Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Vierailija kirjoitti:
Äiti tuon kaiken syylinen.Oi äiti parat!Koskahan itse ottaisitte vastuun elämästänne? Puhuistte asioista niiden oikeilla nimillä? Kasvaisitte aikuisiksi!
Samaa mietin omasta äidistäni. Kasvaako joskus siihen ikään, ettei tule rytmihäiriö jos kuulee poikkipuolisen sanan itsestään? Selättääkö joskus syömishäiriönsä? Alkaako elämään omilla rahoillaan eikä minun tarvitse olla rahoittaja, IT-tuki, rahankäytössä opastaja? Oppisiko äitini joskus elämässään liikkumaan itsenäisesti, ilman että mies aina kuskaa ovelta ovelle? Pyytäisikö joskus anteeksi vaikkapa tekemiään pahoinpitelyjä? Tai sitä ettei me lapset päästy koskaan lääkäriin sen vuoksi, että se olisi ollut äidille liian noloa?
Eipä taida tulla aikuiseksi ei… 🧐 Mutta joo, muistan hävetä omaa törkeyttäni. Mutta asioista en vanhempieni kanssa puhu oikeilla nimillä, ei heitä voi sellaisella rasittaa kun kolmen sekunnin sisällä tuntuu jo kipua rinnassa ja syytetään siitä, että haluatko sinä minun joutuvan sairaalaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ketju on aivan mahtava. Tämän vahvistamana olen saanut viimein välit poikki kaltoinkohteleviin vanhempiini (kyllä, kaltoinkohtelu jatkui yhä ja minua on useasti aikuisena myös ”kuritettu” eli tukistettu, tönitty, retuutettu, tuupittu). Silmiä avaava ketju. Vaikka tässä loppuvaiheessa tuli suuria ikäluokkia riehumaan (niin käy aina kun heistä puhutaan, heillä on pakottava tarve inttää että ei ei ei ei ei se noin mennyt) niin siitä huolimatta ketju on parasta ikinä!
Odotan jo sitä aikaa kun tästä kaltoinkohtelusta aletaan kunnolla puhumaan ja kirjoittamaan, kaikki lehdet täyttyy tästä. Vaatii vaan sen että kaltoinkohtelija-sukupolvi kupsahtaa ensin eli menee varmaan 5-10v vielä.
Vierailija kirjoitti:
Ketju on aivan mahtava. Tämän vahvistamana olen saanut viimein välit poikki kaltoinkohteleviin vanhempiini (kyllä, kaltoinkohtelu jatkui yhä ja minua on useasti aikuisena myös ”kuritettu” eli tukistettu, tönitty, retuutettu, tuupittu). Silmiä avaava ketju. Vaikka tässä loppuvaiheessa tuli suuria ikäluokkia riehumaan (niin käy aina kun heistä puhutaan, heillä on pakottava tarve inttää että ei ei ei ei ei se noin mennyt) niin siitä huolimatta ketju on parasta ikinä!
Odotan jo sitä aikaa kun tästä kaltoinkohtelusta aletaan kunnolla puhumaan ja kirjoittamaan, kaikki lehdet täyttyy tästä. Vaatii vaan sen että kaltoinkohtelija-sukupolvi kupsahtaa ensin eli menee varmaan 5-10v vielä.
Miksi sitte niin kiivaasti alapeukutitte kun joku kehoitti tuomaan kaltoinkohtelut julkisuuteen.
Tällä äidillä, mummolla on suuret odotukset nähdä lapsiaan ja lastenlapsiaan lomilla ja tekee adian eteen psljon töitä. Sitten kun tavataan, jokin menee pieleen. Mummo ehkä joutuu rehkimään niska limassa. Ja sitten joku käyttäytyy vastoin odotuksia, ja sitten joku raja ylittyy, tulee pettymys, jota itsehillintä ei pidä kasassa, joten…. itkujen kitistys ja raivari. On syytä miettiä, mitä voitaisiin tehdä yhdessä.
ON kuin vaimoni tarina. Hän eli uskovaisessa kodissa.
Vain siinä ero että hän sai siteitä ja rintaliivit.
Päiväkirjoja ei katsottu, mutta iltamenemistä rajoitettiin, eikä edes tv:tä kotiin ostettu.
Rahasta ei olut kiinni, -50 luvulla oli Mosse sitten uusia vw, jotain 1960 ostettiin upouusi Plymouth -Valiant V200 farmari.
Näkymätön käsi
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tällä äidillä, mummolla on suuret odotukset nähdä lapsiaan ja lastenlapsiaan lomilla ja tekee adian eteen psljon töitä. Sitten kun tavataan, jokin menee pieleen. Mummo ehkä joutuu rehkimään niska limassa. Ja sitten joku käyttäytyy vastoin odotuksia, ja sitten joku raja ylittyy, tulee pettymys, jota itsehillintä ei pidä kasassa, joten…. itkujen kitistys ja raivari. On syytä miettiä, mitä voitaisiin tehdä yhdessä.
Tämä on kyllä totta. On kova homma kun pitää 200 m2 talosta pestä kaikki ikkunat ja istuttaa monta auton peräkontillista kukkia ennen kuin voi vieraita kutsua. Hyvä olisi että näitä töitä voitaisiin jakaa, tytär voisi pestä saunan, koko talon seinät ja katon sekä kaikki ikkunat ja istuttaa ainakin parisataa perennaa. Sen sijaan että kehtaavat vaan tulla suoraan vieraisille ja valmiiseen pöytään antamatta mitään arvoa kotiväen raatamiselle.
Minulla oli periaatteessa onnellinen lapsuus, mutta minua juttuja tunnistan täältä (rintaliivejä sai kerjätä, käytetyt siteet olisi pitänyt kantaa läpi ison perheen talon lämmitysuuniin jne.). Turhasta suututtiin ja usein syytettiin että kuinka minua saa hävetä, vaikka olin tosi ujo ja hiljainen. Vieläkin aikuisiällä minun välillä pitää miettiä joistakin asioista, että ovatko ne todella tapahtuneet vai olenko kuvitellut kaiken.
Eniten ehkä ihmetyttää se kun eräs tuttavamies ahdisteli minua seksuaalisesti (toistuvasti) ollessani ala-asteella ja olin asiasta tosi häpeissäni ja ahdistunut. Kerroin tästä äidilleni ja odotin, että olisin saanut tukea, mutta hän sanoi että olen käsittänyt väärin! Minua ei siis uskottu eikä asialle tehty yhtään mitään, koska kyseessä oli paikkakunnalla arvostettu mies. Olin siis käsittänyt väärin ja kyseinen tyyppi sai kyläillä meillä edelleen ja oli mm. rippijuhlissani ja lakkiaisissa (tuntui että tukehdun ja oksennan).
Lukioikäisenä eräs vanhempieni tuttava oli meillä kylässä ja hän alkoi haukkua vartaloani ja mm. pieniä rintojani. Tässä vaiheessa osasin jo puolustautua ja käskin miehen suksia niin pitkälle kuin pippuri kasvaa. Jälkikäteen sain tästäkin haukut ja valituksen kuinka minua saa hävetä.
Nyt kohta 50 kymppisenä oloni on todella ristiriitainen. Toisaalta minulla on ollut rakastava lapsuus, mutta miksi arvoni naisena oli täysi nolla? Onko muilla samanlaisia kokemuksia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Äiti tuon kaiken syylinen.Oi äiti parat!Koskahan itse ottaisitte vastuun elämästänne? Puhuistte asioista niiden oikeilla nimillä? Kasvaisitte aikuisiksi!
Suksi boomeri kuuseen siitä loukkaantumasta, tämä keskusteluketju ei ole sinulle.
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Lukekaa tämä, tässä on 51 tykkäystä. Eikö tämä todista jotain. Ottakaa te loputkin 70 luvun lapset päänne pois sieltä pensaasta tai maton alta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mitään aiheeseen liittyvää mutta voi damn miten aika rientää! Mä muistan ku tää ketju tuli ja silloin jotain sinne kirjoitin. 7 vuotta sitten! Apua, tää vauva on vissiin osa elämää ja tulee olemaan :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ahkerasti kaiken kieltää, ei asiaa ole olemassa.
.Tämä! Tässä on nasevasti tiivistettynä äidistäni jotain sellaista, mitä en itse olisi osannut yhtä hyvin ilmaista.
Tähän liittyy myös suunnaton valehtelu. Äitini ei siis edes valehtele saadakseen siitä jotakin erityistä hyötyä - muuta kuin rakentaa jotain kauniiksi kokemaansa kulissia.
Äitini mielestä olen elänyt ihanan silotellun elämän hemmoteltuna ainokaisena. Äitini kertoo mielellään tarinaa vaikkapa siitä, kuinka hän köyhän lapsuutensa jälkeen halusi pitää huolta siitä, että kaappini pursuavat kauniita lastenvaatteita ja olin aina hyvin puettu. Todellisuudessa kuljin (kuten äsken kirjoitin) kokonaisen kouluvuoden samassa ainoassa paidassa, enkä kertaakaan saanut vaatteita kuin marketeista ja halpakaupoista - vaikka tarinoissa olinkin puettu Anne Pohtamon lasten tavoin kalliisiin hienoissa putiikeissa myytäviin Euroopasta rahdattuihin lastenvaatteisiin. Vietin päiväkotiurani poikaserkultani perityssä tummanruskeassa toppahaalarissa, äitini kuitenkin kertoilee prinsessavaatteistani. Olin kuitenkin ihan asiallisesti puettu enkä siitä kärsinyt, ei äidilläni ole mitään tarvetta aiheesta valehdella muuta kuin jonkun kehitellyn idyllin uskottelu.
Kirjoitin joskus aiemmin ketjuun, kuinka äitini myös tunnisti siskonsa lapsen taaperokuvasta minut, monta vuotta myöhemmin syntyneen. Muisti oikein elävästi kuinka oli tuon neuleenkin omin käsin minulle rakkaudella neulonut. Ei rakasta muistoa haitannut sekään, että huomautettiin kuvan lapsella olevan eriväriset silmätkin kuin minulla. Miten ihmeessä äiti ei kuvasta edes omaa ainokaistaan osaa tunnistaa?
En mitenkään ymmärrä että miksi. Äitini on siis aina ollut skarppi, kouluttautunut maisteriksi ja ollut asiantuntijatyössä. Kyseessä ei siis ole mikään dementia tai muu havainnointia tai muistia vaurioittava sairaus.
Jos joku osaa asiaa valottaa, olisin superkiitollinen. ❤️
En osaa diagnoosia antaa mutta äitini on aina tuollainen ja aina vaan pahenee. Oletin sen liittyvän hänen alkoholismiinsa ja alkavaan alkoholidementiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miklukiessa tuntuu, että suurimman osan on kirjoittanut sama henkilö? Vähän muutetaan vuosilukuja, mutta muuten sama tarina kerrataan jopa samoin sanoin uudestaan. Lauserakenteet ja adjektiivit säilyvät myös samoina.
Sama tyyppi. Lopetan lukemisen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miklukiessa tuntuu, että suurimman osan on kirjoittanut sama henkilö? Vähän muutetaan vuosilukuja, mutta muuten sama tarina kerrataan jopa samoin sanoin uudestaan. Lauserakenteet ja adjektiivit säilyvät myös samoina.
Sama tyyppi. Lopetan lukemisen.
Lopeta pois., varmasti kaikille parempi niin.
Voihan se olla vaikea uskoa että tällaista on ollut. Olen kirjoittanut tänne vuosia sitten kerran ja eilen uudestaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tilastotietoa, 70-luvulla syntyneitä ehkä noin 600 000. Joista osa todennäköisesti poistunut keskuudestamme. Täällä 3500 kommentoijaa. Ei todellakaan ole kaikki vielä suutansa avannut.
Vierailija kirjoitti:
"Fyysinen väkivalta on vähentynyt ihan murto-osaan". Eikö nykyisin ole tapahtunut useita tappoja alaikäisten keskuudessa. Televisiossa juuri kerrottiin, että Koskelan surmasta on tehty kirja. Koulukiusaaminen oli siinäkin lähtökohta. Luin, että kiusaaminen kouluissa on vähentynyt, mutta raaistunut. Somekiusaaminen on lisääntynyt, mutta siihen on vaikea puuttua. Nuorten naisten itsemurhat ovat lisääntyneet.
Lasten kurittaminen oli aivan yleistä ja julkista 70-luvulla. Tukistaminen, lyöminen, repiminen, töniminen, läpsiminen, ei tarvinnut juuri paljon syytäkään niin lapset saivat helposti kokea päivittäin väkivaltaa.
Itse todistanut usein kuin kaverin isä hiuksista raahasi perheen lapset huoneisiinsa ja ”heitti” päin seinää. Joskus olen asiasta maininnut muussa yhteydessä asia kielletään täysin. Mustelmia ja muita ruhjeita varmasti oli lapsissa näiden tekojen jäljiltä.
Tosin muutamia vuosia aikaisemmin oli ihan Ok opettajien käyttää ruumiillista kuritusta, eikä se aina oikeisiin kohteisiin osunut.
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on parasta mitä 2000-luvulla on taphtunut. Meitä valtavan monia koskettanut ilmiö sai nimen, sitä sanoitettiin auki, häpeä hälveni ja ennenkaikkea tajusi että ei ole yksin. Tätä ennen asia oli tuskainen kipeä möykky jota häpesi niin ettei tajunnut/osannut itse tunnustaa itselleen että on joutunut systemaattisen kaltoinkohtelun uhriksi, rikosten uhriksi (fyysinen väkivalta ja pahoinpitelyt) sekä julman henkisen väkivallan uhriksi.
Mun vanhemmat kuuluisi kaltereiden taakse. Itse he selittävät itselleen satua jossa olivat mahtavia vanhempia, ja lapsista vain tuli ”hulluja” ja kiittämättömiä!
Kiitän myös ketjua, ketjulaisia. Elämän pelastajaksi tätä nimittäisin. Paljon täältä on saanut näkemystä ja tietoa. En minäkään osannut ennen ymmärtää, miksi olin äitini toimesta kaltoinkohdeltu. Sain lapsesta lähtien osakseni äärimmäistä henkistä väkivaltaa (fyysisen ja seksuaalisen väkivallan lisäksi), joka jatkuu vieläkin, nyt osaan käsitellä tilanteita, olla välittämättä. Ymmärrän ettei vika ole minussa, vaan äidissäni. Tiedostan senkin, ettei häntä voi enää auttaa, koska hän on saanut koko ikänsä kaltoinkohdella lapsiaan, kenenkään puuttumatta. Taparikollinen.
Tätä perheen sisällä piilossa pidettyä väkivaltaa on ymmärtääkseni Suomessa erittäin paljon. Enkä ymmärrä, miksi täällä sitä hyssytellään. Ja hoidetaan seurauksia, ei puututa lähteisiin. On kuin puro, joka levittää myrkkyä valtamereen, mutta sitten vain ihmetellään, että onpa meressä ongelmaa kun meressä on roskaa.
JokaKurittaKasvaa... kirjoitti:
Luin koko ketjun läpi kevään aikana ja hienoa havaita, etten ole yksin lapsuuden ja nuoruuden kokemusteni kanssa.
Äiti syntynyt 40-luvun alussa kuten isänikin, minä (mies) 70-luvun puolivälissä. Lisäksi 60-luvulla syntyneitä sisarpuolia, joiden kanssa ei mitään yhteistä.
Tunnekylmyyttä ja köyhyyttä oli kyllä tarjolla enkä oikeastaan edes tiedä, miten siitä selvisin. Omat vanhempani erosivat kun olin 5-vuotias, ja isäni oli niin vässykkä että myi tilansa juuri ennen eroa veljelleen ja jäi peräkammarin pojaksi. Äijää ei sen jälkeen paljon näkynyt, ehkä häpesi, ehkä haikaili menetettyä pikkupoikaa. Rippijuhlissa kävi ja kuultuaan meneväni lukioon totesi, että menee hyvä työmies hukkaan. Muita elämänohjeita ei tullut.
Äitini päätyi sairaskohtauksen vuoksi sairaseläkkeelle kun olin noin 10. Äiti oli oikeasti aika vaikea ihminen ja huono vanhempi jo ennen sairastumistaan: minä olin lähinnä "matkalaukku" joka vain liikkuu ja joustaa aina tarvittaessa. Äiti teki matkatöitä ja olin yksin kaikki illat, ja moni muu asia oli tärkeämpi kuin minä. Kerrankin myöhästyin koulun joulujuhlista, kun piti jäädä passaamaan jotain puolituttua.
Äiti oli ja on edelleen kovin myrkyllinen ja normatiivinen ihminen. Päässä on selvästi 1950-luvun maaseudun moraalikäsitys ja ankaruus, mitä on vähän vaikea ymmärtää jos on itsekin eronnut kahdesti...
Ja se kasvatus sitten... sananlaskuja ja Raamatun lauseita: "kunnioita isääsi ja äitiäsi...", "Joka kuritta kasvaa..." "taas on muna kannaa viisaampi" jne. Jos ei tehnyt niin kuin hän halusi, tuli remmiä, tukistamista, luunappia, avokämmentä... Tämä paheni vielä, kun hänelle alkoi kehittyä ihan oikeita mt-ongelmia. (Oli ihan suljetullakin pari viikkoa 90-luvulla, en tiedä diagnoosia.)
Olisi monia muistoja, kuten "sinusta olisi varmaan tullut nätti tyttö", "ihan samanlainen olet kuin isäsi" (ei todellakaan kehu), "et sinä ikinä tuota opi", "pitää olla käsistään taitava ja sukkela", "etkö osaa korjata x ja y kun olet kerran mies" (eli korkeintaan 15-vuotias, ei kunnollisia työkaluja, materiaaleja eikä osaamista...)
Monta asiaa jää meiltä varmasti selvittämättä, koska hän ei ole ikinä ollut väärässä ja jos ottaisin jonkin asian puheeksi, hän vain huutaa että muistan väärin (vaikka oikeasti hän itse ei muista ihmisten nimiä eikä tapahtumia).
Voisin jatkaa myöhemmin. Kiitos tästä ketjusta!
Hienoa, että kerroit tuon. Kaikkien miesten pitäisi avautua. Ei se kaltoinkohtelu katso sukupuolta. Väitän että moni kaltoinkohdeltu mies päätyy oman käden ohjastamana liian aikaisin hautaan. Syystä että isä tai äiti mitätöi, väheksyy tai halveksii lastaan. Vaikea siinä on sitten yrittää mitenkään päin tehdä niin, että kaltoinkohtelija hyväksyisi tai rakastaisi lastaan, kun omassa vanhemmassa vika. Olet terveeempi ja vahvempi kuin äitisi, kun pystyt kaltoinkohdeltuna ymmärtämään, mikä on oikein ja väärin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä ketju on parasta mitä 2000-luvulla on taphtunut. Meitä valtavan monia koskettanut ilmiö sai nimen, sitä sanoitettiin auki, häpeä hälveni ja ennenkaikkea tajusi että ei ole yksin. Tätä ennen asia oli tuskainen kipeä möykky jota häpesi niin ettei tajunnut/osannut itse tunnustaa itselleen että on joutunut systemaattisen kaltoinkohtelun uhriksi, rikosten uhriksi (fyysinen väkivalta ja pahoinpitelyt) sekä julman henkisen väkivallan uhriksi.
Mun vanhemmat kuuluisi kaltereiden taakse. Itse he selittävät itselleen satua jossa olivat mahtavia vanhempia, ja lapsista vain tuli ”hulluja” ja kiittämättömiä!Kiitän myös ketjua, ketjulaisia. Elämän pelastajaksi tätä nimittäisin. Paljon täältä on saanut näkemystä ja tietoa. En minäkään osannut ennen ymmärtää, miksi olin äitini toimesta kaltoinkohdeltu. Sain lapsesta lähtien osakseni äärimmäistä henkistä väkivaltaa (fyysisen ja seksuaalisen väkivallan lisäksi), joka jatkuu vieläkin, nyt osaan käsitellä tilanteita, olla välittämättä. Ymmärrän ettei vika ole minussa, vaan äidissäni. Tiedostan senkin, ettei häntä voi enää auttaa, koska hän on saanut koko ikänsä kaltoinkohdella lapsiaan, kenenkään puuttumatta. Taparikollinen.
Tätä perheen sisällä piilossa pidettyä väkivaltaa on ymmärtääkseni Suomessa erittäin paljon. Enkä ymmärrä, miksi täällä sitä hyssytellään. Ja hoidetaan seurauksia, ei puututa lähteisiin. On kuin puro, joka levittää myrkkyä valtamereen, mutta sitten vain ihmetellään, että onpa meressä ongelmaa kun meressä on roskaa.
Ja kun siitä puhut ja yrität saada apua tilanteeseen, viranomaiset uskovat mieluummin väkivallantekijää ja kaltoinkohtelijaa, kun se puhuu niin vakuuttavasti mustan valkoiseksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Millaista tunnekasvatusta saitte lapsina? Jos siis vertaa nykylapsiin, joille sanoitetaan tunteet - oliko teillä sellaista? Selitettiinkö mitään olotiloja koskaan vai pitikö niistä vain selvitä?
Itsellä on hyvin kirkas muistikuva eräästä aika pienenä kokemastani tilanteesta, jossa olin niin raivoissani, että huutoitkin. En ollut vielä kouluikäinenkään. Mitä tekivät vanhempani? Nauroivat reaktiolleni ja ottivat tilanteesta valokuvan perhealbumiin.
En muista, että kotona olisi koskaan puhuttu tunteista. Sukulaisiin saatettiin yhtäkkiä katkoa välit ilman mitään selityksiä, kun oli taas jostain pahoitettu mieli jostain eikä voitu selvittää asiaa. Niinpä minulla ei enää nelikymppisenä ole oikein mitään siteitä omien vanhempieni sukuihin. Tapaan heitä korkeintaan hautajaisissa. Seurustelun tunnepuoleen ei annettu mitään ohjeita, huolehdittiin vain, että seksiä ei nyt sitten ainakaan. Kaverisuhteiden ylläpidosta minulla ei ole koskaan ollut kunnollista esimerkkiä.
Omat kiinnostuksen kohteet piti aina peilata vanhempien tunteiden kautta: mitä ne tästä ajattelevat? Nyt aikuisena ajatellen todella vino tapa toimia, koska ei lapsi ole vastuussa vanhempiensa tunteista eikä heille mitenkään velkaa. Minä kiltti yritin silti valita harrastukseni sen perusteella, että ne ärsyttivät vanhempiani mahdollisimman vähän. Omalle lapselleni ehdotan erilaisia harrastuksia ja muistutan, että mitään ei ole pakko ja saa kokeilla erilaisia asioita. Kannustan häntä sydämestäni, vaikka en hänen harrastamastaan lajista itse juuri mitään ymmärrä.
Usein olen toivonut, että olisipa elämässäni ollut varsinkin teini-ikäisenä edes yksi vakaa läheinen aikuinen, jolle olisi voinut avautua ja jolta olisi saanut tukea.
Meillä ei saanut olla mitään tunteita, piti olla kuin puupökkelö. Ei saanut nauraa, ei itkeä. Sellaista kuin paha mieli ei meidän kotona sallittu. Ei saanut tarvita ketään, ei ikävöidä ei mitään. Vanhemmathan itse elivät koko ajan tunteella.
On aivan hirveän vaikea sanoa tai siis mahdotonta sanoa kenellekään että rakastaa ja on kova opettelu siihen että tunnistaa ja myöntää mistä joku oma olotila johtuu, mikä tunne siinä on taustalla. On vaikea tukeutua kenenkään kun on oppinut toimimaan ja turvaamaan vain itseensä. Tunteet on vain patoutuneet sisään ja aiheuttaneet psykosomaattisia oireita. Vähitellen opetellen.
Toivottavasti nykyään opetetaan tunnetaitoja koulussa kaiken ikäisille. Kodin karuus ei ole sitten niin vaikuttava.
Tuttua tuo lapsena olo puupökkelönä, kun ei saanut näyttää mitään tunteita 70-luvusta tähän päivään asti. Jos oli kipeänäkin, kuumeinen olo, piti esittää tervettä. Vanhemmat sai nauraa, kännitellä, surkutella omaa oloaan jos kaupungin kermasta joku oli sanonut heille pahasti. Maireat hymyt näin vanhempian naamalla ainoastaan ne kerrat, kun kohtasivat iäkkäät sukulaiset, joilta odottivat perintöä. Kotona hirveät spekulaatiot vuosikaudet, onko vanhus tehnyt testamentin ja kenelle. Muutoin ei heitä vanhukset kiinnostaneet. Eikä omat lapset. Kaikki tunteet piti opetella itse lähinnä koulun ja kouluympäristön kautta. Ei kylläkään onnistunut, kun itse ei edes osannut puhua, kun kotona ei kommunikoitu. Äiti kävi huutamassa haukkumanimikkeitä ja jos olisin sanankin sanonut, olisin kuulemma mennyt samantein laitokseen. Joten olin mykkä ja otin vain vastaan koko nuoruusikäni. Äärimmäisen sairasta.
Vanhempana sain kuulla, että äitini oli kertonut sukulaisille, että olin jotenkin vaikea tapaus. Ymmärsin sen niin, että olisin jotain kommunikoinnut äitini kanssa, mutta se olisi valetta. Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että äiti oli sepittänyt valheita minun olevan kaikkea sellaista, mistä olin itse todella kaukana. Äiti siis ymmärsi tekevänsä todella pahaa lapselleen, ja kun tiesi lapsensa vaikenevan, äiti sepitti sukulaisille valheita.
Paras teko, on vaan olla hyvä itsensä ja kun tapaa sukulaisia, ottaa puheeksi jotain mustamaalaukseen liittyvää juttua, kyllä asiat alkaa oikonemaan.
Ystävystyin tänä vuonna erään virolaisnaisen kanssa joka itse toi keskusteluun oman äitinsä 70-luvulla. Ja voi juku, jos Suomessa on ollut vaikeaa niin mitä se on ollut silloin lätäkön toisella puolella. Kun yksinhuoltajuus on normi ja lapset muistuttavat karanneesta miehestä, ilmapiiri ja historia sitä mitä on. Alan ymmärtää virolaissiskoja ja heidän asennettaan.
Itsellä toistuu samoja juttuja kuin teillä muillakin. Oma mummoni osasi tekoitkeä ja luoda dramatiikkaa tyhjästä. Luulin lapsena että naiset vaan itkee helposti. Äitini peri saman taidon, ja mietin että syy oli meissä lapsissa. Lapset eivät koskaan saaneet itkeä. Vanhemmat eivät lohduttaneet ja väkivalta oli yleistä.
Äitini luuli kerran veljeni tehneen jotain pahaa minulle kun itkin, joten hän löi veljeni naaman punaiseksi. Kun itkultani sain sanottua että ei ollut veljen vika, äitini vain tuhahti eikä pyytänyt anteeksi. Niin se toimi. Ei anteeksipyytämistä, ei hellyyttä, puheenaiheiden välttelyä. Vanhemmat eivät koskaan puhuneet lapsille niin että olisivat valmiina omillaan elämiseen.
Voisin olla vihainen siitä kaikesta, mutta olen päättänyt nähdä sen kerran tai kaksi vuodessa, pari päivää kerrallaan. Olen liian kiltti vain katkaisemaan välit, mutta haluan rakentaa itselleni erilaisen elämän.