Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän.  Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.

 

En ymmärrä tällaista ajatusta. Ei ystävyys ole sitä, että on toisen käytettävissä jatkuvasti. Ystävyys kestää vaikka ei pidettäisi jatkuvasti yhteyttä. Todellinen ystävyys on sitä, että se kestää pitkätkin tauot.

 EI ystävyys ole sitä että nähdään kaksi kertaa elämän aikana ja muuna aikana ei nähdä eikä kuulla toisesta mitään. 

 

Se voi olla sitäkin. Ei ystävyys ole fyysistä läheisyyttä vaan henkistä. Aina tavatessa tuntuu kuin olisi tavannut sielunkumppanin. Siihen ei vaikuta aika. 

 No sittenhän se voi olla sellaistakin että nähdään usein ja puhutaan usein puhelimessa. Jos siis yhtään katsoit minkälaista viestiä lainasin?

Vierailija kirjoitti:

Luin juuri brittien Cosmopolintanista eräänlaisen mielipidekirjoituksen, jonka oli kirjoittanut joku tyyppi joka ei vastaa ystäviensä viesteihin päiviin, viikkoihin tai jopa kuukausiin. Jutussa pohdittiin että onko se väärin vai ei. Kirjoittajan mukaan ystävän täytyy vain ymmärtää ettei häntä nyt juuri pariin kolmeen viikkoon kiinnosta vastata, mutta hän haluaa silti jatkaa ystävyyttä.

 

Itse laittaisin tuollaisen ystävän vaihtopenkille nopeasti. Nykyään yhteydenpito on niin naurettavan helppoa, vaivatonta ja nopeaa että jos siihen ei pysty, saa ystävyys puolestani jäädä. Kokoajan ei tarvitse viestitellä, mutta päivän parin viive vastaamisessa on kyllä jo tarpeeksi.

Mä olen juurikin tuo ystävä/kaveri. Oon ollut parikymmentä vuotta eläkkeellä psykoosisairauden vuoksi. Muutamat ystävät tietävät siitä, kaverit lähinnä että on vakava mt-haaste.

Välillä olen melkein "normaali-ihmisen" voinnissa, mutta sitten välillä tulee todella vaikeita jaksoja sairauden kanssa. Oon kiitollinen että on muutamat ihmiset, jotka ymmärtävät että elämäni menee tälleen. Että välitän heistä suuresti, mutta kun oireet on päällä en vaan pysty parempaan. Kärsin kyllä itse siitä suuresti, ja toivoisin että voisin elää jonkun toisen terveemmän elämää.

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs aikakausi on myös sitä, että ahnehditaan työn lisäksi opiskeluja ja harrastuksia ja sitten uuvutaan täysin. Kun ystävä kysyy kylään, ollaan niin kiirellistä ja tärkeää. Kun itse on sössitty ajankäyttö ja keskitytty kokoajan olemaan tärkeä. Älkää kiireiset vinkuko ystäviä, kun tulee kriisi, esim ero tai sairaus, jos aikaa ei koskaan teidän kiireisessä elämässä ollut.

Miksi kukaan ei aikatauluta aikaa ystäville? Ei tämä kovin monta vuosikymmentä vielä ole tällaista ollut, että juostaan tukka putkella koko ajan. Me ihmiset tehdään ne kiireemme ihan itse. Aikaa on, jos järjestää elämänsä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En halua aikatauluttaa tapaamisia kuukausien päähän.  Todellisille ystäville voin aina järjestää aikaa, mutta muilla on muut tärkeysjärjestykset.

 

En ymmärrä tällaista ajatusta. Ei ystävyys ole sitä, että on toisen käytettävissä jatkuvasti. Ystävyys kestää vaikka ei pidettäisi jatkuvasti yhteyttä. Todellinen ystävyys on sitä, että se kestää pitkätkin tauot.

Nyt tää keskustelu taas polarisoituu. On välimuotoja siinä, että on käytettävissä jatkuvasti, tai kerran vuodessa. Ei mikään ystävyys toimi niin, että laitetaan kerran vuodessa tekstiviesti.

Vierailija kirjoitti:

Ystävistäni on tullut ammattimarsijoita. En jaksa sitä miten kaikki tuntuu aina väärältä.

Teidän pitäisi mennä oikeasti tekemään jotain, eikä vaan oluen/kahvin äärelle istumaan. Saisitte uutta ajateltavaa. 

Mietin tuota itsekkyyttä. Ihmiset on nykyään aika kuormittuneita toki, mutta myös aika kovia tunnustelemaan omia tunteitaan. Miltä nyt tuntuu, missä minun rajani menevät, mitä tarvitsen nyt. Ja kun on väsynyt ja kiireinen, sitä usein sitten tarvitsee vetäytymistä. Usein unohtuu, että niistä ystävyyksistä nimenomaan saisi elämään paljon hyvää. Mutta monesta se tuntuu liialliselta vaivannäöltä, että olisi oikeasti vastavuoroisessa suhteessa toiseen ihmiseen. Valitaan mielummin yhteyden hiipuminen. Ja sitten mietitään, miksi joka kolmas suomalainen on yksinäinen. Miksi ystävyyksien hoitaminen tuntuu liian isolta vaivannäöltä, ja miksi se on se, joka melkein ensimmäisenä rajataan elämästä pois, kun on kuormittavaa?

Täälläkin moni on kertonut, että tuntuu raskaalta yrittää pitää suhdetta hengissä, kun se toimii aina vain toisen ihmisen tarpeiden ja kulloisenkin fiiliksen mukaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ajatukset siitä, mitä kaipaa ihmissuhteelta, eivät välttämättä enää kohtaa. En ainakaan itse näe tarvetta välien poikki laittamiselle; joskus voi taas tilanne olla toinen.

 

Sellaisen, joka esim. asuu yksin ja/tai tekee työtä omassa rauhassaan, voi olla vaikea ymmärtää, että joku ei vaan jaksa puhelinmaratoneja tms. oltuaan arkipäivät aamusta iltaan ihmisten kanssa tekemisissä, kenties sosiaalisesti vaativassakin työssä. En tiedä, miksi tämä olisi juuri sen omaa rauhaa kaipaavan vika. Vaikea se on oikeasti antaa mitään, jos takki on tyhjä. Ymmärrän myös, jos enemmän vuorovaikutusta kaipaava kokee tämän siten, että "koskaan ei ole aikaa". 

Muutama ajatus tästä.

1. Jos takki on työn jälkeen niin tyhjä, ettei normaaliin sosiaalisuuteen ole enää jaksamista, työssä on jotain vikaa.

2. Mikään ystävyys ei toimi niin, että ollaan tekem

Otan kantaa nyt vain tuohon kohtaan 1. Olet ihan oikeassa. Tänä päivänä vaan työntekijän on yhä vaikeampaa vaikuttaa omaan työhönsä. Ylemmältä tasolta esitetään vaatimukset ja jos ei kelpaa, näytetään ovea. Nyt vielä tammikuun alusta lähtien tuo oven näyttäminen helpottuu. Harvalla on niin hyvin pääomatuloja ja säästöjä, että voi heittäytyä pois työelämästä ja kokeilla, löytyiskö joku parempi työpaikka. Talouden hyvinä vuosina kyllä voi näin tehdä, mutta nyt, kun yt-neuvotteluiita, konkursseja, lomautuksia ja irtisanomisia tulee koko  ajan lisää ja jokaiseen hanttihommaankin on satoja hakijoita, niin työ, jolla pystyy elättämään itsensä ja perheensä on tässä tilanteessa sen verran tärkeä juttu, että on vaan jaksettava. Vaikka se sitten kostautuisikin sillä, ettei jaksa työpäivän jälkeen kuunnella ystävien valituksia tai muita jorinoita. 

Miksi pakottaa toinen sanomaan ettei kiinnosta. Eikö voi vain ymmärtää vihjettä. Mikä siinä on niin vaikeaa?

Elämässä joutuu muutenkin, töiden, perheen ja  sukulaisuuden kautta, asioimaan niin monien epämiellyttävien tai parhaimmillaankin yhdentekevien ihmisten kanssa. Antakaa ihmisten olla rauhassa. Etsikää ystäviä joiden kanssa itse viihdytte ja jotka viihtyvät teidän kanssanne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekäs aikakausi on myös sitä, että ahnehditaan työn lisäksi opiskeluja ja harrastuksia ja sitten uuvutaan täysin. Kun ystävä kysyy kylään, ollaan niin kiirellistä ja tärkeää. Kun itse on sössitty ajankäyttö ja keskitytty kokoajan olemaan tärkeä. Älkää kiireiset vinkuko ystäviä, kun tulee kriisi, esim ero tai sairaus, jos aikaa ei koskaan teidän kiireisessä elämässä ollut.

Miksi kukaan ei aikatauluta aikaa ystäville? Ei tämä kovin monta vuosikymmentä vielä ole tällaista ollut, että juostaan tukka putkella koko ajan. Me ihmiset tehdään ne kiireemme ihan itse. Aikaa on, jos järjestää elämänsä niin.

Maailma on muuttunut. Kun mä sain 1986 ja 1991 lapsia, niin niiden lasten keskeisin homma oli leikkiminen. Pihalla oli  kavereita ja jos jos lapsi halusikin luistella tai vaikka pelata lätkää, niin se onnistui ihan hyvin läheisen koulun kentällä. Saattoi siellä kentän laidalla olla jonkun isäkin vähän niinkuin valmentamassa junnuja, mutta siihen aikaan lasten harrastaminen ei ollut tavoitteellista. Ehkä korkeintaan joku baletti tai pianotunnit. Nyt siellä koulun kentällä ei ole enää edes jäätä. Eikä niitä "valmentajia". Nyt on urheiluseurat ja niissä ei käydä ihan vaan huvin vuoksi vaan siksi, että pärjää, menestyy ja tuo seuralle mainetta. Siskollani on samanikäiset lapset ja he harrastivat jo silloin kilpatanssia. Treenejä monta kertaa viikossa ja viikonloppuisin kilpailuja. Kilpailuja ympäri Suomea ja mitä isommiksi tulivat, niin sitten myös ulkomailla. Olen onnellinen, että mun lapseni keksivät harrastukset, joissa mun ei tarvitse olla mukana eikä aikatauluttaa koko viikkoani lasteni harrastusten takia. 

Ja sitten vielä sekin, että ei aikuisillakaan siihen aikaan ollut näin paljon kodin ulkopuolisia harrastuksia. Ihan arkiliikunta riitti pitämään normaalipainoisena. Juu, me hoikatkin oltiin nykypäivän mittapuulla laihaläskejä, mutta ei silloin tarvinnut äitien 3 viikkoa synnytyksestä painella kuntosalille ollakseen taas timmissä kunnossa. 

Vielä senkin lisään, että omien lasteni aikana oli kouluissa reissuvihot. Kyllä se lapsi itse kertoi, jos opettaja oli sinne vihkoon jotain kirjoittanut. Ei tarvinnut olla joka ilta seuraamassa mitään Wilmaa. Ja jos lapsi oli sitten jotain oikein kunnolla koulussa törttöillyt, niin opettaja otti luurin kouraan ja soitti vanhemmille. Koululla nk vanhempainvartti oli kerran vuodessa ja jos se tenava ei tullut korvat luimussa koulusta, niin ei lapsen koulunkäyntiä tarvinnut sen kummemmin valvoa ja seurata. 

Töiden jälkeen sitä kävi ruokakaupassa, laittoi ruokaa, auttoi lasta läksyissä, jos lapsi apua tarvitsi, pisti ehkä pyykit koneeseen ja sen jälkeen loppuilta olikin ihan vapaata. Lapset touhusi keskenään ja äiskä sai maata sohvalla ja lörpötellä vaikka pari tuntia ystävän kanssa. 

Vierailija kirjoitti:

Mietin tuota itsekkyyttä. Ihmiset on nykyään aika kuormittuneita toki, mutta myös aika kovia tunnustelemaan omia tunteitaan. Miltä nyt tuntuu, missä minun rajani menevät, mitä tarvitsen nyt. Ja kun on väsynyt ja kiireinen, sitä usein sitten tarvitsee vetäytymistä. Usein unohtuu, että niistä ystävyyksistä nimenomaan saisi elämään paljon hyvää. Mutta monesta se tuntuu liialliselta vaivannäöltä, että olisi oikeasti vastavuoroisessa suhteessa toiseen ihmiseen. Valitaan mielummin yhteyden hiipuminen. Ja sitten mietitään, miksi joka kolmas suomalainen on yksinäinen. Miksi ystävyyksien hoitaminen tuntuu liian isolta vaivannäöltä, ja miksi se on se, joka melkein ensimmäisenä rajataan elämästä pois, kun on kuormittavaa?

 

Täälläkin moni on kertonut, että tuntuu raskaalta yrittää pitää suhdetta hengissä, kun se toimii aina vain toisen ihmisen tarpeiden ja kulloisenkin fiiliksen mukaan.

Voisko tuohon jotenkin vaikuttaa se, että yhä vähemmän on niitä ihmisiä, joilla menee hyvin ja jotka juttelevat iloisista ja hauskoista aiheista? Ja yhä enemmän niitä, jotka tarvitsevat toista ihmistä vain purkaakseen omia huoliaan ja murheitaan? Sitten, jos itselläkin on niitä huolia ihan riittävästi, niin ei jaksaisi kuunnella vielä toisen huoliakin?

Kun muistelen omasta elämästäni aikaa, kun lapset oli pieniä, niin ystävien kanssa nimenomaan juteltiin kaikesta kivasta, vitsailtiin - joskus ihan tilannekomiikkaakin - ja naurettiin paljon. Eikä stressattu vapaa-ajalla työasioista. Kun työpaikan ovi meni kiinni, ei edes ajateltu koko työpaikkaa ennenkuin taas aamulla, kun avattiin työpaikan ovi. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ystävyydet voivat kestää, jos viestin lähettäminenkin on liian kuormittavaa?

Tämä on musta oleellisin kysymys. Mun mielestä on pakko uskaltaa kyseenalaistaa vähän omaa arkeaan ja toimintatapojaan, jos elämä on kertakaikkiaan niin raskasta, ettei edes muutamaa viestiä pysty lähettämään. Ollaan jo aika heikossa jamassa, jos kaikki kuormittaa niin paljon, että niin tärkeä ja voimia tuova asia kuin ihmissuhteet on rajattava pois.

Tuskin kukaan ihminen rajaa kaikkia ystävyyssuhteitaan pois. Jos niin tekee, on todennäköisesti joko fyysisesti tai henkisesti sairas eli on joku piilevä väsymystä aiheuttava sairaus tai sitten uupumus tai masennus. (Pidän itse uupumusta ja masennusta sairauksina.) 

Monilla neli-viiskymppisillä ihan elämäntilanteesta riippumatta saattaa olla hyvinkin laaja sosiaalinen verkosto. Kuten tiedetään, sosiaalisen verkoston ylläpitäminen vaatii aikaa, vaivaa ja monesti myös rahaa. Tuon viimeisen tajuaa, jos tipahtaa syystä tai toisesta keskiluokkaisesta menosta pois ja tajuaa, että entiset ystävät haluavat tavata aina ja poikkeuksetta rahaa vaativan toiminnan parissa (vähintään ruokailu ravintolassa ja/tai juomat baarissa). Vaivaan ja aikaan puolestaan liittyvät kysymykset siitä, miten paljon niitä haluaa tai pystyy "investoimaan" kuhunkin ihmiseen/ystävyyssuhteeseen ja miten pitkään. Jo usean vuoden ajan suomalaiset ovat olleet ylipäänsä pessimistisiä, lannistuneita ja lamaantuneita. Tämä oman kokemukseni mukaan. Jos kaikki vain valittavat koko ajan, ja siihen valittamiseen menee itsekin mukaan - tai itse on se, joka valittaa, jonka asiat ovat huonosti jne. - niin kuka sitä jaksaa? Ja ennen kaikkea: miten pitkään? Pitää kysyä rehellisesti, onko joku ihminen kuormittavaa seuraa, tai onko ihminen edelleen kiva mutta jostain syystä se ystävyyssuhde on saavuttanut jonkun "negatiivisen dynamiikan", eli että ihminen on kiva mutta tapaamiset raskaita. Ja pitää myös osata katsoa peiliin: jos itsellä ei ole tapaamisessa muuta "annettavaa" kuin valittaa omasta elämästään, silloin pitää tehdä ratkaisu sen ystävän/ystävyyssuhteen puolesta ja antaa toiselle armoa ja mahdollisuus viettää sekin aika hauskemmassa seurassa. 

Tuossa muutama selitysmalli sille, miksi ystävyyssuhteille ei ole aikaa tai voimia. Todennäköisesti ja toivottavasti jokaisella olisi edes muutama sellainen ystävyyssuhde, joka kestää aikaa ja huonojakin kausia. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vastasit itse omaan kysymykseesi. Työelämä on rasittavaa ja jos olisi lapsia tähän päälle, ei riittäisi voimavaroja mihinkään muuhun.

Minulla nimenomaan helpottaa kuormittavaa arkea ystävien tapaaminen. 

Oletkin siis onnellinen ja onnekas. Sinä et ole kuormittava ihminen, eikä sinulla ole kuormittavia ystäviä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Aseta nämä prioriteettijärjestykseen, niin ymmärrät:

Lapset

Puoliso

Työ

Omasta fyysisestä kunnosta huolehtiminen

Omat vanhemmat

Omat sisarukset

Muut luottamustehtävät

Muut sukulaiset

Ystävät

Harrastukset

Omakotitalon kunnossapito

Mökin kunnossapito

 

Jokainen rakentaa itse elämänsä ja tekee prioriteettinsa. Ei ystävien ole pakko mahtua elämään, jos ei halua. Mutta se pitää ymmärtää, että se oli sitten oma valinta. Sitä ihmettelen, miksi niin moni valitsee jättää ne ystävät pois.

Ehkä ihmiset eivät miellä sitä valinnaksi. On vaikeaa tässä keski-iässä ymmärtää, siis ihan syvällisesti tajuta, että jokainen valinta on aina jonkun muun asian poisvalinta. En ole sisäistänyt tuota loppuun asti vieläkään.

Eli että jos valitset kirjoitella täällä iltapäivästä sinua kiinnostavista aiheista, se on pois esim. kävelylenkistä. Sinänsä vapaapäivänä saa tehdä sitä mitä haluaa, ja se on hyvä. 

Monilla keski-ikäisillä - joista aloitus ehkä eniten kertoo - on muusta perhetilanteesta riippumatta vanhemmat iäkkäät, ja silloin kun heidän asioitaan pitää hoitaa, ne pitää hoitaa. Siinä ei ole enää siinä tilanteessa valinnasta kysymys. Valinnan on tehnyt siinä kohtaa, kun on "päättänyt" että pitää yhteyttä ja yrittää pitää huolta (so. toinen vaihtoehto olisi ollut välien katkaisu). Vähän sama kuin että jos on tehnyt lapsia, ei lasten hoidon suhteen voi valita, tekeekö sitä vai eikö tee. 

Tällöin kaikki muut asiat tulevat alisteisiksi tuolle. Palkkatyö on toinen "must" eli pakkohoidettava asia. Jos työpaikka ja -aika eivät jousta, kuten monilla eivät, asettaa se jo aika selkeät raamit. 

Jos jo nuo kaksi asiaa vievät aikaa ja voimia, niin silloin muut asiat jäävät.

Onhan niitä todella menestyneitä, reippaita ja iloisia ihmisiä edelleenkin, joilla koko tuo edellä kuvattu pakka on kunnossa - hoituvat oma perhe, työt, iäkkäät vanhemmat ja muut sukulaiset, talot ja kesämökit - ja kaiken tuon jälkeen on ihanaa lähteä urheilemaan ja nähdä ystäviä ja kuulla heidän kuulumisiaan. 

Kaikilla ei vain ole ihan noin onnekas ja onnellinen tilanne. 

Yritän siis sanoa, että se ystävien poisvalinta ei todellakaan useinkaan ole aktiivinen oma valinta. Se vain, että jos muut asiat vievät ne voimat ja ajan, niin silloin ei vain pysty, ei vain jaksa. Ja jos tiedostaa, että ei jaksa ja että ainoa asia, jota voisi tarjota ystäville, on valitus oman elämän raskaudesta, niin kai sitä hyvä ystävä haluaa säästää ystävänsä tuon valituksen kuuntelemiselta. Vaikka tietenkin, "tutkimustenkin mukaan", ystävien tapaaminen antaa lisää energiaa. Mutta kun ei se aina mene niinkään.