Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?
Onko muilla samaa kokemusta:
Jossain vaiheessa aikuisuutta todella monen elämä tuntuu olevan pisteessä, jossa ei ole enää voimavaroja ylläpitää kodin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Kukin tekee mitä tekee, uraa, urheilua, perhehommia, lastenhoitoa, mitä nyt sitten elämässä sattuu olemaankaan, mutta joka tapauksessa se vie kaikki mehut niin, ettei ystäviä nähdä, heidän kanssaan ei jaksa soitella, eikä mielellään kauheasti viestiäkään, kun sosiaalinen akku on päivän päätteeksi ihan tyhjä.
Kommentit (205)
Monen kanssa on niin hemmetin hankalaa säätämistä, että mä todellakaan en jaksa. Loppumattomiin ensin väännetään sopivaa päivää, aikaa, paikkaa...ja vaihdetaan pariin kertaan.
Parin ystävän kanssa on tapa, että kysytään, että mitä teet huomenna, lähdetkö syömään/näyttelyyn/kävelylle tms. Sopii, niin kiva mennään ja jos ei, ei hätää, jompi kysyy jossain vaiheessa uudelleen.
Kun elämä on tosi aikataulutettua, niin ei jaksa ottaa vapaa-ajalle sitä samaa vääntöä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole ketään johon pitäisi yhteyttä. Ennen oli, mutta sairastuin ja kaikki katosivat. Eivät koskaan vastaa.
Toisaalta on ihan normaalia, että mitä enemmän elämässä on aikaa vieviä asioita, sitä vähemmän on vapaata hengailuaikaa kavereiden kanssa. Tapaan ystäviäni, mutta totta kai nyt ruuhkavuosia elävänä aikaa on vähemmän kuin vaikka nuorena perheettömänä. Syyllistäminen ei ainakaan minua saa tapaamaan ketään, vaan päinvastoin tuntuu tosi ikävältä. Elämä on tarpeeksi kuormittavaa ilman, että joku tulee vielä aukomaan päätään siitä, että en ole antanut tarpeeksi aikaani. Välillä harmittaa, etteivät kaveri näe niin usein kuin tahtoisin, mutta yritän olla kiitollinen niistä hetkistä, kun meillä on aikaa toisillemme.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulle on valjennut, ettei sen elämän tarvitse olla tietyn kaavan mukainen ja olen vetäytynyt maalle omiin oloihini. Kun edes hetkeksi uskallamme lakata juoksemasta siinä oravanpyörässä, jonka olemme itsellemme ehtineet luoda, saattaa mieleemme nousta kysymys kuka minua käskee ja kenen takia tätä kaikkea teen? Jos meissä on rohkeutta pysähtyä ja tarkastella elämäämme oikeasti, millaista elämää sinä haluat elää?
Olen tehnyt samoin. Kaikki entiset ystävät ja kaverit elävät täysin erilaista elämää kuin minä ja yhteydenpito on puolin ja toisin hiipunut. Perheellisten kanssa ei ole yhteistä, kun itse olen lapseton ja urasuuntautuneiden kanssa ei siksi, että vaikka oma työni on minulle tärkeää, sitä eivät uraihmiset pidä oikein minään.
Minulla kyllä olisi aikaa ystäville, mutta mistäpä niitä löytäisin, kun en täältä töllistäni po
Sama täällä, kaikki nyt ehkä jo entiset ystävät ovat tainneet jäädä kun ei ole enää mitään yhteistä. Jos toinen haluaa keskustella äitiyspakkauksen tämän vuoden tuotteista minulla ei ole lapsettomana siihen mitään kantaa. Toista ystävääni olen joskus yrittänyt pyytää johonkin mutta ei pääse kun pitää olla lapsen kanssa. Lapsen isä kun on usein menossa omien ystäviensä kanssa niin äiti ei voi lähteä mihinkään. Kaipaan heitä silti usein. Minusta on tullut itseni paras ystävä.
Valitettavasti ei oikein ole paljon sellaisia ystäviä, jotka olisi samassa elämänvaiheessa ja ne olevatkin sitten ovat sen lapsiarjen ja työstressin pauloissa, joten hankala löytää aikaa tapaamiselle ja muutenkaan pidemmille keskusteluille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä tunnustan, että olen todella huono pitämään yhteyttä kaukana asuviin ystäviin. Melkein jo tiedän, kun joku sanoo muuttavansa kauemmaksi, että ystävyys kuihtuu kyllä nyt väistämättä.
Mun elämä työssäkäyvänä, osin matkatyötä tekevänä ja liikuntaa aktiivisesti harrastavana kahden teinin yksinhuoltajana on niin täynnä, että ei mulla ole mahdollisuuksia eikä jaksamista järjestellä mitään viikonloppureissuja ja tapaamisia satojen kilsojen päässä asuvien ystävien kanssa. En myöskään tykkää yhtään puhua puhelimessa, en ole mikään kuulumisten soittelija, joten sekään ei oikein toimi yhteydenpitokanavana. Surullista, mutta näin se rehellisesti sanottuna vain on.
Mulla on paljon ystäviä ja kavereita, mutta he asuvat kaikki samassa kaupungissa ja vieläpä aika lähellä minua. Näkeminen on mutkatonta, kun voi laittaa vain viestin, että lähdetkö iltalenkille, nähdään tunnin päästä tossa risteyksessä.
Olen aina kirjoittanut mielelläni kirjeitä, mutta nyt se on yhtä tuskaa.
Yksi syy on se, että elämässä menee aika huonosti sairauksien takia, myös mieheni sairastelee.
Toiseksi ei oikein halua paneutua kaikkeen kielteiseen kun eihän sellaisia kirjeitä kenenkään ole mukavaa saada, vai mitä.
Joskus meneekin kuukausia, ennen kuin haluaa istua pöydän ääreen ja väkertää kirjettä kaikesta ikävästä. Tulee itsellekin niin ikäviä ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos kaverille ei saa laittaa viestiä, ettei kuormitu, eikä soittaa, koska hän ei jaksa puhua puhelimessa, eikä hänen kanssaan voi sopia myöskään tapaamisia, koska hänellä on niin kiire, eikä häneen voi koskaan tukeutua vaikeassa paikassa, eikä hän myöskään jaksa kertoa omia asioitaan paitsi sen kaksi kertaa vuodessa, kun yhtäkkiä pölähtää kylään, niin eiköhän se sitten ole aika taputeltu se homma.
Tällaisen ystävyyden pistin juuri poikki, ja nyt tämä ihminen sitten laittaa viestiä, että mitä on tapahtunut. Haluaisi olla tekemisissä omilla ehdoillaan edelleen, mutta mulle se ei ole ystävyyttä, että työt, miesystävä, jumppa ja ties mikä menenvät vuodesta toiseen aina edelle niin, ettei todellista vuorovaikutusta lopulta oikeasti tapahdu ollenkaan. En voi istua reservissä odottelemassa sitä täydellistä hetkeä, kun hänellä ei olekaan mitään tärkeämpää.
Koska ihmiset muuttuu. Ne jotka oli kavereita esim 25+ vuotta sitten ovat muuttuneet zombeiksi, joilla ei ole enää mitään omia mielipiteitä. Joten turha vaiva.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mitä ystävyys ylipäänsä on?
Mulle se on sitä, että tiedetään puolin ja toisin, mitä toiselle kuuluu, ja myös tuetaan toista tarvittaessa. Ei se ole sitä, että kerran pari vuodessa järjestetään kauhella vaivalla joku virallinen tapaaminen, ja muuten ei olla tekemisissä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten ystävyydet voivat kestää, jos viestin lähettäminenkin on liian kuormittavaa?
Tämä on musta oleellisin kysymys. Mun mielestä on pakko uskaltaa kyseenalaistaa vähän omaa arkeaan ja toimintatapojaan, jos elämä on kertakaikkiaan niin raskasta, ettei edes muutamaa viestiä pysty lähettämään. Ollaan jo aika heikossa jamassa, jos kaikki kuormittaa niin paljon, että niin tärkeä ja voimia tuova asia kuin ihmissuhteet on rajattava pois.
Monella totuus on epäsosialisuus ja some. Eivät ole alkujaankaan ns ihmisten ihmisiä. Kaikki pyörii oman pienen navan ympärillä,muut ovat rasite.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Entinen työkaveri soitti viiden vuoden jälkeen ja alkoi tivata, mitä mulle kuuluu. No, mitäpä se hänelle kuuluu, mitä mulle kuuluu? Kiitin kauniisti, että "kiva kun soitit, kuulemiin". Hän tiesi oikein hyvin, että minulla oli todella vaikeat ajat silloin yli viisi vuotta sitten, mutta ei ollut millään tavoin yhteydessä silloin. Nyt on myöhäistä, enkä ole häneen millään lailla yhteydessä koskaan. Sen pituinen se.
Ajatukset siitä, mitä kaipaa ihmissuhteelta, eivät välttämättä enää kohtaa. En ainakaan itse näe tarvetta välien poikki laittamiselle; joskus voi taas tilanne olla toinen.
Sellaisen, joka esim. asuu yksin ja/tai tekee työtä omassa rauhassaan, voi olla vaikea ymmärtää, että joku ei vaan jaksa puhelinmaratoneja tms. oltuaan arkipäivät aamusta iltaan ihmisten kanssa tekemisissä, kenties sosiaalisesti vaativassakin työssä. En tiedä, miksi tämä olisi juuri sen omaa rauhaa kaipaavan vika. Vaikea se on oikeasti antaa mitään, jos takki on tyhjä. Ymmärrän myös, jos enemmän vuorovaikutusta kaipaava kokee tämän siten, että "koskaan ei ole aikaa".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmiset eivät edelleenkään tajua sitä genetiikkaa ja biologiaa, joilla meidät on koodattu toimimaan, ja jota me kaiken somehötön keskellä olemme yhä:
Ihmisten kuuluu hankkia puoliso ja lapsia, ja keskittää kaikki energiansa juuri niiden hyvinvointiin, ruokkimiseen, suojeluun ja kasvattamiseen. Tähän samaan kaiken ajan saavaan laumaan kuuluvat myös muut jäljellä olevat sukulaiset, laumaan syystä tai toisesta eksyneet ja jääneet yksilöt, ehkä ajoittain joku ulkopuolinen kulkija tai naapurilauman jäsen, josta on tavalla tai toisella hyötyä yhteisölle. Muihin ulkopuolisiin tuhlattu aika on aina pois yhteisön hyvinvoinnista ja mahdollisuudesta selviytyä.
Lapsettomat, yksinäiset ja perheettömät kaipaavat seuraa, koska heillä aikaa riittää muille? No ehkä etsitte seuraa sitten toisistanne ja perustatte omat laumanne, ettekä syyllistä niitä, joilla on jo kädet täynnä ja yhteisö ylläpidettävänä.
Vierailija kirjoitti:
Ei ole ketään johon pitäisi yhteyttä. Ennen oli, mutta sairastuin ja kaikki katosivat. Eivät koskaan vastaa.
Sukulainen katosi joskus. Harastus porukassa tuli tuli tuntematon henkilö juttusille. Kehoitti ottamaan yhteyttä muutama vuosikymmen sitten haihtuneeseen sukulaiseen. Mutta Ei kertonut mitään tietoja.
Harmittaa välillä, ettei jaksa pitää yhteyttä ystäviin. Työelämä kuormittaa, oma arki, vanhemman omaishoitajuus jne. Joskus ei jaksa edes vastata viestiin, kun ei kertakaikkiaan vaan jaksa. Kuulostaa älyttömältä, mutta näin tässä elämäntilanteessa.
Vierailija kirjoitti:
Mitä ystävyys ylipäänsä on?
Mulle se on sitä, että tiedetään puolin ja toisin, mitä toiselle kuuluu, ja myös tuetaan toista tarvittaessa. Ei se ole sitä, että kerran pari vuodessa järjestetään kauhella vaivalla joku virallinen tapaaminen, ja muuten ei olla tekemisissä.
Moni ystäväni asuu kaukana toisella paikkakunnalla ja tapaamme tosi harvoin joittenkin kanssa. Silti ystävyytemme on säilynyt jo vuosikymmeniä, tiedämme puolin ja toisin toistemme kuulumiset eikä meillä ole kynnyskysymys se kuinka usein tavataan kasvotusten. Tavataan silloin kun tavataan. Yhteyttä voi pitää niin monella tavalla, jotta ystävyys säilyy. En edes ole mikään innokas puhelimessa puhuja enkä ole somessakaan. Ystävien kanssa jaamme ilot ja surut puolin ja toisin. Kiitollinen olen ystävistäni, että ovat elämässäni. Eikä me lasketa kenen vuoro on ottaa yhteyttä milloinkin.
Itsekkäiden ihmisten kanssa ei pysty pitää yllä minkäänlaisia ihmissuhteita.
"Minäminäminä minun tunteet ja minun halut, minä haluan huomiota muilta mutta minähän en alennu yhteydenpitoon muita kohtaan kun minä olen niin paljon parempi"
Yritä nyt tämmöisten kanssa pitää ystävyyttä yllä. Ikävä kyllä suurin osa nykyajan ihmisistä on juuri tämmöisiä minäminäminä ihmisiä. Ja vielä huinompu asia koko ihmiskunnan kohdalle että tämä korostuu varsinkin meissä nuoremmissa ihmisissä. Vanhemmilla ihmisillä näkee kunnollista ystävyyttä mutta meillä tuommoinen on todella harvinaista
Vierailija kirjoitti:
Olen tånä syksynä tavannut ystäviä ja tuttuja aiempaa enemmän.
Samalla olen huomannut, että joitakin heistä jännitän niin että tapaamisen jälkeen kelaan, mikä mahtoi mennä pieleen tällä kertaa. Toisten kanssa taas rentoudun ja on helpommin hauskaa. Tapaaminen voi jopa virkistää.
Siksi uskon, että jos ystävästä pitää oikeasti ja hänen seurassaan on hauskaa, niin tapaaminen järjestyy.
Tärkeää on myös se tunne, että ystävään voi luottaa.
Minullakin tätä samaa. Olen hurjan ujo/introvertti, :(
Tosi Ystävät ymmärtää kun heissäkin on samaa. Kun tapaamme, siinä ei syytellä miksi et ole käynyt. <3
Mutta tutustuminen on hankalampaa kun on kuollut ystäviä,
osa on lapsellisesti suuttuneet, osa kiukutellut viikkokausia pikkuasioista, osalla oli omia
päihdeongelmia.
MUTTA HEI YKSINÄISET, ON KONSTEJA LÖYTÄÄ UUSIA YSTÄVIÄ - harrastukset, -vapaaehtoiset auttajat SPR esim
ja niissä asioissa olla kärsivällinen, kun muutkin voi olla ujoja.
TSEMPPIÄ <3
Tuo ei pidä paikkaansa. Se on ihan urbaani legenda. Voi h,,, tti esim sitä ulkokultaisuutta mitä muissa maissa esiintyy. Tiedän ,olen asunut monissa maissa. Suomalaiset ovat rehellisiä , eikä mitään turhan lässyttäjiä..