Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Todella tuttua. Kuukautiset olivat jotain todella häpeällistä ja noloa. Piilottelin kuukautisten alkamista todella pitkään, ja kun vihdoin uskalsin kertoa kuukautisten alkaneen, sain minäkin yhden sidepaketin, mutta en enää sen jälkeen. Kerran laitoin housuihini pikkuveljeni vauvanvaipan ja se unohtui verisenä vessaan. Äitini nosti asiasta hirveän marttyyriteatterin, itki kuin itkijänainen ja voivotteli isälle ja sisaruksilleni kuinka olen varastanut veljeltäni vaipan ja kuinka paha ihminen olen. Hän saattoi jaksaa tällaista tunti- ja päiväkausia. (Isä oli samanlainen narsisti, eikä koskaan puolustanut lapsiaan tai ihmetellyt äidin käytöstä. Olen vasta nelikymppisenä ymmärtänyt, että perheemme oli pahasti sairas.)
Terkkari ihmetteli hb:n laskemista 60: een, mutta koska kuukautiset olivat kotonakin suuri häpeän aihe, en uskaltanut kertoa terkalle, että minulla oli todella runsaat kuukautiset ja vuoto saattoi kestää viikkoja putkeen. Minulla oli myös pahoja virtsatietulehduksia 6-vuotiaasta alkaen, mutta opin salaamaan nekin, kunnes ne paljastuivat todella noloilla tavoilla: pissasin sänkyyni, koulussa housuihin jne. Äiti haukkui, sätti, pilkkasi ja saattoi nolata minut toisten ihmisten ja kavereideni edessä asiasta. (Aikuisena minulla paljastui munuaisvaurio ilmeisesti hoitamattomista vt-tulehduksita johtuen.) Minunkin äitini tietysti tonki ja luki kaikki minun ja siskoni henkilökohtaiset päiväkirjat ja kirjeenvaihdot yms.
Minäkin sain vain yhdet rintsikat ja vasta kun rintani olivat jo hyvin isot. Oma isäni osallistui siskoni pilkkaan kasvaneista rinnoistani. (Sisko mm. piirsi pilakuvan ja molemmat nauroivat ja ilkkuivat osoitellen minua.) 13-14 vuotiaina minun ja sisareni piti alkaa tienata koulun ohessa mm. mainosten ja lehtien jakamisella. Näillä rahoilla mm. ostin siteet ja antibiootit jatkuviin vt-tulehduksiin ja vaatteeni ja kaikki muut menoni. Emme olleet varsinaisesti köyhiä, vaikkei äiti ollutkaan töissä; isä oli ihan hyvissä hommissa, mutta oli ihan yli-iso asuntolaina, ja kulissit piti ylläpitää. Oli iso hieno asunto, mutta ruokaa ei aina ollut ja äiti kyttäili joka suupalaa ja arvosteli. Sairastuimme siskon kanssa molemmat pahoihin syömishäiriöihin, kuljetimme usein salaa ostamaamme suklaata, keksejä yms. roskaruokaa kotiin, joita sitten nälissämme ahmimme ja oksensimme. Sisko kirjoitti tästä päiväkirjaansa, jonka äiti tietysti luki ja ilkkui ja pilkkasi siskoani.
Äiti uhkasi jo pienenä meitä jatkuvasti hylkäämisellä, pahoinpiteli jne. Kerran tallentui kelanauhalle, kuinka ensin siskoni kanssa leikimme ja jokeltelemme (emme osanneet edes puhua vielä), ja sitten hän yhtäkkiä raivostuu ja alkaa pahoinpidellä meitä (hirveää huutoa, mäiskettä, ja parkua). Äiti soitti koko lapsuuden meille tuota nauhaa ja nauroi sadistisesti pilkaten ja ivaten. Isä nauroi mukana kuten aina. Tunsin valtavaa häpeää. Joitakin vuosia sitten, kun kävin lapsuudenkodissani, sama nauha pyöri siellä, ja kuulin saman sadistisen naurun.
Kouluarvosanoja ja akateemisia titteleitä arvostettiin yli kaiken. Tyhmyyden pelko oli peloista suurin. Aina verrattiin toisiin. Olin kympin oppilas, mutta mikään, mitä tein ei koskaan riittänyt tai ollut kyllin hyvää vanhemmilleni. Lapsuuttani ja nuoruuttani leimasi häpeä, nolaaminen, salailu, saituus, väkivalta, kulissien ylläpito ja tunne, että olen huonompi ja arvottomampi kuin muut.
Olen luovuttanut vanhempieni suhteen. Olen hyväksynyt sen, että he ovat pahasti traumatisoituneet omassa lapsuudessaan eivätkä tule ikinä myöntämään tai edes tietoisesti ymmärtämään, että olisivat tehneet väärin. Olen myös hyväksynyt sen, ettei lapsellani ole isovanhempia. Olen hyväksynyt sen, että lapsuudestani johtuen omassa elämässäni on tapahtunut todella pahoja ja kamalia asioita. Emme ole olleet vanhempieni kanssa vuosiin tekemisissä. Vain jonkinlainen laimea suru ja hiljaisuus on jäljellä.
Olen todella pahoillani että lapsuutesi on ollut turvaton ja psyykkisesti sekä fyysisesti väkivaltainen. Toivottavasti elämäsi on kohtuullisen mallillaan tästä huolimatta. 🤞
Itselläni vanhempien toiminnallinen alkoholismi ja rajaton käyttäytyminen leimasi lapsuuttani. Herkän/aran lapsen karaisu syyttämällä esim. koulukiusaamisesta, oli kylmää kyytiä. Sisaren suosiminen ja kaikissa elämän ongelmatilanteissa yksin jättäminen on tehnyt minusta suorittajan. Totuin selviämään kaikista tilanteista yksin kun vanhemmiltani ei apua saanut mihinkään (ei kiinnostanut). Kaikki oli aina omaa syytä tai ei pitänyt välittää. Tein vuosikausien psyykkisen työn vahvistaakseni itseni ymmärtämään sen, että olen ihan kohtalaisen ok. Vanhemmilleni en kelvannut koskaan sellaisena kuin olen. Välit ovat nykyisin muodollisen etäiset ja olemassa vain lastenlasten takia. Joidenkin ihmisten ei pitäisi perustaa perhettä, kuten omien vanhempieni.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kun ahkerasti kaiken kieltää, ei asiaa ole olemassa.
.Tämä! Tässä on nasevasti tiivistettynä äidistäni jotain sellaista, mitä en itse olisi osannut yhtä hyvin ilmaista.
Tähän liittyy myös suunnaton valehtelu. Äitini ei siis edes valehtele saadakseen siitä jotakin erityistä hyötyä - muuta kuin rakentaa jotain kauniiksi kokemaansa kulissia.
Äitini mielestä olen elänyt ihanan silotellun elämän hemmoteltuna ainokaisena. Äitini kertoo mielellään tarinaa vaikkapa siitä, kuinka hän köyhän lapsuutensa jälkeen halusi pitää huolta siitä, että kaappini pursuavat kauniita lastenvaatteita ja olin aina hyvin puettu. Todellisuudessa kuljin (kuten äsken kirjoitin) kokonaisen kouluvuoden samassa ainoassa paidassa, enkä kertaakaan saanut vaatteita kuin marketeista ja halpakaupoista - vaikka tarinoissa olinkin puettu Anne Pohtamon lasten tavoin kalliisiin hienoissa putiikeissa myytäviin Euroopasta rahdattuihin lastenvaatteisiin. Vietin päiväkotiurani poikaserkultani perityssä tummanruskeassa toppahaalarissa, äitini kuitenkin kertoilee prinsessavaatteistani. Olin kuitenkin ihan asiallisesti puettu enkä siitä kärsinyt, ei äidilläni ole mitään tarvetta aiheesta valehdella muuta kuin jonkun kehitellyn idyllin uskottelu.
Kirjoitin joskus aiemmin ketjuun, kuinka äitini myös tunnisti siskonsa lapsen taaperokuvasta minut, monta vuotta myöhemmin syntyneen. Muisti oikein elävästi kuinka oli tuon neuleenkin omin käsin minulle rakkaudella neulonut. Ei rakasta muistoa haitannut sekään, että huomautettiin kuvan lapsella olevan eriväriset silmätkin kuin minulla. Miten ihmeessä äiti ei kuvasta edes omaa ainokaistaan osaa tunnistaa?
En mitenkään ymmärrä että miksi. Äitini on siis aina ollut skarppi, kouluttautunut maisteriksi ja ollut asiantuntijatyössä. Kyseessä ei siis ole mikään dementia tai muu havainnointia tai muistia vaurioittava sairaus.
Jos joku osaa asiaa valottaa, olisin superkiitollinen. ❤️
Entä jos äitisi vertaa vain omaa lapsuuttaan kohtelussa sinuun? Eikä ymmärrä muusta, vaikka maisterikin on. Minä pidän sinua onnekkaana, että sinulle ostettiin vaatteita edes marketeista tai halpakaupoista. itse sain kerran vuodessa paidan tai housut. Kiiltokuvaksi väritelty elämä on kyllä vahingollista lapselle, sitä ei pitäisi yhdenkään lapsen kokea.
Olen syntynyt 70-luvulla ja äitini 40-luvulla.
Mulla on käynyt tuuri ja äitini on maailman paras ihminen ja hyväsydäminen+auttaa aina kaikessa.
ähinä kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun noin viisi vuotta sitten, ja se on ollut minulle äärimmäisen tärkeä. Tämä lapsuus mitä monet ovat kuvanneet oli totta myös minulle 70-80 -luvuilla Suomen maaseudulla. Vaikka ole oppinut ymmärtämään että äitini oma elämä ei ole ollut helppo, niin siitä huolimatta minun on vaikea ymmärtää onko lastaan ollut pakko kohdella niin. Olen kohta 50v korkeassa asemassa oleva nainen, mutta äitini kohtelee minua edelleen kuin lastaan, tai siis 70-lukulaisittain lapsethan olivat palvelijoita, joista kasvaessaan alkoi jo olla hyötyä :) Edelleen kehut äidiltäni ovat harvinaisuus, lähinnä saan aina palautetta että ”miksi teit noin, olit tehnyt paremmin”. Ulkonäöstäni en ole koskaan saanut mitään positiivista palautetta. ”Lapsena sinulla oli kiiltävät hiukset” on positiviisinta mitä hän on sanonut. Vanhetessaan ja isäni kuoltua hän on yksinäinen. Hän ei voi tutustua kehenkään, koska kaikki ovat jotenkin outoja, ja mukavista naapureistakin hänellä on vain jotain moitittavaa. Siskonsa ja kaikki sukulaiset haukutaan myös vähintään viikottain. Jos erehdyn sanomaan jotain heitä puolustavaa, äiti vetää marttyyri-vaihteen päälle ”en osaa enää mitään sanoa”. Marttyyriys on myös vakio toimintatapa kaikissa tilanteissa missä ei tehdä niinkuin hän haluaa. Kaikesta huolimatta hän haluaisi että viettäisin kaikki lomani hänen luonaan. Ja joka päivä on soitettava. Jos en joku päivä soita, seuraavan päivän puhelu alkaa vihaisella äsähdyksellä ”et edes eilen soittanut”. Mistään järkevästä emme juttele. Puhelut ovat hänen yksinpuheluaan ja liikkuvat tasolla vaihtaisinko verhot ja toki aina muutama tuttu haukutaan. Jos kerron jotain itsestäni, hän vaihtaa puheenaihetta tai kertoo miten ko. asia on hänellä itsellään mennyt.
Luulen että hän on vähän masentunut mutta suuri osa hänen käytöksestään kumpuaa olemattomasta itsetunnosta. Mitään terapiaa en viitsi edes ehdottaa, sillä kulissien pitäminen on tärkeintä ja se rähjäyksen määrä jota joutuisin joka päivä kuuntelemaan olisi jotain uhan järkyttävää.
Minulla alkoi kesäloma. Parin päivän päästä menen hänen luokseen kuuntelemaan jatkuvia moitteita vailla yhtään mahdollisuutta omaan aikatauluun tai tekemiseen. Aamulla herätään silloin kun hänkin, syödään siihen aikaan kun hänkin ja kaikki muukin tehdään hänen pillinsä mukaan. Miksi suostun tähän? Kaipa henkinen ja fyysinen väkivalta on tehnyt tehtävänsä. Olen lisäksi ainoa lapsi, äitini on vanha ja säälin häntä. Siitä huolimatta melkein itken kun ajattelen normaaleja äitisuhteita mitä monella on. No, kaikkea ei voi elämässä saada.Vaikuttaa siltä, että äitisi on ihan pesunkestävä narsisti ja sinä narsistin uhri. Katsopas googlesta, mitä kaikkea mielenkiintoista löytyy noilla hakusanoilla.
En ole hän, kenelle vihjaisit narsismista. Haluan vain kyseisestä aiheesta sanoa, että sieltä avartuu kaikki. Mietinkin, miksi narsismista ei puhuta avoimemmin näitä vaikeita äiti-tytär suhteita käsiteltäessä, joissa piirteet selkästi viittaavaat äidin narsismiin. Muuta ns. diagnoosia en ole löytänyt aihetta koskien, onko muita vaihtoehtoja? Ei vaikuta esim. adhd:lta, ei keuhkokuumeelta, ei migreeniltä, ei masennukselta, ei talousongelmilta. Kun tosiasioita piilotellaan ja vältellään, lisää se vain kärsimystä. Narsisti itse välttelee ongelmien käsittelyä ja syyttelee muita, aina. Näin kierre jatkuu, lapset tukahdutetaan ja johdatellaan aina mitätöidyiksi, niissä lasten omissa terveissä ja hyvissä tunteissakin. Mikä järki?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Näin on. Valtaosa suurista ikäluokista on ollut surkeimpia vanhempia ja surkeimpia isovanhempia koskaan! En vie omia lapsia hoitoon surkimusisovanhemmille!
Uimataidottomat lapset ovat olleet yksin uimarannalla - ilman aikuisen valvontaa. Ei ole ihme, että lapsia on hukkunut ja lapsille on sattunut paljon kotitapaturmia, onnettomuuksia ja tapaturmia.
Pienetkin lapset ovat olleet jatkuvasti ja pitkiä aikoja sukulaisilla hoidossa. Esimerkkinä lapsi on mummolassa kuukauden putkeen. Perheen toinen lapsi on kuskattu toiseen mummolaan ja toinen toiseen. Ja lasten äiti on ollut kotona 24/7 joten hyvin ehtinyt lapsensa hoitaa. Sairasta!
Liian monessa kodissa on ollut lasten kaltoinkohtelua, laiminlyöntejä ja ruumillista kuritusta, henkistä väkivaltaa, uhkailua, pelottelua, alistamista ja nolaamista. Nämä ovat olleet vanhempien pääasialliset "kasvatuskeinot".
Koulussa ensin rangaistus opettajalta ja kotona on tullut selkäsauna. Rangaistukset ja jälki-istunnot eivät tuo lapselle oppimisen iloa ja motivaatiota koulunkäyntiä kohtaan.
Koulussa ei ole puututtu koulukiusaamiseen ja väkivaltaan. Opettajat, rehtori ja muut koulun aikuiset vähät välittivät. Liian monessa kodissa ei edes ymmärretty käsitettä "koulukiusaaminen".
Lapset olisi todellakin pitänyt ottaa huostaan näiltä lasten kaltoinkohtelijoilta, laiminlyöjiltä ja pahoinpitelijöiltä! Suomessa olisi nyt huomattavasti vähemmän lapsuudenkodissaaan traumatisoituneita, ahdistuneita ja masentuneita ihmisiä! Jos lapsella olisi ollut hyvä ja turvallinen lapsuudenkoti, niin Suomessa olisi paljon vähemmän burnoutteja, sairauslomia, varhaiseläkkeelle jäämisiä mielenterveyssyistä ja jopa itsemurhia.
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Juuri tuota se oli. Lääkäri/psykoterapeuttipiireissä ihan yleisesti kyllä osataan yhdistää tämä 70-luvun kasvatus ja se seikka että 1,5milj suomalaista syö psyykenlääkkeitä ja 0,5milj JATKUVASTI unilääkkeitä. Tätä ei vaan saa sanoa ääneen. Suuret ikäluokat pitää taloudellista valtaa ja on rikkain kansanosa. Se pian SUUTTUU ja siksi kukaan ei uskalla arvostella näitä.
Miten suuttuminen eroaa siitä, mitä koimme pienestä lapsesta lähtien, ei mitenkään. Sama henkinen väkivalta jatkuu, fyysinen väkivalta on loppunut kun lapset kasvoivat aikuisten mittoihin. Ainoastaan erona on se, että nyt saamme itse päättää aikuisina, mitä otamme vastaan ja mitä emme, suojellaksemme itseämme ja omaa perhettämme. Vielä suurempaa on, että ymmärrämme mitä on kotiväkivalta, mitä hirveyksiä se aiheuttaa ja olemme viisaampia kuin vanhempamme toimiaksemme toisin. Arvostelukyky kertoo moraalista. Ja tunteiden ilmaiseminen sekä niiden käsittely haluten kohti parempaa elämää niin itsellemme kuin lapsillemme, kertoo älystä. Täällä on hurjasti älykkäitä ihmisiä, jotka kokevat terveyden ja hyvinvoinnin tärkeämmäksi kuin maallisen mammonan.
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Ilmiselvästi monet, ketjun perusteella. Voisiko olla niin, että heidän lapsensa kun ovat kokeneet sen kamaluuden, niin nämä lapset ovat aikuisuutta kohti voimakkaasti välittänyt, etteivät tee samaa omille lapsilleen. Siksi jälkeläisten sukupolvilta ei nouse näin vahvoja tunteita ja kokemuksia ilmaistavaksi. Tietenkin kaikilla sukupolvilla on varmasti samoja kauheuksia kokemuksissa äitisuhteissa, ehkä sitten eniten 40-luvulla syntyneiden äitien lapsilla. Ja myös hyviä kokemuksia, jotka kaltoinkohdellut lapset kyllä osasivat huomata.
Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen nuoren mieskirjailijan haastattelu.
"Hän ihmetteli, miten jotkut pystyivät olemaan niin sinut oman orastavan miehisyytensä kanssa. Lukion vanhojen risteilyllä Rönkä katsoi vierestä, kun hänen kaverinsa ajoi partaansa ovi auki vessan peilin edessä.
Miten hän kehtasi tehdä sen niin avoimesti?
Se tuntui Röngästä uskomattomalta. Hän itse häpesi omaa äänenmurrostaan ja ensimmäisiä leukaan ilmestyneitä haiveniaan."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sota-ajan eläneillä oli monilla jonkinlainen sotatrauma, ja sodan jälkeen haluttiin vain jatkaa elämää. Tunteista ja ongelmista ei puhuttu, eikä niihin mitään apua siihen aikaan ollut mahdollista saadakaan. Kun ukot joivat keskenään niin kerrottiin sotajuttuja (ja sitten ehkä mentiin kotiin hakkaamaan akka ja lapset...), mutta ei niitä asioita muuten käsitelty. Tämän vuoksi heidän lapsensa, eli pian sodan jälkeen syntyneet, oppivat että tunteet ovat vaarallisia eikä niistä sovi puhua. Tästä syystä voimakkaiden tunteiden käsittely voi olla heille mahdotonta. Elämä oli melko kovaa ja köyhää vielä sodan jälkeen ja työn tekemistä arvostettiin. Koko ihmisarvo oli itse asiassa kiinni siitä, miten paljon töitä teki, muulla ei ollut niin väliä. Tällaisia ihmisiä on kyllä minullakin lähipiirissä. Maailma on nykyään erilainen, töitä ei ole niin helppo saada eikä myöskään ole aina yhtä helppo pärjätä nykyajan töissä. Tätä vanhempi sukupolvi ei oikein ymmärrä. Aina tulee niitä juttuja että "kyllä minä sain aina töitä kun menin vaan kysymään", ja "en ole montaa päivää ollut sairaslomalla". En tiedä mitä siinä voi tehdä tai sanoa, luultavasti ei mitään...
Arvostan sodan kokenutta sukupolvea, sillä että tekivät Suomesta itsenäisen ja jaksoivat elää sodan ajan. Eli puhutaan ihmisistä, jotka loivat seuraaville sukupolville kannustavaa ilmapiiriä, kasvatusta ja tukea. Niin he todella tekivät, siksi ollaan tässä. Puhutaan siis 1910-1920-luvulla syntyneistä ihmisistä. Nämä ihmiset, useimmilla jo haudassa makaavat isovanhemmat kannustivat ja olivat ne ainoat sympaattiset aikuisihmiset kasvatuksessa, mitä näki 70-luvulla syntyneenä. Nämä samat, jo poisnukkuneet sodan kokeneet, tekivät elämäntyönsä tukiakseen lapsiaan, eli meidän vanhempiamme. Mikään muu ei heille ollut tärkeämpää, kuin perhe. Loppuunasti tekivät työtä, luottaen lapsiinsa, jotta he pystyisivät antamaan täyden tuen lapsillensa. Perintöjä nämä sodan kokeneet keräsivät, luovutettavaksi, se oli heille kunnia. Mitä tekivät 40-luvulla syntyneet, käyttivät hyväkseen vanhempia ja nyhtäsivät kaikki rahat, lapsena sitä seuratessa.
Tämä! Nää isovanhemmat (siis sota-aikaan eläneet) tuki lapsiaan (meidän vanhempia) valtavasti. Mun vanhemmat sai lahjaksi ensiasunnon ja lahjaksi mökkitontin, takasivat kaikki lainat, antoivat käsirahaa isoihin ostoksiin, saivat raha-apua useasti vuodessa, lapsia hoidettiin viikottain ja kesälomat ja muut koulujen lomat oltiin aina mummolassa. Isovanhemmat teki kaikkensa helpottaakseen nuorten elämää.
Entäpä nää kaiken avun saaneet boomerivanhempani? Ilmoittivat että missään emme sitten auta koskaan, ei edes hädässä, koska pian on vaara että pitää auttaa toistekin. Mitään taloudellista apua emme anna, rahat on meidän ja me nautimme elämästä niiden avulla. Lapsenlapsia emme hoida, jokainen hoitakoon lapsensa itse.
Näillä on menty, näitä boomeri”isovanhempia” nähdään ehkä 15min ajan kerta kolmeen vuoteen.
Sellainen sukupolvien auttamisketju... lenkki puuttuu boomerien kohdalta!
Vanha viesti jo ja tämä koskee isääni, mutta mietin tässä juuri sitä, miten isäni asui vanhempiensa luona liki 3-kymppiseksi, hänen äitinsä oli meidän kanssa vanhempien ollessa töissä (ja muutenkin viikottain) ja hänen vanhempansa maksoivat autot ja asunnot… ja isäni ei auta omia lapsiaan missään, mitenkään. Pärjäillään näinkin, mutta onhan tämä kontrasti käsittämätön. Toki ei sitten varmaan oppinut ottamaan vastuuta, mutta aikuisen ihmisen pitäisi hieman osata toimintaansa reflektoida.
Tunteiden mitätöinti.
Aina jos yritin (en kauaa yrittänyt) kertoa jostain tunteestani, äiti
Joko mitätöi sen tunteen vertaamalla sitä raajattomaan Afrikan orpoon joka hiihti kouluun 50 kilometriä ja työskenteli yöt kaivoksessa eli kaivoi jonkun jolla oli vielä heikommin ja alkoi räyhätä miten minun pitää olla kiitollinen.
Tai käänsi jutun itseensä ja alkoi räyhätä miten paljon hän oli uhrannut vuokseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Aloittajan kysymykseen, onko ollut samanlaista? On ja ei. Koulutukseen kannustettiin niinkuin sinuakin. Äiti myös leipoi ja perusasiat oli kunnossa.
Häveliäisyyttä oli, mutta kuukautisista kerrottiin. Annettiin rahaa jolla voin ostaa siteitä ja itse ostin myös liivit. En siihen äitini apua tarvinnut.
Äitini on hyväluontoinen ihminen, eikä hän tiuski niinkuin sinun äitisi. En usko, että kylmyys ja vihaisuus liittyy tuon aikakauden äiteihin vaan se on luonnekysymys.
Vierailija kirjoitti:
Aloittajan kysymykseen, onko ollut samanlaista? On ja ei. Koulutukseen kannustettiin niinkuin sinuakin. Äiti myös leipoi ja perusasiat oli kunnossa.
Häveliäisyyttä oli, mutta kuukautisista kerrottiin. Annettiin rahaa jolla voin ostaa siteitä ja itse ostin myös liivit. En siihen äitini apua tarvinnut.
Äitini on hyväluontoinen ihminen, eikä hän tiuski niinkuin sinun äitisi. En usko, että kylmyys ja vihaisuus liittyy tuon aikakauden äiteihin vaan se on luonnekysymys.
Sinullahan on sitten hyvin ollut asiat, kun äitisi oli hyväluonteinen ihminen. Hyvä sinulle, ole onnellinen. Tiedämme täällä, että hyväluonteisia äitejä on, ellemme tietäisi, tuuduttaisimme luontaisesti siihen, että tällaista elämä on. Kivikaudella varmaan oli kylmä, siihenkin oli tyytyminen kun muusta ei ollut tietoa. Eikä muuta tarvittu sen ajan pärjäämiseen, paitsi ruokaa. Jos viitsisit lukea kokoa ketjun, niin huomaat että paljolti on kyse juuri hyvä- tai pahaluonteisistä äideistä. Eikä ketjussa ole ainoastaan 70- luvulla syntyneiden aikuisten lasten kokemuksia, kyllä sieltä löytyy muitakin. Tuon aikakauden äideissä vaikuttaa olevan eniten tunnekylmyyttä ja julmuutta lastaan kohtaan, lue tosiaan ketju läpi. Eikö ole raakaa ja käsittämätöntä, miten äiti-ihminen voi kohdella lastaan. Huomaat myös, miten moni ketjussa kritisoi ja tuomitsee äidin kaltoinkohtelun lastaan kohtaan. Voit päätellä siitä että nämä ketjulaiset ovat tehneet elämänsä ajan työn sen eteen, etteivät tulisi äitinsä kaltaiseksi. Heidän äitinsä jatkavat lapsensa mustamaalaamista ja oman kiiltokuvan maalaamista, valehtelevat ja haukkuvat lastaan. Oletko itse tavannut äitiä, jonka aikuinen lapsi karttaa äitiänsä? Tai aikuinen lapsi ei halua olla väleissä äitinsä kanssa? Osaatko katsoa tilannetta avoimemmin, menemättä äitihenkilön viehkeisiin ja itsesäälittäviin tarinoihin? Siten tukien lapsen kaltoinkohtelua, jos lasta syrjit, kuten äiti haluaa sinun tekevän. Kyllä, tällaisia äitejä on oikeasti olemassa. Ja paljon seurakuntaa, jotka ovat tiedostamattaan osana äidin maalaamaa kiiltokuvaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tunteiden mitätöinti.
Aina jos yritin (en kauaa yrittänyt) kertoa jostain tunteestani, äiti
Joko mitätöi sen tunteen vertaamalla sitä raajattomaan Afrikan orpoon joka hiihti kouluun 50 kilometriä ja työskenteli yöt kaivoksessa eli kaivoi jonkun jolla oli vielä heikommin ja alkoi räyhätä miten minun pitää olla kiitollinen.
Tai käänsi jutun itseensä ja alkoi räyhätä miten paljon hän oli uhrannut vuokseni.
Oma äitini teki tismalleen tuota samaa ja se söi kyllä itsetuntoa todella tehokkaasti. Kaikkein pahinta on tuossa se arvottomuuden tunne, kun yrittää tuoda esiin omia ajatuksiaan ja tunteitaan, ja niitä kohdellaan kuin ilmaa.
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Täällä joku jakelee innolla narsismidiagnooseja. Näkisin ainakin oman äitini käytöksessä taustalla juuri tuon videon kertoman tunne-elämän kypsymättömyyden. Siihen päälle vielä heikko itsetunto ja lapsuuden traumat, niin...
https://welldoing.org/article/10-signs-you-grew-emotionally-immature-pa…
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuntuu että monet 40-luvulla syntyneet äidit on jotenkin täysin tunteettomia.
Tänne kirjoittelee sukupolvi, joka ei ymmärrä omien vanhempiensa menneisyyttä. 40-luvulla syntyneet ovat sodan sukupolven kasvattamia. Heidän vanhempiensa lapsuutta leimasivat jatkuva pelko, huoli ja kuoleman läsnäolo, puute ja köyhyys ja orpous. Ei vanhemmilla ollut aikaa jutella lasten kanssa syvällisiä kun jokapäiväinen toimeentulo vei kaikki voimat. Kun miehet palasivat sodasta, he olivat syvästi traumatisoituneita, olihan monen paras miehuusikä mennyt katsoessa kuolemaa silmästä silmään. Minun äitini puhui menneisyydestään ensimmäisen kerran 80-vuotiaana ja silti muistan sen lämpimän kosketuksen, kun hän letitti hiuksiani. Pitää voida antaa anteeksi menneille sukupolville. Aina voi päättää, että tekee asiat paremmin omien lasteni kanssa, mutta tänä päivänä haasteet ovat toisenlaiset ainakin lasten kannalta. Nyt vanhemmilla ei ole senkään vertaa aikaa lapsilleen, kun pitää kiitää uraputkessa ja hankkia rahaa ja tavaraa ja vielä päivittää kaikki tekemiset someen ruoka-annoksia myöten.
Anteeksi vain, mutta on melko ylimielistä ja naiivia väittää, etteikö tämä koulutettu ja tiedostava terapiasukupolvi käsittäisi sodan merkityksen omien vanhempiensa sukupolveen. Tässä ketjussa aihetta on käsitelty monin paikoin.
Teidän vanhempanne mahdollistivat teille koulutuksen tinkimällä omista tarpeistaan ja haluamalla antaa teille parempaa kuin itse olivat saaneet, silti tässä keskustelussa ollaan kovin syyttäviä ja vaativia heitä kohtaan. Ja miksi monet tämän ”koulutetun ja tiedostavan” sukupolven lapset ovat nyt niin pihalla kaikesta materialistisesta hyvyydestä huolimatta? Onko jokin muu tekijä aiheuttanut tunnekylmyyttä nykyajan vanhemmissa?
Upp