Lue keskustelun säännöt.
70-luvulla syntyneiden äidit - onko teillä muilla samanlaista?
Olipa outo otsikko :) Mutta kyse on siis äidistäni, joka on syntynyt 40-luvulla ja tullut äidiksi 70-luvulla. Suhteemme on päällisin puolin ok, äiti hoitaa lapsiani välillä ja ihana mummo, tapaamme aina lasten kanssa ja puhumme lapsista. Joskus juttelemme jostain sisustusjutuista tai kerromme tuttujen kuulumisia (juoruilemme ;)), mutta muuten kommunikaatio on pinnallista. Koskaan kumpikaan ei esim. kysy, mitä oikeasti kuuluu tai onko toinen voinut hyvin.
Tämä kaikki juontaa lapsuudesta. Meillä oli kaikki periaatteessa hyvin ja olen kiitollinen siitä, että vanhempani ovat korostaneet koulutuksen merkitystä, minulle on luettu lapsena ja viety kulttuuritapahtumiin, olen harrastanut eri liikuntalajeja ja paljon muutakin, en ole aina saanut kaikkea haluamaani, olen "joutunut" kesätöihin, on ollut selvät rajat ja perusturvallisuus.
Äidiksi tultuani olen alkanut pohtia oman äitini äitiyttä. Hän oli tosi ahkera, meillä oli lapsena aina tuoretta leipää, itse tehtyjä leivonnaisia, hyvää kotiruokaa jne. Mutta, sitten oli varjopuoliakin. Kun esimerkiksi kerroin kuukautisten alkaneen (olin 12 silloin), äiti meni ihan noloksi ja sanoi "nyt sitten sinulla on alkanut uusi vaippa-aika", ja siinä se! En saanut rahaa siteisiin, enkä tajua, miten hän kuvitteli minun niitä hankkivan! Säästin rahaa ja valehtelin ostavani jotain muuta, joskus jouduin käyttämään pelkkää vessapaperia, siis aivan kauheaa!
Yläasteen terveystarkastuksen lähestyessä äiti tajusi, että piti ostaa rintaliivit. Hän tiuski ("terveystarkastuskin tulossa, pitäisi sun ostaa itsellesi liivit") ja osti yhdet toppimalliset liivit. Yhdet! Jouduin pesemään niitä käsin niin kauan, että lopulta sain uusia kesätyörahoillani. Meillä ei ollut pulaa rahasta, mutta seiskaluokasta asti jouduin ostamaan kaikki vaatteet kesätöistä ansaitsemilla rahoilla. En käsitä tätä vieläkään, vaatteiden ostaminen vain loppui - eikä syynä todella ollut raha! Jos tarvitsin uudet talvikengät, jouduin todella todistelemaan niiden tarpeellisuutta. Tätä en äitinä voi käsittää - ymmärrän, että vanhemmat rajoittavat shoppailua ym., mutta että perusjuttuja ei voitu ostaa alaikäiselle.
Äidillä oli tapana tutkia kirjoituspöytäni laatikoita, lukea päiväkirjaa, kirjeitä ja koulun aineita ym. koulussa tuotettua matskua. Jos kirjeissä oli jotain hänen mielestään ikävää, hän otti asian kanssa kanssani esille ja saattoi suuttua. Koin tämän tosi noloksi ja häpesin itseäni. Vasta vanhempana tajusin, että hän ei tietenkään olisi saanut niitä lukea. Tästä johtuen hävitän nykyisin aina kaiken, mistä joku voisi lukea ajatuksistani.
Yksi asia on säilynyt läpi elämän. Äidillä on ollut jotenkin pilkallinen tapa suhtautua niihin asioihin, joista olimme eri mieltä. Halusin esimerkiksi käydä koulun diskossa yläasteella. Aina, siis ihan aina, jouduin pyytämään rahaa ja luvan äidiltä, joka näytti todella kyllästyneeltä ja sanoi "arvasinhan minä, että sinne sitä taas ruinataan". Pääsin kyllä aina, mutta sama kurjuus toistui joka kerta. yllätyin todella paljon, kun kuulin ystäväni äidin toivottavan tyttärelleen hauskaa iltaa ;) diskoiltojen jälkeen sain kuulla seuraavana aamuna siitä, että kai sitä väsyttää, kun on koko yön riehunut... Öh, olin maailman kiltein tyttö ja tulin kotiin kymmeneksi...
Tämä viimeinen asenne on jatkunut siis läpi elämän. Viimeksi se tuli esiin niin, että äiti viikko sitten puuskahti avoimeen vierailukutsuuni "ai mitä, nytkö sinne pitää heti tulla" (kutsuin hänet vaan käymään jossain vaiheessa, kun jaksaa ja ehtii). Kun toivoin, että vatsatautia ei tuotaisi pienille lapsilleni, ja että pidettäisiin ihan selvä väli vierailuissa, hän tiuskaisi "kuule ei työssäkäyvät voi mitään kahta viikkoa olla menemättä töihin" (niin, eivät voi, mutta olin toivonut ettei sairastunut siskoni tulisi viikkoon meille) ja kun vatsatauti sitten tarttui (sisko ei noudattanut mitään varovaisuutta), ja äitikin sairastui, niin tauti oli muka tullut minulta... Nämä nyt ovat irti asiayhteydestä, joten näitä on aika vaikeaa avata, mutta pointti lienee se, että hän saattaa ihan ystävällisiin sanomisiini tiuskia aika pahastikin. Koskaan hän ei ole pyytänyt anteeksi.
Olisi paljon muutakin, mutta varsinkin nyt aikuisena nuo tiuskimiset ovat tehneet sen, etten oikein uskalla ehdottaa mitään ja olen alkanut vetäytyä entistäkin enemmän. Mietin, että onkohan tällainen suhde tavallistakin 70-luvulla syntyneiden joukossa? Äiti ei todellakaan ole minulle läheinen ihminen, vaikka näemme usein. En uskalla puhua hänelle asioitani, emme harrasta mitään yhdessä, emme käy shoppailemassa tai mitään muutakaan. Hän on tosi sulkeutunut yksityisasioistaan, vaikka muuten hän kyllä on sosiaalinen. Jos minulla ei olisi lapsiani, niin eipä taitaisi olla kovin paljon asiaa äidille. Olen kyllä hyväksynyt tämän. Onko teillä samantyyppisiä kokemuksia, nimenomaan tuon aikakauden naisista äiteinä? Haluaisin ehkä ymmärtää äitiäni enemmän.
Kommentit (8043)
Tämä ketju on parasta mitä 2000-luvulla on taphtunut. Meitä valtavan monia koskettanut ilmiö sai nimen, sitä sanoitettiin auki, häpeä hälveni ja ennenkaikkea tajusi että ei ole yksin. Tätä ennen asia oli tuskainen kipeä möykky jota häpesi niin ettei tajunnut/osannut itse tunnustaa itselleen että on joutunut systemaattisen kaltoinkohtelun uhriksi, rikosten uhriksi (fyysinen väkivalta ja pahoinpitelyt) sekä julman henkisen väkivallan uhriksi.
Mun vanhemmat kuuluisi kaltereiden taakse. Itse he selittävät itselleen satua jossa olivat mahtavia vanhempia, ja lapsista vain tuli ”hulluja” ja kiittämättömiä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Löysin tämän ketjun noin viisi vuotta sitten, ja se on ollut minulle äärimmäisen tärkeä. Tämä lapsuus mitä monet ovat kuvanneet oli totta myös minulle 70-80 -luvuilla Suomen maaseudulla. Vaikka ole oppinut ymmärtämään että äitini oma elämä ei ole ollut helppo, niin siitä huolimatta minun on vaikea ymmärtää onko lastaan ollut pakko kohdella niin. Olen kohta 50v korkeassa asemassa oleva nainen, mutta äitini kohtelee minua edelleen kuin lastaan, tai siis 70-lukulaisittain lapsethan olivat palvelijoita, joista kasvaessaan alkoi jo olla hyötyä :) Edelleen kehut äidiltäni ovat harvinaisuus, lähinnä saan aina palautetta että ”miksi teit noin, olit tehnyt paremmin”. Ulkonäöstäni en ole koskaan saanut mitään positiivista palautetta. ”Lapsena sinulla oli kiiltävät hiukset” on positiviisinta mitä hän on sanonut. Vanhetessaan ja isäni kuoltua hän on yksinäinen. Hän ei voi tutustua kehenkään, koska kaikki ovat jotenkin outoja, ja mukavista naapureistakin hänellä on vain jotain moitittavaa. Siskonsa ja kaikki sukulaiset haukutaan myös vähintään viikottain. Jos erehdyn sanomaan jotain heitä puolustavaa, äiti vetää marttyyri-vaihteen päälle ”en osaa enää mitään sanoa”. Marttyyriys on myös vakio toimintatapa kaikissa tilanteissa missä ei tehdä niinkuin hän haluaa. Kaikesta huolimatta hän haluaisi että viettäisin kaikki lomani hänen luonaan. Ja joka päivä on soitettava. Jos en joku päivä soita, seuraavan päivän puhelu alkaa vihaisella äsähdyksellä ”et edes eilen soittanut”. Mistään järkevästä emme juttele. Puhelut ovat hänen yksinpuheluaan ja liikkuvat tasolla vaihtaisinko verhot ja toki aina muutama tuttu haukutaan. Jos kerron jotain itsestäni, hän vaihtaa puheenaihetta tai kertoo miten ko. asia on hänellä itsellään mennyt.
Luulen että hän on vähän masentunut mutta suuri osa hänen käytöksestään kumpuaa olemattomasta itsetunnosta. Mitään terapiaa en viitsi edes ehdottaa, sillä kulissien pitäminen on tärkeintä ja se rähjäyksen määrä jota joutuisin joka päivä kuuntelemaan olisi jotain uhan järkyttävää.
Minulla alkoi kesäloma. Parin päivän päästä menen hänen luokseen kuuntelemaan jatkuvia moitteita vailla yhtään mahdollisuutta omaan aikatauluun tai tekemiseen. Aamulla herätään silloin kun hänkin, syödään siihen aikaan kun hänkin ja kaikki muukin tehdään hänen pillinsä mukaan. Miksi suostun tähän? Kaipa henkinen ja fyysinen väkivalta on tehnyt tehtävänsä. Olen lisäksi ainoa lapsi, äitini on vanha ja säälin häntä. Siitä huolimatta melkein itken kun ajattelen normaaleja äitisuhteita mitä monella on. No, kaikkea ei voi elämässä saada.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kurjimpia ja surkeimpia vanhempia ovat kaikesta valittavat ja marisevat, ahneet, itsekkäät, hyvätuloiset ja rikkaat suuret ikäluokat. Valitettavasti näennäinen "elintaso" on luotu Suomeen lasten, lastenlasten ja ympäristön kustannuksella.
Osa vanhemmista ei ole ole välittänyt mitään lapsistaan. Lapset on viety päivähoitoon vauvaikäisenä, jopa jo 2-3 kuukauden ikäisenä vauvana. Hyvin pieniä, alle kouluikäisiä lapsia ja koululaisia on hoidatettu sukulaisilla ja isovanhemmilla pitkiä aikoja. Vanhemmat ovat sysänneet lastenhoidon sukulaisten vastuulle.
En ihmettele, miksi niin moni 1960-1980-luvulla syntynyt on ahdistunut, masentunut ja kärsii ihmissuhdevaikeuksista ja mielenterveysongelmista. Varhaislapsuudessa koettu perusturvattomuus, jatkuvasti vaihtuvat hoitajat ja hylkäämisen kokemukset vaikuttavat vahvasti aikuisälläkin.
Nykyään lapset otettaisiin monesta suurten ikäluokkien perheestä huostaan.
Sen verran on pakko puolustaa sen ajan äitejä, ettei heillä ollut enempää äitiyslomaa, töihin oli vain pakko mennä. Hirveää sekin on ollut. Ei muuta, muuten en puolusta, ja itsekin kokeneena, jatkakaa.
-70-synt.Äitiyslomat olivat ennen tosi lyhyitä. Päiväkodeissa ei ollut paikkoja kaikille lapsille. Monet vanhemmat joutuivat viemään lapsensa yksityiselle päivähoitajalle, jolle piti maksaa iso summa lapsen hoitamisesta. Miten lasta kohdeltiin päivähoitajan luona, kun vanhemmat olivat töissä? Kas, sitäpä ei kukaan tiedä. Eräässä dokumenttikirjassa kerrottiin tapaus kuinka parivuotias pikkupoika muuttui kovin pelokkaaksi äidin palattua työhön. Vasta aikojen kuluttua vanhemmille selvisi, että päivähoitaja oli pelotellut poikaa snaomalla, että iso musta koira tulee ja vie sinut. Siihen aikaan perheet saivat vain vähän rahallista tukea. Lähinnä kai lapsilisä, jota maksettiin muutaman kerran vuodessa. Toivon, että olisitte vähän armollisempia vanhemmillenne. Kuinka paljon tiedätte heidän elämästään ja lapsuudestaan? Mieleen muistuu yh-äiti, joka asui kellarikerroksessa kahden lapsen kanssa. Exä kävi aseella uhkailemassa ikkunan takana. Nainen teki paljon töitä, joskus myös iltaisin, saadakseen elätettyä lapsensa. Kuka voi moittia tätä naista?
Eipäs nyt yleistetä. Köyhyyttä on aina ollut ja on edelleen, ja siihen liittyy monia ikäviä asioita.
Suurin osa ei kuitenkaan ollut köyhiä, silloinkaan. Minun perheelläni oli 80-luvun alkupuolella uusi omakotitalo, uutena ostettu Volvo, kotisolarium, videonauhuri, asuntovaunu, slalom- ja tennisharrastukset, kotitietokone, äidilläni minkkiturkki jne. Minä kuitenkin perheen ainoana lapsena kuljin koko kolmannen luokan samassa ainokaisessa paidassani ja kodin ruokakaappeja pidettiin tarkoituksella tyhjinä, jotta tenava pääsisi pyöreydestään ja perheen rahat riittäisivät ns. tärkeämpiin asioihin.
Ymmärrän, mutta sait kuitenkin luvan mennä diskoilemaan sekä yhdet liivit, itse en saanut yksiäkään. Tunnistan hyvin samat piirteet jotka juontuu ankeasta kasvatuksesta ja köyhyydestä (jos ei arvosta diskoa niin se on ihan makuasioita, turhaa kaiketi tuon ajan lapsuuden eläneille). Ei ollut mikään paha äitisi kuitenkaan, ainoa tänä päivänä enää merkitsevä asia on vähätteleminen jos sitä tapahtuu. Kehottaisin mainitsemaan asiasta suorin sanoin niin tapahtuessa. Oma äitini ei kertaakaan antanut minulle kehuja mistään tekemästäni, varsinkaan jos aihetta olisi ollut niin kehui naapurin tyttöjä jne. Edelleenkään ei usko "naisiin vaan avoimesti ihailee poikiaan. Ne on todella mitätöityjä nuo vanhan ajan tyttäret, ja todella surkeita äitejä.
En vieläjään osaa sanoa, haetaanko tässä ketjussa 70-luvulla syntyneitten, vai heidän äitiensä kommentteja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kun ahkerasti kaiken kieltää, ei asiaa ole olemassa.
.
Tämä! Tässä on nasevasti tiivistettynä äidistäni jotain sellaista, mitä en itse olisi osannut yhtä hyvin ilmaista.
Tähän liittyy myös suunnaton valehtelu. Äitini ei siis edes valehtele saadakseen siitä jotakin erityistä hyötyä - muuta kuin rakentaa jotain kauniiksi kokemaansa kulissia.
Äitini mielestä olen elänyt ihanan silotellun elämän hemmoteltuna ainokaisena. Äitini kertoo mielellään tarinaa vaikkapa siitä, kuinka hän köyhän lapsuutensa jälkeen halusi pitää huolta siitä, että kaappini pursuavat kauniita lastenvaatteita ja olin aina hyvin puettu. Todellisuudessa kuljin (kuten äsken kirjoitin) kokonaisen kouluvuoden samassa ainoassa paidassa, enkä kertaakaan saanut vaatteita kuin marketeista ja halpakaupoista - vaikka tarinoissa olinkin puettu Anne Pohtamon lasten tavoin kalliisiin hienoissa putiikeissa myytäviin Euroopasta rahdattuihin lastenvaatteisiin. Vietin päiväkotiurani poikaserkultani perityssä tummanruskeassa toppahaalarissa, äitini kuitenkin kertoilee prinsessavaatteistani. Olin kuitenkin ihan asiallisesti puettu enkä siitä kärsinyt, ei äidilläni ole mitään tarvetta aiheesta valehdella muuta kuin jonkun kehitellyn idyllin uskottelu.
Kirjoitin joskus aiemmin ketjuun, kuinka äitini myös tunnisti siskonsa lapsen taaperokuvasta minut, monta vuotta myöhemmin syntyneen. Muisti oikein elävästi kuinka oli tuon neuleenkin omin käsin minulle rakkaudella neulonut. Ei rakasta muistoa haitannut sekään, että huomautettiin kuvan lapsella olevan eriväriset silmätkin kuin minulla. Miten ihmeessä äiti ei kuvasta edes omaa ainokaistaan osaa tunnistaa?
En mitenkään ymmärrä että miksi. Äitini on siis aina ollut skarppi, kouluttautunut maisteriksi ja ollut asiantuntijatyössä. Kyseessä ei siis ole mikään dementia tai muu havainnointia tai muistia vaurioittava sairaus.
Jos joku osaa asiaa valottaa, olisin superkiitollinen. ❤️
Tämä! Parasta on kun jos hoidan äidilleni jonkun homma, niin hän huokailee oispa tässä joku mies tämä tekemään. Siskollaan pelkkiä poikia, jotka eivät hoida äidilleen mitään, mutta eipä heidän tarviikaan kun heillä on työt ja perheet.
:-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihan vaan sivusta. Jos katsotte kommentin asiattomaksi, niin on mahdollisuus poistaa se. Vähän ikävä lukea nimittelyjä, idiootti, älytön, mielenterveyspotilas, ääliö, ulisija ym.
Vierailija kirjoitti:
En vieläjään osaa sanoa, haetaanko tässä ketjussa 70-luvulla syntyneitten, vai heidän äitiensä kommentteja.
Tässä haetaan 70 luvulla syntyneiden, joilla on ollut samankaltaista kuin aloittajalla. Kun luet ketjun, niin huomaat kyllä, että äideillä ei ole tänne mitään asiaa. Olen äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Positiivisin kommentti ulkonäöstäni oli varmaan se ”Voisit olla kaunis, jos vaan laihduttaisit”. Sittemmin se lyheni ihan vaan muotoon ”voisit olla kaunis”. Tässä tiivistyi hyvin vanhempieni opastus siitä, että jos elämässäni ei ole kaikki hyvin, se johtuu siitä että olet itse sössinyt asiasi.
Tähän liittyen olen tänä keväänä huomannut itsessäni piirteen, josta en pidä. Sen, että saan outoa tyydytystä nähdessäni vanhempieni vähän kärsivän omista syömishäiriöistään. Isäni peilin edessä tuskaisena mittailemassa tämän päivän tilannetta vatsamakkarassa, joka kylkiin syntyy housunvyötärön yläpuolelle neljän tunnin kävelylenkeistä huolimatta. Äitiäni valittelemassa ”varmasti sydänperäistä” huonoa oloaan hellepäivänä, joka pakotti pysymään koko päivän vuoteessa - kuulemma oli tarkoituksella juonut helteen vuoksi erityisen paljon eli kokonaisen litran päivän mittaan. (Äitini ei ilmeisesti pysty juomaan desilitraa enempää kerrallaan, ei saa venyttää vatsalaukkua.)
Kyllä minä sydämestäni haluaisin vanhempieni eheytyvän ja tulevan terveiksi. Tiedän myös, että se ei tule koskaan tapahtumaan. Ei minulla ollut mahdollisuuksia välttyä syömishäiriöltä vaan oireilin kovasti jo kymmenvuotiaana. Olen kuitenkin nyt pitkän ajan päästä parantunut ja ehdin vielä elää puoli elämää vapaana syömishäiriöistä. Vanhemmillani taas on elinkautinen, ja saan siitä hivenen jotain alhaista tyydytystä, ehkä jopa kokemusta oikeudenmukaisuudesta.
Vierailija kirjoitti:
Tämä! Parasta on kun jos hoidan äidilleni jonkun homma, niin hän huokailee oispa tässä joku mies tämä tekemään. Siskollaan pelkkiä poikia, jotka eivät hoida äidilleen mitään, mutta eipä heidän tarviikaan kun heillä on työt ja perheet.
:-D
:D
Minä ainoana tyttärenä kuulen moitteet muiden tekemättömyydestä ja kun kehoitan puhumaan asianosaiselle, niin eihän siitä voi sanoa kun heillä on niin paljon kaikkea. Minulla ilmeisesti ei ole kun koko veljieni tekemättömyydet tai väärällä tavalla tehdyt asiat suolletaan minulle. Heiltä ei voi pyytää tai heille ei voi sanoa, heidän kiireet ovat tärkeämpiä kuin minun.
Kun en soita joka päivä, kuten hänen sisaruksen lapset omalle vanhemmalleen, en välitä (en edelleenkään soita joka päivä, useamman kerran viikossa kuitenkin ja hän voi myös soittaa minulle niin halutessaan) . Hänelle kun soittaa lapsenlapset myös useamman kerran viikossa eli yleensä joku soittaa joka päivä ja siitä kuuluu harmittelua kun soittavat niin usein, ettei ehdi kotihommia tehdä. Muut soittavat liikaa jos soittavat joka päivä, minä liian vähän kun en soita joka päivä. En lähde miellyttämisen linjalle enää, sitä tein koko lapsuuden varmaan kolmekymppiseksi asti, eikä lopputulos ole yhtään sen parempi. Oma mielenrauha säilyy kun en anna pompottaa enää.
Se on selvinnyt, että jos olet mies sua katsotaan ylöspäin ja kuunnellaan, jos nainen ja oma tytär, ei tarvi noteerata. Onneksi olen sentään erinomaisen vävyn hänelle saanut...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jonkin verran kuulostaa tutulta - ei tosin nuo perustavaroiden ostamattomuus yms - mutta suhtautuminen kaikkeen seksuaalisuuteen (kuukautiset, rintaliivit, diskon "vaarat" jne.) kyllä. En ole ikinä voinut keskustella mistään tuollaisesta äitini kanssa ja hän on aivan vaivautunut vieläkin kaikesta ruumiillisuuteen liittyvästä. Minua myös nuhdeltiin ankarasti lapsena, kun nykytermein "unnutin" itseäni. Muistan sen häpeän hyvin. Haluan ehdottomasti katkaista tuon kierteen, ja yritän suhtautua hyvin eri tavalla lasteni seksuaalisuuteen. En halua jatkaa tuota häpeän taakkaa taas uuteen sukupolveen. Yleensäkin toivoisin, että selainen yleinen vaivaantunut tunnelma ei riivaisi omien lasteni ja minun suhdetta myöhemmin.
Uskon, että monella 40-luvulla syntyneen lapsuus on vaan ollut niin ankeaa, hellyyttä ei ole jaettu ja etenkin tyttöihin ja naisiin kohdistuneet odotukset ovat olleet niin ankaria ja sovinnaisia, että se on vaikuttanut tosi paljon myös meihin. Toivottavasti kierre katkeaa...
Hyvät nuoret tai keski-ikäiset lukijat. Miten osaisin selittää teille, , että 50-luvulla ja 60-luvulla ei puhuttu seksistä tai mistään siihen liittyvästä? Ehkä jotkut avioparit pystyivät puhumaan asioista. Tiedätte varmaan nykyiset tamponimainokset ja liukuvoidemainokset? Niissä mennään suoraan asiaan. Ennen ei menty. Noin kymmenen ikäisenä näin mystisen mainoksen, jossa sanottiin, että elämä voi joskus olla "hankalaa" ja heidän tuotteensa auttaa siihen. Ihmettelin kovasti mistä on kyse. Äiti oli haluton vastaamaan, mutta selitti sitten asian. Kodin seksikasvatus oli karmeaa ja perustui sen ajan naisten ankeisiin kokemuksiin. Tuo kansalaissodan jälkeen syntynyt ikäpolvi piti selkäsaunaa tavallisena kasvatustapana. Lapsille oltiin tylyjä. Nyt vanhana ymmärrän, että heitä oli kohdeltu lapsena aivan hirveällä tavalla. Miten sellainen ihminen osaisi olla ystävällinen omalle lapselleen? Halusin itse olla mukava äiti 70-luvulla syntyneille lapsilleni. He ovat aikuisena sanoneet, että olin joskus vihainen ja etten kertonut tarpeeksi seksijutuista. Vastasin heille, jos he kysyivät lapsena, mutta minua nolotti. Poika kertoi aikuisena, että hän oli puheistani ymmärtänyt, että seksi on mukavaa ja liittyy jollain lailla rakastumiseen.
Miten osaisin selittää sinulle, että se tylyys jota sain osakseni jätti minuun pysyvät jäljet? Haluaisin itse enemmän kuin mitään pyyhkiä kaiken pois mutta ei se täysin onnistu, varsinkin kun sama käytös jatkuu. Jos nuoruudessani olisi ollut netti, tämän keskustelun vertaistuella olisi ollut iso merkitys. Luen aina silloin tällöin tätä keskustelua ja itken, itken, itken.
Vierailija kirjoitti:
Löysin tämän ketjun noin viisi vuotta sitten, ja se on ollut minulle äärimmäisen tärkeä. Tämä lapsuus mitä monet ovat kuvanneet oli totta myös minulle 70-80 -luvuilla Suomen maaseudulla. Vaikka ole oppinut ymmärtämään että äitini oma elämä ei ole ollut helppo, niin siitä huolimatta minun on vaikea ymmärtää onko lastaan ollut pakko kohdella niin. Olen kohta 50v korkeassa asemassa oleva nainen, mutta äitini kohtelee minua edelleen kuin lastaan, tai siis 70-lukulaisittain lapsethan olivat palvelijoita, joista kasvaessaan alkoi jo olla hyötyä :) Edelleen kehut äidiltäni ovat harvinaisuus, lähinnä saan aina palautetta että ”miksi teit noin, olit tehnyt paremmin”. Ulkonäöstäni en ole koskaan saanut mitään positiivista palautetta. ”Lapsena sinulla oli kiiltävät hiukset” on positiviisinta mitä hän on sanonut. Vanhetessaan ja isäni kuoltua hän on yksinäinen. Hän ei voi tutustua kehenkään, koska kaikki ovat jotenkin outoja, ja mukavista naapureistakin hänellä on vain jotain moitittavaa. Siskonsa ja kaikki sukulaiset haukutaan myös vähintään viikottain. Jos erehdyn sanomaan jotain heitä puolustavaa, äiti vetää marttyyri-vaihteen päälle ”en osaa enää mitään sanoa”. Marttyyriys on myös vakio toimintatapa kaikissa tilanteissa missä ei tehdä niinkuin hän haluaa. Kaikesta huolimatta hän haluaisi että viettäisin kaikki lomani hänen luonaan. Ja joka päivä on soitettava. Jos en joku päivä soita, seuraavan päivän puhelu alkaa vihaisella äsähdyksellä ”et edes eilen soittanut”. Mistään järkevästä emme juttele. Puhelut ovat hänen yksinpuheluaan ja liikkuvat tasolla vaihtaisinko verhot ja toki aina muutama tuttu haukutaan. Jos kerron jotain itsestäni, hän vaihtaa puheenaihetta tai kertoo miten ko. asia on hänellä itsellään mennyt.
Luulen että hän on vähän masentunut mutta suuri osa hänen käytöksestään kumpuaa olemattomasta itsetunnosta. Mitään terapiaa en viitsi edes ehdottaa, sillä kulissien pitäminen on tärkeintä ja se rähjäyksen määrä jota joutuisin joka päivä kuuntelemaan olisi jotain uhan järkyttävää.
Minulla alkoi kesäloma. Parin päivän päästä menen hänen luokseen kuuntelemaan jatkuvia moitteita vailla yhtään mahdollisuutta omaan aikatauluun tai tekemiseen. Aamulla herätään silloin kun hänkin, syödään siihen aikaan kun hänkin ja kaikki muukin tehdään hänen pillinsä mukaan. Miksi suostun tähän? Kaipa henkinen ja fyysinen väkivalta on tehnyt tehtävänsä. Olen lisäksi ainoa lapsi, äitini on vanha ja säälin häntä. Siitä huolimatta melkein itken kun ajattelen normaaleja äitisuhteita mitä monella on. No, kaikkea ei voi elämässä saada.
Vaikuttaa siltä, että äitisi on ihan pesunkestävä narsisti ja sinä narsistin uhri. Katsopas googlesta, mitä kaikkea mielenkiintoista löytyy noilla hakusanoilla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen lukenut ketjua vielä lisää ja tuli mieleen muiden kokemuksista omiakin muistoja. Esimerkiksi hampaiden pesusta ja reikiintymisestä: itsellänikin on suu täynnä tummia amalgaamipaikkoja joita on lapsena laitettu melkein kaikkiin hampaisiin, kun ei minulle opetettu hampaiden terveydestä huolehtimista missään vaiheessa. Toinen vanhemmista oli vielä terveydenhoitoalalla, minkä vuoksi tämä ihmetyttää sitäkin enemmän. Olen yrittänyt olla hyvin tarkka omien lasten hampaidenpesun suhteen eikä heillä onneksi olekaan ollut reikiä hampaissaan. Eikä aikuisiällä itsellänikään kun olen hampaistani oppinut lopulta pitämään huolta.
Lisäksi tuttuja ovat ne lasten nolaamiseen tarkoitetut tarinat. Itse asiassa muistan, että joskus kotoa muutettuani kerroin itsekin vähän sen tyylisiä tarinoita poikaystävästäni opiskelukavereilleni. Onneksi kerran eräs kysyi minulta, että miksi haluan nolata poikaystävääni muiden silmissä. Se kommentti herätti ja olen sen jälkeen onnistunut tukahduttamaan tuon lapsuudesta pyrkivän oudon tavan kommunikoida ja nolata muita. En kuitenkaan ole kovin hyvin oppinut keskustelemaan niitä näitä, vaan parhaiten osaan puhua työasioista tai muista selkeistä aihepiireistä. Small talk ei tosiaankaan onnistu. Omia lapsia en mielestäni ole koskaan nolannut muiden kuullen.
Ja vielä se, että vanhempani eivät lapsena tykänneet, jos yritimme sanoa jotain ruokapöydässä. Vielä nykyisinkin jos vaikka jouluna tavataan ja omat tai veljen lapset (lähes aikuisia kaikki) kertovat jotain omaa juttuaan, niin isäni keskeyttää puheen ja alkaa puhua päälle jostain omaan elämäänsä liittyvästä tai vaikka jostain lehdestä lukemastaan jutusta. Kun omat lapset oli pieniä niin huomasin itsessäni myös tämän piirteen, että väkisin pyrki pintaan halu keskeyttää lasten kertoma tarina. Olen uskoakseni päässyt siitä aika hyvin irti, mutta kerran kyllä lapseni sanoi minulle, että älä aina puhu niin paljon ja kysele niin paljon, vaan anna mun kertoa itse loppuun. Sentään osaan ottaa palautteen vastaan ja pyrkiä parempaan. Mutta se on kummallista, että en osaa sanoa isälleni, että hän tekee väärin kun keskeyttää vaan nyökyttelen hänen jutuilleen. :(
Lisäksi tuo tietyn poikaystävän nostaminen jalustalle on tuttua. Erottuani aggressiivisesti käyttäytyvästä poikaystävästäni pitivät vanhempani yllä toivetta, että palaisimme yhteen. He esimerkiksi pitivät vielä parin vuoden ajan esillä olohuoneen hyllyssä valokuvaa tästä miehestä vaikka pyysin, että laittaisivat sen pois. Myös eräälle myöhemmälle miesystävälleni muistelivat, että mitä kaikkea hyvää tuo kyseinen aiempi poikaystävä oli tehnyt. Kuulemma piti minusta huolta kun en oikein itse pärjännyt. Näitä kun muistelee ja kirjoittaa, niin huomaa miten järjetöntä on vanhempien käytös ollut, itse tietysti ajattelivat olevansa oikeassa.
Täällä on paljon pitkiä ketjuja jotka loppuvat jossain vaiheessa, älkää nyt niin uhriutuko. Joku muka haluaa tukita suut? Olettehan itsekin nähneet ja kommentoineet ketjuissa joissa ruoditaan sodanjälkeistä sukupolvea. Hyvin olette saaneet puhua.
Pitäkää itse huoli, että ketju jatkuu. Jos siellä on hiljaista, niin ei se näyttäydy missään, että kukaan voisi siihen reagoida ja saada ahaa-elämyksen, tuolla minunkin täytyy kertoa tarinani. Teistähän se on kiinni.
Se vaan, että tämä sukupolvihan on yleistä riistaa täällä palstoilla. Joku ei ehkä ole vielä siihen tottunut.
Äiti tuon kaiken syylinen.Oi äiti parat!Koskahan itse ottaisitte vastuun elämästänne? Puhuistte asioista niiden oikeilla nimillä? Kasvaisitte aikuisiksi!
En ollut koskaan varsinaisesti lihava mutta aina kuulin että ei tämä sinulle sovi kun olet niin lihava. Oli kyse sitten vaatteesta tai harrastuksesta. Painoa tarkkailevat edelleen: katsotaanpa oletko laihtunut vai lihonut. Mutta ikinä ei positiivisessa mielessä.
Myös jatkuva mantra oli että mitähän muutkin ajattelee.
Olin aina huonompi kuin sukulaistyttö.
Jos sanoin vastaan, tuli päälle marttyyrivaihe kuinka kiittämätön olen.
Kaikki kaverini halusivat äidin mielestä hyväksikäyttää minua.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on paljon pitkiä ketjuja jotka loppuvat jossain vaiheessa, älkää nyt niin uhriutuko. Joku muka haluaa tukita suut? Olettehan itsekin nähneet ja kommentoineet ketjuissa joissa ruoditaan sodanjälkeistä sukupolvea. Hyvin olette saaneet puhua.
Pitäkää itse huoli, että ketju jatkuu. Jos siellä on hiljaista, niin ei se näyttäydy missään, että kukaan voisi siihen reagoida ja saada ahaa-elämyksen, tuolla minunkin täytyy kertoa tarinani. Teistähän se on kiinni.
Se vaan, että tämä sukupolvihan on yleistä riistaa täällä palstoilla. Joku ei ehkä ole vielä siihen tottunut.
No näinhän se juuri menee. Ilkeät tyttäret ovat saaneet puhua ja lytätä vanhempiaan. Miten törkeää, ihan anonyyminä netissä ja keskenään, häiritsemättä omia vanhempiaan omilla huolillaan ja murheillaan. Ihan siis keskenään menneet juoruamaan perheen sisäisiä asioita.
Mutta sekin on liikaa, siitä on tullut paha mieli sille tädille, joka ehdoin tahdoin tulee ketjuun ulkopuolisena kertomaan, miten ne asiat oikeasti on ja oli.
Ja eipä ollut yllätys, ettei siitä ilkeilyketjustakaan mitään tullut. Reilun kuuden vuoden jälkeen parhaaseen kesäloma-aikaan oli ketjussa ihan hiljaisempia viikkojakin. Mutta sehän on niiden tyttärien oma vika, niistähän se on kiinni.
Mutta minäpä kerron totuuden. Tätä ketjua ei oikeasti ole olemassakaan, kuten ei niitä ilkeitä vanhempiakaan. Sinä vain olet kuvitellut koko asian ja nyt syyttelet niistä keksimistäsi höpöjutuista muita. Kiellät vaan koko asian olemassaolon entistä lujempaa, niin meillä lapsuudenkodissakin aina tehtiin. Ja malliperhe oltiin, kysy vaikka äidiltäni.
Tämä asia on nyt loppuunkäsitelty, piste. Huomenna saat pestä koko talon matot ja wc odottaa siivoojaansa, hopihopi. Ällöttää kun nainen istuu kädet sylissä, mitä äitiskin ajattelisi.
Ei helvetti mitä trolleja riehumassa taas. Boomeri-kaltoinkohtelijat selittämässä mustaa valkoiseksi. No senhän nuo narsistit osaa. Muuta eivät sitten osaakaan.
Ehkä hänen kommenttinsa takia löysit tämän ketjun. Laittoi kai vettä myllyyn, kun tuli niin vilkasta. Hiljaistahan siellä näkyi olevan ennen tuon henkilön mielipidettä.