Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Olen syntynyt 76 ja äitini 55. Äitini on ollut yksi parhaimmista ytävistäni ja selittänyt myös lisääntymis- ja kuukautisasiat jo varhaisessa vaiheessa. Edelleen välit läheiset. Sylittelyä ja rakkautta olen saanut. Kuskasi teininä mehudiskoihin ja takaisin.
Ajattelin että jotain muunlaistakin juttua tämä ketju ansaitsee. Myötätunnot toki kaikille ketjuun kirjoittaneille.
Vähän niinkuin menisi kertomaan raiskattujen vertaistukiketjuun, että itse on kohdannu vain hyviä miehiä elämässä - koska ajatteli ketjun ansaitsevan " muutakin juttua".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini syntyi 1930 Karjalassa, lähti evakkoon joululuun yönä 1939. Minä synnyin 1970. Kuoli 2021 joulukuussa.Oli maailman ihanin äiti.
Vierailija kirjoitti:
Äitini syntyi 1930 Karjalassa, lähti evakkoon joululuun yönä 1939. Minä synnyin 1970. Kuoli 2021 joulukuussa.Oli maailman ihanin äiti.
mitä voin sanoa, Onnittelut äidistäsi ja että sait kokea hyviä asioita hänen kanssaan.
kukaan meistä ei valitse sitä, mihin oloihin syntyy. se on joko armoa tai sitten tulee .. miksikä sitä nimittäisikään.. elämän valttikortit joissa saa ehkä "huonommat kortit" jokainen menee ja pelaa sen käden mikä on annettu ja miten osaa vahvuuksiaan hyödyntää lähtökohdistaan .
minusta on hienoa, että osaat arvostaa äitiäsi. hyvä äiti ei ole itsestäänselvyys, äitejä on moneen junaan. joskus äiti ei enää edes ole äiti, kuten kohdallani vaan biologinen synnyttäjä. jotkut äidit vie sairaus tai kuolema, sellaisiakin äitejä on jotka kokevat olevansa niin vaiillinaisia äitejä että katsovat parhaaksi hylätä lapsensa. omalla kohdalani on tuntunut tältä, vaikka sairaus hänet viralliseti veikin.
Arvostakaa epätäydellisiäkin äitejä ja vanhempia. monet eivät kerkeä sanoa rakastavansa heitä eläessään ,sitten kadutaan kun vanhempi kuolee.
Toiset sanovat kaikki oikeat sanat tyttärinä ja poikina äidilleen ja isälleen, silti se ei "riitä" ja sukset menevät ristiin elämänpolulla.
Elämä on mysteeri, vanhemmuus on itselleni mysteeri. onneksi olen elossa ja saan sitäkin pohtia. :)
Vierailija kirjoitti:
Monilla on ollut vaikeaa siksi, että 70-luvulla kaikki oli säännönmukaisesti naisen niskassa: kotiäitejä ja yksinhuoltajia haukuttiin, alkoholistin vaimoa syytettiin, hoitopaikat oli kiven alla ja päiväkotiin viemisestä syylllistettin.Ja työelämä varmaan yhtä kovaa kuin nytkin. Palkat surkeita, kulkeminen ilman omaa autoa hankalaa.Elämä lähiöissä ankeaa.
Eikä useammalla ollut sen kummempaa tukea omastakaan äidistä. Nämä asuivat kaukana ja olivat ennen aikojaan vanhentuneita. Ei heitä haluttu vaivata,vaikka ei olisikaan ollut huonoja välejä.
Toisaalta outoa, ettei tämä-äitien- sukupolvi ole päässyt traumoistaan, vaikka olisi mahdollistakin. Ehkä kaikki haavat eivät koskaan parane.
Eivät nuo ole mikään selitys tai syy OMAN lapsensa kaltoinkohteluun ja tuota samaahan se meidän naisten elämä on nykyäänkin. Luulisi että edes oma äiti olisi puolella ja ymmärtäisi. Mutta ei, oma äiti polkee tytärtään maanrakoon alusta loppuun.
Jännästi me tyttäret (onneksi) tajuamme aikuisina että äidin toiminta ei ole pelkästään huono vaan 100% aivan väärä ja toimimme itse toisin.
Huonouden tunteesta ja siitä että ei ole haluttu ja toivottu on todella mahdoton päästä eroon.
Käyttäjä2875 kirjoitti:
Heitin äitini ulos elämästäni. 10 vuoteen ei olla nähty. Ei ole hänkään tapaamista ehdottanut. Elämästä tuli paljon parempaa. Hän syntyi -45. Hyvin itsekäs ihminen.
Mulle kävi noin 15 v sitten. Avasin keskustelua lapsuudessa kokemasta väkivallasta ja katoinkohtelusta, ja tein sen todella kauniisti ja kohteliaasti, en syytellen, vaan siten että haluisin puhua asiasta joka on vaivannut mieltäni. Jne. Tästä tuli aivan luokaton narsistiraivari mihin molemmat vanhemmat osallistui (myös se ei-narsisti). Huusivat pää punaisena, toinen kävi käsiksi, haukuttiin hulluksi, hu0raksi, sekopääksi, äiti kirkuen syytteli kaikesta mahdollisesta. Jouduin juoksemaan karkuun kun tilanne oli vaaraksi.
Siinä meni välit. Ollut 15 v poikki. Äiti ei pyytänyt koskaan anteeksi, ei ottanut yhteyttä, ei ole nähnyt lapsiani jotka on syntyneet tuon jälkeen, elää elämäänsä kuin mua ei olisikaan.
Kannattaa kahdesti miettiä puhumista narsistin kanssa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Koskaan.
Sen tiedän että mua haukutaan selän takana ja mua syytellään tilanteesta, valehtelevat minusta sukulaisille kaikkea outoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun sekä äiti että veli on narsisti ja se ainut tervejärkinen tunteiltaan on jo rajan toisella puolella, ei todellakaan ole mitään tollkua puhua näille, jotka ovatvalehdelleet ummet ja lammet toisilleen ja sukulaisille, asioita jotka ovat itse tehneet asianosaiselle. Eli se on pelkkää hullunmyllyä ja Kafkan näytelmää. Musta muuttuu valkoiseksi ja valkoinen kustaksi äkkiä.
Siksi parempi olla ilman tekemisissä. Ei seuraa mitään hyvää.
Onneksi on suurempi taho, joka tasottaa tilit ja näkee kaiken puliveivaamisen, mitä on vuosien saatossa tapahtunut. Kohtaavat itsensä sitten. Kun näytelmä loppuu eikä ole enää yleisöä taputtamassa.
En jaksa äitiäni kirjoitti:
Olen syntynyt -76. Äitini fyysisesti pahoinpiteli minua pitkälle teininuosilleni, kunnes aloin olla liian voimakas henkisesti ja fyysisesti sitä sietämään. Sain mm piiskaa ja kasvoille läimimistä. Piiskaaminen teininä tapahtui alapään paljastuksella isäni ja veljeni edessä. Veljeäni ei koskaan pahoinpidelty, hänet myös kasvatettiin paljon hellemmin. Hän oli äidin lellikki.
Olen syntynyt -66, äiti -45. Meillä isä hakkasi äidin ja äiti lapset. Minä olin vanhin ja vielä siinä murrosiässä (olin ehkä 13-v.) äiti yritti vielä ruveta hakkaamaan. Asuttiin kerrostalossa ja rupesin kovaan ääneen huutamaan apua. Äiti lopetti hakkaamisensa eikä sen jälkeen käynyt käsiksi.
Siinä pienempänä lapsena äiti kyllä hakkasi meitä alvariinsa. Tukisti, hakkasi harjan varrella ja läimäytteli. Näin jälkikäteen ei ole jäänyt mieleen yhtään syytä, miksi jouduin hakatuksi. Olin kiltti ja rauhallinen lapsi. Yksi kerta jäi elävästi kyllä mieleen, kun ei hakattukaan, vaikka luulin, että niin kävisi. Olin nimittäin toivottanut illalla kiukuspäissäni äidille siinä n. 8-9 -vuotiaana oikein pahaa yötä, ja vauvaikäinen pikkuveli olikin sitten valvottanut äitiä koko yön ja äiti pisti sen minun syykseni. Mutta en päätynytkään hakattavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olin lapsena hyvin kiltti, ujo ja tunnollinen. Minuun ei kuitenkaan luotettu yhtään. Äitini oli varma että olen raskaana heti, jos päästää minut diskoon tai olen ulkona yli yhdeksään.
Veljeni sai kulkea vapaasti.
Olen edelleen katkera siitä, ettei äitini nähnyt millainen olin.
Tuo se on kans hulua että pelätään että tyttö on heti raskaana jos päästää diskoon. Kuitenkaan seksistä ja ehkäisystä ei kerrota omalle tytölle, syytetään ja paheksutaan vaan tytärtä ja pidetään likaisena l tkana. Ja sitten se saman perheen poika voi kulkea ja mennä miten lystää vaikka nimenomaan hän poika on .se joka sen raskauden jollekin tytölle laittaa 100% alkuun. Ja muutenkin luulisi että ne siittiöt olisivat niin arvokkaita että niitä ei kenelle tahansa jaella. Niissähän on se suvun jatkuminen kyseessä.
Mitäköhän siihen kätkeytyy ettei äitini pystynyt ikinä kutsumaan omaa äitiään äidiksi tai mummoksi (kuten kaikki muut sisaruksensa ja lastenlapset) vaan ehdottomasti kutsui tätä aina etunimeltä. Meille lapsilleenkin puhutellessa? Isäänsä kyllä arvosti ja kehui joka käänteessä mutta meille omille lapsilleen muisti aina mainita kuinka hunsvontti meidän isämme - ja tämän koko suku - oli ja kuinka huonosti isät yleensäkin kohtelevat aina lapsiaan. Ristiriitaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joku täällä kirjoitti että äiti kasvatti tytärtä samaan miesten passaamis ja alamaisrooliin perheenäidiksi kuin miten itsekin eli. Ainakaan meillä ei ollut näin, äiti ei nimittäin tehnyt kerrassaan mitään, me tytöt teimme eli siivosimme, hoidimme ja ulkoilutimme pienemmät jne ja kun äiti meni vihdoin töihin veimme aamulla nuorimman sisaruksenme tarhaan ja koulusta tullessa haimme pois ja esim olin itse 10v kun äiti meni töihin. Olisi voinut itsekin viedä ja hakea mutta siitä on vaivaa eli tytöt voi hoitaa asian.
Meillä ei ollut koskaan viikonloppuna lämmintä ruokaa, söimme leipää ja meidän tyttöjen perjantai-iltana leipomaa pullaa. En pysty käsittämään tätä. Piti aikuisena aivan opetella miten oikeasti pitää syödä. Ja viikollakin kouluruoka oli ainut lämmin ruoka. Kesä yms lomilla söimme mitä sattuu. Jostain syystä meitä tyttöjä ei opetettu tekemään ruokaa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä sitten ajattelette tästä äitini toiminnasta? ap
Ei minullekaan ostettu siteitä. Äitini ei edes tiedä, koska menkkani alkoivat. Tiesin, että äidin on vaikeaa puhua asiasta ja hän luotti pärjäämiseeni. Oikein uskoi. Olen pärjännyt hyvin enkä ole jäänyt pikkuasioihin rypemään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Käyttäjä2875 kirjoitti:
Heitin äitini ulos elämästäni. 10 vuoteen ei olla nähty. Ei ole hänkään tapaamista ehdottanut. Elämästä tuli paljon parempaa. Hän syntyi -45. Hyvin itsekäs ihminen.
Mulle kävi noin 15 v sitten. Avasin keskustelua lapsuudessa kokemasta väkivallasta ja katoinkohtelusta, ja tein sen todella kauniisti ja kohteliaasti, en syytellen, vaan siten että haluisin puhua asiasta joka on vaivannut mieltäni. Jne. Tästä tuli aivan luokaton narsistiraivari mihin molemmat vanhemmat osallistui (myös se ei-narsisti). Huusivat pää punaisena, toinen kävi käsiksi, haukuttiin hulluksi, hu0raksi, sekopääksi, äiti kirkuen syytteli kaikesta mahdollisesta. Jouduin juoksemaan karkuun kun tilanne oli vaaraksi.
Siinä meni välit. Ollut 15 v poikki. Äiti ei pyytänyt koskaan anteeksi, ei ottanut yhteyttä, ei ole nähnyt lapsiani jotka on syntyneet tuon jälkeen, elää elämäänsä kuin mua ei olisikaan.
Kannattaa kahdesti miettiä puhumista narsistin kanssa. Siitä ei seuraa mitään hyvää. Koskaan.
Sen tiedän että mua haukutaan selän takana ja mua syytellään tilanteesta, valehtelevat minusta sukulaisille kaikkea outoa.
tämä kirjoitus koskettaa, koska mulla on hyvin samanlainen tilanne sairaine biologisine vanhempinen ,josta avauduin aiemmin tuossa pitkästi. kiitos kaikille lukijoille siitä ja niistä peukutuksista jotka tulkitsen tsempiksi.
haluaisin sanoa Sinulle jotain lohduttavaa, mutten oikein osaa sanoja sanoa. Joka tapauksesa, valtavasti tsemppiä jatkoon ja elämäänne . Elämän hullunmyllyssä on kai joku tolkku ja tarkoitus ja asioilla on tarkoitus järjestyä lopulta niin ettei kenekään tarvitse kärsiä liikaa elämässään. Kiitos viisaudesta kun otit kantaa ettei vaikean narsistin kanssa kannata avautua hänen sairaudestaan, eivät he kestä sitä totuutta. Se on kuin sohaisisi avointa haavaa, kipeintä kohtaa toisessa ihmisessä ja ehkä hekin syvällä sisimmään tiedostavat joitain virheitään ja syyllisyys lienee suuri sen johdosta. siksi seuraa avoin katastrofi. Kokemusta löytyy myös, kun yritin asiallisesti puhua asioista, minut sivuutettiin ja haukuttiin. itse asiassa hylättiin ja jätettiin mikä onkin isänpuolen suvun ,jossa narsismissa kärsitään, bravuuri "käsitellä asioita". lakaistaan maton alle, ja jos on liian vaikeaa, hylätään se ihminen joka kuplan rikkoo.
Kaikkea hyvää vielä, ja hienoa että täällä keskustellaan rakentavasti ja kauniisti hyvin vaikeista asioista. Kiitos.
Onpa vanha aloitus. Mutta joo, aivan samanlaista kuin aloituksessa. Tunnekylmää. Äiti on kiltti ihminen mutta juttelut on täysin pintaa. Ei kykene muuhun. Aina vaihtuu aihe takaisin johonkin pinnalliseen ja turvalliseen.
Minullekaan ei koskaan annettu rahaa kuukautissuojiin. En ollut koskaan ennen edes ajatellut miten absurdia, epäreilua se on. Jostain mummilta saaduista synttärilahjarahoistani ne taisin sitten ostaa. Mitään viikkorahoja meillä ei ollut.
Järjetöntä nyt kun ajattelee tuota aloituksen kuvaamaa ja ylipäätään, jos on kyse omasta lapsesta, miksi sellainen tunteettomuus ja "pärjää!" ja pakollinen vahvuus, mutta ei helliä sanoja, ei mitään lempeyttä. Ei minulle ole koskaan sanottu että minua rakastetaan tai että olisin mitään positiivista. Ei koskaan. Aivan järjetöntä, miten voi sillä tavalla kohdella omia lapsiaan. Samahan jatkuu edelleen.
Aikakautta ei voi syyttää, tiedän sukulaisperheen 1930-luvulta jossa lapsia rakastettiin, heidän kanssa hulluteltiin ja heidän jutuilleen naurettiin. Sen oman vanhemmuuden tyylin on aina voinut valita. Pelkkää aikakautta ei voi syyttää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luovuin perinnöstä jo etukäteen. Eipähän tule narsistismanipulatiivista kommenttia "perinnön kärkkymisestä". Se vapautti mentaalisesti jonkin verran.
Vierailija kirjoitti:
Luovuin perinnöstä jo etukäteen. Eipähän tule narsistismanipulatiivista kommenttia "perinnön kärkkymisestä". Se vapautti mentaalisesti jonkin verran.
meilläkin on suvussa yksi perinnöstä luopuminen tilanne.
Voimia ja jaksuja sinne! Hyvät teot voittavat, sillä ne rakentavat maailmaamme. Kiitos kun olet.
Vierailija kirjoitti:
Luovuin perinnöstä jo etukäteen. Eipähän tule narsistismanipulatiivista kommenttia "perinnön kärkkymisestä". Se vapautti mentaalisesti jonkin verran.
meilläkin on suvussa yksi perinnöstä luopuminen tilanne.
Voimia ja jaksuja sinne! Hyvät teot voittavat, sillä ne rakentavat maailmaamme. Kiitos kun olet.
Huh. Ompa sydäntä repiviä, mutta niin tuttuja tarinoita.
Itsellä vielä 70 luvulla nuori, minua vain 20v vanhempi äiti joka sai minut ja siskoni lähes teininä.
Täysin tunnekylmää kurissa kasvatusta se oli. Onneksi kiltti mummo ja ukki huolehti meistä lapsuuden kun äiti oli töissäkin lähi kaupungissa viikot.
Silloin oli tosiaankin vallalla se että lapsia piiskattiin, retuutettiin tukasta ja millon mistäkin, pienemmille annettiin luunappi tai tukistettiin.
Siskoni oli kiltti hissukka, minä railakas jokapaikkaan ehtivä ja siitä sitten aina kärsinkin. Siskoani ei tarvinnut edes komentaa koskaan. Tämä aiheutti minussa kaunaa siskoa kohtaan ja alemmuuden tunnetta koska äiti purki kaiken kiukkunsa minuun.
En muista että minua olisi koskaan vähätelty, mummo & ukki sekä muutamat sukulaiset kyllä kehuikin jostain missä onnistuin, mutta oma äiti ei kannustanut eikä kehunut.
Minullekaan ei ole koskaan (ainakaan sinä aikana kun mihin muisti ulottuu) sanottu että minua rakastetaan tai mitään muutakaan hempeää äitini toimesta.
Meilläkään ei teininä puhuttu mistään rintsikoiden, siteiden tms tarpeesta, ihan umpimielistä touhua. Terveystiedon ja liikunnan tunnilla opet hihitteli jotain naama punasena ja loput opittiin kantapään kautta tai vanhemmilta kavereilta. Rintsikat sain varakkaan perheen kaverilta ja siteitä otin äitiltä.
Ainoa asia seksuaalikasvatuksesta on se kun oltiin diskoon menossa (lupa tuli hirveän väännön, mankumisen ja tappelun jälkeen), mitä äitini huusi hyvin vihaisesti selkänsä minulle kääntäen jotain (vältti siis silmiin katsomista) "siellä ei sitten poikien kynnysmattona tarvii olla ja tästä ovesta on turha takasi tulla raskaana".
Ilmeisen pahat traumat itsellä koska oma isäni ei ole kuvioissa koskaan ollut.
No - liekö syy vai seuraus, ei ole yksikään mies minua kynnysmattonaan pitänyt, jokunen on yrittänyt mutta on lentänyt pellolle samantien, enkä ole siitä ovesta yhtään lasta tuonut koskaan, enkä tuo.
En ole ikinä halunnut itse lapsia..... mistähän johtuu.
Ei se välttämättä 70 luvullalaan kaikissa perheissä ollu tollasta.
Itselläni oli kutakuinkin tyypillistä, tappelua, huutamista, fyysistäkin kuritusta, fyysisistä tarpeista huolehdittii, mutta emotionaalinen suhde oli hyvin kankea ja kylmä.
Silloisen parhaan kaverini äiti oli aivan ihana, isäkin oli kiva mutta ei me sen kanssa oltu sillai tekemisissä. Heillä oli aina sellanen lämmin tunnelma kotona, muistan kuinka kaverini äiti aina halasi omia lapsiaan ja joskus minuakin kun olin paljon heillä. Se oli hämmentävää mutta ihanaa kun ei kotona niin tehty. Heillä äiti kutsui aina meidät vieraat penskat syömään tai iltapalalle. Heillä naurettiin paljon, minun kodissani tosi harvoin.
Tapasin tämän ystäväni äidin kaupassa ehkä n 20v sen jälkeen kun olin paikkakunnalta pois jo lähtenyt. Menin halaamaan häntä ihan spontaanisti ja halaaminen tuntui tosi luonnolliselta ja lämpimältä. Oman äitini (jota nykyään näen ehkä n 2x vuodessa) halaaminen tuntuu hyvin väkinäiseltä enkä tunne mitään. Pyrin jopa välttämään sitä vaikka siis muutoin ollaan ainakin näennäisen ok väleissä.
Vierailija kirjoitti:
Mitäköhän siihen kätkeytyy ettei äitini pystynyt ikinä kutsumaan omaa äitiään äidiksi tai mummoksi (kuten kaikki muut sisaruksensa ja lastenlapset) vaan ehdottomasti kutsui tätä aina etunimeltä. Meille lapsilleenkin puhutellessa? Isäänsä kyllä arvosti ja kehui joka käänteessä mutta meille omille lapsilleen muisti aina mainita kuinka hunsvontti meidän isämme - ja tämän koko suku - oli ja kuinka huonosti isät yleensäkin kohtelevat aina lapsiaan. Ristiriitaista.
Meillä ei äitiä kutsuttu äidiksi, vaan etunimestä taivutetulla lempinimellä jolla kaikki kutsuivat häntä (hän oli hyvin nuori meidät saadessaan).
Enkä tiedä tänä päivänäkään miksi näin kävi.
En edes tajunnut tätä kun vasta joskus ala-asteella. Saatoin puhua kavereilleni "meidän äiti teki sitä ja tätä... " mutta häntä ei puhuteltu äidiksi niinkun normaalisti lapset esim huutaa toisesta huoneesta "äitiiiii, voidaanko tehdä lettuja".
Alue: Aihe vapaa
Ei ne mieti. Tasaisi väliajoin tulee haukkumiskirje jostain mitä tein vuonna -98 tai vastaavaa ja toisinaan marttyyriviestiä miten vaikeaa on.