Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?
Onko muilla samaa kokemusta:
Jossain vaiheessa aikuisuutta todella monen elämä tuntuu olevan pisteessä, jossa ei ole enää voimavaroja ylläpitää kodin ulkopuolisia sosiaalisia suhteita. Kukin tekee mitä tekee, uraa, urheilua, perhehommia, lastenhoitoa, mitä nyt sitten elämässä sattuu olemaankaan, mutta joka tapauksessa se vie kaikki mehut niin, ettei ystäviä nähdä, heidän kanssaan ei jaksa soitella, eikä mielellään kauheasti viestiäkään, kun sosiaalinen akku on päivän päätteeksi ihan tyhjä.
Kommentit (585)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eräs sanoi, ettei raaski lähettää viestejä? No ei ne viestit mitään maksa, kunhan valehteli. Nyt en itsekään aio enkä ole vuoteen mitään lähettänyt. Märisköön yksinään.
Kyllä viestit ja puhelut voivat maksaa erikseen, jos on sellainen puhelinliittymä. Niin minullakin oli ennen, mutta nyt on pakettihinnoiteltu sisältäen viestit ja puhelut.
Mutta jos jotakuta arvostaa/pitää tärkeänä raaskinee kai silloin tällöin soittaa/viestitellä?
Kyllä varmasti raaskisin ja raaskin silloinkin kun oli erikseen laskutettavat puhelut ja viestit. Ei vaan ole kovin monta ihmistä, kenelle soittaa tai viestitellä. Ystäviä ei juurikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Millaista perhe-elämää nykyään oikein ihannoidaan? Mitä kodeissa oikein tehdään, jos ihmiset eivät jaksa nähdä toisiaan perheen vuoksi? Mitä siellä oikein suoritetaan, ja miksi ketään ei voi nähdä samalla, vaan vasta sitten, kun se perhe on suoritettu?
Vierailija kirjoitti:
Millaista perhe-elämää nykyään oikein ihannoidaan? Mitä kodeissa oikein tehdään, jos ihmiset eivät jaksa nähdä toisiaan perheen vuoksi? Mitä siellä oikein suoritetaan, ja miksi ketään ei voi nähdä samalla, vaan vasta sitten, kun se perhe on suoritettu?
Tätä samaa olen miettinyt! Ei ollut sellaista omassa lapsuudessa. Siellä lapsiperheen vilinässä ne vanhempien kaverit kävi istumassa ja höpöttämässä. Aina ei saanut olla kuuntelemassa, mutta se kuuluu asiaan.
Ei minulla ollut nuorena kuin pari kaveria. En tiedä missä menevät nykyään. Eikä kiinnosta. Minulla on lapset ja lastenlapset. Kiitollinen heistä. Sinkkuna nyt jo yli 15vuotta. Vapaus 🏼Näen paljon lapsiani ja heidän lapsiaan.
Nykyään kai vierailu toisen arjessa on ihan mahdotonta. Halutaan lavastaa se elämä täydelliseksi ennen kuin kehtaa ketään kutsua. Joskus oli lehdessä juttua kaveriporukan arkiruokakerhosta. Perheet kokoontuivat kerran viikossa vuorotellen toistensa luo syömään vaikka purkkihernaria työpäivän jälkeen. Sellaista lisää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kokemukseni 60 v. Ystävät (entiset) ovat kuin parisuhde markkinat nykyään. He etsivät ja löytävät aina parempia, työ, elintaso jne.. Vanhat kurpat eivät enää kiinnosta, kun pitää pysytellä trendistä. Eipä sitten kun ottaa yhteyttä muuta kuin kiirettä ja menoja..siis niiden uusien ystävien kanssa
Vierailija kirjoitti:
Miksi en enää pidä yhteyttä joihinkin ystäviini?
En yksinkertaisesti jaksa kuunnella heidän jaarittelujaan lastensa ja lastenlastensa tekemisistä. En ole tavannut heidän lapsiaan ehkä 10 vuoteen, ei minua kiinnosta heidän tekemisensä. En lörpöttele heille omista lapsistani, koska ensinnäkään en halua jakaa lasteni yksityisasioita ihmisille, jotka alkavat olla heille enää korkeintaan hyvänpäiväntuttuja ja toisekseen en usko, että noissa jutuissa on heille mitään kiinnostavaa.
Tykkään jutella yhteiskunnallisista asioista, politiikasta, kulttuurista, taiteesta, tv-dokumenteista, elokuvista, ruoanlaitosta, käsitöistä, työstä, ylipäätään kaikista ihmiselämän ilmiöistä. Mutta aika monelle tuntuu olevan kiinnostavaa vain ihan se oma elämänpiiri. Mieluummin uppoudun kirjaan, nettiin, radio- ja tv-ohjelmiin, suoratoistopalveluihin, podcasteihin kuin kuuntelen ihmisten juttuja, joista yritän näytellä kiinn
Tämä vois olla aika lailla suoraan minun näppikseltäni. Miksi joka ikinen tapaamiskerta jauhetaan lasten ja lastenlasten tekemisiä? Onko se niistä lapsistakaan mukavaa?
En minä ainakaan haluaisi, että minun lapseni hölöttäisivät illat pitkät minun tekemisistäni kavereilleen. :-O
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakastan keskustella ihmisten kanssa.
On tosiaan epäkohteliasta, jos joku puhuu toiselle vain omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole lapsia ja siksi minun pitää aina olla kauhean kiinnostunut ja iloisen näköinen katsoessani äitien ja isoäitien lasten kuvia sekä kommentoida lasten kuvia: "Onpa nätti tyttö. Voi, kuinka kiva nimi. Kyllä on isän näköinen söpöläinen! Tosi mukavaa, kun lapsesi pääsi tuolle kurssille! Ajatella, että muodostelmaluistelussa pärjää noin hyvin". Jos en kommentoi, niin luullaan että olen kateellinen lapseton vanha kääkkä. Siksi mun pitää esittää kauheasti innostunutta. Tästä sitten kuulija vallan ilahtuu ja jatkaa juttua.
Lapset (ihan kaikki) sinänsä ovat kivoja ja heidän oppimisensa ja kasvunsa on kiehtovaa seurata. Toimin sosialialalla työurani. En kuitenkaan jaksaisi katsella tavallisia valokuvia ja kuulla semmoista tavallista tarinointia tavallisista mukuloista tuntitolkulla kyläreisulla. Aikuisilla ihmisillä luulisi olevan muutakin juttua; vierailijankin kuulumisia voisi kysäistä, vaikka se olisikin lapseton kääkkä-rassukka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
On tosiaan epäkohteliasta, jos joku puhuu toiselle vain omista lapsistaan ja lapsenlapsistaan. Minulla ei ole lapsia ja siksi minun pitää aina olla kauhean kiinnostunut ja iloisen näköinen katsoessani äitien ja isoäitien lasten kuvia sekä kommentoida lasten kuvia: "Onpa nätti tyttö. Voi, kuinka kiva nimi. Kyllä on isän näköinen söpöläinen! Tosi mukavaa, kun lapsesi pääsi tuolle kurssille! Ajatella, että muodostelmaluistelussa pärjää noin hyvin". Jos en kommentoi, niin luullaan että olen kateellinen lapseton vanha kääkkä. Siksi mun pitää esittää kauheasti innostunutta. Tästä sitten kuulija vallan ilahtuu ja jatkaa juttua.
Lapset (ihan kaikki) sinänsä ovat kivoja ja heidän oppimisensa ja kasvunsa on kiehtovaa seurata. Toimin sosialialalla työurani. En kuitenkaan jaksaisi katsella tavallisia valokuvia ja kuulla semmoista tavallista tarinointia tavallisista mukuloista tuntitolkulla kyläreisulla. Aikuisilla ihmisillä luulisi
No, nimenomaan.
Olin pitkään tahattomasti lapseton, ja nyt koitan aina pitää huolen, etten puhuisi vain lapsestani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on totta että lapsiperhearki on jo itsessään niin raskasta jos on vielä vaativa työ, että ei jää energiaa vapaa aikaan ja ihmissuhteisiin, koska viikonlopulle jää paljon asioita hoidettavaksi ja palautuakin pitäisi vähän jossain välissä. Mutta on se tämä nykyaikakin. Ihmisillä menee aika somessa, jonne pitää saada päivitettyä hienoja kuvia ja tapahtumia + seurata muiden kuvia ja tapahtumia. Lisäksi harrastukset.
Toisaalta mulla meni usko ystävyyteen jo tuossa lukioiän jälkeen kun huomasin lapsuuden (ihan vauva iästä asti) aikaisen ystävyyden muuttuneen yksipuoliseksi. Aina tuli tyhjiä lupauksia, pitäis tulla käymään...ois kiva nähdä... Koskaan ei kuitenkaan mitään tapahtunut jos en itse hankkiutunut seuraan ja sitä ennen jo huomasin etten saanut kutsuja enää kaveriporukan kokoontumisiin. Mukaan kyllä otettiin jos kyselin tapahtuuko mitään mutta muuten en tiennyt onko mitään.
Tavallaanhan tuo on jo kiusaamista kun suljetaan ulos.
Taustalla tiedän olevan kateutta, mustasukkaisuutta ja muita vaikeita tunteita. Siihen se monesti menee kun ihmiset vertaillee itseään muihin ja elämiä keskenään vaikka eihän mitään niin monimutkaista kuin elämä, voi vertailla mitenkään tarkoituksenmukaisesti. Liikaa muuttujia.
Ilman ystäviäkin pärjää mutta ajoittain tuntuu raskaalta sydämessä. Mutta Enää en pettymyksen vaarassa halua ystävystyä kenenkään kanssa.
Olen jaksanut pitää yhteyttä ystäviini aktiivisesti yli 10 vuotta. Yhtään yhteydenottoa ei heiltä ole tullut minulle päin. Siispä luovutin vihdoin 25.12.2025. Minun seuraani ei yksikään ihminen halua. Siispä hyväksyn sen tosiasian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen jaksanut pitää yhteyttä ystäviini aktiivisesti yli 10 vuotta. Yhtään yhteydenottoa ei heiltä ole tullut minulle päin. Siispä luovutin vihdoin 25.12.2025. Minun seuraani ei yksikään ihminen halua. Siispä hyväksyn sen tosiasian.
No, siinä kohtaa on varmasti hyvä katsoa peiliin, jos yksikään "ystävä" ei halua nähdä ja olet ollut aina aloituksen tekevä osapuoli..
Onko arjen kuormittavuus oikeasti se perimmäinen syy vai onko kyse sittenkin siitä, ettei ystävyyssuhteita koeta vaivannäön arvoisiksi? Itselläni kyse on molemmista, mutta jos oikeasti haluaisin niin löytäisin kyllä aikaa ystävilleni.
Some. Kuvitellaan että tiedetään miten kaverilla menee, kun nähdään jotain päivityksiä. Tulee illuusio siitä, että kyllähän me ollaan yhteydessä, vaikka oikeasti näkee vain valikoituja kuvia.
Ei niitä turhaan kutsuta ruuhkavuosiksi.
Lasten myötä ei ole koskaan aikaa olla rauhassa ja yksin. Priorisoin sen korkealle jos joskus siihen siunaantuu aikaa.
Toinen syy on, että pidän tai pidin ystävistäni. Myös pääosin heidän puolisoistaan. Mutta en voi sanoa automaattisesti pitäväni heidän lapsistaan. Itse asiassa useamman ystävän lapset ovat rasittavia, huonokäytöksisiä, hemmoteltuja, kiukuttelevia, häiritseviä, epämiellyttävää seuraa jne. Koska molemmilla osapuolilla on lapsia, on luonnollista nähdä perheiden kesken. Ja useimmiten tämä on vain rasittavaa ja raskasta. Näen mieluummin nykyään lasten oikeita kavereita perheineen (osasta tullut perheystäviä). Tällöin tietää, että sekä lapset että aikuiset viihtyvät ja joku ei kaiken aikaa vingu vanhemmiltaan huomiota.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Monet jättävät ystävät, kun ovat parisuhteessa. Jos tulee ero, ovat sitten itkemässä....
Tämä! Miksi uusi puoliso olisi syy unohtaa vanhat ystävät? Toki kaikki ymmärtävät alkuhuuman, mutta jos parin vuodenkaan jälkeen ei ehdi tavata vanhoja ystäviä, herää kysymys onko uusi suhde terveellä pohjalla.
Psykologia tuntee monia ongelmakohtia. Emotionaalista manipulointia, epäsymmetriaa voimasuhteissa, gaslightingia. Toinen puolisko yrittää saada toisen eristettyä entisestä ympäristöstä.
Usein "uhri" ei halua myöntää mitä tapahtuu ja usein ilman ammattiapua (koska entistä tukiverkostoa ei enää ole), ei "uhri" saa apua. Aina ei tarvita fyysistä väkivaltaa, että suhde on sairas. Henkistä on paljon enemmän. Se on usein niin hienovaraista, että "uhrin" henkinen terveys heikkenee pikkuhiljaa. Hän syyttää kaikesta i
Pari ystävää on jäänyt, kun olen löytänyt miehen. Näille ystäville kun ei mene jakeluun, että se ystävyyssuhde muuttaa muotoaan, kun en enää elä kuin sinkku. Muut ystävät ovat sen kyllä ymmärtäneet. Kahvitellaan sen iltamenemisen sijaan. Ymmärtävät myös, että en lähde ex temporee reissuihin. Ihan normaalia mielestäni tällainen muutos. Mutta nämä pari ilmeisesti olivat vain iltamenoihin kaveria vaille, enkä ollutkaan ystävä. Että kannattaa joskus katsoa sinne peiliin, ihan jokaisen osapuolen.
Älypuhelimet, some, what sap ym on eristänyt ihmisiä toisistaan.