Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Kun ei jaksa pitää yhteyttä itseensäkään. On vaan niin väsyttävää pitää yllä niitä kulisseja 24/7. Kaikki on ihanaa ja hyvin, vaikkei oikeasti olekaan.

Eivät tavalliset suomalaiset pidä mitään kulisseja ja höpötä ihanuuksia. Vain jossain typerässä Facebookissa ja mainoksissa on semmoista. 

Tavalliset ihmiset nimen omaan valittavat ja ruikuttavat - he ovat onnellisia, jos joku jaksaa kuunnella: On sairauksia vaikka mitä. Omakotitalossa on rempan tarve. Rahastosijoituksissa on tappiota. Kahvin hinta on liian korkea. Isoäidillä on Alzheimer. Naapurit metelöivät. Hallitus on huono. Sota on maailmalla. Netti tökkii. On huonoja TV-ohjelmia. Hammasta särkee. Koiralla on jokin sairaus. Vetoketju meni rikki lempifarkuista. On liikaa lunta -  tai liian vähän. Lapin lomakeskuksessa on ruuhkaa. Thaimaasta tuli mahatauti. On ahdistus, koska ilmasto lämpenee. Pomo on huono. Töissä on kurjaa. 

Kukaan ei mitään ihanuutta pidä. Valittavat aamusta iltaan.    

En koe saavani ystävyyssuhteista oikein mitään. Ehkä tarvitsisin ystäviltä sosiaalisuutta, jos en sitä töistä saisi riittävästi. Vapaalla ollessa itsekseen oleskelu on paljon rentouttavampaa. En ole myöskään koskaan kokenut tarvetta jakaa ajatuksiani tai mielipiteitäni muiden kanssa, pikemminkin ärsyttää jos omaa mielipidettä pitää alkaa puolustelemaan vaikkei se mitään muuta, kaikki osapuolet jatkavat samoilla mielipiteillä kuin aiemminkin, turhaa vänkäämistä siis.

Minusta on erittäin virkistävää vaihtaa ajatuksia ja kuulla toisten mielipiteitä. Omat mielipiteet myös kehittyvät, kun näkökulma laajenee. Minulla on erilaisia tuttavia - se on suuri rikkaus. Missään kuplassa ei kannata elää. Olen vanha eläkeläinen, josta on kiehtovaa kuulla nuoren opiskelijan elämästä ja siitä, millaista nykypäivän yliopistossa on.  Samoin akateemisten työttömien ja kaikentaustaisten työttömien selviämisestä ja arjen ongelmista on tarpeen kuulla. On kiinnostavaa kurkistaa toisten pään sisälle ja kuulla kaikenmoista heidän elämästään. Joskus saa mukavia matkavinkkejä, joskus ruokaohjeita...milloin mitäkin. 

Olen kauhea kiinnostunut toisista ihmisistä ja heidän elämäntarinoistaan! Siksi on kenkkumaista, kun itsellä on eläviä ystäviä vain noin viisi. Onneksi on sentään tuttavia ja saa  tilapäistuttavuuksia esim. matkoilla. Ohikiitäväksi hetkiksi. 

Ystävien kanssa tulee vietettyä aikaa lähinnä uudenvuoden ja vapun aattoina, sekä rapujuhlissa. Arki on niin kiireistä, ettei tavallisina viikonloppuina ehdi / jaksa, mutta on mukavaa, kun vuorotellen kutsutaan ja juhlistetaan pyhäpäiviä. Kukin tuo oman bravuurinsa pöytään. 3 - 4 kertaa vuodessa riittää hyvin, ainakin tässä elämänvaiheessa. 

Aika usein aikuisena ollut sen verran yksipuolista, että äkkiä olen kyllästynyt. Jotenkin näköjään kun ihminen saa vierelleen oman kultamussukan, kavereilla ei ole enää mitään arvoa. 

Vierailija kirjoitti:

Monet jättävät ystävät, kun ovat parisuhteessa. Jos tulee ero, ovat sitten itkemässä....

Tämä! Miksi uusi puoliso olisi syy unohtaa vanhat ystävät? Toki kaikki ymmärtävät alkuhuuman, mutta jos parin vuodenkaan jälkeen ei ehdi tavata vanhoja ystäviä, herää kysymys onko uusi suhde terveellä pohjalla. 

Psykologia tuntee monia ongelmakohtia. Emotionaalista manipulointia, epäsymmetriaa voimasuhteissa, gaslightingia. Toinen puolisko yrittää saada toisen eristettyä entisestä ympäristöstä. 

Usein "uhri" ei halua myöntää mitä tapahtuu ja usein ilman ammattiapua (koska entistä tukiverkostoa ei enää ole), ei "uhri" saa apua. Aina ei tarvita fyysistä väkivaltaa, että suhde on sairas. Henkistä on paljon enemmän. Se on usein niin hienovaraista, että "uhrin" henkinen terveys heikkenee pikkuhiljaa. Hän syyttää kaikesta itseään ja tuntee häpeää.

T. Terapeutti

K-päiset ystävät joutavat jäädäkin. 

Eikö kuva melkein täydestä salista ollutkaan sinulta viesti, että ei onnistu? 

Viestinnässä kannattaisi olla selkeä. Muuten jää arvailun tasolle, mitä kukakin tarkoitti tai halusi. Kuvan voi tulkita monella tavalla, se ei riitä vuorosanoiksi. Nykyinen pikaviestintä on väärinymmärrysten unelmamaastoa. 

Siitä voi kuitenkin olla montaa mieltä, onko elämän tosiasioista puhuminen "valittamista".  Vastuuta on jonkin verran kuulijallakin. Kaikille, vaikka vetskari meni rikki, se ei ole katastrofi, vaan vetskari siinä vaan meni rikki.  Jos tälle tasolle mentäisi siinä, mistä "saa" puhua tai mistä ei, ei kukaan enää pysty näitä määreitä täyttämään, kuka ihan tavallista elämää elää, jossa jopa vetskari voi mennä rikki, mutta sitten pitäisi muistaa, että ainiin, ei saa valittaa! 

Näistä syistä, ottakaa armollisesti vastaan se ystävä, joka pitkästä aikaa ilmoittautuu. Ette voi tietää, mitä hän on kokenut hiljaisuuden aikana. Jos tunnette häntä kohtaan aitoa ystävyyttä omalta puoleltanne, olisi ehkä aika kuulla. 

Aika vaativaa on. Ei saa häiritä, ei saa soittaa, nähdä voi 3-4 kertaa vuodessa, mutta muista tajuta intuitiivisesti, mitkä puheenaiheet kelpaavat, eli esim. vaikene syövästäsi ja puhu mukavista asioista. Tai parempi, ettet puhu omista asioistasi ollenkaan, vaan kuuntelet toista ainoastaan. Sitten mars takaisin kotikoloon odottelemaan 3-6 kk kuluttua tulevaa seuraavaa viestiä.

En ole onnistunut oikein koskaan löytämään itselleni oikeita ystäviä, että kokemukseni johtuu siitä. Voi olla, että vika on minussa jotenkin, mutta on kokemusta lähinnä seuraavanlaisista "ystävyyksistä":

En samaistu siihen, että "on niin ihanaa, ettei tarvitse vaikka vuosiin puhua mitään ja juttu jatkuu siitä mihin jäi" eli tämän ystävän mielestä olen itsestäänselvyys, joka pysyy kyllä siellä hyllyllä odottamassa, vaikka ei mitään vaivaa itse näkisikään. 

Hirveän kiireiset, joilla kuitenkin on aikaa muille ja muuhun. En sitten ole kovin tärkeä, mutta itse en tee sitä että kerron aina kiireistäni ja miten en ehdi ja jaksa mitään. On minullakin työt ja perhe, mutta kyllä minulla ystävillekin olisi aikaa.

Halutaan, että minä olen se aktiivisempi osapuoli ja itse on vain saamapuolella. Yksi entinen ystäväni aina sanoi sentyylisiä, että muistat sitten pitää yhteyttä, pitää tulla sinne ja tänne. Tähän sitten aina koin painetta mukautua, kunnes havahduin, että ei tämän näin kuulu mennä. Heitin pallon hänelle, niin tämä ystävä jäi. Siis ei yhtä ainutta kertaa itse voinut olla aloitteellinen ja tulla vaikka minun luokseni.

Sitten nämä elämäntilanne- ja heille helppo logistiikka-kaverit. Silloin tällöin pyydetään johonkin vaikka naapuria, kun on tylsää eikä ole muitakaan, mutta järjestää vaikka synttärit, niin ei kutsu. 

Ei vaan ole löytynyt oikeita ihmisiä elämään.

Vierailija kirjoitti:

En ole onnistunut oikein koskaan löytämään itselleni oikeita ystäviä, että kokemukseni johtuu siitä. Voi olla, että vika on minussa jotenkin, mutta on kokemusta lähinnä seuraavanlaisista "ystävyyksistä":

 

En samaistu siihen, että "on niin ihanaa, ettei tarvitse vaikka vuosiin puhua mitään ja juttu jatkuu siitä mihin jäi" eli tämän ystävän mielestä olen itsestäänselvyys, joka pysyy kyllä siellä hyllyllä odottamassa, vaikka ei mitään vaivaa itse näkisikään. 

 

Hirveän kiireiset, joilla kuitenkin on aikaa muille ja muuhun. En sitten ole kovin tärkeä, mutta itse en tee sitä että kerron aina kiireistäni ja miten en ehdi ja jaksa mitään. On minullakin työt ja perhe, mutta kyllä minulla ystävillekin olisi aikaa.

 

Halutaan, että minä olen se aktiivisempi osapuoli ja itse on vain saamapuolella. Yksi entinen ystäväni aina sanoi sentyylisiä, että muistat sitten pitää yhteyttä, pitää

Amen

Tänään on ollut sellainen olo, että aikuisten ihmisten seura olisi tehnyt todella hyvää, mutta joulun aikaan ei viitsi kysellä lyhyellä varoitusajalla kun kaikki ovat ties missä. Yksiin illanistujaisiin sain kutsun, mutta tiesin, että se menisi taas samaa rataa kuin aiemminkin näiden kanssa, minut ja muut pyydetään paikalle ihailemaan taloa ja lasta. Aina etenkin tämän naisen nähtyäni olen aivan kuivahtanut, en ymmärrä miten hän sen tekee, mutta hän imee kaiken energian, elämänilon ja antaa takaisin vain epäsuoran vaatimuksen ihailla omaa elämäänsä. 

Olenkin ollut huono ystävä heille, sellainen joka ei enää jaksa pitää yhteyttä. 

Vaikeaa oli toisenkin juhlakutsun kanssa. En ollut kuullut heistä mitään alkuvuoden jälkeen kun peruivat viime tipassa tulonsa järjestämiini juhliin ja nyt yhtäkkiä tuli kutsu isompiin juhliin, joita ovat pitämässä. En tiedä miten päin siellä olisin, kun ei olla vuoteen nähty enkä edes noloudekseni, somessa kun en ole tiedä, montako lasta heillä nykyään on! Ja oli toki jo ennalta alustavasti sovittua menoa myös. Hauska olisi ollut nähdä ja olenkin toivonut, että heistä kuuluisi jotain, mutta tuntuu kuin tuntemattomia tapaisi!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monet jättävät ystävät, kun ovat parisuhteessa. Jos tulee ero, ovat sitten itkemässä....

 

Tämä! Miksi uusi puoliso olisi syy unohtaa vanhat ystävät? Toki kaikki ymmärtävät alkuhuuman, mutta jos parin vuodenkaan jälkeen ei ehdi tavata vanhoja ystäviä, herää kysymys onko uusi suhde terveellä pohjalla. 

 

Psykologia tuntee monia ongelmakohtia. Emotionaalista manipulointia, epäsymmetriaa voimasuhteissa, gaslightingia. Toinen puolisko yrittää saada toisen eristettyä entisestä ympäristöstä. 

 

Usein "uhri" ei halua myöntää mitä tapahtuu ja usein ilman ammattiapua (koska entistä tukiverkostoa ei enää ole), ei "uhri" saa apua. Aina ei tarvita fyysistä väkivaltaa, että suhde on sairas. Henkistä on paljon enemmän. Se on usein niin hienovaraista, että "uhrin" henkinen terveys heikkenee pikkuhiljaa. Hän syyttää kaikesta itseään ja tuntee häpeää.

T. Terapeutti

 

Ehkä se joskus tosiaan onkin se uusi puoliso syynä, kun ystävä jättää...aika lyhytnäköistä

Kyllähän se niin on, että jos toisesta ihmisestä oikeasti välittää, on kiinnostunut myös hänen elämästään ja voinnistaan. Elämässä voi tulla ajanjaksoja, jolloin yhteyttä on vähemmän, ja toisia, joissa sitä on enemmän. Kuitenkin silloin, jos toisen pitäminen elämässä tuntuu vain kuormittavalta, hän ei ole ystäväsi. Ja jos suhtaudut ystävyyssuhteisiisi kirsikkana kakun päällä, sellaisena asiana, jonka voi poimia itselleen reservistä silloin kun sattuu itseä huvittamaan, kyseessä ei ole ystävyys.

Alhaisista alhaisinta sakkia tässä suhteessa ovat normiperheihmiset. Aivan liian usein he kohtelevat kaikkia perheen ulkopuolisia todella itsekkäästi vain omana hupireservinään, ja vähät välittävät siitä, että ne ystävätkin ovat ihmisiä. Eivät siis mikään kiva lisäosa omaan täyteläiseen elämään, vaan ihan oikeita aitoja ihmisiä, jotka ansaitsevat aivan vastaavasti huomiota, tukea ja välittämistä.

Pahimmillaan listataan puheenaiheitakin, että mistä sopii puhua, jotta minua miellyttää. Ihan kuin ystävät olisivat vain jotain AI-robotteja, joiden tarkoitus on tuottaa juuri minulle mahdollisimman suurta lisäarvoa.

Niin itsekästä, etten voi käsittää.

Hyvä se on kaikkien kannalta, että normiperheitä on vielä ja keskittyvät lapsiinsa. Nautin siitä, että naapurissa on lapsiperheitä ja kivaa touhua pihoilla ja kylpytynnyrissä. Jos lapsia saa, niihin pitää keskittyä ja omiin lähisukulaisiin sekä työtovereihin. Minä olen 72-vuotias vanha ihminen ja toivon lähinnä keskusteluseuraa, matkaseuraa sekä harrastuskavereita. Suomesta on vaikea saada hyviä tuttavia ja tilapäistuttavia. Ystäviä ei enää vanhana saa. 

Tuskin tällainen on Suomessa kovin yleistä?

Gaslighting eli kaasuvalotus tarkoittaa tietoista valehtelemista, asioiden vääristelyä ja manipulointia. Kyseessä on henkisen väkivallan muoto, jonka tarkoituksena on vahingoittaa ja hämmentää jotakuta saamalla hänet uskomaan, etteivät hänen kokemuksensa ole totta.

Ihmiset ovat tasoa Kajaanin palstapun sero, ymmärtäähän sen.