Miksi ihmiset eivät jaksa pitää yhteyttä ystäviin?

Krapula, nestehukka, univaje

Tykkään enemmän siitä että tehdään jotakin yhdessä kuin vain puheluista tai tekstareista. Jos on muutettu eri paikkakunnille, ei oikein enää ole samanlaista yhteyttä. Parhaat ystävät on niitä, joiden kanssa voi olla vaikka ihan hiljaa vain. Sitä on hankala harjoittaa puhelimessa.

Vierailija kirjoitti:

Joskus ystävyydet vain kasvavat erilleen. Kaikkien kanssa ei tarvi olla ystävä hamaan tappiin asti, jos energiat eivät vain enää kohtaa. Itse olen varmaan se "itsekäs ystävä", koska olen ottanut etäisyyttä yhteen aikaisemmin tosi hyvään ystävään osaksi sen takia, että hän on viimeiset vuodet vain valittanut kaikesta. Hänellä on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja lähes jatkuva masennus. Hänelle tulee myös uusia fyysisiä terveysongelmia lähes joka kuukausi (osa liittyy fibromyalgiaan) ja kaikki keskustelumme viimeisen 4 vuoden ajan on olleet vain sitä, että hän valittaa terveydestään ja mielialastaan ja minä kuuntelen. Välistä hän kyllä kysyy muodon vuoksi minunkin elämästä, mutta huomaan, että hänellä on vaikea kuunnella eikä hän jaksa keskittyä. Meillä on myös muuttuneet intressit elämässä eikä yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja puheenaiheita enää ole. Toki se on hänelle hirveää, kun jotain paikkaa jatkuvasti särkee, mutta it

Huh, tuo on tosi rankkaa.

Itsellä vastaava kokemus ystävästä (ok, lukiokaveri), jonka kanssa on nähty 1-2 kertaa vuodessa pari vuosikymmentä. Vastaava kokemus,mutta täysin päinvastaisista syistä. Hän on ns. menestynyt ihminen, mutta selkeästi jokin mättää ja/tai on kyse jatkuvasti eteenpäin pyrkivästä ihmisestä. Itse olen jossain määrin epäonnistunut, esim. ammatillisesti, mutta saan silti taloudellisesti niukoissa puitteissa tehdä itseäni kiinnostavia asioita. Jossain kohtaa tämä taloudellinen epätasapaino johti - tämänhetkisen oman analyysini mukaan - siihen, että ystäväni alkoi sääliä minua. Jossain myöhemmässä kohtaa puolestaan tilanne kääntyi siihen, että ystäväni kiinnostui minun erityisosaamisalueestani ja halusi tavata ja tavatessa puhua tuntitolkulla siitä, missä minä vietän ns. päivät pitkät. Tapaamiset - jopa ne 2 kertaa vuodessa, joskin hänen aloitteestaan määrä kasvoi - olivat aivan totaalisen uuvuttavia. Yritin kaikin keinoin viedä keskustelua perheasioihin, harrastuksiin, ym., mutta ei. Nyt olen onnistunut sekä todellisilla että valkoisten valheiden värittämällä syillä väistämään tapaamisehdotuksia lähes 1,5 vuotta, mutta kohta on nähtävä häntä taas. Tapaaminen vaatii todennäköisesti useamman juoman juomista, mikä varmasti vahvistaa "ystäväni" käsitystä minusta epäonnistuneena luuserina entisestään. Samaan aikaan kun hän kuppaa sen 2-3 tunnin verran ammatillista osaamistani täysin häikäilemättä.

Onko muilla vastaavia kokemuksia? Olisiko neuvoja? Kiitos, jos on.

Ei ole nykyään enää tarvetta ystäville, koska voi vaan katsoa puhelinta / tietokonetta.

Vierailija kirjoitti:

Kyllästyin siihen, että kun "ystävät" ottivat yhteyttä niin he olivat aina jotakin vailla.

 

 "Voitko ottaa päivinä xx lapset/ koirat/ molemmat hoitoon, kun sinulla on siellä maalla tilaa ja kaikki tykkäävät sinusta?" "Voitko olla talovahtina ja käyttää kesälomasi siihen että ajat 150km päivä katsomassa postit jne että päästään matkalle/ mökille?" 

Kaikki halusivat kyllä tänne tulla kylään koska tilaa ja kivaa, mutta kyläkutsuja ei sadellut heille kotiin.

Kun pyysin apua, koska olin ollut auto-onnettomuudessa niin apua ei saanut mistään. Tosi kivoja ystäviä. En enää vastannut tekstareihin, whatsappeihin yms. Ei edes ärsyttänyt, lähinnä huvitti. 

 

 Kyllä ystävyyden pitää olla vastavuoroista ja arvojen olla samat. Pari ystävää on jäljellä. He tietävät missä asun ja osaavat ihan itse ilman kyytipalveluita ajaa pihaan. Toisen olen tuntenut 2 vuotiaasta asti, nyt ollaan 6

"Vierastan tätä nykyaikaa, että toisen elämästä pitää koko ajan olla reaaliaikaista infoa. Sitten jos tähän informaatioähkytulvaan ei halua mukaan, ei ole ystävä?"

Ei tuo ole vain "nykyaikaa". 30v sitten teininä oli ystävä joka asui 600metrin päässä mutta jonka kanssa saattoi olla 3kk ettei pidetty mitään yhteyttä, mutta kun nähtiin, juttu jatkui siitä mihin oli jäänyt ja uudet kuulumiset tuli sinne väliin. 25v sitten - kun kapineena kaikilla oli suurinpiirtein eka kännykkä ikinä - kun muutin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle, yksi ystävä sanoi, että hän ei halua "etäystävyyssuhdetta" vaan sen että hänen ystävänsä ovat lähellä ja elävät "hänen elämäänsä" eli ovat arjessa mukana ja tietävät puolin ja toisin kaikesta mitä on meneillään.

En väitä etteikö nykyaika ja face ja muut somet olisi muuttaneet asioita, mutta oman kokemuksen perusteella nuo vaikuttavat enemmän persoonallisuus- tak sosiaalisuuspiirteiltä nuo vaatimukset ystäville ja paineet ystävyyttä kohtaan.

Totean vielä, että ensinmainitun ystävän kanssa on pidetty yhteyttä nyt 35+ vuotta ja jälkimmäisen kanssa ystävyys hiipui tai lakkasi aika pian (2-3v) tuon lausahduksen jälkeen.

Nro 455: "En tajua. Keskustelit siis 3 ystävän kanssa erikseen yhtäaikaa? Ja vielä siskokin sinne sekaan. Ja kirjoitit viestin tunnin ajan 30s välein?

Eikö olisi parempi keskittyä yhteen kerrallaan? Ja mihin tarvitaan noin monta viestiä? Kirjoita pidempiä viestejä kerralla?"
Jos olisin keskittynyt jokaiseen kolmeen erikseen, mulla olisi mennyt paljon enemmän aikaa tässä tietokoneen ääressä kuin se tunti. Toki sitten olisin osan aikaa "pyöritellyt peukaloitani" odotellessani, milloin toinen vastaa. Nyt saatoin vastata toiselle sillä aikaa, kun odottelin parin muun viestejä. Toki minäkin olisin voinut käydä välillä tekemässä jotain ihan muuta ja käydä silloin tällöin katsomassa, joko Maija on mahdollisesti vastannut viestiini. Nähnyt siinä sitten samalla, että Kaijalta ja Pekaltakin on tullut tässä välissä viestiä, mutta sun ajattelutapasi mukaisesti en siis olisi saanut vastata Kaijan enkä Pekan viesteihin vaan mun olisi pitänyt odottaa Maijan viestiä. 

Mitä tulee pidempiin viesteihin, niin mä ajattelen asian niin, että ei kasvotustenkaan, kun joku sanoo jotain , käytetä sitten seuraavaa kymmentä minuuttia omaan monologiin siitä aiheesta. Tai mitä siitä toisen sanomisesta nyt ylipäätään tulikaan mieleen. Jos joku vaikka sanoo, että "Huh, olipas tänään rankka päivä töissä", niin millaisen pidemmän viestin itse siihen laittaisit? Vai laittaisitko vaan  tyyliin "Voi harmi, tapahtuiko töissä jotain ikävää?"  ja sen jälkeen taas odottaisit, kun toinen vastaa?

"Tavataan sitten kun sun ruuhkavuodet on ohi!"

Vierailija kirjoitti:

Teininä ihmiset kaipaavat kaveriporukkaa. Sitten kun tulee mittariin se 25-30v, kavereille soitellaan vain, kun

* tarvitaan best mania/womania

* ollaan erottu ja tarvitaan baariin wing mania

* jos oma puoliso sanoo yllättäen menevän omien kavereidensa kanssa ulos tänään/huomenna.

Voi olla noinkin, tai sitten ne elämän kiinnostavat (aiemmin yhteiset) asiat vaan erkaantuvat toisistaan. Suurin osa alaikäisten ystävyyssuhteista perustuu vanhempiin, päiväkotiin/kerhoon, kouluun tai harrastuksiin. Peruskoulun jälkeen monilla jo opintiet erkanevat. Uudet ystävät saadaan 2.asteen oppilaitoksista ja jatko-opinnoista, sen jälkeen töistä ja todennäköisesti uusista harrastuksista ja uusista naapureita, myöhemmin mahdollisesti lasten kavereiden vanhemmista.

Onko muita vaihtoehtoja?

Toki mahdollisen puolison myötä tulevat ne puolison ystävät, ja sitten alkaa sovittelu. 

Sukulaiset tapauskohtaisesti kulkevat vielä sosiaalisina suhteina koko ajan mukana (tai eivät), sisältäen siis lapsuudenperheen ja myöhemmin sisarusten puolisot ja lapset.

Ongelmahan tuleekin ehkä siitä, ettei ole enää niitä teiniajan kaveriporukoita, joissa voi välillä olla mukana aktiivisesti ja välillä passiivisesti.

Tuo koko yllämainittu sosiaalinen paletti on kuitenkin aika laaja. Siihen mukaan vielä sosiaalinen media, jossa mukana mahdollisesti joka päivä ainakin passiivisesti ovat koko elämänsä aikana tavatut tuttavat, niin sosiaalinen  kiintiö on aika lailla jo täysi.

Usein myös "äänekkäät" ja vaativat ihmiset jyräävät myös näissä kuvioissa, kun sosiaalisen elämän uuvuttama ihminen ei jaksa enää pitää rajoistaan kiinni ja suostuu tapaamaan ihmistä, joka olisi omalla prioriteettilistalla sijalla 50. Ja sitten väsyy. Ja sitten ei ole enää mitään mukavaa yhdessäoloa annettavana edes sille yhdelle lähimmistä ystävistä.

Vierailija kirjoitti:

Olin kuvitellut omaavani paljon ystäviä, mutta viime vuosina huomasin, ettei kukaan pidä yhteyttä vaan kannattelen suhteita yksin. Ei jakseta mitään. Ei viitsitä mitään.

 

Nyt juuri tulin ajatelleeksi sitä, etten olisi saanut whatsappissa yhtään tervehdystä eilen, ellen olisi lähettänyt niitä ensin. Ensi jouluna katson miten käy. 

Kortteja kyllä tuli jo ennen joulua, kiitos niistä!

Vierailija kirjoitti:

Anteeksi nyt vain mutta lapset on huono tekosyy olla näkemättä kavereita. Ihanko oikeasti elämä täytyy jättää lasten takia ja olla vain kotona ihan kaikki päivät ja illat? Tottakai ymmärrän, että aina ei jaksa, lapset voi olla kipeinä, aina ei saa hoitoon jne. Mutta kyllä silti aikuisella ihmisellä voi olla elämässä muutakin kuten harrastukset ja kaverit. Kavereista voi olla apuakin lasten kanssa tai kotiaskareissakin. Kutsukaa ihmeessä joskus kavereita edes käymään jos ei kotoa muualle pääse. 

Olen vähän eri näkökulmasta käsin samaa mieltä. Varoitus: tulee wanhan aian muistelmua. 

Koko lapsuus 80-luvulla yksinhuoltajaäidin lapsena oli sitä, että meillä oli suurinpiirtein joka ilta vieraita, tai itse oltiin kylässä. Rahaa oli vähän, äiti pyöräytti valmiskakkupohjasta, kermavaahdosta ja marjoista kakun ja iänikuista kiinankaalisalaattia. Kyläiltiin sukulaisten, äidin työkavereiden ja muiden luona. Ei varmasti joka ilta, mutta lapsuusmuistot on, että aina oli vieraita. Pienessä asunnossa aina oli tarjolla yöpaikka eli sohva tai patja yösijaa tarvitsevalle. Lapsena se oli hauskaa. Toki jossain vaiheessa se "puuhakassi" (muovipussi, jossa lapselle puuhavihkoa, kyniä, tarroja yms.) alkoi olla tylsä kun sai tuliaisina saman kassin vähintään kerran kuussa. Vaan en valita, on ihanat muistot. 

80-luvulla elämä vaikuttaa olleen myös aikuisille aika paljon rennompaa kuin nykyisin. Ehkä ei ollut niin paljon tavaraa eli niin paljon siivottavaakaan kuin nykyisin, kun ei tarvinnut erikseen organiseerata vieraiden tuloa varten. Lankapuhelimillakin saatiin kyläilyt sovittua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te yhteyden pudon puutteesta valittavat, pidättekö te itse yhteyttä muihin vai ajatteletteko te että muiden on pidettävä yhteyttä sinuun ja muiden on huomioitava sinua mutta sinun ei tarvi pitää yhteyttä tai huomioida muida?

Minä pidän ja soitan noin kerran tai kaksi vuodessa ja puhun ehkä puolituntia. Mutta sekin tuntuu olevan monelle liikaa. Minulle he soittavat ehkä joka kolmas vuosi ja selittävät kuinka on ollut niin kiirettä. En tiedä mitä ihmiset tekevät kun aina on niin kiire. Itse puhun joka päivä esimerkiksi mieheni kanssa puhelimessa vähintään vartin, joka päivä pelkästään 

ruokatauolla. Ei mitään ongelmaa, mutta toiset eivät kykene edes kerran vuodessa siihen varttiin, kun aina on niin kiire, Heillä joilla ei ole lapsia ja puolisoa tulevat olemaan todella yksin ja vain netti ja telkku seurana. Ystävät tulevat katoamaan suurimmalta osalta viimeistään

 

 Voi tuo olla totta, mutta vain joillekuille.

Keski-ikäisenä vaikuttaa siltä, että on ystäviä-kavereita-tuttavia 80-luvulta tähän vuoteen asti. Ihmiset haluavat jutella, tutut haluavat nähdä useammin. 80+-vuotiaalle äidilleni kaikki juttelevat bussipysäkillä ja bussissa ja kuulin erään sanovan hänelle, että olisipa kiva tutustua sinuun paremminkin. Tuntematon ihminen sanoi noin.

Itsellä tuntuu, että useampi ihminen haluaisi nähdä minua ja jutella kanssani ja tehdä asioita yhdessä kuin minulla riittäisi aikaa vuorokaudessa.

Eivät asiat ole noin yksioikoisia. Turhaa lannistua siitä ajatuksesta, etteikö ystävyyksiä tai muita merkityksellisiä ihmissuhteita voisi luoda missä iässä hyvänsä.

Vaikka käyn pitkällä jo kahdeksaakymmentä ikävuotta, niin totean päivästä toiseen, että netti tarjoaa aivan yltäkyllin kaikkea mielenkiintoista ja positiivista tietoa, ettei kovinkaa toiset kasikymppiset kiinnosta.

Ei, en lue sodista ,enkä muistakaan maailman maiden omaegopresidenteistä . Niitä on aina ollut ja tulee olemaan . Evvk.

Hauskaa joulun jatkoa!

Vierailija kirjoitti:

Suurin osa "ystävistä" ovat olleet ystäviä pelkästään omilla ehdoillaan. Ja tiettyyn pisteeseen se riittää. Mutta ajan kanssa nuo ystävyydet haihtuvat. Sitten on niitä bestiksiä, jotka pysyvät ystävinä aina, ellei jokin ikävä sattuma tai elämäntilanteen muutos muuta toista osapuolta. Ja niin yleensä lopulta käy...

Tuossapa tuo tulikin sanottua. Luen kommentin nimittäin niin (suhteessa ketjuun ja aiemmin sanottuun), että "omilla ehdoillaan" on kutakuinkin sama kuin että ystävyyden molemmat osapuolet ovat enemmän tai vähemmän samassa tilanteessa, joka sitten myös sanelee (joskus jopa luo) tuon ystävyyden.

Ystävyys on äärimmäisen usein tilannesidonnaista, jo pelkästään siitä syystä, että ystävyyttä ei voi pakottaa.

Oli ihan havainnollistava ja mieleenjäävä kuvaus, kun 90-luvulla yläasteen opinto-ohjaaja sanoi luokan opo-tunnilla, että te ja teidän nykyiset kaverinne olette kavereita lähinnä vain siksi, että olosuhteet ovat tuoneet teidät yhteen. Että te ette ole varsinaisesti valinneet kavereitanne vaan että vasta myöhemmässä elämässä te itse valitsette kaverinne.

Noinhan se menee. Ystävät on olleet ja ovat ystäviä "omilla ehdoillaan", ja jos ne "ehdot" käyvät yksiin omien "ehtojen" eli elämäntilanteiden tai arvomaailman tai muiden itselle tärkeiden asioiden kanssa, ystävyyden syntyy, elää ja jatkuu. Sukulaisia ei voi valita, ystävät voi. Ystävyyttä ei koskaan voi pakottaa. Kohtelias ja asiallinen ja ystävällinen pitää olla kaikille, mutta ystävyyttä Ei. Voi. Pakottaa.

Jaksan todellakin 💪💪 Ja nyt enemmän kuin koskaan aiemmin :) Silti mulla on pieni ystäväpiiri, siis oikeasti pieni. Mieluummin yksi/muutama sydänystävä kuin tusina hyvänpäiväntuttua. En pidä ystäviä kertakäyttöisinä mutta suhteen ylläpito vaatii tietysti molemmilta yhteydenpitoa. Sen ei tarvitse olla usein, kunhan tietää että toinen on siellä kun tarvitsee. Sama pätee mulla myös deittailuun, minkä vuoksi myös etädeittailu sopii itselle. N33

On tullut todettua, että oikea ystävyys on kultaakin kalliimpaa ja nämä ystävät pitävät yhteyttä vastavuoroisesti. En ole kenenkään varakaveri, älkää olko muutkaan.

No joulun aikaan sen jaksamattomuuden näkee siitäkin ettei jotkut vaivaudu lähettämään edes joulukorttia vaikka joka vuosi ovat saaneet kortin itseltäni. Ja kyse ihan läheisistä ihmisistä. No, minä kai tässä se tyhmä olen kun edelleen niitä lähettelen. Pitäisi varmaan lopettaa.  Moni kaukaisempi tuttava sen sijaan kyllä vastavuoroisesti muistaa jouluna. Se ilahduttaa.

Mulla on pari hyvää ystävätärtä. He ovat vanhempia ja eläkkeellä,  itse olen vielä työelämässä.

Heillä olisi aikaa just nyt mulla on vielä kiirreellistä.

Varsinkin eläkeläiset unohtavat helpolla miten paljon energiaa menee työntekoon ja siintä palautumiseen, viikonloput ei kohta riitä enää, tarttisin vähintään kolme päivää.

Kun tavataan niin puhuvat omia asioitaan, eivät kerkeä kuuntelemaan minua tai ole kiinnostuneita siintä mitä minulle kuuluu. Tämä varmasti johtuu osaksi siintä että he eivät puhu edes joka päivä toisen ihmisen kanssa. Kun tavataan niin on sitten paljo kerrottavaa.

Ap, ne eri elämän tilanteet. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tästä tuli mieleen ulkomaalaiset sisustus- ja remonttiohjelmat, joissa keskeistä tuntuu olevan se, että kodin tilat soveltuvat ystävien ja sukulaisten kestittämiseen. Toista se on Suomessa. Hyvä jos ehditään kerran vuodessa nähdä ohimennen kahvilassa.

 

Nykyään tuntuu olevan vallalla tällainen kulttuuri, että ystäviä nähdään kaikkialla muualla kuin kotona. Itseä kun ei kiinnosta lähteä kahvilan hälinään, rannalle tai vastaaviin paikkoihin, vaan mieluiten kutsuisin ihmisiä luokseni tai vierailisin ystävän kotona, jää näkemiset näkemättä. 


Ja miksi et sitten kutsu kotiisi?

 

 

Monella on vedot vähissä raskaan työviikon jälkeen. Siivominenkin jää viikonlopulle, jos sillonkaan.

Sun pitää kokata tai laittaa vähintää kahvit, siistiä pitää tietty olla kanssa.

Mukavampi tavata jossain ruokapaikassa voi jutella samalla syöden. Molemmat lähtee siintä sitten omiin suuntiin.

Ystäväni ovat muuttuneet nahjuksiksi. Käyvät töissä ja perustaneet perheen. Itse tykkään vaan bailata kuten nuorena. En halua olla tekemisissä tylsimysten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Musta tuntuu, että koska elämä on niin vaativaa nykyään, niin sitten ihmiset vielä oikein rankaisevat itseään jättämällä ihmissuhteet pois elämästään. Oravanpyörässä ollaan.

Ja kuitenkin kaikki tutkimukset sen todistavat: onni tulee yhteisöllisyydestä ja ystävyydestä.

Se mistä kenenkin onni tulee,riippuu ihmisen luonteesta,kaikki eivät ole samanlaisia.