin etäisyyden ottaminen tapahtui kuin itsestään. Emme tapaa, emmekä soittele. Saan ehkä puolen vuoden välein viestin: Onko kaikki hyvin? Johon vastaan: On.

En toivo mitään ikävää lapsuudenkotiin, niin kun en toivo mitään ikävää kenellekään muillekaan. Onneksi lapsilla on rakastava suku puolison kautta, omasta perheestä ei tähän rooliin ollut. Aluksi se oli pettymys, ajan kanssa siitä tuli yhdentekevää.

Tutun kuuloista on. ilmeisesti Suomessa on historiamme, sotien , takia ollut tunnekylmä ilmapiiri kasvatuksessa. Kehuminen ei ollut sallittua, hellyyden ja rakkauden osoittaminen ei myöskään sopinut mitenkään monissa perheissä. Mitä jäi jäljelle? Koivuniemen herra ja piiskurin otteet. Pissatut vuoteet peloissaan ja tukkapöllyt isän kädestä "että oppii tavoille".

Ihan simputtamista ja fyysistä ja henkistä väkivaltaa se on monella "vanhemmalla" ollut lastaan kohtaan. 

Ei ihme, että nyky-sukupolvi vihdoin uskaltaa oireilla sukujensa traumoja eikä tee suoraan itsaria aiheesta. monet valitsevat raittiuden ja hakeutuvat terapiaan käsittelemään omia - usein sukujen - traumoja.

Pysäytä väkivallan kierre ja uskalla tykätä ja rakastaa.

Kirjoittelinkin tänne joskus aikoja sitten. Kiva huomata että ketju on edelleen hengissä!

Minun äitini ei ole ollut ilkeä tai julma meitä tyttäriä kohtaan (veljiä ei olekaan) mutta olen vasta nyt keski-iässä huomannut äidissäni sen että hänellä on aika vähän empatiakykyä muita kohtaan, edes omia lapsiaan tai miestään kohtaan. Tiedän että olemme hänelle rakkaita, mutta yleensä käy niin että jos esim. oma lapsi tai mies on voi huonosti, tai on muita huolia, niin jossain vaiheessa se äidin myötätuntokyky loppuu kuin seinään. Ihan naps vaan ja äkkiä ei sitten yhtään kiinnosta. Jotenkin äitini menee ihan eri vaihteelle ja sitten alkaa sellainen itsekeskeinen valitus kuinka sen läheisen ongelmat on niin rasittavia ja se ja se vaan "haluaa huomiota" sairastelullaan jne. Aivan kuin eri ihminen astuisi esiin.

Tuo on minulle tosi outo piirre. Tottakai jos omalla läheiselläni on vaikeaa, niin se rasittaa itseänikin. Mutta vaikka kuinka välissä tekisi mieli saada vähän lomaa sen toisen ongelmista niin silti olen huolissani ja välitän siitä toisesta ihmisestä. Mun äitini saattoi nukkua hyvällä omalla tunnolla vaikka sen tytär itkeskeli masentuneena yökaudet murroiässä (ja se kyllä tiesi että itkin ja olin masentunut). Ja nyt kun sisareni on hyvin sairas, eikä ole tietoa selviääkö se, niin yhtäkkiä äitini vaan sanoi että se hakee huomiota eikä hän jaksa sen sairastelua... siis mitä?!!

Niin ja ei ole mikään muistisairaus kyseessä, äitini on vielä hyväkuntoinen ja pää toimii.

Niin ja vielä tuohon edelliseen (4051): jotenkin mulle on ollut todella vaikeaa sekin että periaatteessa mun vanhemmat on olleet ihan "hyviä vanhempia", ei ole käytetty henkistä väkivaltaa, no fyysistä vähän (äitini tukisti ja antoi meille luunappeja), ei ole irvailtu tai halvennettu... mutta sellainen tunnetason kylmyys ja kaikenlainen tunteiden kieltäminen ja konfliktien pakoilu, se on vaikeaa! kun lapsena tottui siihen että ikinä ei saa ilmaista mitään tunteitaan tai tarpeitaan ja että asioista ei saa oikeasti puhua, ja sitten vasta aikuisena jo pitkään elettyään alkaa ymmärtämään kuinka vahingollinen käyttäytymismalli se on itselle ja omille läheisille.

Mulla on takana kaksi työuupumusta koska en ole oppinut tunnistamaan omia tarpeitani enkä osaa pitää puoliani töissä. Ystävyyssuhteet on tosi vaikeita kun en tunnista omia tunteitani enkä osaa näyttää niitä. En myöskään helposti tiedä mitä haluan, esim. minkälaista elämää oikeasti haluaisin elää. Onneksi en saanut lapsia: olisin varmasti ollut huono äiti.

Äitini on 40-luvulla syntynyt ja muuten aivan reipas, kiva mummeli mutta kovin on herkkä loukkaantumaan. Minun pitäisi ilmeisesti olla ajatustenlukija, koska silloin tällöin kuuluu puhinaa ja näkyy loukkaantuneita katseita, huomautuksia vähän kautta rantain miten jotenkin hänet on jätetty huomiotta. Pahoitan mieleni tällaisesta. Olemme paljon yhteyksissä mutta jotain enemmän hän tuntuu kaipaavan

Murjottaa sitten aikansa, ei välttämättä kerro missä vika

Vierailija kirjoitti:

Olen näennäisissä väleissä vanhempieni kanssa, mutta mitään suurempaa yhteenkuuluvuutta ei ole koskaan ollut johtuen erityisesti äitin kylmästä ja etäisestä olemuksesya ja siitä että hän piiskasi ja löi minua joitakin kertoja.

Olen petrannut kovasti kaikesta huolimatta ja koittanut luoda itselleni hiukan rennomman ja avarakatseisemman elämäntyylin.

MUTTA

kyllä ne sukurasitteet, lapsuudenajan opitut käytös- ja toimintamallit, pessimistinen asenne ja negaatioon taipuvainen mieli vaan vähän puskee sieltä ja täältä edelleen, vaikka kuinka koitan nykytietämyksen opein itseäni terapoida ja muokata.

Olen edelleen katkera siitä, että olen saanut tällaisen kasvatuksen ja geenit.

Olisi saanut niin paljon paremmat lähtökohdat, jos olisi kasvanut iloisessa, positiivisessa ja rennossa / turvallisessa ympäristössä, missä olisi kannustettu ja rakastettu.

Tämä kirjoitus kuvasi täysin omaa lapsuuttani ja elämääni.

On ihanan terapeuttista lukea näitä, vaikka toisaalta harmillista kun ajattelee mistä kaikesta jäimme paitsi rakkaudettomissa, ankarissa kodeissa.

Itselläni oli eteenkin teini-iässä ihan valtavia vihan tunteita äitiäni kohtaan joka löi tai muutoin kuritti, ei ns ilman aihetta mutta pienimmästäkin aiheesta talutettiin niskavilloista pimeään komeroon häpeämään. Aina piti hävetä. Äiti vaati joka kerta anteeksi pyytämistä ja se piti tehdä anovalla äänensävyllä jotta oli hyväksyttävä. Hän ei itse ole pyytänyt minulta koskaan mitään anteeksi vanhempanakaan, täysin tunnevammainen ja umpimielinen kun on.

Kyllä on terapeutitkin burnoutissa meitä 70 luvun kasvatteja ehjäksi räätälöidessään. Traumoja on niin paljon.

itseäni ärsyttää se, että äitini oikein tahallaan esittää yksinkertaista ja tyhmää ihmistä. Kaikki vähänkin monimutkaisemmat asiat tai vähänkin tekniikkaa sisältävät asiat menevät täysin yli ymmärryksen. Ikään kuin tekisi sen aivan tahallaan marttyyrina. 

Mitään turhaa ja luksusta ei saisi itselleen ostaa. Kaikilla muillakin pitäisi olla köyhä, kurja ja paska elämä.

Itse ymmärsin opiskella, mutta kotoa ei kannustettu opiskeluun millään tavalla. Äitini ei osannut auttaa edes matikanläksyissä, ne hoiti isä.

Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.

Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.

Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.

Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.

Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.

Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.

Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.

Tällä mennään.

Vierailija kirjoitti:

Samoilla linjoilla täälläkin menmään -70 syntyneenä.

Olen lukenut noin puolet tarinoista ja pannut merkille miten ne toistaa itseään. Lohduttavaa luettavaa, vaikkakin hurjia tarinoita ja kuvaa huvin lapsuutemme aikakautta.

Meitä oli 2 sisarusta ja vanhempi oli aina äitini suosikki koska oli kiltti, rauhallinen lukutoukka ja hyvä koulussa. Minä käytännössä vastakohta.

Huomaan vieläkin ihan mitättömissä asioissa miten äitini nostaa siskoa jalustalle ja se sattuu minuun, vaikkakin koitan sivuuttaa sen.

Äiti oli kylmä ja etäinen, huolehti kyllä perustarpeet, mutta hellyyttä ja rakkautta ei näytetty joten ymmärtäähän sen että edelleen ollaan etäisiä ja mistään syvällisemmistä ei puhuta. Ei olla ikinä puhuttu eikä äitini kysy minulta juuri koskaan mitään. On muuttunut kovin minä keskeiseksi eikä kykene kuuntelemaan muita yhtään.

Näennäiset kuulumiset ja pakolliset kesälomavierailut hoidetaan.

Nyt kun vanhemmat tarvitseisivat jo runsaasti apua, minä autan heitä, ei hänen suosikkityttärensä, joka asuu lähempänä. Hän ei ole käynyt kohta 3 vuoteen katsomassa vanhempia eikä vihjailuistakaan huolimatta ole pistämässä tikkua ristiin heidän eteensä toisin kuin minä koitan edes jotain tehdä. Siitä huolimatta äitini aina muistaa mainita siskoni ja hänen lastensa asioista jotain positiivista.

Tällä mennään.

No lopeta se vanhenpien auttaminen! Eihän tuossa ole mitään järkeä. Älä edes käy heidän luonaan. Sinä olet aina ja loppuun asti äitisi silmissä aina huono, vääränlainen, sivuutettava ja halveksittava. Miksi passaat sellaista ihmistä? Jos äitisi olisi joku muu ihminen ja tämä käyttäytyisi sinua kohtaan kuten äitiso niin menisirkö tieten tahtoen aina uudestaan hänen seuraan halveksittavaksi? Niin et menisi. Sinä et ole mitåän velkaa vanhemmillesi, vanhempasi ovat sinulle. Heidän velvollisuutensa on kohdella sinua hyvin mutta siihen äitisi ei ole kykenevä.

Vierailija kirjoitti:

Kun näitä kommentteja lukee edes murto-osan, en voi välttyä siltä että kysymykseltä, että miksi äidit ovat aikoinaan miltei poikkeuksellisesti purkaneet vihansa, katkeruutensa ja kurinpidolliset toimet pääsääntöisesti tyttölapsiin?

Tytöt ovat varmasti joskus saaneet niskaansa senkin vihan mikä olisi kuulunut puolisolle.

Tiedämme, että 60-80 luvuilla ei ymmärretty psykologiaa, traumoja saati niiden hoitamista vielä juuri ollenkaan ainakaan tavis perheissä. Ei ollut mitään kanavaa mistä tietoa olisi voinut lisätä. Ei kukaan puhunut silloin tämmöisistä asioista.

Naiset oli niin alisteisissa asemissa vielä että eivät kyenneet nousemaan heitä kaltoinkohtelevia miehiään vastaan ja purkivat kiukkunsa tyttölapsiinsa. Olen kuullut hurjiakin tarinoita siitä miten ilkeä äiti voi olla omalle tyttärelleen, pojalleen kuitenkin ihan normaali.

Mutta miksi tyttöihin jos perheessä oli poikiakin.

Kuulostaako tutulta?

Suurten ikäluokkien naisille pojat on Jumalasta seuraavia, jos ei ihan jumalia sentään. Ensimmäinen avopuolisoni kasvoi täysin kieroon tämän seurauksena. Nuorena en sitä tajunnut niinkään, nyt vanhana kääkkänä näen todella hyvin miten on saatu aikaan oikeen oppikirjanarsisti.

Hän syntyi tiiviiseen Pohjalaissukuun ensimmäisenä lapsenlapsena, ja oli vielä poika. Voi sitä ilon päivää! Jos äiti ei ehtinytkään kaikilta töiltään tätä ihmelasta palvoa, niin tädit kyllä ehti sitä enemmän. Yksi tädeistä jäi vielä itse lapsettomaksi, joten jumalointia riitti sieltä oikein ropisemalla. Kyseinen ihminen olisi vielä tarvinnut kasvatuksen jossa opetetaan vastuuta ja empatiaa, sen sijaan tuli umpinarsisti mul-kero joka kaiken lisäksi vihasi naisia.

Isänsä teki paljon reissutyötä mikä ei varmaan auttanut asiaa paljonkaan. Lisäksi vielä kaksi nuorempaa siskoa. Siinä oli passaajaa kerrassaan. Esimerkki: Mies oli jo melkein kolmenkymmenen kun äiti ja sisko tuli siivoamaan hänen asunnon. Ei ollut kyseessä mikään muutto tms. Häneltä nyt ei vaan voinut odottaa että siivoaa itse pskansa. Siksi aikaa hän itse meni kaverin luo ja kertoi minulle naureskelleensa siellä miten tyhmiä naiset on. En olis kattelu tuota tyyppiä päivääkään jos en olis itse ollu läheisriippuvainen. Ei liene ihme että hän oli äitini lempivävy, luonteet sopi hyvin yhteen. Äiti ei ole varmaan tänäpäivänäkään antanut anteeksi että kehtasin jättää niin hyvän miehen.