Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Minun vanhempani eivät ainakaan tinkineet mistään minun vuokseni eikä minulle haluttu parempaa kuin he itse olivat saaneet vaan aivan päinvastoin. Vai miltä kuulostaa se että tarpeistani, ajatuksistani ja tunteistani ei välitetty, minua ihan kirjaimellisesti estettiin opiskelemasta mitään järkevää ja omat vanhempani ovat aina pilkanneet ja nauraneet minua ja iloinneet minulle sattuneista ikävistä asioista jne.
Isäni ei ollut sodassa ja kummankaan perheestä ei kuollut ketään rintamalla eikä maatila eikä kaupunkikoti tuhoutuneet. Molemmat pääsivät ilman kouiutusta ok töihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Mistä päättelet että a) on mahdollistettu koulutus b) tingitty omista tarpeista tai c) haluttu antaa parempaa kuin itse ovat saaneet? Todellisuudessa on a) soiteltu jopa minut hyväksyneeseen oppilaitokseen ja väitetty että olen muille vaarallinen rikollinen b) tingitty minun tarpeistani kuten esim. vaatteista ja silmälaseista ja juotu säästyneet rahat c) haluttu että minä en saa koulutusta, omaisuutta tai perhettä.
Aina joukkoon mahtuu yksi tämmöinenkin tapaus, valitettavasti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Mistä päättelet että a) on mahdollistettu koulutus b) tingitty omista tarpeista tai c) haluttu antaa parempaa kuin itse ovat saaneet? Todellisuudessa on a) soiteltu jopa minut hyväksyneeseen oppilaitokseen ja väitetty että olen muille vaarallinen rikollinen b) tingitty minun tarpeistani kuten esim. vaatteista ja silmälaseista ja juotu säästyneet rahat c) haluttu että minä en saa koulutusta, omaisuutta tai perhettä.
Sellaista, että vanhemmat soittavat oppilaitokseen lapsensa olevan vaarallinen rikollinen, ei varmaan kovin usein tapahdu. 🤔Syyt ovat varmasti jossakin syvällä. Minun kokemukseni on se, että vanhemmat ovat jo monessa sukupolvessa aina halunneet lastensa parasta.
Siis kiitos ihan todella paljon tästä ketjusta! Olen tänään, vapaapäivänäni, lukenut tätä varmaan kymmeniä sivuja, ja se on ollut samaan aikaan sekä helpottavaa että raastavaa. Vielä kaipaisin vinkkejä työstää asioita eteenpäin, vaikka niitäkin täältä varmasti jo löytyy, mutta en ole ehtinyt vielä lukea ihan niin paljon kuin ehkä hyvien vinkkien kannalta tarpeen olisi.
Tässä muutama miete omalta kohdaltani. Olen N38, pikkusiskoni mua vajaa neljä vuotta nuorempi ja vanhempamme syntyneet 1950-luvun alku-/keskivaiheilla. Olemme asuneet lähiössä (joskin pienkerrostalovaltaisessa) suuressa kaupungissa.
- Lapsena kotona oli ihan ok oltavat ns. fyysisesti: oli ruokaa (joskin söimme pitkinä koti-iltapäivinä esim. välipaloiksi paljon kaupan eineshampurilaisia ym., vaikkemme oikein edes pitäneet niistä), oli vaatetta ja saimme etenkin teineinä itse vaikuttaa pukeutumiseemme, oli ihan hyvä joskin pienemmänpuoleinen asunto, saimme harrastaa ja nähdä kavereita, menkka-asiamme ym. äiti hoiti/mahdollisti ihan ok eikä isäkään mitenkään irvaillut tai muuta kuten joillain (?!?!), vanhemmat kävivät ihan ok/hyvissä töissä, he eivät juuri harrastaneet tai tehneet muutakaan kummempaa vapaa-ajallaan, isä varsinkaan. Heidän työpäivänsä matkoineen kestivät n. klo 7-17, eli varsinkin pienempinä koululaisina meillä oli aika pitkät iltapäivät yksin / keskenämme / kavereiden kanssa. Vanhemmat olivat aina töistä tullessaan kovin uupuneita ja huokailivat yms. kuuluvasti.
- Henkinen ilmapiiri oli suoraan sanottuna aika ankea, mitä en tietenkään lapsena/nuorena kunnolla tajunnut, enkä täysillä vielä edes ennen kuin tutustuin tähän ketjuun. Asia on kuitenkin tainnut vaikuttaa minuun enemmän kuin olen uskonutkaan, sillä olen (muutenkin?) aika herkkä, ja jotenkin olen jäänyt paitsi siitä kaikesta lämmöstä, hyväksyvistä katseista, rakastettuna olon tunteesta ym. kuin niin moni muukin täällä näköjään. Siskoni oli/on ns. rämäpäisempi, ja hänet ehkä pikkasen paremmin osattiin huomioida emotionaalisesti, mutta tiedän hänelläkin olevan osittain samoja kokemuksia kuin minulla, eli ei sen helpompaa hänelläkään. Itse en myöskään ole useimmiten osannut olla kovin kummoinen isosisko, mikä välillä harmittaa vieläkin.
- Äitini on tainnut aina ajatella vähän olevansa oikeassa, minkä laajuuden myös alan vasta kunnolla tajuta. Hän kyllä tekikin näennäisesti enemmän meidän lasten eteen: kävi vanhempainillat, oli aktiivinen harrastuksiimme liittyen jne, mutta se kaikki tärkein eli lämpö jäi kyllä puuttumaan. Isämme sen sijaan ei esimerkiksi kuljettanut meitä harrastuksiin (no siskoa sellaiseen, johon ei päässyt julkisilla), ei usein tullut katsomaan esityksiämme ym., ja sen tajusin jo lapsena. Ehkä osin tästäkin syystä äitimme myös tunsi ylemmyyttä. Hän on myös klassinen ”Mitäs minä sanoin?” -ihminen, ja lisäksi selostaa toisten (naapurien yms.) taudit ym., kiinnosti ketään tai ei.
- Muita läheisiä sukulaisia minulla ei (enää) ole, ja sukumme ovat alun alkaenkin olleet aika pienet. Ei tätejä (voi kun olisikin joku ihana täti!), yksi setä oli muttei läheinen ja nyt jo edesmennyt, yksi eno on mutta myös estynyttä sakkia ja asuu kauempana, emme juuri tapaa. 3/4 isovanhemmastani on ollut elossa minun elämäni aikana, heihin oli vähän vaihtelevat suhteet, mutta ei se lämpö sielläkään ollut päällimmäisenä paitsi toisella mummollaani, joka oli sydämellinen, muttemme tavanneet usein välimatkan vuoksi. Kummeja ei ole elossa / toinen ei pidä yhteyttä, toiselta puolelta ei ole serkkuja ja toiselta on muutama iältään vanhempi ja etäiseksi jäänyt. JATKUU
368 jatkaa:
- Olemme siskoni kanssa hoitaneet koulu- ym. hommamme, käyneet yliopistot (toisin kuin vanhempamme) ja tehneet töitä opiskelujenkin ohella ym. ihan ”normaalisti” (eli ei mitään ns. lusmuilua), ja nykyään olemme molemmat ihan oman alamme töissä (aiemmin vaihtelevammin ja myös muita kuin oman alan töitä). Tästä isämme joskus ikäänkuin kehaisee, mutta se tulee aina niin omituisella tavalla, ettei sitä osaa täysin vilpittömänä pitää, koska tuntuu, että hän pikemminkin haluaa nostaa omaa häntäänsä, kuinka fiksut tyttäret hänellä on.
- Kuulumisistamme ei oikein tiedetä, ei käänteistämme, mutta me sen sijaan tiedämme naapurienkin käänteet ja etenkin vanhempiemme krempat ja kränät. Vanhempiemme avioliitto ei todellakaan kukoista, ei ole sitä tehnyt muistaakseni oikein ikinä, ja esimerkiksi tasapainoisesta ja hehkuvasta mallista parisuhteeseen/avioliittoon on siis voinut vain haaveilla. Itse olen muutamien vaiheiden jälkeen vihdoin ns. omanlaisessani - ja ilokseni hyvinkin onnellisessa - parisuhteessa (en ihan ns. perinteisessä), mikä tuntuu kismittävän etenkin äitiäni sen sijaan, että olisi onnellinen puolestani. Isäni ei näitä asioita juuri kommentoi. Sisareni on ns. perinteisessä parisuhteessa, ja siitä vanhempani sentään ovat ilmeisesti mielissään. JATKUU
Sisältö jatkuu mainoksen alla
3668 jatkaa:
- Aina etenkin äitiä tavatessani minut valtaa riittämätön tunne. Vaikka näkisimme (mitä kieltämättä ei liian usein tapahdu), sen sijaan että ottaisimme siitä hetkestä ilon irti, aina on äitini puolelta jotenkin tapetilla, että pitäisi nähdä useammin ja liian vähän nähdään jne jne. En ole osannut ehkä ihan tarpeeksi sanoa ”vastaan” näihin, ehdotuksia? En halua katkaista välejä kokonaan, mutta oman mielenterveyteni vuoksi luulen, että minun on kasvatettava ainakin henkistä etäisyyttä vielä jonkin verran nykyisestä, ainakin joksikin aikaa.
- Äitini myös valittaa heidän avio-ongelmistaan minulle, mutta isäni ei, koska en juuri koskaan tapaa isääni kahden kesken. Luulen, että olen vuosien aikana hieman vääristyneesti saanut kuvaa heidän ongelmistaan ikään kuin kaikki johtuisi nimenomaan isästäni, ja vasta viime aikoina olen alkanut tajuta myös äitini myrkyllisyyttä ja hänen osaansa sopassa.
- Pari vuotta sitten äitini antoi ymmärtää olevansa kovin harmissaan, jos/kun ei saa lapsenlapsia (minun puoleltani luultavimmin ei tulekaan ”saamaan”, siskoni puolelta asiasta ei ole varmuutta). Tällöin hätkähdin kovasti, sillä sekin asia kääntyi niin päin, että viis minun mahdollisista pohdinnoistani ja ehkä kipuiluistanikin asian suhteen, hänen mahdollinen isoäitiytensä tuntui olevan se, jolla on väliä. Minua harmittaa vieläkin, etten osannut vastata tarpeeksi napakasti vaan ikäänkuin puolustauduin.
Tässäpä nyt muutamia. Lisääkin olisi, kuten arvannette. Mielelläni otan vinkkejä vastaan (asioiden työstäminen, vanhemmille vastaaminen ym.), jos niitä tulee mieleen! Ja terkkuja siskolle (tai muille tutuille), jos tunnistatte!
PS. Ainiin ja kerta kiellon päälle! Vanhempani eivät siis itse juuri ole harrastaneet / nähneet paljon ystäviä (eipä taida juuri ollakaan…) jne, eli arki kului pitkälti töiden ja kodin askareiden merkeissä (ja toki meidän ollessa pienempiä meidän hoitomme ym. merkeissä) heillä. Silti on jäänyt mieleen ja osin selkäytimeen, että kaikki on mukamas aina jotenkin vaivalloista. Suurempi siivoaminen kuin perus imurointi: vaivalloista. Jokin kapine vikaantuu tai muuta arjesta poikkeavaa: hirveä homma selvittää asiaa ja vaivalloista. Tästä on oikeasti minun elämääni jäänyt ihan selkeää haittaa, sillä olen imenyt mallin huomaamattani ja vasta nyttemmin ymmärtänyt yrittää suhtautua tällaisiin asioihin kepeämmin. Nehän kuuluvat elämään ja esim. kylppärin perusteellinen jynssäys voi oikeasti olla ihan puhdistava kokemus itsellekin, kun siihen suhtautuu vähän reippaammin ja ihan hymyssä suin ja laittaa vaikka musiikkia soimaan! Tottakai välillä arjen askareet tuntuvat kuormittavilta, mutta kyllä lähtökohta ja opetus lapsille pitäisi kai olla, että ne kuuluvat elämään ja ne kannattaa vaan hoitaa sitä mukaa kun niitä tulee sen suurempia asiaa voivottelematta, ja halutessaan asennettaan voi myös virittää niin, että ne voivat olla esim. ihan iloinenkin tai esim. yhdessä tekemisen hetki, eikä aina kamalan vaivalloista! Brrrrr!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Upppp, t. 3668, nyt jutteluttais!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Tästä ei ole useimmiten kyse, mielestäni. Olen selvittänyt omien isovanhempieni vaiheita ja kun heidät myös tunsin ja osin asuinkin samoissa asunnoissa, niin en näe yhteyttä heidän mahdollisesti aiheuttamiensa sukupolvitraumojen ja sellaisen omien lasten kiduttamisen välillä, mitä tässä ketjussa kuvataan. Tiedetään, että väkivaltainen ja julma kohtelu lapsena aiheuttaa psykopatiaa. Mutta tässä ketjussa olleita julmia äitejä ja isiä ei kukaan ole kohdellut siten. On totta, että Suomessa on voimakas pärjäämisen eetos ja lapsia on kasvatettu häpeällä. Mutta sellainenkaan ei aiheuta automaattisesti empatiakyvyttömyyttä, kuten 70-luvulla syntyneistä kirjoittajista voi nähdä. Menemättä yksityiskohtiin olen tullut siihen tulokseen, että omien vanhempieni kohdalla kyse oli sodan käyneiden vanhempien liiallisesta suojelusta lapsiaan kohtaan nimenomaan henkisissä asioissa. He eivät tosiaan koskaan kasvaneet emotionaalisesti aikuisen tasolle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
3668 jatkaa:
- Aina etenkin äitiä tavatessani minut valtaa riittämätön tunne. Vaikka näkisimme (mitä kieltämättä ei liian usein tapahdu), sen sijaan että ottaisimme siitä hetkestä ilon irti, aina on äitini puolelta jotenkin tapetilla, että pitäisi nähdä useammin ja liian vähän nähdään jne jne. En ole osannut ehkä ihan tarpeeksi sanoa ”vastaan” näihin, ehdotuksia? En halua katkaista välejä kokonaan, mutta oman mielenterveyteni vuoksi luulen, että minun on kasvatettava ainakin henkistä etäisyyttä vielä jonkin verran nykyisestä, ainakin joksikin aikaa.
- Äitini myös valittaa heidän avio-ongelmistaan minulle, mutta isäni ei, koska en juuri koskaan tapaa isääni kahden kesken. Luulen, että olen vuosien aikana hieman vääristyneesti saanut kuvaa heidän ongelmistaan ikään kuin kaikki johtuisi nimenomaan isästäni, ja vasta viime aikoina olen alkanut tajuta myös äitini myrkyllisyyttä ja hänen osaansa sopassa.
- Pari vuotta sitten äitini antoi ymmärtää olevansa kovin harmissaan, jos/kun ei saa lapsenlapsia (minun puoleltani luultavimmin ei tulekaan ”saamaan”, siskoni puolelta asiasta ei ole varmuutta). Tällöin hätkähdin kovasti, sillä sekin asia kääntyi niin päin, että viis minun mahdollisista pohdinnoistani ja ehkä kipuiluistanikin asian suhteen, hänen mahdollinen isoäitiytensä tuntui olevan se, jolla on väliä. Minua harmittaa vieläkin, etten osannut vastata tarpeeksi napakasti vaan ikäänkuin puolustauduin.
Tässäpä nyt muutamia. Lisääkin olisi, kuten arvannette. Mielelläni otan vinkkejä vastaan (asioiden työstäminen, vanhemmille vastaaminen ym.), jos niitä tulee mieleen! Ja terkkuja siskolle (tai muille tutuille), jos tunnistatte!
PS. Ainiin ja kerta kiellon päälle! Vanhempani eivät siis itse juuri ole harrastaneet / nähneet paljon ystäviä (eipä taida juuri ollakaan…) jne, eli arki kului pitkälti töiden ja kodin askareiden merkeissä (ja toki meidän ollessa pienempiä meidän hoitomme ym. merkeissä) heillä. Silti on jäänyt mieleen ja osin selkäytimeen, että kaikki on mukamas aina jotenkin vaivalloista. Suurempi siivoaminen kuin perus imurointi: vaivalloista. Jokin kapine vikaantuu tai muuta arjesta poikkeavaa: hirveä homma selvittää asiaa ja vaivalloista. Tästä on oikeasti minun elämääni jäänyt ihan selkeää haittaa, sillä olen imenyt mallin huomaamattani ja vasta nyttemmin ymmärtänyt yrittää suhtautua tällaisiin asioihin kepeämmin. Nehän kuuluvat elämään ja esim. kylppärin perusteellinen jynssäys voi oikeasti olla ihan puhdistava kokemus itsellekin, kun siihen suhtautuu vähän reippaammin ja ihan hymyssä suin ja laittaa vaikka musiikkia soimaan! Tottakai välillä arjen askareet tuntuvat kuormittavilta, mutta kyllä lähtökohta ja opetus lapsille pitäisi kai olla, että ne kuuluvat elämään ja ne kannattaa vaan hoitaa sitä mukaa kun niitä tulee sen suurempia asiaa voivottelematta, ja halutessaan asennettaan voi myös virittää niin, että ne voivat olla esim. ihan iloinenkin tai esim. yhdessä tekemisen hetki, eikä aina kamalan vaivalloista! Brrrrr!
Tuo kaiken tekemisen aloittamisen käsittämätön vaikeus on tuttua ja on tarttunut minuunkin ja on raskasta. Tarpeelliset asiathan voi senkus tehdä eikä kasvattaa jotain muuria itselle. Pyrin nykyään siihen juurikin kepeyteen tekemisessä.
Jokainen äiti toivoo aina lapselleen parasta. Olen ihmetellyt tätä väitettä, miten paljon pahaa sillä hyvän tai parhaan tarkoittamisella on eri aikojen kasvatuskulttuureissa tehty. Miten paljon vastuuta sokealla hyvän tarkoittamisella on paettu. "Ihan kuule sinun parastasi ajattelin, ettet vaan ylpisty ja oppisit käyttäytymään, kun hakkasin sut siniseksi ja uhkailin kasvatuslaitoksella". En vaan voi käsittää, miten väkivaltaa voidaan perustella hyväksi tekemisellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jokainen äiti toivoo aina lapselleen parasta. Olen ihmetellyt tätä väitettä, miten paljon pahaa sillä hyvän tai parhaan tarkoittamisella on eri aikojen kasvatuskulttuureissa tehty. Miten paljon vastuuta sokealla hyvän tarkoittamisella on paettu. "Ihan kuule sinun parastasi ajattelin, ettet vaan ylpisty ja oppisit käyttäytymään, kun hakkasin sut siniseksi ja uhkailin kasvatuslaitoksella". En vaan voi käsittää, miten väkivaltaa voidaan perustella hyväksi tekemisellä.
Minkään aikakauden kasvatuskulttuuriin ei ole kuulunut hakata ketään siniseksi.
Tällaiset kasvattajat ovat mielenvikaisia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Peruskoulu oli kaikille pakollinen ja yhteiskunnan tarjoama (kaikkien veronmaksajien rahoista). Lukiokin kirjojen hankintaa lukuunottamatta, jotkut lukiolaiset ostivat kirjat itse kesätyörahoillaan tai iltatöiden palkoilla. Meanwhile, vanhemmat huolehtivat vain omista tarpeistaan ja viihdykkeistään, lapsen koulunkäynnistä eivät välittäneet, pikemminkin ivaavia vanhempia olivat. Seurasin, miten muiden vanhemmat olivat kiinnostuneita ja välittäviä lastensa koulunkäynnistä, tavoitteista, tunnepuolesta, kasvamisesta, pärjäämisestä jne., vaan ei meillä. Ymmärrän hyvin kaltoinkohdeltuja lapsia, heidän vanhempansa tuomitsen. Vanhemmat, jotka tinkivät omista tarpeistaan ja halusivat antaa lapsilleen parempaa kuin ovat itse saaneet, olivat niissä perheissä, joihin kaltoinkohdeltu osasi verrata omaa kohtaloaan.
Jos vanhemmat ovat tunnekylmiä, lapset oppivat saman, kun ei muutakaan oppia ole. Syy miksi vanhemmat ovat tunnekylmiä, voi olla opit omilta vanhemmiltaan eikä ole osattu hakea muutosta käytökseen, tai narsismi -muutosta ei haeta vaikka oma lapsi ajetaan itsemurhan partaalle -oma ego ja täydellisyys on tärkeämpi kuin lapsen tunnepahoinvointi johtuen vanhempien käytöksestä lasta kohtaan. Vanhempien äärimmäinen statuksen tavoittelu työmaailmassa voi olla yksi syy heidän tunnekylmyyteen lasta kohtaan, työ ja oma status on tärkeämpi kuin lapsen kehitys. Tunnekylmyyden kokee lapsi kodin seinien sisäpuolella, lapsi on kohde. Usein myös toinen puolisoista. Ulkopuoliset näkevät yleensä aivan päinvastaista lapsen helvetillisestä kotitodellisuudesta, jota vanhemmat kiiltokuvattavat tiukasti ulospäin omaa täydellisyyttään pienellä marttyyriasenteella, valheilla hakien. Vahvoja tukijoita haetaan heistä, jotka myös kohtelevat lapsiaan huonosti. Tai vähemmän älykkäistä ihmisistä, sellaisista jotka lähtevät helposti mukaan säälimään kiinnostumatta totuudesta, kunhan saavat itse huomiota.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äitini on yli 90-vuotias ja jaksaa ilkeillä. On ollut ilkeä aina. Enemmän tai vähemmän.
En ole ikinä ymmärtänyt että omia lapsia voi vihata. Ehkä ajattelee että lapset on kuluerä ja kaikki maksaa?
Muistan kun käytin murrosiässä siskon vanhoja vaatteita. Eräänkin paidan sisko oli tehnyt itse. Ja sitä sitten käytin kun jäi siskolle pieneksi. Viikon ruokalista oli rinnuksilla…
Äitini kyllä kulki minkkiturkissa…
Vierailija kirjoitti:
Näistä "minäkin 12-vuotiaana omista palkkarahoista ostin siteet" tyypeistä tulee mieleen se juttu missä 7-vuotias lapsi oli heitetty bussista pimeään tienvarteen, kun ei lippurahoja ollut löytynyt.
Sitten ketjussa oli kaksi jengiä vastakkain: ne kenen mielestä lasta ei pitäisi laskea yksin edes matkaan, saati sitten heittää ulos ja ne ketkä on 5-vuotiaasta asti hoitanut mukisematta koko huushollia, koulut, siteet, juopot vanhemmat jne. ja näin ollen koko keskustelu siitä, minkälaista tukea lapsi tarvitsee missäkin vaiheessa on täysin turha.
Miksi se on ongelma, että joku on pienenä ja nuorena tyttönä kaivannut rinnalleen tasapainoista ja avoimeen kommunikointiin kykenevää aikuista kertomaan naiseksi kasvamisesta? Eikä tarkoituksena ole "mollata äitejä" vaan ihan oikeasti miettiä, kuka oikeasti hyötyy siitä, että lapset opetetaan pärjäämään yksin niin pienenä?
up
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näistä "minäkin 12-vuotiaana omista palkkarahoista ostin siteet" tyypeistä tulee mieleen se juttu missä 7-vuotias lapsi oli heitetty bussista pimeään tienvarteen, kun ei lippurahoja ollut löytynyt.
Sitten ketjussa oli kaksi jengiä vastakkain: ne kenen mielestä lasta ei pitäisi laskea yksin edes matkaan, saati sitten heittää ulos ja ne ketkä on 5-vuotiaasta asti hoitanut mukisematta koko huushollia, koulut, siteet, juopot vanhemmat jne. ja näin ollen koko keskustelu siitä, minkälaista tukea lapsi tarvitsee missäkin vaiheessa on täysin turha.
Miksi se on ongelma, että joku on pienenä ja nuorena tyttönä kaivannut rinnalleen tasapainoista ja avoimeen kommunikointiin kykenevää aikuista kertomaan naiseksi kasvamisesta? Eikä tarkoituksena ole "mollata äitejä" vaan ihan oikeasti miettiä, kuka oikeasti hyötyy siitä, että lapset opetetaan pärjäämään yksin niin pienenä?
up
Kaikki lapset tarvitsevat aikuisten tukea. Lapsi ei ole aikuinen syntyessään, kuten jotkut vastuuttomat vanhemmat tuntuvat ajattelevan, jättäen lapsen usein itsekseen pärjäämään aikuistumisen asioita. Se on vanhemman itsekkyyttä, välinpitämättömyyttä lapsesta, vastuun väistelyä, vanhemman omaa kypsymättömyyttä joka voi johtua mielenterveysongelmistakin. Vanhempi, joka kokee ettei osaa olla vanhempi, pitäisi hakea apua itselleen. Lapsi ei saa olla vanhemman omien ongelmien tai traumojen kohde koskaan! Se että täällä jotkut vähättelevät olemattomiin kertojan lapsena kokemat vääryydet ja traumat, vähättelijät ovat itse tunneälyltään kypsymättömiä tai muuten vain katsovat elämään omasta putkesta ajatellen että kaikki muutkin ovat samanlaisia kuin hän itse. Näiden lapsesta asti oleva vallitseva ympäristö voi hallita kykenemättömyyttä tai oppimattomuutta havaitsemaan erilaisuutta, lähinnä sitä hyvää tai siipiinsä eri lailla osumaa saanutta kuin he itse ovat saaneet. Usein ymmärtämättömät kertovat vain paremmista kokemuksistaan ja ihmettelevät muiden kohtaloita, vähättelijät vaikenevat pahimmista traumoistaan ja sättivät muita. Näin näen tiivistäen, lapsen kaltoinkohtelijoilta toki kuulisin, mikä pitää paikkansa ja mitä uutta me vahvistuneet uhrit voisimme oppia, itseäni aina kiinnostaa viisastuminen. Ja sen myötä teot.
Yksikään avautuminen kamalien lapsuus- tai äitikokemusten vuoksi ei ole turha. Avoimuus ja asioiden käsittely sekä ymmärtäminen hyvää kohti on toimiva valinta kohti parempaa elämää sekä selviytymistä, sitä tukekaamme!
Vierailija kirjoitti:
Jokainen äiti toivoo aina lapselleen parasta. Olen ihmetellyt tätä väitettä, miten paljon pahaa sillä hyvän tai parhaan tarkoittamisella on eri aikojen kasvatuskulttuureissa tehty. Miten paljon vastuuta sokealla hyvän tarkoittamisella on paettu. "Ihan kuule sinun parastasi ajattelin, ettet vaan ylpisty ja oppisit käyttäytymään, kun hakkasin sut siniseksi ja uhkailin kasvatuslaitoksella". En vaan voi käsittää, miten väkivaltaa voidaan perustella hyväksi tekemisellä.
"Parhaani olen tehnyt", "kaikkeni olen yrittänyt", ja silti "tollanen tuo on", "kunpa ei olisi tollanen", "olispa minullakin tollanen kun Maiju on". Noh, "Maijua" varmaan arvostettiin lapsena, "Maijua" ei jatkuvasti haukuttu ilman ainoatakaan kehumisen sanaa, eikä "Maijua" hakattu. "Maijulle" vanhemmat halusivat hyvää, sille toiselle lapselle ei ikinä. Voi väittää että jokainen äiti toivoo lapselleen parasta, mutta ajatus on klisee, kun jokainen äiti ei kohtele kaikkia lapsiaan terveellä mallilla, ei lapsi sitä parasta voi saada. Eihän kukaan perustele henkistä tai fyysistä väkivaltaa hyväksi tekemiseksi. Kohdetta se vahingoittaa, tekijän epätervettä egoa vahvistaa jos piilossa ulkopuolisilta sitä saa tehdä ja jatkaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on parasta mitä 2000-luvulla on taphtunut. Meitä valtavan monia koskettanut ilmiö sai nimen, sitä sanoitettiin auki, häpeä hälveni ja ennenkaikkea tajusi että ei ole yksin. Tätä ennen asia oli tuskainen kipeä möykky jota häpesi niin ettei tajunnut/osannut itse tunnustaa itselleen että on joutunut systemaattisen kaltoinkohtelun uhriksi, rikosten uhriksi (fyysinen väkivalta ja pahoinpitelyt) sekä julman henkisen väkivallan uhriksi.
Mun vanhemmat kuuluisi kaltereiden taakse. Itse he selittävät itselleen satua jossa olivat mahtavia vanhempia, ja lapsista vain tuli ”hulluja” ja kiittämättömiä!Kiitän myös ketjua, ketjulaisia. Elämän pelastajaksi tätä nimittäisin. Paljon täältä on saanut näkemystä ja tietoa. En minäkään osannut ennen ymmärtää, miksi olin äitini toimesta kaltoinkohdeltu. Sain lapsesta lähtien osakseni äärimmäistä henkistä väkivaltaa (fyysisen ja seksuaalisen väkivallan lisäksi), joka jatkuu vieläkin, nyt osaan käsitellä tilanteita, olla välittämättä. Ymmärrän ettei vika ole minussa, vaan äidissäni. Tiedostan senkin, ettei häntä voi enää auttaa, koska hän on saanut koko ikänsä kaltoinkohdella lapsiaan, kenenkään puuttumatta. Taparikollinen.
Tätä perheen sisällä piilossa pidettyä väkivaltaa on ymmärtääkseni Suomessa erittäin paljon. Enkä ymmärrä, miksi täällä sitä hyssytellään. Ja hoidetaan seurauksia, ei puututa lähteisiin. On kuin puro, joka levittää myrkkyä valtamereen, mutta sitten vain ihmetellään, että onpa meressä ongelmaa kun meressä on roskaa.
Ja kun siitä puhut ja yrität saada apua tilanteeseen, viranomaiset uskovat mieluummin väkivallantekijää ja kaltoinkohtelijaa, kun se puhuu niin vakuuttavasti mustan valkoiseksi.
Ota talteen todisteita, videoita, viestejä ja dokumentteja. Kaltoinkohtelija ei tietenkään näytä toteen niitä tapahtumia todisteina, jolloin on kaltoinkohdellut, hän valikoi todisteensa, joista voi päätellä tapahtumien kulun suuntaan tai toiseen hänelle edulliseksi, kääntäen mustan valkoiseksi.
Mistä päättelet että a) on mahdollistettu koulutus b) tingitty omista tarpeista tai c) haluttu antaa parempaa kuin itse ovat saaneet? Todellisuudessa on a) soiteltu jopa minut hyväksyneeseen oppilaitokseen ja väitetty että olen muille vaarallinen rikollinen b) tingitty minun tarpeistani kuten esim. vaatteista ja silmälaseista ja juotu säästyneet rahat c) haluttu että minä en saa koulutusta, omaisuutta tai perhettä.