Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Inhoan ystävän lapsia ja ystävän tapaa olla vanhempi. Näkeminen ei tuo mitään iloa.

On totta, että lapsiperheiden on hyvä seurustella keskenään. Silloin lapset pitävät seuraa toisilleen ja aikuiset seurustelevat keskenään tai 1 aikuinen kerrallan vahtii. 

Minä, wanha tätsy, leikkisin mielelläni lasten kanssa tai pelaisin lautapeliä, piirtäisin tai juttelisin, mutta nykyajan lapset ryntäävät aina heti kännykälle tai pomppivat hysteerisesti. Edes yhteistä ruokailuhetkeä on vaikea saada vieraileville lapsiperheille syntymään. Viime kesänä oli ihana hetki, kun pieni 3-vuotias halusikin tulla ruokapöytään ja matkia isojen syömistä  - ja kiittikin. Ranskassa on usein noin: lapset opetetaan rauhallisesti istumaan ruokapöydässä ja syömään sovellettua aikuisten ruokaa. 

Minä söin lapsena aikuisten ruokaa yhdessä mummon kanssa ruokapöydässä. Söin jopa haukea. Isoäiti opetti, miten tarkkana pitää olla, kun jokin vanhus oli muka kuollut Venäjän Karjalassa hauen piikkin, tukehtunut. Muistelen aina tuota hauki-juttua, kun syön haukea. Ruokailumieltymykset kehittyivät lapsesta asti villikaloihin. 

osa ihmisistä on kadonnut somen ihmeelliseen maailmaan ja kun päivittävät kaiken "oleellisen" sinne ei vissiin enää tarvita kanssakäymistä? Ja somen ulkopuolella olevat eivät ole kartalla somessa aikaansa viettävien riennoista ja kutsuista.

Todella törkeää käytöstä sun "ystävältä"! Sehän vittuilee sulle suoraan naamaa päin. Ei kannata enää vastata ollenkaan..

 

Vierailija kirjoitti:

No olen kai vasta kakkosvaihtoehtoystävä. Jos olemme jo sopineet jotain, niin kohta tulee viesti, että Maiju otti yhteyttä menenkin hänen kanssaan. Ei nappaa sopia mitään tuollaisen kanssa. 

 

Vierailija kirjoitti:

Ihan sairasta, että ystävyys nähdään kuormittavana asiana. Sehän on nimenomaan se voimavara kaiken kuormittavan keskellä.

Ystävyys kuormittaa koska kaikki pitää nykyään olla niin täydellistä. Koti pitää olla suoraan katalogista, samiin omat vaatteet ja kahvitatjottavat tiktok trendien mukaisia. Ystävän parin tunnin vierailu vaatii 2 vuorokauden etukäteisjärjestelyt

Katalogikodit ovat poissa muodista! Nykyään suositaan sellaisia koteja kuin esim. tyyli-ikonina  Englannin prinsessa Annella eli kotoisaa ja hiukan sekaista: valokuvia kaapin päällä ja eri vuosikymmenten tavaroita siellä sun täällä, vanhoja kuluneita mööbeleitä. Englannissa on kukkakuvioita ja koristeellisuutta. Suomen kotoisassa tyylissä on jotain värikkäitä purkkeja ja vintage-juttuja, kirkkampia värejä. Katalogikodit, valkoiset,  ovat ihan passé.

Kahvin lisänä voi tarjoilla mitä makiaa sattuu tarjoustiskiltä löytymään. Vaikka pikkuleipiä ja karkkeja. 

Suurinta muotia on langanpätkät lattialla ja paljon lankakeriä. Nouseva trendi on se, että siivotaan kimpassa vieraan kanssa sekä tehdään salaatti yhdessä. Kirjoja on myös pöydillä pinossa. Puhelimet on poissa näkyvistä yms. 

Pitää olla trendien aallonharjalla. 

Se on se työ mikä vie kaikki voimat...

Suomalaisten kotikasvatus taitaa olla vähän niin tai näin, jos lapset eivät osaa syödä ruokapöydässä ja ystävyyssuhteissa ei ole toista arvostavaa vastavuoroisuutta. Ihan perussettiä kotikasvatuksessa. 

Vuoroin vieraissa käydään (eli kutsutaan vuorotellen) ja ruokapöydästä lapset nousevat vasta, kun siihen on saatu lupa. Ihan pienetkin lapset oppivat tämän. Vaikea on lasten kanssa kyläillä, jos meno on kuin sirkuksessa.

Olin menossa kylään ystävälle parin vuoden tauon jälkeen. Kovan huopaamisen ja soutamisen ja parin peruutuksen jälkeen saatiin yhteinen aika järjestettyä. Juuri ennen lähtöä soitti, että lapsella oli koulussa korona altistuminen, joten jos joku toinen kerta. Olin itse jo sairastanut koronan.  Tästä on nyt 4 vuotta.

Ystäväni ovat muuttuneet kovasti. Toinen löysi aikuisiällä seksuaalisen suuntautumisensa ja tämä avautuminen tuntuu nyt leimaavan kaikkea keskustelua ja kuulumisten vaihtoa. Hän lähettelee kuvia naisista ja kertoo, että haluaisi panna näitä, tai linkkaa eroottisia elokuvia. Minua tämä ahdistaa, joten mieluummin vältän edes aloittamasta viestien vaihtoa saati halua nähdä, koska tiedän noiden juttujen taas pian alkavan. Toinen ystäväni taas sai erään kirjainyhdistelmädiagnoosin ja hänen ajatuksensa pyörivät tuon diagnoosin ympärillä. 

Vuorovaikutus on raskasta. Eli suoraan sanottuna minulla ei ole halua eikä henkistä jaksamista vuorovaikuttaa ystävieni kanssa, minulla ei enää ole heidän kanssaan hyvä olla.

Ei jaksa, olen niin kyllästynyt ja erakoitunut, ei huvita enää mikään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koska ihmiset hyväksikäyttävät sitä, että jaksan kuunnella heidän murheitaan ja olla kiinnostunut asioista. Puhuvat minulle siis kun haluavat huomiota tai on tylsää. Eivät kuitenkaan jaksa olla kiinnostuneita minun asioistani.

 

tuosta piirteestä kannattaa päästä eroon. tämä siis pelkästään hyvällä <3

Noiden hyväksikäyttäjien olisi hyvä päästä noista piirteistä eroon.

Itsellä lasten syntymä oli aika iso herätys siihen, millaisia "ystäviä" mulla oli.

Olen itse ollut aina sellainen, että haluan toisen tuntevan itsensä tärkeäksi, nään vaivaa ja teen palveluksia. Olen myös nuorempana ollut rajaton. Tätä on sitten käytetty hyväksi oikein koko rahan edestä. Se on ikävää, että "hyvää" ja kilttiä käytetään aina hyväksi ja se on jotenkin paradoksaalisesti vaan omaa syytä, että haluaa muille hyvää. Ihminen on ahne eläin.

Opin sen, että sen mitä antaa itse, ei saa takaisin vähissäkään määrin.

Kun esikoinen syntyi, oikein odotin, että nyt ne osat vaihtuu ja ne "mun ystävät" on mun tukena ja mun kanssa täällä. ja paskat.

Suurimmasta osasta ei kuulunut mitään, jotain kertoivat kiireistä. 

"Läheisimmille" otin asian puheeksi ja kerroin yksinäisyydestäni, sain vastaukseksi hankkiutua vaan toisten äitien seuraan. Joo mutta kun kaipasin vanhoja ystäviäni.

Entiset bailukaverit pyytelivät seuraksi baanalle, "laita se vauva johonkin" "saat vähän tuulettua", kun sanoin et ei mulla oo nyt just intressejä lähteä dokaamaan. 

Välimatkaa valitteleva ystäväni pysähtyi vartiksi katsomaan vauvaa. Valitteli 20 km välimatkaa, mutta nyt kuitenkin oli lainannut auton, kun oli Tinder-treffit 100 km päässä.

Ei ihmisiä vaan kiinnosta. Sanoin näillekin tyypeille ihan ystävällisesti ajatuksistani, niin tuntui olevan ihan käsittämätön konsepti tavata minua ilman jotain omia etuja. 

Sekin loukkasi, ettei lapseni edes kohteliaisuudesta tai ystävyyden takia kiinnostanut yhtään. Ei ensimmäinen eikä varsinkaan toinen. Oon nähnyt koiranpennunkin saaneen isomman mielenkiinnon ja vastaanoton tähän maailmaan.

Ja joo, olen katkera. Hyvästä syystä kylläkin. Kiltteys ja huomiointi on osa perusluonnettani, jota en halua toisten takia muuttaa. Rajanvetoa on ollut pakko opetella ja edelleen opettelen.

Samaistun lähes kaikkiin ketju viesteihin yksinäisyydestä ja ystävättämyydestä. Ymmärrän, että joskus elämä vie vanhat ystävyydet, kun tulee elämänmuutoksia, henkistä kasvua eri suuntiin yms. Se on ihan ok. Mutta kun ei niitä uusia saa mistään tilalle! Harrastuksiin ihmiset menee jonkun kaverin kanssa, eikä sieltä saa kuin hyvän päivän tuttuja. Omat harrastukset on sellaisia, että niitä on vaikea tehdä porukalla. Pitäisi varmaan alkaa harrastaa jotain ihan erityistä vaan siksi, että näkisi ihmisiä ja saisi puhua ihmisille. Sosiaaliset taidot alkaa tässä jo rapistua, mikä nostaa kynnystä läheä mihinkään.
Tuntuu, että ainakin somen perusteella kaikilla on iso määrä kavereita, työporukoita, ei ne tarvitse enää uutta ihmistä mukaan, tai eivät hoksaa kysyä. Jos joku kysyisi, niin heti sanoisin, että kyllä pääsen kylään ja pystyn osallistumaan ja lähden mukaan mielelläni!   Minä olen viime aikoina koettanut omalta osaltani ryhdistäytyä ja laittanut muutamille entisille kavereille ja työkavereille viestiä, että käydään lounaalla. Lounas yleensä onnistuu. Ajattelen, että "siedätän" itseäni pois tästä erakoitumisesta. 

Ajattelen soittaa yhteen järjestöön tästä ilmiöstä, että keski-ikäiset ihmiset eivät enää löydä uusia ystäviä kaikonneiden tilalle. Ehkä he vinkkaavat jonkin kuppikunnan. Seurakunnilla on sinkkutoimintaa, jossa käydään museoissa, tehdään pitsaa, pelataan lautapelejä ja pieniä retkiä. Ev.lut.puolella ei ole mitään uskonnollista sanomaa tai julistusta mukana. Eri järjestöilläkin saattaa olla yksinäisille työikäisille jotakin. Vanhuksille on vaikka mitä toimintaa ja eläkeläisille, mutta työikäisille terveille ihmisille ei juurikaan yhdistysten ja seurojen ilmoituspalstoilla. Harrastusryhmät ovat vain harrastusta varten ja liikuntapuolella ainakin tosi intensiivistä menoa - sieltä ei kavereita saa eikä keskustella. 

Joku sanoi, että harkitsee harrastuksen hankkimista vain, jotta voisi jutella ihmisille. Todella monille se on nimenomaan aivan keskeinen syy harrastaa jotain, ja se on oikein hyvä syy.

Vierailija kirjoitti:

minullakin oli ystävä joka näytti lomakuvia kun oli käynyt thaimaassa ja kiertänyt pitkin eurooppaa.

Minä vaan hiljaa ihmettelin kun ei se koskaan mulle kerennyt kylään.  valitti että on aina niin kauhean kova kiire. ?

Siis minne kiire? Mulla oli aikaa tulla kylään ja istua sohvan reunalle ja kysyä mitä sinulle kuuluu.  

Kyse lienee samasta asiasta kuin elämässä aina muutenkin: joillakin on paljon, toisilla ei yhtään tai vain hyvin vähän. 

Nuorempana oli tavallista, että sillä, jolla ei ollut rahaa, oli aikaa, kun taas sillä, jolla oli rahaa, ei ollut aikaa. Jollain keskustelupalstalla joku, oletettavasti vanhempi ihminen, totesi saman mutta lisäsi vielä kolmannen ulottuvuuden: terveyden. Eli että yleensä on kahta noista kolmesta vaan harvemmin kaikkea kolmea.

On ymmärrettävää, että jos on työtön on myös aika lailla rahaton, mutta aikaa on vaikka muille jakaa. Jos on töissä ja antaa aikaansa, jotta saa rahaa, sitä aikaa on vähemmän käytettäväksi. 

Toki prioriteetit on ihmisillä erilaiset. Siihen voi liittyä tuo "terveys"-funktio. Eli jos on rahaa ja terveyttä, oikeastaan kannattaa kiertää ne Thaimaat ja pitkin poikin Eurooppaa, jos se sattuu kiinnostamaan. Koska jossain kohtaa sen terveyden voi menettää (joko oman, läheisen tai vaikkapa lemmikin, mitkä kaikki saattavat estää matkustelun), niin tuo nuorempana tai keski-ikäisenä matkailu on kuin laittaisi rahaa pankkiin.

Kuten se onkin. Henkinen pääoma on asia, jota suomalaisilla on aika vähän, kun on keskitytty kerryttämään sitä pankkitilillä tai useammin omistusasumisen muodossa olevaa pääomaa. Harmi vain, että se omistusasumiseen satsattu pääoma ei ole välttämättä kasvanut ollenkaan vaan oma koti onkin rahallisessa mielessä arvoton. 

Vierailija kirjoitti:

Jo ei ole mitään sanottavaa niin on vain ajan kysymys milloin perus "mitä sulle kuuluu?" puhelut rupeaa toistamaan itseään.

Siinäpä se, kun se ystävyys tai kaveruus vaatisi sitä, että olisi vähän enemmän aikaa näkemiseen, jotta päästään niihin ns vakavampiin aiheisiin. Toisaalta ylläpitokin on tarpeen. Edes se, että näkee sen 1-2 kertaa vuodessa kahvilla ja sitten kumpikin kertoo kuulumisensa. Toivottavasti tasapuolisesti eikä niin, että toinen puhuu koko ajan ja vasta takkia takaisin päälle laitettaessa hoksaa, että paikalla on toinenkin ihminen. 

Vaikka keskustelu olisikin tasapuolista, pitäisi aikaa kuitenkin olla riittävästi ja/tai tapaamisten tiheämpiä, jotta voisi puhua niistä arkipäivän ilmiöitä tärkeämmistä aiheista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Miten ystävyydet voivat kestää, jos viestin lähettäminenkin on liian kuormittavaa?"

 

Usein juuri se viestittely on. Näkeminen on mukavaa. Se, että pitää keskeyttää kaikenlaiset asiat, joita päivissä riittää minuutti minuutilta, se on se rasittava osuus. Sitten kun nähdään, ystävälle on varattu se oma aika. Ja se onkin mukavaa.

Niinpä. Jakamaton aika. Puhelimet äänettöminä laukussa/taskussa. 

"Etänä" tapahtuva viestittely on vaikeaa, kun ihmiset eivät ole samassa paikassa samaan aikaan. Keskustelua ei välttämättä koskaan saada lopetettua. Liian monia asioita on nykyihmisellä muutenkin roikkumassa elämässään koko ajan avonaisina ja keskeneräisinä. Jos on aloitettu keskustelu jonkun kanssa jostain aiheesta, niin totta kai se pyörii päässä kaikkien niiden muiden keskusteluiden kanssa. Aiemmin tällaista ei varsinaisesti ollut, kun ei ollut nykyisenkaltaisen loppumattoman viestittelyn mahdollisuutta. Puhelut, kirjeet ja tapaamiset päättyivät aina "hei vaan"-toteamukseen, ja se "sulki" sen tapaamisen tai kirjallisen kohtaamisen. Ihmiset touhuavat ihmissuhteitaan nykyään koko ajan joka paikassa monen kanssa samaan aikaan ja kaikkea muuta tehdessä, ei ihme, että väsytään.

Nykyään on internet ja niin paljon exploreerattavaa... myös puhelimessa. Liian vähän aikaa ystäville, kun yksi näyttö ja samaan aikaan kymmeniä välilehtiä ja avoimia projekteja.