Kun ystävän raskausuutinen ei pelkästään ilahduta

Vierailija kirjoitti:

Ymmärän ap:n ajatukset tosi hyvin. Olen itsekin ystäväpiirissäni vähitellen ainoa lapseton. Olen myös ystäväpiirini vanhemmasta päästä. 2-7 vuotta nuoremmilla ystävillä on lapsia, osa jo kouluikäisiä ja nuorimmat ihan pieniä vauvoja. Olen mieheni kanssa yrittänyt lasta yli 4 vuotta. Emme ole koskaan ajatelleet, että meidän olisi pakko saada lapsi, mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä kurjemmalta tuntuu, kun muut onnistuvat kerta toisensa jälkeen raskautumaan, ja minä, minun lapsettomuuteni tai minun seurani ei kiinnosta enää ketään. Olemme olleet lapsettomuuteen liittyvissä tutkimuksissakin. Niissä ei ole löytynyt mitään lääketieteellistä estettä raskaudelle. Minulla on ikääni nähden hyvät mahdollisuudet saada lapsi, ei ole mitään sairautta, mitä voisi hoitaa. Vaikka koitan ajatella, että elän täyttä hyvää elämää näin, kaipaan sitä, että minulla olisi ystäviä, jotka olisivat välillä vain minua varten. Jos käyn jonkun kaverin

Miksei isät hoida lapsia?

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän äitinä huolesi. Uskon, että niiden ystävien kanssa ystävyys kestää, joiden kanssa se on kestänyt muutenkin.

Oma vinkkini on, että sillä pääsee jo pitkälle, että perheellinen on kiinnostunut sinun asioistasi ja sinä jaksat kuunnella myös lapseen liittyviä asioita. Omalla kohdallani monet lapsettomista kavereista olivat veloja, jotka eivät halunneet kuulla mitään lapseen liittyvää. Tapaamisiin olisi pitänyt tulla yksin, vauvasta olisi pitänyt olla pitkiä aikoja erossa. Ystävät olivat myös vihaisia, kun elämäni meni lapsen ehdoilla (en esim. voinut lähteä illalla ulos ja jättää lasta yksin kotiin/en voinut ottaa lasta mukaan aikuisten menoihin tai saanut hänelle hoitajaa siksi ajaksi). Heidän oli vaikea käsittää, että se vauva/pikkulapsivaihe ei kestä montaa vuotta, vaan sitten on taas enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Lapsi nyt vaan tarvitsee sitä hoivaa. Ja samoin on hyvä ymmärtää, että lapsen saamisen ei kuulu tar

Hyvä kommentti muuten, mutta tuo "ei vauva/pikkulapsiaika kestä montaa vuotta" ei kyllä pidä paikkaansa. Se kestää monta vuotta, sillä sen ensimmäisen jälkeen tulee yleensä perään vähintään toinen, ehkä kolmaskin. Ja hups, sinne meni ainakin se 6-8 vuotta ystävyydestä, jolloin sen toisen elämässä on voinut tapahtua vaikka ja mitä. Ja sen jälkeen tulee lapsen koulu/harrastusrumba, joka vasta aikaa viekin. Sitten kun tämä lapseton kaveri päättää perustaa perheen vaikka 10 vuotts myöhemmin, menee 20 vuotta ystävyydestä aivan ohi.

Vierailija kirjoitti:

Tämä tarina on vanha kuin taivas. Tämä on hyvin yleinen ilmiö. Et todellakaan ole yksin. Jos ystäväsi lopettaa panostamisen ystävyyteen, se on hänen valintansa. Vastuu ei voi yhtäkkiä siirtyä toiselle. Se on tosi rankkaa kun joutuu itse olla jatkuvasti ehdottelemassa aikoja ja mikään ei sovi ja jos toinen ei edes yritä löytää yhteistä aikaa (ilman lapsia). Ystäväsi on tietänyt nämä riskit (ja jos ei tiedä, hän on naiivi) joten hän on valintansa tehnyt. Jos ystävyys menee jäähylle/päättyy, se ei ole sinun vikasi jos itse olet yrittänyt oman osuutesi. Ei kannata alkaa kenenkään emotionaaliseksi tamponiksi joka soitetaan esille silloin kun itselle sopii ja dumpataan pois kun apua ei enää tarvi. Tällaisia energiavampyyreja on maailmassa paljon.

Nyt on kyllä vähän erikoinen asenne tai sitten ymmärsin tekstisi väärin, mutta se, että väsynyt vanhempi ei enää pysty samalla intensiteetillä panostamaan ystävyyteen ei tarkoita samaa kuin että lopettaa panostamisen ystävyyteen kokonaan. Toki jos se äiti ei ikinä ehdota mitään, ei vastaa viesteihin eikä ikinä pääse mihinkään, niin silloin voi sanoa, että hän ei enää panosta ystävyyteen eikä se ole itsestä enää kiinni ja ehkä voi itsekin himmata. Mutta ei sitä nyt voi olettaakaan, että se vanhempi ehdottelee menoja ja vastaa viesteihin samalla vauhdilla kuin aiemminkin sekä osallistu jokaiseen tapahtumaan, joita kaverit (joo, sillä äidillä voi olla muitakin kavereita kuin sinä) keksii. Sen äidin elämään on kuitenkin tullut aika iso energiaa ja aikaa vievä uusi asia.

Mutta oikeasti ainoalta energiavampyyrilta kuulostat sinä, kun se uusi vanhempi ei enää pompikaan sinun pillisi mukaan. Varmaan dumppaisit vakavasti sairastuneen kaverisikin, kun se ei enää jaksaisi pitää sua elämänsä keskipisteenä.

Vierailija kirjoitti:

Valitettavasti arvot ja prioriteetit muuttuu yleensä lapsen myötä. Lapsellisen on helpompi hengata muiden lapsellisten kanssa. Ei varmaan oikeastaan muu auta kuin hakeutua enemmän muiden lapsettomien seuraan.  

 

Ei se ole mitenkään valitettavaa, että arvot ja prioriteetit muuttuvat lapsen myötä! Valitettavaa on se, jos niin ei käy. 

en ymmärrä tuota huolta. Ihan samalla tavalla minä ainakin näen minun kavereiat ja käydään vaikka lounaalla yhdessä vaikak he ovatkin saaneet lapsia.

Ihmiset muuttuu ja se on vaan hyväksyttävä. Jos sinua ei kiinnosta ystäväsi muuttuneeseen elämäntilanteeseen liittyvät asiat, niin etsi sellaisia ystäviä, joiden kanssa teillä on enemmän yhteistä. Ei kannata jäädä roikkumaan menneessä.

Vierailija kirjoitti:

en ymmärrä tuota huolta. Ihan samalla tavalla minä ainakin näen minun kavereiat ja käydään vaikka lounaalla yhdessä vaikak he ovatkin saaneet lapsia.

Sulla on hyviä kavereita sitten, ne ei jätä vastaamatta viesteihin tai peru menoja.

Ei sen lapsen kasvaminen ole sen ystävän kuulumisia, vaan ystävän lapsen kuulumisia. Sinun elämääsi tuli tavallaan myös nyt uusi ihminen, mutta ystävällesi on arvokasta että on joku, jota kiinnostaa nimenomaan hänenkin kuulumisensa. Minua ainakin rasitti välillä vauvan kanssa, että ketään ei enää kiinnostanut minun kuulumiseni, siis vauvan äidin. Mistä tahansa aiheesta puhuin, puhe kääntyi vauvaan.

Ei hän sinua unohda. Voin sanoa että sellainen ystävä, joka on tukena vauva-ajan, on tosiystävä ja hän saa suuren arvostuksen elämässä. Se voi olla ystävällesi onnellista, mutta hyvinkin haastavaa aikaa.

Vauva-aika väsyttää. Voitte puhua sekä vauvasta, vauvan äidin omista kuulumisista, että sinun kuulumisista. Tietenkin realiteetit voi olla se, että jos on ollut tapana istua pitkää iltaa jutellen niin ei välttämättä  onnistu. Mutta tuo on vain vaihe.

Tsemppiä, ap :)

Sanoisin ettei kannata vielä heittää kirvestä kaivoon. Omilla kavereillani on melkein kaikilla lapsia ja itse olen vapaaehtoisesti lapseton, mutta silti ystävyys on säilynyt. Toki ystävyys muuttuu, se lapsi kulkee ehkä kävelyillä mukana tai tavataan leikkipuistossa. Lapset on kuitenkin lopulta aika vähän aikaa pieniä, ja nyt kun osalla lapset on jo teini-iässä on ystävyyskin muuttunut taas spontaanimpaan suuntaan. Kokemukseni mukaan vauvakupla on pahimmillaan ensimmäisen lapsen ensimmäiset pari vuotta. Ja niin sen toisaalta kuuluukin olla. 

Etenkin nuorina lapsia saaneet ovat menettäneet lapsen saannin myötä monia kavereita, joita ei lapsijutut kiinnostaneet. Eli siis ne lapsettomat ovat hylänneet lapselliset eikä toisin päin. Ovat kertoneet huomanneensa tuolloin ketkä niitä oikeita ystäviä ovat.

Sanoisin siis, että ole kiinnostunut edelleen ystäväsi elämästä kuten olet ollut ennenkin. Siihen elämään kuuluu nyt vain uusi ihminen, mikä varsinkin alussa on jännittävää ja elämää mullistavaa. Kyllä itsekin puhun varmaan kaneistani niin paljon että ystävilläni välillä kyllästyttää, mutta silti he kuuntelevat. Eikö ystävyys ole sitä että on kiinnostuttu toisesta ja tälle tärkeistä asioista? Jos ystävä ei ole vastavuoroisesti kiinnostunut sinun asioistasi, niin onko hän silloin ystävä? Mutta jos asenne on valmiiksi että hyi ei kiinnosta sinun jälkeläisesi yhtään, on varmasti turha odottaa vastavuoroista kiinnostumista omia asioitasi kohtaan.

- N34

Mulla on yksi läheinen kaveri jolla ei ole lapsia.

Aluksi kun oli yksi lapsi ja kulki vauvana helposti mukana, oli kavereita helppo nähdä.

Koronarajoitteet ja 3-5 v lapset katkaisi yhteyden. 

Mä niin tiedän tuon, että on oikein kutsuttu lounaalle, et e ole lapsi esteenä. Kaverilla siis 6kk ikäinen lapsi. Ja miten se sit menikään, En saanut sanaa väliin, kun "äipän pitää syöttää", "äipän pitää paijata" "äipän pitää...

Ymmärrän sen, että elämä muuttuu, kun lapsia tulee, mut älkää ihmetelkö jos me lapsettomat ei sit istuta just siihen soppeen, jonka olette suunnitelleet. Ei ole nimittäin kiva tulla kutsutuksi ja viettää ajasta 95% vaan hiljaa, kun toinen viettää tuon ajan laittamassa lasta nukkumaan, Ja sitten vihdoin sanoo, et joo, sori, nyt ei ookaan enåä aikaa, kun Aino-Petteri vihdoin nukkuu. Nyt sun pitää mennä.

Ja kyllä, näin on käynyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tarina on vanha kuin taivas. Tämä on hyvin yleinen ilmiö. Et todellakaan ole yksin. Jos ystäväsi lopettaa panostamisen ystävyyteen, se on hänen valintansa. Vastuu ei voi yhtäkkiä siirtyä toiselle. Se on tosi rankkaa kun joutuu itse olla jatkuvasti ehdottelemassa aikoja ja mikään ei sovi ja jos toinen ei edes yritä löytää yhteistä aikaa (ilman lapsia). Ystäväsi on tietänyt nämä riskit (ja jos ei tiedä, hän on naiivi) joten hän on valintansa tehnyt. Jos ystävyys menee jäähylle/päättyy, se ei ole sinun vikasi jos itse olet yrittänyt oman osuutesi. Ei kannata alkaa kenenkään emotionaaliseksi tamponiksi joka soitetaan esille silloin kun itselle sopii ja dumpataan pois kun apua ei enää tarvi. Tällaisia energiavampyyreja on maailmassa paljon.

Nyt on kyllä vähän erikoinen asenne tai sitten ymmärsin tekstisi väärin, mutta se, että väsynyt vanhempi ei enää pysty sa

Nyt taisi kalikka kalahtaa?

Ystävyys perustuu vastavuoroisuuteen ja että kummatkin osapuolet näkevät siihen vaivaa. Eikö?

Jos joku alkaa maailmanympärimatkaajaksi ja on aina väsynyt eikä jaksa vastailla kavereille, niin on selvää että kaverit kokevat etääntymistä kun maailmanympärimatkaaja ei jaksa enää pitää yhteyttä. Se on valinta. Kukaan ei raskaudu vahingossa eikä kukaan tule vahingossa maailmanmatkaajaksi.

Ei se ole hylkäämistä vaan tasapuolisuuden odotusta. Vanhemmuus on vapaa valinta, eikä vamma johon joudutaan onnettomuuden kautta. 

Oman kokemukseni mukaan ystävyyssuhde voi hyvin myös päättyä siihen, kun molemmilla on lapsia.

Yksi kaverini esim. halusi nukkua juuri sillä hetkellä, kun oltiin sovittu tapaaminen ja edellisestä tapaamisesta oli kulunut jo aikaa. Jostain syystä en tätä erityisen hyvin ottanut...Kaveri ei enää tämän jälkeen halunnut olla kanssani missään tekemisissä, kun olen niin ymmärtämätön. Niin, itse olin tässä se yksinhuoltaja ja vieläpä alusta asti. Ehkä siis saatoin tietää jotain vauva- ajasta ja väsymyksestä, mutta joo...

Paras ystäväni on kyllä aina ollut koulukaverini, joka on aina ollut lapseton. Hänellä tosin on ollut aina koiria. Näinkin siis voi joskus olla.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on yksi läheinen kaveri jolla ei ole lapsia.

Aluksi kun oli yksi lapsi ja kulki vauvana helposti mukana, oli kavereita helppo nähdä.

Koronarajoitteet ja 3-5 v lapset katkaisi yhteyden. 

 

Missä maassa oikein asut, jos koronarajoitteet katkaisi yhteyden? Et ainakaan Suomessa. 

"Ja jos ihan rehellisiä ollaan niin minua ei yhtään kiinnosta lapsen syömiset, potalle oppimiset, yöheräämiset jne"

Eli SUA ei kiinnosta. Älä laita sitä toisen syyksi sitten. 

Nyt taisi kalikka kalahtaa?

Ystävyys perustuu vastavuoroisuuteen ja että kummatkin osapuolet näkevät siihen vaivaa. Eikö?

Jos joku alkaa maailmanympärimatkaajaksi ja on aina väsynyt eikä jaksa vastailla kavereille, niin on selvää että kaverit kokevat etääntymistä kun maailmanympärimatkaaja ei jaksa enää pitää yhteyttä. Se on valinta. Kukaan ei raskaudu vahingossa eikä kukaan tule vahingossa maailmanmatkaajaksi.

Ei se ole hylkäämistä vaan tasapuolisuuden odotusta. Vanhemmuus on vapaa valinta, eikä vamma johon joudutaan onnettomuuden kautta. 

Eikö se nyt ole ihan tavallista elämää, että eri tilanteissa yhteydenpito ystäviin vaihtelee? Joskus ollaan etäisempiä ja joskus läheisempiä, sellaista elämä on. Ystävyyden muuttumista saa surra, mutta ei toisilta voi vaatia, että kaikki olisi samanlaista läpi vuosien. Ajattelen myös, että ystävyyssuhteissa tasapuolisuus voi vaihdella. Eivät kaikki pysty aina antamaan samalla tavalla, mutta jossain toisessa tilanteessa roolit taas voivat kääntyä päin vastoin.

Silloin kun minulla ei vielä ollut omia lapsia,  olin todella innostunut ja kiinnostunut, kun jotkut ystävät alkoivat odottaa ja saivat vauveleita. 

Sehän oli ihanaa! En menettänyt mitään, vaan sain elämääni uusia, pieniä ihmisiä ja pääsin kokemaan uudenlaisia juttuja. Kuka edes haluaa jauhaa kolmekymppisenäkin vielä jotain menneisyyden koulujuttuja ja yhteisiä teinikännejä???

Jos suhtautuu ystävän lapseen torjuvasti ja ilmaisee ettei kiinnosta pätkän vertaa, niin ei ihmekään jos ystävyys hiipuu. 

Niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. 

Jos menetät jotakin, jotakin uutta ja parempaa tulee tilalle.

Onko se kaveri ja lapsi, vai kenties jku uusi ystävä.

Lopettakaa menetyksestä draamaaminen. Elämä on yhtä menetystä ja uuden saamista. Joka päivä syötte ja paskotte. Deal with it.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän äitinä huolesi. Uskon, että niiden ystävien kanssa ystävyys kestää, joiden kanssa se on kestänyt muutenkin.

Oma vinkkini on, että sillä pääsee jo pitkälle, että perheellinen on kiinnostunut sinun asioistasi ja sinä jaksat kuunnella myös lapseen liittyviä asioita. Omalla kohdallani monet lapsettomista kavereista olivat veloja, jotka eivät halunneet kuulla mitään lapseen liittyvää. Tapaamisiin olisi pitänyt tulla yksin, vauvasta olisi pitänyt olla pitkiä aikoja erossa. Ystävät olivat myös vihaisia, kun elämäni meni lapsen ehdoilla (en esim. voinut lähteä illalla ulos ja jättää lasta yksin kotiin/en voinut ottaa lasta mukaan aikuisten menoihin tai saanut hänelle hoitajaa siksi ajaksi). Heidän oli vaikea käsittää, että se vauva/pikkulapsivaihe ei kestä montaa vuotta, vaan sitten on taas enemmän aikaa ja mahdollisuuksia. Lapsi nyt vaan tarvitsee sitä hoivaa. Ja samoin on h

Vähän kiinni siitä, mitä kutsuu ystävyydeksi. Jos se on kahden ihmisen kokoinen vankila, johon ei mahdu mitään muuta kuin he kaksi, ei mitään muutosta ja uudistusta, niin noinhan se menee: elämästä menee 20-30 vuotta hukkaan, kun toisella on perhe ja lapsia ja matkoja ja työ ja opinnot eikä eläkään 100% ystävälleen. Tai sitten hyväksytään se, että ystävyys ei ole toisen toiveiden täyttämistä ja toisen egon pönkittämistä, vaan tasa-arvoinen suhde, jossa saa olla omanlaisensa, saa tehdä omat päätöksensä ja saa olla muutakin elämää kuin ystävyys.

Harva 1990-luvun jälkeen syntynyt pystyy siihen, että ystävyys saa muuttua. Siksi pidetään mustasukkaisesti kiinni tietynlaisesta kaavasta ja itketään omaa kohtaloa, kun ystävä on onnellinen. Miksi minä en riittänyt, miksi hän halusi lapsen ja tuhosi elämäni?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tämä tarina on vanha kuin taivas. Tämä on hyvin yleinen ilmiö. Et todellakaan ole yksin. Jos ystäväsi lopettaa panostamisen ystävyyteen, se on hänen valintansa. Vastuu ei voi yhtäkkiä siirtyä toiselle. Se on tosi rankkaa kun joutuu itse olla jatkuvasti ehdottelemassa aikoja ja mikään ei sovi ja jos toinen ei edes yritä löytää yhteistä aikaa (ilman lapsia). Ystäväsi on tietänyt nämä riskit (ja jos ei tiedä, hän on naiivi) joten hän on valintansa tehnyt. Jos ystävyys menee jäähylle/päättyy, se ei ole sinun vikasi jos itse olet yrittänyt oman osuutesi. Ei kannata alkaa kenenkään emotionaaliseksi tamponiksi joka soitetaan esille silloin kun itselle sopii ja dumpataan pois kun apua ei enää tarvi. Tällaisia energiavampyyreja on maailmassa paljon.

Nyt on kyllä vähän erikoinen asenne tai sitten ymmärsin tekstisi väärin,

Jos ystävyys on vaivannäköä, ei se ole ystävyyttä ollenkaan! Vastavuoroisuuskaan ei kuulu ystävyyden vaatimuksiin, se on sisäänrakennettuna ja toteutuu vuosien myötä, ei vuorotellen.